Olen lisännyt uuden aihealueen. Aihealueen nimi on Suomalaisuuden häpäisy. Aloitan tällä kirjoituksellani sarjan. Sarjassa pyrin esittelemään Teille nykyisen kehityksen syyt ja seuraukset.

Enää ei tarvitse olla edes vainoharhainen uskoakseen siihen, että osa päättäjistä on tietoisesti romuttamassa kansallisvaltion lisäksi myös suomalaista identiteettiä ja kulttuuria. Hyvänä apuna heillä on joukko Suomeen rantautuneita monikulttuurifanaatikkoja.

Ihmisiä, joiden ainoa ansio on ollut saapua maahamme – noin yleensä ottaen – turvapaikanhakijoina. Saatuaan turvapaikan, oleskeluluvan tai kansalaisuuden, nämä samat ihmiset ovat kunnostautuneet – käyttämällä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan palveluja jalansijanaan – suomalaisiin kohdistuvan ivan, pilkan, halveksunnan levittämisessä.

Hyysärissä oli tänään Kulttuuriosion avauksena otsikolla Suomalaisuuden temppeli kaipaa uudistusta varsin raflaava juttu Kansallismuseosta. Jostain minulle käsittämättömästä syystä suomalaisuuden ja kansallismuseomme kommentoinnista vastasi muun muassa vanha tuttumme – somalialaisen korkeakulttuurin kasvatti – Zahra Abdulla.

Lähde:HS

Jatkan tämän museojutun ja sen kokonaisuuden arviointia kirjoitussarjani seuraavassa osassa – ennen sitä kuitenkin muutama makupala siitä millaisena Zahra näkee suomalaisen historian ja kulttuurin:

Helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu ja maahanmuuttaja Zahra Abdulla sanoo, että museossa on vain harvoja esineitä joihin hän voi samaistua.

Ensimmäinen vaikutelma 18 vuotta Suomessa asuneella kätilöllä on hämmennys. Sitten kivikauden osastolla seuraa ystävällinen huvittuneisuus.

”Tämä on saviosasto, ehkä”, Abdulla arvelee.

Tekstit ovat pieniä ja rikkinäisiä kippoja on paljon. Kun kyse ei ole ihan faaraoiden aarteista, ensivaikutelma ei ole se ylevyyden kokemus, mitä näyttelyssä lienee haettu.

Katolisen kirkon vaikutusta esittelevällä osastolla Abdulla katselee kummissaan ympärilleen.

”Täällä on kaikenlaisia herroja, joita minä en tunne.”

Varsinainen ilo syntyy 1800-luvun kaappikellojen edustalla.

”Tässä kohtaa historiaa suomalaiset aloittivat kellon perässä juoksemisen.”

Vahvan suomalaisuuteen ja suomalaisiin kohdistuvan mustamaalauksen lisäksi tuo juttu piti sisällään jopa propagandaa, historian vääristelyä sekäsuoraa rasismia. Näistä kommenteista vastasi mr. Derek Fewster.

Tämä on suomalaisuuden temppeli, sellaiseksi rakennettu.

Museo on valtavan isänmaallinen, ja isänmaallisuutta ei kommentoida mitenkään

Harvoilla museoihmisillä on aatehistorian tuntemusta. He usein vain toistavat valkoisen Suomen myyttiä.

Hän näkee esineissä paljon sellaista, jota esittelytekstit eivät selitä.
Ensimmäisenä Fewster innostuu rautakautisesta miekasta, joka näyttää, no, rautakautiselta. Sitä se onkin, mutta maailmansodan aikaan sitä oltiin lahjoittamassa innokkaalle keräilijälle, natsijohtaja Hermann Göringille.

Toinen innostuksen aihe on muinaispukua kantava nukke. Se on alkuperältään 1920-lukulainen, ja naisen keho noudattaa aikakauden rotuoppeja.

Museossa esiteltävää jalkajousta ei Fewsterin mukaan ole oikeasti paljoakaan käytetty.
”Silti sitä on pidetty olennaisena osana suomalaisuutta.”

Jep – ja Fewsterin lehmät lentävät… mutta eivät kuitenkaan lähellekään niin hyvin niin kuin Brewster…

Tällainen hyökkäys suomalaisia ja suomalaista kulttuuria vastaan on aika häkellyttävää – etenkin sen tullessa silmille silloin, kun juo sunnuntaiaamuna aamukahvia oman kotirauhansa turvassa. Tämä Hyysärin tänään julkaisema museojuttu on kuitenkin vain jatkoa aikaisemmin alkaneelle kehitykselle.

Muistatteko tämän?

Suomen kansallistaidetta toisin silmin

Valtion taidemuseon uusi kulttuurivähemmistökoordinaattori Umayya Abu-Hanna näkee Väinämöisessä irstaan saudiäijän

Julkaistu: 5.11.2005 00:00
Saska Snellman

Lähde: HS
”Minua todella ahdisti, mikseivät ihmiset järkyttyneet taulusta, jossa vanhus yrittää raiskata teinitytön”, Umayya Abu-Hanna toteaa ja osoittaa Väinämöistä, joka ahdistelee Akseli Gallen-Kallelan triptyykissä järveen juoksevaa Aino-neitoa.

”Tämän kuvan kohdalla moni ulkomaalainen hämmentyy. Miksi nuo ihmiset istuvat alasti ja hakkaavat toisiaan raipalla? Ja miten tuolla miehellä on kaksi vaimoa, eikö se olekaan Suomessa kiellettyä?”

Umayya Abu-Hanna on pysähtynyt kierroksellaan Ateneumin taidemuseossa Heikki Tuomelan teoksen Kuumat löylyt eteen. Vuonna 1985 maalatussa taulussa mies ja kaksi naista kököttävät saunassa vakavan näköisinä.

Suomalainen voi nähdä kuvassa idyllisen rauhan hetken, mutta miten maalauksen näkee ihminen, joka ei ole koskaan käynyt saunassa, ei tunne pohjoismaista suhtautumista alastomuuteen eikä ymmärrä naisten ja miesten suhteita Suomessa?

Sellaisten asioiden miettiminen kuuluu valtion taidemuseon uuden kulttuurivähemmistökoordinaattorin Umayya Abu-Hannan toimenkuvaan. Hän katselee museoiden tarjontaa toisin silmin ja pohtii, millaisilla kriteereillä valtion taidemuseoihin hankitaan taidetta ja rakennetaan näyttelyitä – ja olisiko vanhoissa itsestäänselvyyksissä tuuletettavaa.

Kaksivuotisen projektin tarkoituksena on madaltaa uusien kävijöiden kynnystä tulla museoon. Pitää muistuttaa, ettei museossa ole mitään pelättävää – se ei ole kirkko, armeija eikä sauna. Ideat alkavat jo hahmottua Abu-Hannan muistivihkossa.

”Helsingissä asuu jo 30 000 ulkomaalaista. Jouluna monet heistä ihmettelevät, mitä tehdä, kun suomalaiset perinteet ovat vieraita ja kaikki paikat ovat kiinni. Miksemme voisi vaikka kuskata heitä busseilla Itäkeskuksesta keskustaan nauttimaan museoista?”

Kysymys on kuitenkin paljon enemmästä kuin markkinointityöstä. Museoiden avaaminen muualta tulleille merkitsee myös museoiden muuttumista.

Suomessa on museoita henkeä kohti enemmän kuin missään muussa maassa. Suurin osa niistä on Abu-Hannan mukaan kuitenkin aika perinteisiä: on rakennus, on näyttely, on hiljaista.

”Pitäisi miettiä, mikä museo on: rakennus, mainosbrändi vai taiteen poliittinen ja elävä tila? Minä kannatan jälkimmäistä vaihtoehtoa.”

Taideteos aukeaa eri ihmisille eri tavoin. Kun Abu-Hanna kiersi taidenäyttelyä pakolaiskeskuksen asukkaiden kanssa, joukko pysähtyi alastonta suomalaismiestä esittävän teoksen eteen.

”Suomalaisilla on pienet pippelit, meillä isot”, miehet riemuitsivat.

Ulkomaalainen saattaa joskus olla kiinnostunut muistakin hyvin käytännöllisistä asioista, kuten tauluissa näkyvistä linnuista, maatalousvälineistä tai kotien sisustuksesta.

Yleensä ihmiset etsivät jotain tuttua, johon samastua. Kun Abu-Hanna kiersi Eremitaašia afrikkalaisen zulumiehen kanssa, mies yritti löytää maalauksista yhdenkin mustan ihmisen. ”Lopulta hän löysikin, mutta ihmetteli kovasti, miksi miehellä oli vuohenjalat. Jouduin kertomaan, että musta mies esitti paholaista.”

Eipä mustia tai edes kovin tummia ihmisiä juuri löydä Ateneuminkaan seiniltä. Vieraskin voi silti löytää jotain tuttua.

”Tuo valkopartainen, mekkopukuinen mies oli minusta ensi näkemältä kuin joku irstas saudiäijä”, Abu-Hanna osoittaa Väinämöistä, joka ahdistelee Akseli Gallen-Kallelan triptyykissä järveen juoksevaa Aino-neitoa.

”Minua todella ahdisti, mikseivät ihmiset järkyttyneet taulusta, jossa vanhus yrittää raiskata teinitytön. Nyt olen oppinut näkemään taulun suomalaisin silmin: ihailen sinisiä värejä, kesäisen järven tunnelmaa ja alanurkan upeasti kuvattuja ahvenia.”

Abu-Hanna huomauttaa, että niin Gallen-Kallela kuin monet muutkin suomalaistaiteilijat ovat kuvanneet komeasti maan alkuperäistä, esikristillistä kulttuuria. Sen sijaan kristillisyys on ainakin taiteen näkökulmasta kovin ohut kerros suomalaisessa historiassa.

”Äitini ihmetteli, miten kylmässä maassa asuva ylpeä kansa saatiin hyväksymään autiomaan paimentolaisten uskonto. Vein hänet Seurasaareen katsomaan jalkapuuta kirkon edessä. ’Voi, suomalaisetkin ovat kolonialismin uhreja’, äitini säälitteli.”

Taide on aina sopimus, Abu-Hanna muistuttaa. Musta neliö on vain musta neliö, ellet tunne taidehistoriaa ja tiedä, mitä Kasimir Malevitš halusi sillä sanoa.

Hehkuvan auringon alla kasvanut saattaa kokea värit ihan eri tavalla kuin pohjoisen kalpeaan valoon tottunut.

”Suomessahan vahvaa väriä kuvataan usein sanalla ’räikeä’, joka tarkoittaa suunnilleen samaa kuin mauton tai lapsellinen. Arabian kielessä ei ole sellaista sanaa, sillä arabit eivät ymmärrä, miksi vahvoissa väreissä olisi jotain pahaa.”

Pohjoinen taidekäsitys vaatii muutenkin tulkkaamista muualta tulleille. Abu-Hannan mukaan suomalaiset arvostavat kuvataiteessa yli kaiken älyllisyyttä ja kontrollia. Toisin silmin katsottuna suomalainen taide voi olla vähän tylsää.

”Ellet ole ollut pohjoismaissa etkä tunne täkäläistä historiaa ja taidetta, esimerkiksi täkäläinen maisemamaalaus voi näyttää laimealta kuin vettynyt sanomalehti.”

Eurooppansa äidinmaidossa imeneistä museoiden seinillä komeilevat muotokuvat näyttävät mahtavilta kuninkailta, mutta Abu-Hannalle moni eurooppalaisten taidemuseoiden vanhoista muotokuvista tuo mieleen turhamaisen transseksuaalin.

Kysymys on myös siitä, mikä kaikki kelpuutetaan taiteen piiriin. Abu-Hanna muistuttaa, että afrikkalaiselle taidetta voi olla pukeutuminen, ranskalaiselle ruoanlaitto ja suomalaiselle oudon muotoinen maljakko.

”Pitää miettiä, mitä on taiteen laatu. Perinteisten kriteerien mukaanhan kehitysmaiden taide on toistavaa, epäyksilöllistä ja epä-älyllistä käsityötä, siis traditiota.”

Abu-Hanna tunnustaa ettei itsekään pääse aina pakoon rasistisia ajatuskaavoja. ”Jos minulle esitellään vaikkapa kongolainen uskonnollinen naamio, alan heti ajatella jotain hottentottien taikakalua, kun taas Neitsyt Marian kuva on tietysti upea kristillinen symboli ja taideteos.”

Ateneumin suuren salin seinältä löytyy yksi Abu-Hannan suosikeista, Eero Järnefeltin Raatajat rahanalaiset, jossa miehet ja naiset sammuttavat rinta rinnan savuavaa kaskea.

Lähde:HS

Abu-Hanna pitää nokisen tytön uhmakkaasta katseesta vaikka arvelee kuvan voivan muistuttaa Balkanin pakolaisia poltetusta kotikylästä. Abu-Hannaa maalaus muistuttaa myös suomen kielen kokeesta.

”Kokeessa kysyttiin kaskeamisessa tarvittavaa välinettä. Siinä piti olla risukarhi, mutta kyllä opettaja hyväksyi minun ’riisikarhuni'”.

Viereisen seinän Albert Edelfeltin Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä taas tuo huivipääeukoillaan Abu-Hannan mieleen nykypäivän islamiin kääntyneet suomalaisnaiset.

Lähde:HS

Abu-Hannan mielestä vähemmistökoordinaattorin viran perustaminen osoittaa, että Suomesta löytyy valmiutta lähestyä kriittisesti omaa kulttuuria. Se on hänestä merkki vahvuudesta ja itseluottamuksesta.

Monessa muussa maassa museoiden ja taidekokoelmien poliittisuuteen on tosin havahduttu jo aiemmin, pakon edessä. Britanniassa on jouduttu selittelemään kolonialismin kaudella ryöstettyjä taideaarteita, tunnetuimpana tapauksena Ateenan Parthenonin marmoripatsaat. Saksan museoista taas on etsitty juutalaisilta varastettuja taideteoksia.

”Olen iloinen, ettei Suomella ole tällaista historiaa, vaikka sen vuoksi tällainen tarkastelu alkaakin täällä vähän myöhemmin”, Abu-Hanna sanoo.

Lopuksi vielä Abu-Hannan rakkain maalaus: Gallen-Kallelan Démasquée. Taulussa tumma nainen nojaa rennosti taaksepäin divaanilla ja katsoo suoraan kohti katsojaa, mitään häpeämättä.

Lähde:HS

”Tuo nainen on niin rento, niin sinut itsensä kanssa, niin onnellinen. Varmaan minun olisi vaikeampi samastua naiseen, jos se olisi sinisilmäinen blondi, mutta katso nyt, häpykarvatkin ovat ihan pikimustat.”

Niinpä niin…

Lähde: HS

Advertisement