Lupaus

Katsoin eilen uudestaan Ilkka Vanteen Lupaus-elokuvan.

Elokuva on Lotta-Svärd-säätiön tuella toteutettu varsin koskettava kuvaus nuorista suomalaisista naisista ja heidän kohtaloistaan sotavuosina. Se kertoo kolmen nuoren lotan tarinan – ja sen mihin annettu lottalupaus heidän kohtalonsa johdatti.

Lupaus on elokuva kolmesta nuoresta naisesta, joiden elämään tunkeutuu sota. Mona (Laura Birn) on juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja haaveilee eläinlääkärin opinnoista Oslossa, Anna (Karoliina Vanne) suunnittelee häitä ja omaa perhettä, Ruth (Hanna Lekander) on päättänyt opiskella teologiaa. Mutta miten uskoa tulevaisuuteen, kun kaikki ympärillä järkkyy?

Lupaus kuvaa nuorten naisten vapauden kaipuuta, unelmia ja aikuistumista aikana, jolloin Suomi joutui sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Se kertoo naisista, jotka työnsivät omat haaveensa syrjään ja antoivat lottalupauksen isänmaalle. Näiden Lotta Svärd –järjestöön kuuluneiden naisten työllä sekä koti- että sotarintamalla oli ratkaiseva merkitys pienen maan taistelussa itsenäisyytensä puolesta.

Elokuva seuraa viittä vuotta Monan, Annan ja Ruthin elämästä vuodesta 1939 vuoteen 1944.

Niin…

Ja katsoinpa elokuvan jälkeen kirjahyllyssäni olevia kuvia ja merkkejä. Oman sukuni veren ja kärsimyksen värittämää historiaa.

Täytyy sanoa, että kävipähän luonnon päälle – miettiessäni menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Tämän nykyisen itsekeskeisen saalistuspolitiikanko vuoksi menneet sukupolvet kärsivät ja venyivät?

Siksikö isoisäni kaatui, että joku maahantulija – ja pahimmassa tapauksessa kulttuurimme sopeutumaton sosiaalituristisellainen – saa tulla tänne valmiiseen maahan ottamaan ilman väkivaltaa sen, mitä neuvostoliittolaiset eivät saaneet otettua väkivallallakaan? Siksikö isoäitini- ja tätini olivat rintamalla ja toinen isoisäni alkoholisoitui sodassa?

Näidenkö vuoksi osa suvustani joutui lähtemään kodeistaan ja antamaan omaisuuteensa maahantunkeutujalle? Näidenkö vuoksi henkiin jäänyt isoisäni lähti rakentamaan sodanjälkeistä Suomea vuonna 1939 uutena ostamallaan – ja sodan aikana pakkoluovutettuna loppuun ajetulla – kuorma-autollaan. Autolla, joka palautui sodasta niin, että oven sulkulaitteina oli huussin haat?

Näidenkö vuoksi myös sodissa kärsinyt ja isänmaan etua ajanut isosetäni joutui olemaan ns. asekätkentäjupakan aikana De Facto vangittuna melkein kolme vuotta? Ilman vangitsemismääräystä tai oikeudenkäyntiä – puhtaasti kommunistien poliittisena vankina.

Näidenkö vuoksi olen maksanut, maksan ja tulen maksamaan Euroopan kovinta verotaakkaa?

Suuntaanko kiukkuni maahanmuuttajaan?

En – hänhän käyttää hyväkseen sitä mitä hänelle tarjotaan. Hän on seuraus hölmöydestä ja kansallisesta ajattelemattomuudesta – ei sen syy.

Syypäät ovat ihan omassa joukossamme.

Toistan taas kerran saman asian.

Koko touhun takana on joukko elitistisiä vihervasemmistolaisia ns. humanisteja. Itsekeskeisiä, ylimielisiä ja todellisuudesta vieraantuneita, isänmaansa ja kanssakansalaistensa päälle virtsaavia oman pesän likaajia. Ihmisiä, jotka eivät ymmärrä toimivansa raa´an kansainvälisen globalisoituneen kapitalismin juoksupoikina- ja tyttöinä.

Ihmisiä, jotka eivät ymmärrä aiheuttavansa eriarvoisuutta, rasismia ja turvattomuutta – ja siinä sivussa he polkevat ihmisoikeuksia sekä tukevat kansainvälistä järjestäytynyttä rikollisuutta, ihmiskauppaa, orjuutta, diktaattoreita, fundamentalisteja, sodankäyntiä ja maailman hukkumista väestöräjähdykseen.

He ovat vähemmistö – mutta vallankahvassa tiukasti kiinni oleva ja kovaa ääntä pitävä sellainen.

Saattaa tulla itku monelle isollekin pojalle tätä nykyistä menoa miettiessä.

Mutta annan omalta kohdaltani kuitenkin lupauksen – minä en alistu enkä anna periksi vääryyden edessä.

En.

Lähteet: Fantasia-filmi, Suomen elokuvasäätiö, Wikipedia,

Advertisement