Kirjavassa joukossa on helppo hengittää
HELSINGIN SANOMAT
Virkailija kysyi, haluanko nais- vai mieslääkärin.
“Naislääkärin, kiitos”, sain kakistettua. Virkailija klikkaili hiirtään ja alkoi pahoitella, että lähimmälle naislääkärille minulla kertyisi matkaa 1,4 kilometriä.
“Toivottavasti etäisyys ei ole liian pitkä”, hän sanoi hymyillen ja toivotti tervetulleeksi maahan.
Olin juuri muuttanut Kööpenhaminaan. Kysymys esitettiin, kun hain sosiaaliturvatunnusta. Aiempien ulkomaillemuuttojeni perusteella hermoilin maahanmuuttobyrokratian kohtaamista. Turhaan, näköjään.
Tanskassa on ehkä Euroopan kirein ulkomaalaislainsäädäntö, mutta me pohjoismaalaiset pääsemme sen läpi kuin koira veräjästä pohjoismaisen vapaan liikkuvuuden ansiosta. Tanskassa tehdään selväksi, ketkä ovat tervetulleita.
Mutta millaista on asua Pohjoismaassa, jossa noin joka kymmenes asukas on maahanmuuttajataustainen?
Kansainvälisyys ja monikulttuurisuus ovat Kööpenhaminassa läsnä aivan eri tavoin kuin Helsingissä. Palasin Suomeen viime kesänä. Kuuden Tanskan-vuoden jälkeen Suomi on vaikuttanut häkellyttävän vaalealta, yhtenäiskulttuuriselta ja eristäytyneeltä maalta.
Kööpenhaminan-kotini sijaitsee Etu-Töölöä vastaavassa kaupunginosassa. Talossamme asuu tanskalaisten lisäksi amerikkalaisia, italialaisia ja iranilaisia.
Lähikaduilla ei voi kävellä niin, ettei kohtaisi muitakin kuin valkoisia eurooppalaisia. Helsingin katukuvaan nähden on toinenkin ero: Kööpenhaminan keskustassa näkee paljon enemmän lapsia, vammaisia ja vanhuksia. Erilaisia ihmisiä näkee niin paljon, ettei heihin jaksa kauan kiinnittää huomiota.
Jos haluaa kunnon vilskettä, voi mennä opiskelijoiden, kulttuuriväen ja siirtolaisten kansoittamiin Nørrebrohon ja Vesterbrohon keskustan kyljessä. Alueet pursuavat baareja, halal-lihakauppoja, trendiputiikkeja ja katuelämää. Myös moskeijoita ja vanhojen miesten puistoparlamentteja löytyy.
On sellainen olo, että on mukana menossa, kun syö etnisissä ravintoloissa, tapaa monenmaalaisia ihmisiä ja aistii niin sanotusti kaupungin sykettä. Monikulttuurisuutta parhaimmillaan siis.
Tällaista tunnelmaa moni taitaa mennä hakemaan kaupunkilomiltaankin.
Sitten on se toinen puoli, jota kepeiltä kaupunkipyrähdyksiltä ei etsitä. Vesterbrolaisen kivitalon kellari-ikkunasta vilahtavat tumman naisen kasvot. Ihmiskaupan uhri siellä tekee töitä prostituoituna, jottei häntä tapettaisi. Nørrebrossa ammuskellaan mielivaltaisesti, kun jengit jakavat huumemarkkinoita. Aseita riittää, sillä Tanskassa ja Etelä-Ruotsissa on paljon Balkanin levottomuuksia aikoinaan paenneita.
Maahanmuuttajien kerrostalogetoissa työttömiä voi olla 60–70 prosenttia työikäisistä. Kunniaan liittyvää väkivaltaa esiintyy, pakolaislapsilla on vakavia mielenterveysongelmia, ja uusnatsit ottavat yhteen heitä vastustavien aktivistien kanssa. Monet toisen polven maahanmuuttajanuoret turhautuvat, kun eivät saa töitä. He syrjäytyvät, ajatuvat rikoskierteeseen ja päätyvät vankilaan.
Oikeistopopulistinen, maahanmuuttoa vastustava Tanskan kansanpuolue kommentoi tätä kaikkea kärkkäästi ja muokkaa samalla tanskalaisten kielenkäyttöä rasistisempaan suuntaan. Puolueen mielestä jokseenkin kaikki on pahojen ulkomaalaisten vika.
Ulkomaalaisviha ja maahanmuuttajien ongelmat näkyvät paljon tiedotusvälineissä. Aika moni ajattelee, että Tanskassa kaikki olisi paremmin ilman maahanmuuttajia.
Mutta olisiko?
Minun mielestäni ei. Yhteiskunnan saumat kieltämättä välillä ratkeilevat, mutta maahanmuuttajaväestö luo Tanskaan sellaista dynamiikkaa, jota yhtenäiskulttuurisessa Suomessa kasvanut ihmettelee kateellisena.
Musiikki- ja muukin kulttuurielämä kuhisee, kihisee ja kuplii.
Tanskalaistuneen puolalaisperheen tytär Caroline Wozniacki on pidellyt tänä vuonna tenniksen maailmanlistan ykkössijaa.
Ja se ruoka! Kööpenhaminalainen Noma valittiin jo toistamiseen maailman parhaaksi ravintolaksi. Sen keittiömestari on albanialais-tanskalainen Rene Redzepi. Hänen ja muiden taitureiden ansiosta ruokakulttuuri on nyt merkittävä turistivetonaula.
Paras viimeiseksi: kokemukseni perusteella valtaväestönkin on helpompaa hengittää kirjavassa porukassa. Kynnys kokeilla uutta madaltuu, kun näkee ympärillään muitakin kuin vain itsensä kaltaisia.
Syntyy yrityksiä, vientituotteita ja uudenlaisia palveluita. Yhteiskunta pysyy vireänä ja siinä sivussa kilpailukykyisenä.
Kirjoittaja annukka.oksanen@hs.fi on HS:n taloustoimituksen esimies – joka ymmärtää varmasti harmaan ja puoli-ilmaisen työvoiman merkityksen.
Lähde: HS
27.04.2011 at 10:23 am
Eli yhteiskuntarauhan järkkyminen ja ihmiskauppa ym. lieverikollisuus ovat hyväksyttävissä, kunhan Annukka vaan saa nauttia monikulttuurisesta värähtelystä, kuulla hyvää musaa ja mahdollisuuden toteuttaa itseään ilman ahtaita valkoisuuden ennakko-odotuksia?
Tämähän on kuin suoraan Pahkasian lehdiltä! Näille jutuille tullaan vielä parin vuosikymmenen päästä nauramaan makeasti, aivan niin kuin nyt nauramme joillekin 70-luvun stallarien “rauhan-ohjuksille” tms.
27.04.2011 at 5:43 pm
Mitähän ao henkilö olisi mieltä Tukholman Rinkebystä? Siellä tuskin valkoisia eurooppalaisia edes näkee, jo 1980-luvulla jopa jotkut mamut halusivat muuttaa sieltä pois. Tänä päivänä siellä ei olla kaukana sharia-lakien täytäntöönpanosta. Ja ihan itse saavat mamut Ruotsissa päättää, minne haluavat muuttaa, kukaan ei heitä ole Rinkebyhynkään pakottanut segregoitumaan ja syrjäytymään.
28.04.2011 at 12:24 am
“Yhteiskunnan saumat kieltämättä välillä ratkeilevat, mutta maahanmuuttajaväestö luo Tanskaan sellaista dynamiikkaa, jota yhtenäiskulttuurisessa Suomessa kasvanut ihmettelee kateellisena.”
Siis voi helvetin kuustoista. Kuinkakohan paljon ne saumat saavat ratkeilla tämän dynamiikan ansiosta, kysymyksessä kuitenkin epäilemättä on niin suuri hyvä.
07.05.2011 at 5:24 pm
“Musiikki- ja muukin kulttuurielämä kuhisee, kihisee ja kuplii.”
Niillä alueilla joissa ei ole muslimeja tuo varmaankin on mahdollista, muslimien järjestämiä kulttuuritapahtumia ei ole.