Olipa kerran…

… kaunis rauhallinen maa nimeltä Suomi. Tämä onnela sijaitsi kaukaisessa maankolkassa ja siellä asui rauhaarakastavia ja uutteria ihmisiä, jotka rakastivat ja vihasivat toisiaan suomeksi.

Se oli aikaisempina vaivan ja vihan aikoina joutunut naapureidensa ryöstö- ja hävitysretkien kohteeksi. Maa ja siellä asuva kansa olivat joutunut alistumaan myös satojen vuosien miehitykseen, imperialismiin ja kolonialismiin.

Ajat kuitenkin muuttuivat ja tämä sisukas kansa hääti vieraat miehittäjät maastaan ja loi kauniin pienen kansallisvaltion. Tosin tämä kansa joutui vielä kahteen otteeseen torjumaan väkisin maahansa yrittävät vieraat vaikutteet – ja sen se teki uhreja kaihtamatta ja urheasti.

Koitti hyvinvoinnin ja vaurauden aika. Maa ja sen kansa kukoistivat. Jopa Pisa-haltija huomasi tämän kansan ja palkitsi sen ruhtinaallisin antimin.

Näin olisi voinut jatkua ikuisesti – mutta…

Onnen pesään hiipi kavala käärme. Osa tämän kansan liikaa hyvinvointia saaneista jäsenistä kääntyi omaa kansaansa vastaan. Onnellisten ihmisten joukkoon syntyi pieni – mutta sitäkin äänekkäämpi – marginaalivähemmistö – mokuttajat.

Osa heistä liittoutui pahan Globalisaatio-peikon kanssa omaa kansaansa vastaan. Näiden mokuttajien motiiveina olivat oma etu, vääryydellä saatu omaisuus sekä hyvin palkatut virat Globalisaation hoveissa. Moni saikin osansa – paha kun saa yleensä palkkansa, hyvä jää ilman – mutta osa jäi ilman uuden isäntänsä huomiota. Kuten esimerkiksi nukkehallitsija Tarja, josta ei tullutkaan YK:n pääsihteeriä…

Toinen osa näistä mokuttajista perusti sadomasokistisen punaviherlahkon. He käänsivät kaiken kauuniin ja kansallisen ylösalaisin ja suistivat viekkaudella ja vääryydellä onnellisen kansan kurjuuden syövereihin.

Kansa alistui ja kärsi.

Vain muutamat kansan jäsenet jaksoivat taistella ikuista yötä ja kansallista kadotusta vastaan. Näin syntyi kämyjen joukko.

Vapaan liikkuvuuden taistelun alkaessa mokuttajien suurvisiiri Johanna julisti, että kämyjä on vain kahdenkymmenen aktiivisen toimijan joukko. Johanna sai tärkeää tukea rautakansleri Mikolta ja valtakunnaninkvisiittori Mikalta.

Taistelun päättyessä suurvisiiri ilmoitti, että viimeinen kämy piileskelee Suuressa Ugrilaisessa Metsässä. Rautakanslerin ja valtakunnaninkivisiittorin säestäessä äänekkäästi, suurvisiiri vaati mokuttajia keräämään sotajoukon ja hävittämään viimeisenkin kämyn Uudesta Uljaasta Monikulttuurilasta.

Luonnosta vieraantunut mokuttajajoukko kulki peläten ja vapisten läpi Helsingin Keskuspuiston. Olivathan he varsin vieraassa elementissä – etenkin Virheet De Röda-heimon edustajat.

Yht´äkkiä mäen takaa kuului huuto:

Kyllä yksi kämy kymmentä mokuttajaa vastaa – aina !

Rautakansleri lähetti välittömästi kymmenen eliittikaartinsa – Antifan – mokuttajaa mäen yli. Hetken kuului hirveä melske ja huuto – ja sitten oli täysin hiljaista…

Kunnes kuului taas huuto:

Kyllä yksi kämy sataa mokuttajaa vastaa – aina !

Kiihkeänä ja raivoissaan, valtakunnaninkivisiittori lähetti sata oman eliittikaartinsa – Rasmuksen – mokuttajaa juosten mäen yli.

Kymmenen minuutin ajan kuului hirveä melske ja huuto – ja sitten oli täysin hiljaista…

Kunnes kuului taas huuto:

Kyllä yksi kämy tuhatta mokuttajaa vastaa – aina !

Nyt puuttui taisteluun jo päävelho Astridkin. Hän puri hampaitaan raivoissaan ja pomppi tasajalkaa kuin pitkätossuinen tyttönen ja lähetti tuhat oman eliittikaartinsa – ev.lut. lehdistön – mokuttajaa juosten ja sotahuutoa jodlaten mäen yli.

Puolen tunnin ajan kuului hirveä melske ja huuto – ja sitten oli täysin hiljaista…

Kunnes …

Pahasti kuonoonsa saanut mokuttaja raahautui hitaasti emäntänsä luokse ja sanoi viimeisillä voimillaan:

Älkää lähettäkö sinne enempää mokuttajia.
Ne valehtelevat ja se on ansa…
Niitä on kaksi…

Sen pituinen se…

Advertisements