Työvoimapolitiikka on mitä suurimmilta osin poliittinen tahdonasia. Tämän päivän Pravda kertoo – hieman ihme kylläkin – että noin 35 000 suomalaista matkustaa kaukaa töihin pääkaupunkiseudulle. Uuden hallituksen porkkanakorista löytyy nyt verohelpotuksia työn vuoksi muualla asuville.

Suunta on terve ja oikea. Ihmisiä ei revitä irti juuristaan, mutta töitä riittää silti. Verotuksellinen kannuste on toimiva ja näin saadaan paikattua alueellista työvoimavajausta. Uskallan ennustaa, että tämä tulee olemaan kehityksen suuntana – jos valtiovalta suhtautuu siihen ymmärtäen. Kasvukeskukset kehittyvät ja lähiöt siirtyvät kauemmas uinuvalle maaseudulle.

Miksi tätä ei saatu aikaan demareiden hallintokaudella?

Siksi, että demarit olivat keskittyneet pitämään potemkinin kulissejaan pystyssä. Kuten muistatte sosialidemokratiassa liike on tärkeää – ei suunta eikä päämäärä. Onko silloin ihme, että liike hoitaa asiat ilman suuntaa ja päämäärää. SDP on pysähtyneisyyden ajan reliikki pahimmillaan.

Demarit olivat kiinnostuneet pitämään kiinni murenevasta Ay-liikkeen vallasta ja suojatyöpaikoistaan. Todellinen elinkeinoelämä ja työllistäminen ei kiinnostanut tätä korporatiivista mastodonttia. Kun markkinatalouden ymmärtäminen on vaillinaista, ei voi odottaakaan muuta, kuin tilastollista kikkailua ja näennäistoimia. Kun lusikalla on annettu, ei voi vaatia kauhalla.

Surkeutta ja vieraantumista todellisuudesta edustaa esimerkiksi Uusix-projekti (Kiitos vinkistä Anna). Se vääristää työvoimakuluja – eli vaikuttaa suoraan kannattavuuteen ja luo näin harmaata taloutta. Lisäksi sen työvoimapoliittiset tulokset ovat olleet surkeita: vuonna 2006 Helsingissä kyseisessä projektissa olleista työttömistä keskeytti 38 % (Lähde).Työntekijöiden piiristä projektia on arvioitu mm. termillä orjatyö. Eihän tuollainen voi onnistua. Eikä tuo palvele kummankaan – ei yksilön eikä yhteiskunnan – etua.

Palaan näihin tämän kolmen pennin oopperan esittämiin kolmen pennin temppuihin myöhemmin toisessa kirjoituksessani.

Mutta palataanpa takaisin työvoimapolitiikan epäonnistumisista pääasiaan – työvoiman liikkuvuuteen.

Ensimmäistä kertaa myös tuore hallitus lupaa ohjelmassaan verohelpotuksia työn vuoksi toisella paikkakunnalla asuville eli viikkopendelöijille. Kakkosasunnon kuluvähennykseen on kaavailtu verohelpotuksina yhteensä 30 miljoonaa euroa. Viikoittain kotiseuduiltaan sukkuloivista arviolta 18 000–20 000 asuu viikot Helsingissä.

Kun osa sukkuloijista maksaa asumisensa itse ja osa tekee sen työnantajan maksamana, niin sukkuloijien asumistaso vaihtelee työmaaparakista ja Rastilan leirintäalueelle parkkeeratusta asuntovaunusta keskustan luksusasuntoon.

Verottaja on aikaisemmin tukenut ainoastaan omistusasunnon hankkimista työpaikkakunnalta. Työasunnonkin korot on saanut vähentää verotuksessa ja asunnon on voinut myydä ilman myyntivoittoveroa kahden vuoden asumisen jälkeen. Veronmaksajain keskusliiton lakiasiainjohtaja Vesa Korpela sanoo kakkosasumisen työn vuoksi yleistyneen erityisesti vallitsevan noususuhdanteen aikana.

Matkakulujen vähennyskatto nousee nykyisestä 4 700 eurosta tänä vuonna 7 000 euroon. Kulujen omavastuu pysyy 500 eurossa. Tämä on hyvä uutinen.

Alku on hyvä – tätä alkanutta uudistusta pitäisi nyt kehittää niin, että tämä liike koskisi pääkaupunkiseudun lisäksi myös muita kasvukeskuksia. Näin työmatkat jäisivät kuitenkin pendelöinninkin lisääntyessä inhimillisiksi.

Mitä voimme päätellä tästä?

Ainakin sen, että jos yhteiskunta kannustaa oikein, taloudellinen toimeliaisuus lisääntyy ja hyvinvointi kasvaa.

Advertisement