Päivän Hyysärin pääkirjoitussivulta löytyi vieraskynäkirjoitus pakolaispolitiikasta. Laura Huttunen kirjoittaa otsikolla Pakolainen ei koskaan palaa entiseen.

Huttunen tutkii bosnialaisten pakolaisten paluumuuttoa Suomen Akatemian tutkijana Tampereen yliopiston sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksella.

Hän toteaa kirjoituksessaan, että:

laaja pakolaisuus, sodan tapahtumat ja sodanjälkeinen köyhyys ovat muuttaneet paikallisyhteisöjä radikaalisti.

Tähän listaan voisi lisätä räjähtäneen tiedonvälityksen ja kiihtyvän globalisaation. Kun näitä asioita yhdistellään samassa astiassa, päädytään vaikeaan tilanteeseen. Sellaiseen, jossa pakolaisen paluu kotiseudulleen on hankalaa, epähoukuttelevaa tai osittain jopa mahdotonta.

Huttunen toteaa – aivan oikein:

Kansainvälisessä pakolaispolitiikassa parhaana kestävänä ratkaisuna maailmanlaajuiseen pakolaisongelmaan nähdään pakolaisten paluu entiseen kotimaahansa. 1990-luku olikin YK:n julistama paluun vuosikymmen.

Aivan. Pakolaisten raahaaminen pois kotiseutunsa lähettyviltä vie pohjan koko pakolaispolitiikalta.

Kun pakolainen kuljetetaan toiselle puolelle maailmaa, estetään hänen joustava paluunsa takaisin kotiseudulle olojen rauhoituttua. Tällainen pakolaisten siirtäminen on väkivallan, ihmisoikeusloukkausten ja/tai hyökkäyssodan hyväksymistä De Facto.

Kun nämä ihmiset siirretään pois omasta ympäristöstään silloin suoritetaan alistajan, poliittisen vastustajan tai valloittajan haluama etninen tai poliittinen puhdistus.

Tällainen ihmisten siirtäminen toiselle puolelle maailmaa ei ole ongelmien ratkaisemista. Se on alistumista vääryyden ja väkivallan edessä ja ongelmien siirtämistä muualle.

Muiden ongelmien lisäksi erittäin monet poliittisesti aktiiviset pakolaiset tuovat poliittisen aktivisminsa ja sen mukanaan tuomat ongelmat turvapaikan myöntäneeseen uuteen sijoitusyhteiskuntaansakin.

Pahimmillaan tällainen humaani pakolaispolitiikka aiheuttaa sen, että jostain kehitysmaasta tulee rauhalliseen länsimaahan koko edellisen diktaattorin hallintokoneisto perheineen, korruptioineen, tapoineen, kulttuureineen, ongelmineen ja asenteineen.

Huttunen jatkaa ja tulee ongelman ytimeen:

Suomen valtio on korostanut pakolaisten paluun vapaaehtoisuutta. Pysyvän oleskeluluvan saaneita pakolaisia ei ole kovin aktiivisesti kannustettu palaamaan.

Bingo. Tästä on kysymys. Suomi rikkoo kansainvälisen pakolaispolitiikan perusteita ja muuttaa kansainvälisen pakolaispolitiikan aivan omatoimisesti maahanmuuttopolitiikaksi.

Vastoin kaikkia kauniita julkisia puheita työperäisestä maahanmuutosta.

Miksi – kuuluu kysymys? Kenen etuja ajaa nykyinen pakolaispolitiikka?

Nykyisen politiikan todellinen tarkoitus näyttäisi olevan nimenomaan hädänalaisten, kouluttamattomien ja kielitaidottomien pakolaisten raahaaminen Suomeen maapallon toiselta puolelta. Heitä pidetään hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikan keinoin maassa ja näillä keinoilla saadaan heidät riippuvaisiksi asemastaan Suomessa.

Tästä ei ole kovin pitkä matka siihen, että heidät velvoitetaan tekemään töitä vastikkeeksi saamistaan sosiaalista subventioista. Eli käytännössä, orjatöitä alle minimipalkan.

Halvan – tai tässä tapauksessa työnantajalle ilmaisen – ulkomaisen työvoiman virtaaminen Suomeen johtaa siihen, että yhä useammasta käytännön taitoja ja ruumiillista työtä vaativasta alasta tulee työehdoiltaan, työolosuhteiltaan ja palkkaukseltaan täysin mahdoton alkuperäisasukkaille – eli meille suomalaisille. Kun halpa – ja tässä tapauksessa veronmaksajien työnantajalle maksama – ulkomainen työvoima sitten valtaa nämä alat, monikulturistit voivat osoittaa, että suomalaiset eivät enää halua tehdä kaikkia töitä ja siksi ulkomainen työvoima on välttämätöntä.

Pahimmillaan tässä tilanteessa käy niin, että ne jotka ajavat nykyistä kehityssuuntaa, saavat lopulta mitä haluavat – vaihtavat maamme väestön itselleen enemmän sopivaan.

Mitä sitten pitäisi tehdä – ettei tilanne muutu vielä pahemmaksi?

Suomen valtio on kuitenkin rahoittanut joitakin – varsin vähäisiä ja riittämättömiä – paluumuuttoon tähtääviä ohjelmia. Ohjelmat edellyttävät, että edunsaajat palaavat tietyn ajan kuluessa pysyvästi lähtömaahansa. Samalla he luopuvat oleskeluluvastaan Suomessa ja siihen liittyvistä oikeuksista.

Huttunen jatkaa:

Pakolaispoliittisessa keskustelussa oletetaan usein, että pakolaisten paluu lähtömaahan ja kotipaikkaan tarkoittaa yksinkertaisesti paluuta entiseen elämään. Kuitenkin lähdön ja paluun välillä on usein vuosien, jopa vuosikymmenten aika. Niin lähtömaa kuin pakolaiset itsekin ovat muuttuneet.

Tästä asiasta olen Huttusen kansa samaa mieltä. Ongelma on pitkien etäisyyksien – niin maantieteellisten, kulttuurillisten kuin hyvinvointiin liittyvien – kumuloituva vaikutus joka saa vielä lisäkiihdykettä alkuperämaan turvattomuudesta ja toivottomuudesta.

Eivät pakolaiset palaa koskaan samanlaiseen maahan. Kriisit muuttavat – niin alueita, kulttuureita kuin ihmisiäkin.

Kuten Huttunen kertookin:

Bosnialaiset pakolaiset ovat hyvä esimerkki siitä, että vaikka monet pakolaiset itse toivovat paluuta kotimaahansa, paluu entiseen elämään on usein yksinkertaisesti mahdotonta.

Liki kaikki Suomessa asuvat bosnialaiset ovat Bosnian sodan (1992–1995) aikana tänne pakolaisina tulleita ihmisiä tai heidän omaisiaan. Arvioiden mukaan Bosnian sodassa kuoli noin 200 000 ihmistä ja kodeistaan pakoon lähti noin 2,3 miljoonaa ihmistä, joista 1,3 miljoonaa ulkomaille.

Bosnian sotaa leimasivat järjestelmällinen siviileihin kohdistunut väkivalta ja laajamittainen kotien tuhoaminen. Monet joutuivat kokemaan itseensä tai läheisiinsä kohdistuvaa väkivaltaa. Useimmat menettivät pakoon lähtiessään talonsa ja muun omaisuutensa.

Valtavasta jälleenrakennusponnistuksesta huolimatta Bosnian talous on toipunut huonosti sodan jälkeen. Alueella on yhtä aikaa korjattu sodan tuhoja ja siirrytty sosialismista markkinatalouteen. Työttömyysaste on huimaavan korkea, investoinnit tuotantoon yhä vähäisiä ja valtiollinen sosiaaliturva olematonta. Monet elävät köyhyysrajalla ja ovat yhä riippuvaisia joko erilaisista humanitäärisistä järjestöistä tai ulkomailla asuvien sukulaisten avustuksista.

Daytonin rauhansopimus lopetti varsinaisen sodankäynnin mutta jätti hankalan poliittisen perinnön. Maa jaettiin kahtia Bosnian serbitasavaltaan sekä muslimien ja kroaattien federaatioon. Monet näkevät tämän jaon ylläpitävän jännitteitä etnisten ryhmien välillä.

Sodanaikaisen väkivallan käsittely Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa on vielä kesken, ja sodan perinnön julkinen käsittely on Bosniassa tuskin alkanut.

Myös entiset työpaikat ovat kadonneet. Pakolaisuudesta palaavia syrjitään usein työhönotossa, koska maassa läpi sodan asuneilla katsotaan olevan moraalinen etuoikeus työllistyä ensin.

Laajamittainen pakolaisuus, sodanaikaiset tapahtumat sekä sodanjälkeinen köyhyys ja epävakaus ovat muuttaneet paikallisyhteisöjä radikaalisti, joten paluuta sotaa edeltäneeseen elämään ei ole.

Kyllä. Ongelmia riittää ja tuollainen maa on kansainvälisen avun varassa.

Mutta miten tämä kansainvälinen apu sitten toimii ja tehoaa käytännössä?
Kannustaako se yhteiskunnallisesti haluttuun toimeliaisuuteen vai passivoiko se ja edistääkö se kuitenkin lähinnä rikollisuutta?

Ydinkysymys taas tässä on se, miten noita varoja saataisiin käytettyä tehokkaammin? Niin, että varat loisivat pakolaisen kannalta houkuttelevamman ympäristön kuin turvapaikan antanut maa

Huttunen jatkaa:

Pakolaispolitiikka on usein rakentunut oletukselle, että paluu entiseen kotimaahan on kertaluonteinen tapahtuma. Useimmiten onnistunut paluu on kuitenkin pitkä prosessi.

Ihmiset liikkuvat vuosien ajan lähtömaan ja uuden asuinmaan välillä ja rakentavat paluun mahdollisuuksia vähitellen. Usein perheenjäsenet asuvat joitakin aikoja eri maissa, ja perheen taloudellisia ja tiedollisia resursseja yhdistetään luovalla ja joustavalla tavalla.

Toisin kuin Huttunen, minä tämän näen henkilökohtaisesti erittäin suurena ongelmana. Tällainen juurettomuus ja liiallinen vaihtoehtojen määrä edesauttaa lähinnä turvapaikkamaan sosiaalisubventiojärjestelmän hyväksikäyttöä ja sen saaliin hyödyntämistä alkuperämaassa.

Selkeät säännöt ja rajat luovat turvallisuutta, vähentävät rikollisuutta ja luovat todellisuudessa houkuttelevan mahdollisuuden pakolaisen paluulle omaan kotimaahansa.

YK:n yleisten pakolaistyön periaatteiden mukaisesti.

Huttunen tulee seuraavaan johtopäätökseen:

Sekä yksilöiden itsensä että vastaanottavan, sodasta toipuvan yhteisön näkökulmasta pitkä paluu on usein parempi ratkaisu kuin kertaluonteinen paluu. Paluuta valmistelevat mutta muualla elävät pakolaiset eivät kilpaile vähäisistä resursseista paikallisten kanssa vaan päinvastoin yleensä tukevat rahallisesti sukulaisiaan.

Olen edelleen eri mieltä. Tällainen sosiaaliturismi on omiaan ruokkimaan rikollisuutta ja avustusrahojen väärinkäyttöä. Parempi olisi tukea takaisinmuuttoa selkeillä velvoitteisiin sidotuilla taloudellisilla ja yhteiskunnallisilla kannusteilla – etenkin tuetuilla lainoilla. Muistaen sitoa tämä tuki myös alkuperäismaahan jääneen väestön uudelleenrakennustoimiin – samoin ehdoin ja velvoittein.

Parempi kertarutina, kuin ainainen kitinä.

Kaikki pakolaiset eivät halua tai voi palata lähtömaihinsa, vaan monet haluavat luoda uuden elämän uusien asuinmaidensa aktiivisina kansalaisina. Nykyisin yhä useammat myös jakavat aikansa kahden tai useamman paikan välillä ja osallistuvat aktiivisesti useiden yhteiskuntien elämään.

Tätä ei pidä tukea eikä kannustaa missään nimessä. Perusteet löydätte tästä samasta kirjoituksesta

Lähde: HS

Advertisements