Nimimerkki JM herätteli keskustelua Helsingin Sanomista JH-a:n vieraskirjassa. JM:n luvalla julkaisen hänen kirjoituksensa täällä “Lainauksia”-osiossani.

Olkaa hyvät.

Maahanmuuttokriittisten parissa viime aikoina kohdistettu kritiikin kärki Helsingin Sanomiin ja sen harjoittamaan asenteelliseen journalismiin. Ulkomaanmatkan vuoksi en ole muutamaan viikkoon lukenut Helsingin Sanomia. Sain kuitenkin sattumalta käsiini toissa sunnuntaina ilmestyneen lehden. Sen luettuani koen aiheelliseksi liittyä arvostelijoiden joukkoon.

Lehdessä on sivun – vai oliko peräti koko aukeaman – juttu, jossa arvosteltiin sitä, etteivät Helsingin pysäköinninvalvojat sakota tarpeeksi ahkerasti pysäköintivirheitä. Lehden toimittajat olivat rikkoneen tarkoituksella pysäköinnistä säädettyjä lakeja ja tutkineet, kuinka herkästi sakkolappu ilmestyy autoon, jos sen pysäköin säännösten vastaisesti. Vaikka pysäköintivirhemaksumääräys ilmestyikin auton tuulilasiin nopeimmillaan viidessä minuutissa, toimittajat olivat silti tyytymättömiä siihen, että aina näin ei tapahtunut, vaan joissakin tapauksissa sakkolappua ei ilmestynyt ollenkaan.

Lehden toimittajan kommentissa vihjattiin – valitettavasti en muista artikkelin sisältöä tarkkaan – että olisi rohkea kansalaisteko, jos joku tekisi jotain asian hyväksi. Ei kai jutussa vain ehdotettu, että ilmiantaisi väärin pysäköineitä? Jos ehdotettiin, kirjoituksessa haiskahtaa jo DDR.

Artikkeli on tyypillinen esimerkki siitä, millaiseen roskalehtijournalismiin Helsingin Sanomat on vajonnut. Lehdellä on muutamia pakkomielteenomaisia teemoja, joita se jankuttaa lukijoille jatkuttamasta päästyään. Yksi tällainen aihe on vaatimus ylinopeuksien karsiminen maanteiltä valvontakameroiden avulla. Lehdessä on vuosittain kymmeniä suuria artikkeleja siitä, kuinka muutaman kilometrin ylinopeus maantiellä, on ihmiskunnan suurin ongelma, ja kuinka maailmasta tulisi paratiisi, jos tämä kauhea yhteiskuntaa vaivaava ongelma saataisiin valvontakameroiden avulla kitketyksi pois.

Ylinopeusartikkeleissaan Helsingin Sanomat toistaa täysin kritiikittömästi parin kolmen suurmiehiksi kohottamansa ”asiantuntijan” näkemyksiä eikä koskaan – ei absoluuttisesti koskaan – tuo esille edes sivulauseessa virallisesta propagandasta poikkeavia mielipiteitä. Lehti on pelkästään muutaman ylinopeudenvastaisen kiihkoilijan kritiikitön äänitorvi. Liikenneasioissa – ja monissa muissakin asioissa – puolueettomuus loistaa poissaolollaan.

Pysäköintisakkoartikkeli oli vastenmielinen monestakin syystä. Ensinnäkin on eettisesti kyseenalaista, että sanomalehden toimittajat ”kokeilumielessä” rikkovat lakia, ja maksavat rikoksensa seuraukset lehden tilausmaksuista. Haluavatko lehden lukijat käytätä rahojaan tällaiseen? Ja kokeilevatko toimittajat seuraavaksi, kuinka nopeasti saa sakon myymälävarkaudesta tai kadulla kävelevän pahoinpitelystä? Toiseksi, tähänastista tiukemman kontrollin vaatiminen asioissa, joissa liikutaan inhimillisten heikkouksien (ADHD, huonomuistisuus, stressi, huolet, dementia) alueella on vastenmielistä. Vai minkä toimittajat arvelevat autoilijan motiiviksi, kun hän ei aseta vaadittua pysäköintikiekkoa auton kojelaudalle? Eikö kyse ole pelkästä unohtamisesta tai liikennemerkin jäämisestä huomaamatta? Eihän autoilija hyödy ”rikoksestaan”. Kiekon käytön laiminlyöminen johtaa kaikissa olosuhteissa rangaistukseen eikä tuo sekuntiakaan ”ilmaista” pysäköintiaikaa.

Pysäköintikysymyksestä ja ylinopeuskysymyksestä voidaan tietysti olla monta mieltä, ja joidenkin mielestä kyseessä ehkä ovat niin vakavat ihmiskuntaa vaivaavat ongelmat, että niille on uhrattava sivukaupalla palstatilaa maan suurimmassa sanomalehdessä. Mikäs minä olen asiasta sanomaan.

Hän jatkaa samasta aiheesta näin:

Jos oletetaan, että kritiikissäni olisi edes vähän aihetta, mistä Helsingin Sanomien ”politiikka” johtuu? Miksi lehti antaa suuren painoarvon asioille, jotka monien mielestä eivät ole tärkeimpiä asioita yhteiskunnassa? Mistä ”hömppäjournalismi” johtuu?

Tunnen itse muutamia toimittajia, ja eräät läheiseni tuntevat muutamia toimittajia sekä ”toimittajapiireihin” kuuluvia ihmisiä. Näkemäni ja kuulemani – tai tietysti myös lukemani – perusteella olen tullut siihen johtopäätökseen, että toimittajakunnassa on ihmisiä, jotka ovat tavalla tai toisella tosielämästä vieraantuneita. Toimittajat pitävät itseään ”älymystöön” kuuluvina kulttuurielämän edustajina, ja tällaisten henkilöiden omakuvaan suorastaan kuuluu eräänlainen itse hankittu avuttomuus arkipäivän asioiden osaamisessa ja ymmärtämisessä. Älymystöön kuuluvan ei ole sopivaa tehdä itse asioita, joissa vaaditaan minkäänlaista fyysistä osaamista. Älymystöön kuuluva ei korjaa itse autoaan tai tee laituria kesämökilleen vaan hän käyttää muiden palveluja. Fyysisten töiden tekeminen lähentäisi älymystöön kuuluvaa ruumiillista työtä tekevään rahvaaseen, ja sitä hän yrittää välttää. Jos fyysisiä asioita on osattava, älymystöön kuuluva hankkii korkeintaan sellaisia taitoja, jotka liittyvät johonkin arvostettuun harrastukseen.

Koska älymystöön kuuluva sanomalehden toimittaja ei osaa mitään eikä ymmärrä mitään arkipäivän asioihin liittyvää, hän joutuu turvautumaan niiden ihmisten tietoihin ja taitoihin, jotka ymmärtävät ja osaavat. Hän on riippuvainen asiantuntijoista. Älymystöön kuuluva toimittaja tai kirjailija tai taiteilija tarrautuu kuin arka koira kehen tahansa tietäjäksi tai taitajaksi luulemaansa ihmiseen ja alkaa kulkea hänen viitoittamallaan tiellä häntä iloisesti heiluen.

Älymystön jäsen ”hurahtaa” mitä mielipuolisimpiin aatteisiin, jos aatetta edustaa karismaattinen henkilö, jonka talutushihnassa on turvallista kulkea. Älymystöön kuuluva voi hyväksyä isännäkseen vahvoja mielipiteitä edustavan poliitikon, jolloin toimittajasta tulee kommunisti, fasisti, taistolainen, sissiliikkeen tukija tai minkä aatteen edustajaan on sattunut kiinnittymään. Älymystön edustaja on käsittämättömän sokea näkemään sitä, mikä hänen kannattamansa aatteen todellinen luonne on, ja kuinka häntä käytetään hyväksi aatteen edistämisessä. Älymystöön kuuluva on hyväuskoinen hölmö, jolle lopulta voi käydä huonosti, jos asiat etenevät tarpeeksi pitkälle. Vallankumouksen jälkeisessä maailmassa älymystöstä on pelkkää haittaa.

Muutaman hengen suuruisen ”valvontakamerapuolueen” edustajat ovat onnistuneet hankkimaan lemmikkitoimittajia Helsingin Sanomien toimituskunnasta, ja näiden uskollisten koiriensa avulla he levittävät ”ilosanomaansa” kansalle ja kansanedustajille.

Maahanmuuttokriittistä ei oikeastaan kukaan ole toistaiseksi onnistunut saamaan ”lemmikkitoimittajia” itselleen Helsingin Sanomien toimituksesta, vaan päinvastoin on käynyt niin, että toimittajat ovat alkaneet suhtautua vihamielisesti maahanmuuttokriittisiin. Vallitsee syvä erimielisyys. Ainoastaan kokenut ammattipoliitikko Timo Soini on onnistunut murtamaan jään, ja se näkyy myönteisenä kirjoitteluna hänestä.

Mikään ideologinen este ei tee mahdottomaksi Helsingin Sanomien toimittajien ja maahanmuuttokriittisten lähestymistä. Kyse on pelkästään henkilösuhteista. Kirjoittihan Helsingin Sanomat myönteiseen sävyyn hollantilaisesta murhatusta maahanmuuton vastustajasta Pim Fortuynistä ja islam-kriittisestä Ayaan Hirsi Alista. Kun Suomessa nousee pinnalle joku tarpeeksi karismaattinen uusi ”Toni Halme”, toimittajat ja älymystöön kuuluvat suorastaan juoksevat hänen perässään. Näin systeemi toimii. Tuuli voi kääntyä yhdessä yössä.

JM linkittää vastineeseensa täällä.

Keskustelu on sallittua – ja jopa toivottua.