Viattoman luontokappaleen kiusaaminen on yksi niistä asioista, joita en pysty hyväksymään mitenkään. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu eläimien pitäminen oikeudenmukaisesti ja hyvin. Suomessa on ollut tapana olla inhimillinen niin teuras-, koti- kuin riistaeläimiäkin kohtaan. Eläimiin – ja ihmisiin – kohdistuva turha kiusaaminen ja tuskantuottaminen on kulttuurillemme vierasta. Historiassamme on ollut aivan liikaa tuhoa ja tuskaa, eivätkä elämän edellytykset täällä pohjoisessa ole koskaan olleet liian helppoja.

Metsästän – kyllä. Isäni opetti minut aikoinaan siihen, että riistalaukaus pitää olla varma ja eläintä ei saa rääkätä. Ei mitään eläintä. Ihmisellä on velvollisuus huolehtia myös siitä, että kotieläin ei kärsi eikä kidu.

Ajoittain kuulee toki myös kotimaata ja meitä suomalaisia koskevia uutisia, missä joku sairas henkilö on ollut eläinten kanssa tekemisissä. Nämä ovat kuitenkin olleet Suomessa pääasiassa sairaiden yksilöiden tekemiä vääryyksiä – eivät kulttuurisidonnainen yleinen linja. On itsestäänselvyys, ettei yhteisön pidä päästää tällaisia yksilöitä tekemisiin eläinten kanssa.

Mutta, mutta… Viimeisten vuosien aikana Suomeen on rantautunut ei-suomalaista alkuperää ja kulttuuria edustavia yksilöitä, jotka halveksivat tiettyjä eläimiä. Ja kun tämä halveksiminen kohdistetaan myös alkuperäisasukkaiden karvaisiin kumppaneihin – se alkaa pikku hiljaa nyppiä.

Näitä kaduillemme kulkeutuneita koirankiusaajia on – yksilöinä tietysti, ei yleistetä – havaintojeni mukaan kolmea päätyyppiä.

Ensimmäinen päätyyppi on lastenvaunujen kanssa liikkuva kalmamummotyyppiyksilö. Olen törmännyt useaan tällaiseen yksilöön. Kun olen ollut ulkoiluttamassa koiraani ja tällainen yksilö on tullut vastaan, hän on usein yrittänyt työntää kärryt koirani ylitse tai tuuppia niillä koiraa. Riippuen koirani koosta.  Ja olkaa huoleti – vaikka tämä yksilö kulkee lastenvaunujen kanssa, niin lapselle ei ole koskaan aiheutunut tuosta aggressiivisesta käytöksestä huolimatta vaaraa. Kas, kun niissä kärryissä on joka kerran ollut vain ostoksia.

Toinen päätyyppi on aikuinen miestyyppiyksilö. Olen törmännyt myös tällaisiin tyyppeihin. Yleensä he ovat yrittäneet potkaista koiraani takaapäin. Pari kertaa on käynyt ikävästi. En suosittele tällaista käytöstä – jo potkijan oman turvallisuudenkaan kannalta katsottuna. Puhumattakaan sitten karvaisesta kaveristani ja perheenjäsenestäni.

Kolmas – ja pahin – päätyyppi on koiria kammoava – mutta niin-pirun-utelias -keskenkasvutyyppiyksilö. Heillä tuntuu – yksilöinä tietysti ja vain omien kokemusteni mukaan – olevan aivan käsittämätön tarve lähestyä kytkettyä koiraa – ja juosta sitten karkuun. Tai seurata kytkettyä koiraa ja räkyttää koiran äänellä perässä. Eikä kivien ja keppien heittelykään ole tälle yksilölle mitenkään vierasta. Ja kun mainitset asiasta kuulet olevasi vitu rasisti. Jauhesammuttimen kokoisen räkänokan suusta.

Kyllä – aivan tosi.

Usein jää sellainen mielikuva, että nämä yksilöt korvaavat lahjakkuuden, käytöstapojen ja älykkyyden täydellisen puuttumisen roimalla annoksella röyhkeyttä ja ylimielisyyttä.

Jos tiettyjen suomalaiseen elämänmenoon kuuluvien perusasioiden – kuten ihmis- tai eläinoikeuksien – kunnioittaminen ja hyväksyminen on joillekin Suomeen muuttaneille yksilöille noin vaikeaa, niin miksi ihmeessä Te ette muuta pois Suomesta? Tämä maa ja sen kulttuuri eivät – todennäköisesti – sovi Teidän maailmankuvaanne ja moraalinne.

Site Meter

Mainokset