Nyt joku voi tempaista keilapallon sieraimeensa – mutta olkoon hyvä vaan.

Minun mielestäni uusi keräys, jossa hyödynnetään vuoden 1940 ilmapuolustussormusta on mauton.

Lähde: rautasormus.fi

Lokakuun 20. päivänä vuonna 1939 Helsingin Sanomissa ja Uudessa Suomessa oli seuraavanlainen kirjoitus:

Kultasormukset isänmaalle

Täällä kaukana kotoa tuumin yöllä päivystävänä upseerina isänmaan asiaa ja ehkä alkavia taloudellisia vaikeuksia. Ehdotan, että jokainen Suomen mies ja nainen, jolla on vasemman käden nimettömässään kultasormus vaihtaisi sen teräksiseen sormukseen, jonka saisi vastineeksi. Kultasormuksista saataisiin varmasti kokoon kymmeniä miljoonia maanpuolustukseen.

Reservin vänrikki Jussi Lappi-Seppälä

Tuolloin – kevättalvella 1940 – kansalta kerättiin yli 300 000 kultasormusta ja tuhansia muita kultaesineitä.
Myös oma isoäitini vaihtoi omansa ja isoisäni vihkisormukset rautaisiin korvikkeisiin.

Isäni kantoi tuota ilmapuolustussormusta 1960-luvun alusta kuolemaansa. Ja minä hänen jälkeensä – ja kannan edelleenkin.

Niin monet kerrat olemme joutuneet selittämään tietämättömille hakaristin merkitystä tuossa rautaisessa sukukalleudessa. Mutta ajat näyttävät vaihtuneen – pois aidosta isänmaallisuudesta nykyisiin ahneuden ja saalistamisen aikoihin.

Tiedättekö muuten mitä näille sormuksille – ja niihin sisältyneille varoille – kävi?

Keräyksen tuloksena Puolustusministeriölle luovutettiin yhteensä yli 1750 kiloa kultaa. Tulos oli suuruudeltaan varsin merkittävä: kultamäärällä olisi saanut hankittua 30 hävittäjäkonetta tai saman verran 75 mm ilmatorjuntatykkejä. Sormusten lahjoittajia kannusti ajatus kotiseudun ilmapuolustuksen vahvistamisesta.

Keräyksen tulosta ei kuitenkaan ehditty käyttää maanpuolustustarkoituksiin ennen jatkosodan syttymistä. Kullan sulattaminen kansainvälisesti hyväksyttäviksi harkoiksi tuotti ongelmia, samoin kultaesineiden käyttö maksuna sotatarvikkeista. Hyvistä aikeista huolimatta kulta jäi makaamaan Suomen Pankin holviin. Arkaluontoisesta asiasta vaiettiin sodanaikaisen sensuurin turvin.

Kullan kohtalosta ei kyselty moneen vuoteen, mutta vuonna 1944 valtioneuvosto ryhtyi venäläismiehityksen pelossa puuhaamaan kultalastin siirtoa ulkomaille. Samana kesänä käynnistettiin salaiset kuriirikuljetukset Malmin lentokentältä Tukholmaan. Syksyllä 1944, välirauhasopimuksen jälkeen kyseinen lentokenttä suljettiin, mutta kultakuljetuksia jatkettiin Hyvinkään sotilaskentältä. Valtaa sodasta toipuvassa Suomessa pitivät tuolloin valvontakomissio ja uusi hallitus.

Tukholmassa kulta varastoitiin aluksi Suomen lähetystön kellariin, josta se sittemmin siirrettiin pankkiholviin. Kullan hyödyntäminen tuli ajankohtaiseksi syksyllä -45, kun Suomi oli ajautunut valuuttapulaan. Suomen Pankki tarjoutui ostamaan kultaerän valtioneuvostolta silloisella 140 miljoonalla markalla. Pankki myi suurimman osan kullasta ruotsalaisille ja ilmoitti rahoittavansa saaduilla 4 miljoonalla kruunulla kansanhuollolle tärkeitä hankintoja, lähinnä viljaostoja. Osa kultakoruista myytiin kotimaiselle kultasepälle sulatettavaksi. Valtion saamat rahat tuloutettiin ”satunnaisena tulona”.

Vihkisormuksensa ja muut sukukalleutensa isänmaan hyväksi lahjoittaneet kansalaiset eivät välttämättä koskaan saaneet tietää mihin heidän kultaesineensä päätyivät. Saattaa olla, että he eivät olisi pitäneet kuulemastaan. Historiallisesti arvokkaimmat kultaesineet myytin näet Kansallismuseoon ja maakuntamuseoihin nimellisellä arvolla.

Kultakeräystä selviteltiin perusteellisesti 50-luvulla, mutta sen jälkeen paperit hautautuivat Suomen Pankin holveihin. YLE:n radio-ohjelmaa varten 80-luvulla esiin kaivetut asiakirjat osoittavat, että vaikka kultaa ei käytetty alkuperäisen tavoitteen mukaisesti ilmapuolustukseen, keräyksessä ei ollut kyse huijauksesta. Keräyksen tuotto jäi vain realisoimatta sodasta aiheutuneiden muuttuneiden olosuhteiden takia. Kauppoja ei saatu aikaan ja tuotto jäi käyttämättä kansan tarkoittamaan kohteeseen.

Näin kävi. Ja sille ei voi enää mitään. Mutta tälle voi.

Alunperin rautaisena vihkisormuksen korvikkeena hädässä lanseeratun sormuksen uuden ja uljaan hopeisen rahastusversion voi tilata täältä.

Näitä sormuksia oli alunperin kahta eri mallia. Oli sileä – heraldisella ruusukkeella varustettu – rautasormus:
Lähde: Wikipedia

sekä tuo jo aikaisemminkin esitelty, hakaristillä varustettu ilmapuolustussormus.

Jostain syystä hakaristisormus teki paremmin kauppansa ja näitä sileitä – vihkisormuksen tapaisia – jäi varastoihin huomattavasti enemmän.

Näitä jäljelle jääneitä sormuksia myytiin jokin aika sitten veteraanien hyväksi kampanjalla. Tämän vielä hyväksyn. Mutta hopeisen myyntiversion tekeminen rautaisesta korvikkeesta – etenkin sen jälkeen kun suurin osa veteraaneista on kuollut – on mielestäni härski välistäveto – ja kylmää rahastusta Rahapaja Monetan piikkiin.

Kyseisen tekeleen tulojen luvataan menevän sotiemme veteraaneille ja kyseisen hankkeen suojelijana on ikipasifisti Tarja Halonen. Tukijoukoissa seisoo myös ex-vasuri Mikko Kivinen.

Näin on suomalainen hakaristi päässyt valtaa pitävien suojelukseen.

Nimen omaan juurikin nyt. Nyt kun viimeiset veteraanisukupolvet ovat haudan partaalla ja muualla mietitään sitä, mihin veteraanien omaisuutta voitaisiin käyttää hyvällä isänmaallisella omallatunnolla.

Jossain mättää nyt – ja pahasti.

Jos joku nyt tuon sormuksen ostaa, niin kannattaa muistaa eräs perusasia. Rahasi eivät mene maanpuolustukseen, eivätkä -edes pääasiassa – sotiemme veteraaneille. Ne menevät pääasiassa ahneille saalistajille ja sellaiselle Suomelle, jota ollaan hyvää vauhtia häpäisemässä ja josta ollaan myymässä pois kaikki se kunnia mikä liittyy veteraaneihin ja heidän perintöönsä. Rahat menevät ahneiden lisäksi veroina monikulttuurista Suomea puuhaaville astrideille ja isänmaansa hylänneelle kukkahattusakille.

Heille, jotka käyttävät verovarojamme esimerkiksi tähän – näin budjettivuoden umpeutuessa.

Jos joku tulee esittelemään minulle moista tekelettä – näytän hänelle aidon asian ja totean; tuo on pelkkä halpa kopio.

Lähteet: YLE /Tarina rautasormuksista/ Olli Ihamäki, rautasormus.fi

Advertisements