Tunnetun ja kiistellyn mediapersoonan Ilmari Turjan luotsaama Suomen Kuvalehti julkaisi 1940-luvulla nimimerkki Pekka Peitsen kirjoituksia.

Tuon nimimerkin takaa löytyi aluksi aktiiviupseerina työskennellyt Wolf Halsti. Syksyllä 1940 – välirauhan aikana -Turja pyysi Halstia kirjoittamaan turvallisuuspoliittisia kirjoituksia lehteensä säännöllisesti. Ammatistaan johtuvista syistä Halsti joutui kirjoittamaan nimimerkin takaa. Tuo kirjoittelu aiheutti närää sotilasjohdossa – aina Ylipäällikköä myöten.

Halsti kertoo tapahtumista itse muistelmiensa osassa 2, Aika vaatii veronsa, varsin persoonallisesti tuosta episodista (s. 155-164). Tutustukaa – kirjojen lukeminen kannattaa aina.

Halstin lopetettua kirjoittelun Päämajan painostuksesta, Pekka Peitsenä jatkoi Urho Kekkonen. Keekonen tunnetaan sisäpolitiikassa tiukkana ja ulkopolitiikassa ehdotonta yksimielisyyttä vaatineena Suomen yksinvaltiaana.

Se miten hyvin seuraava Pekka Peitsen kirjoitus sopii Kekkosesta julkisuudessa muodostuneeseen kuvaan, olkoon itse kunkin henkilökohtaisesti mietittävissä:

”Jotta kansallinen yksimielisyytemme säilyisi ja vahvistuisi, on ikäänkuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta kaihdettu vähemmistökansallisuuksista puhumista. Tämä on ollut oikein. Mutta yksimielisyydenkin aikana saattaa eteen paiskautua asia, joka lopettaa vaikenemisen.

Mustalaiset ovat meillä onneton kansansirpale, joka on säilyttänyt kansallisen erikoislaatunsa sulautumatta suomalaiseen ympäristöönsä. Hevoskauppiaina, ennustelijoina tai hyödyllistä työtä tekemättöminä kiertolaisina he rauhan aikana viettivät vuotensa. He olivat muutamin seuduin kiusallinen maanvaiva, sallittu vain sen vuoksi, että vaiva näytti välttämättömältä. Mutta oli alueita, joissa mustalaisilla ei ollut tosiasiallista liikkumisoikeutta, kansan voimakas asennoituminen heitä vastaan esti heidän pesiytymisensä näille seuduille. Totuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että mustalaisten joukossa on ollut kunnollistakin väkeä, perheitä, jotka ovat sijoittuneet omalle tilalle maata viljelemään, käsityöläisiä, jotka ovat saaneet kiinteän kotipaikan, jne. Mutta se yleiskäsitys, mikä meillä on mustalaisista, levoton, yhteiskunnalle hyödytön kiertolaisryhmä, pitää kyllä poikkeuksista huolimatta kutinsa.

[…]

Karjalan väestön mukana tulivat pelastuneeseen Suomeen myös Karjalan mustalaiset. […] Mutta paikalliset asukkaat eivät nähneet tätä mustalaisasutuksen lisääntymistä suopein mielin. Ehkäpä juuri mustalaiset enensivät eräältä osalta sitä penseyttä, jota siirtoväkeä kohtaan aikoinaan joissakin osissa maata tunnettiin.

[…]

Karjalaan on päästetty palaamaan vain työkuntoinen väestö. Niiden joukossa lienee tuskin yhtäkään mustalaista. Ja kun kohta enemmät puolet siirtoväestä on palannut Karjalaan, näyttäytyy tänne jäänyt mustalaisaines ikäänkuin kaksinkertaisena. Kun mustalaiset luonteensa ja tottumuksensa mukaan edelleenkin kuljeskelevat suurissa laumoissa, miehet roimasaappaissa ja lierilakissa, kirjava huivi kaulassa, naiset liehuvissa hameissa ja epälukuinen, likainen lapsikatras sylissä ja helmoissa, niin erottautuu mustalaisaines sitäkin selvemmin. Silloin kun maan nuorempi miesväki on siellä jossakin ja muu väki tiukasti töissä, muodostaa toimettomana kiertelevä mustalaisjoukko räikeän epäsoinnun siinä työn ja ponnistuksen soitossa, jota maa on nyt tulvillaan.

Maassa on työvoimasta puutetta. […]

Tähän voidaan sanoa, että ei muutama tuhat mustalaista, vaikka heille pantaisiinkin kuokka käteen, voi ratkaista meidän työpulmaamme. Heistä ei ole tähänastisten elämäntapojensa takia hyödylliseen työhön. […]

Mutta jos mustalaiskysymyksen järjestämiseen aiotaan ryhtyä, ei tule apua siitä, että lähetetään kunnallisille lautakunnille kiertokirje, jossa vaikkapa tiukastikin sanotaan: mustalaiset töihin. Sillä paikallisin voimin on romaaneille vaikea löytää lakia. Ja kuka mustalaiskatraan ottaa töihinsä? Kyllä siinä tarvitaan aivan erikoislaatuisia järjestelyjä. Esim. sellainen, että kaikki ne maan mustalaiset, joilla ei ole vakinaista ammattia ja asuinpaikkaa, koottaisiin työleireille, joilla heidät pantaisiin tekemään työtä omaksi hyväkseen. Työleirit olisi sijoitettava sitä silmälläpitäen, että myöhemmin voitaisiin mustalaisille niiden läheisyydestä varata yhtenäinen asuma-alue, jolla he saisivat itselleen asutustilat tai muun pysyväisen asuinpaikan. Tämä tietäisi mustalaiskysymyksen kokonaisratkaisua, josta olisi pysyvä hyöty tulevaisuudessakin. Kyllä meillä on maassa sen verran vapaata aluetta, että tällainen järjestely kävisi mahdolliseksi. Ajankohta mustalaisvaivan lopettamiseksi ei koskaan ole sopivampi kuin nyt. Ja loppujen lopuksi: tästä toimenpiteestä aiheutuu eniten hyötyä sittenkin mustalaisille itselleen, sillä mitä pidemmälle heidän kuljeskelevan elämänsä lopettaminen lykkäytyy, sen vaikeampi tuo leikkaus heille on. Voidaan näet pitää selvänä, että mikään kurinalainen yhteiskunta ei ajan mittaan voi sallia keskuudessaan ainesta, joka muodostaa parhaimmassakin tapauksessa yhteiskunnalle hyödyttömän ihmisryhmän. Tällöin on muistettava, että mustalaiset eivät itsessään manifestoi mitään aatetta.

Konsulit, toimeen siis vain!

Mutta ennenkuin nimimerkki piirretään tämän alle, on tarpeen sanoa, että edellä oleva kiivastelu ei ole kirjoitettu missään mustalaisvihassa. Jos siinä vihaa on, on se hyödyllistä vihaa toimettomuutta ja maankiertolaisuutta vastaan. Sekä sitä väärää humanismia vastaan, joka puolustelee moistakin.

23.9.1942 Pekka Peitsi.

Näin siis Urho Kekkonen todellisen työvoimapulan aikana vuonna 1942. Pystyäksemme ymmärtämään omaa aikaamme, sitä on aina ajoittain syytä peilata historian kautta.

Lähteet: Suomen Kuvalehti, Wikipedia, Wolf Halsti

Advertisement