Tänään MTV3:n esittämän Pekka Eric Auvisen vanhempien haastattelun jälkeen olo on tyhjä.
Minulla ei ole asian johdosta mitään muuta sanottavaa kuin se, että pyydän anteeksi vilpittömästi, jos olen loukannut kenenkään asiasta kärsimään joutuneen tunteita.
Se ei ollut todellakaan tarkoitukseni.
Toivon voimia ja jaksamista kaikille Teille, joita tragedia on koskettanut.
Kullervo Kalervonpoika 
06.11.2008 at 6:04 pm
Olihan tuo koskettava haastattelu. Hyvin vilpittömät ja nöyrät vanhemmat. Jos anteeksianto ei kuulu jonkun henkiseen arsenaaliin, niin sitten ei kuulu, mutta ainakin vanhemmat saavat minulta myötätuntoa. Soisi jokaisen vanhemman tekevän parhaansa kiusaamisen ehkäisemiseksi koulussa, kotona, työpaikoilla jne. Tämä on jonkinlainen kansakunnan kollektiivinen trauma, eikä sellaisissa asioissa ole edes mielekästä etsiä syyllistä. Sairas on sairas – piste.
Mielenkiintoinen pointti silti: haastattelun alussa isä totesi, että eivät aseet ole syyllisiä tällaisiin tapahtumiin. Oletan, että näkemys, vaikka tulee kuinka asiantuntijan sanomana, ei saa hyväksyntää. Vain hetkeä myöhemmin äiti pohtii, että kilpailuyhteiskunta asettaa kovat paineet nuorille, ja pitäisi miettiä, onko yhteiskunnalliset arvot sikäli kohdallaan. Oletan, että tämä näkemys, taas asiantuntijan sanomana, saa puolestaan yleisen hyväksynnän.
06.11.2008 at 9:13 pm
Mutta eikös koulukiusaaja voi päästä ihan ulkoministeriksi asti. Ja se jos joku on tärkeää.
Koulukiusaajista saamme päteviä johtajia liike-elämän palvelukseen. He ovat niin päteviä että meillä on ihan yksi merkki brändi. Ruotsissa vastaavia brändejä on ainakin kymmenen.
Frank Pappaa mukaillen ”Kiusatkaa toisianne”.
08.11.2008 at 8:21 pm
Harvinaisen asiallinen kirjoitus löytyy elisisestä Pravdasta:
”OTA KANTAA
Miten paljon hyvä lapsuus saa maksaa?
Vuosi Jokelan koulusurmien jälkeen moni ahdinkoon ajautunut jää yhä viranomaisten välisiin mustiin aukkoihin
Vuosi sitten syyskuussa brittiläinen Financial Times -sanomalehti julkaisi Suomi-liitteen, jossa esiteltiin Suomi menneisyyteensä juuttuneena synkkänä maana.
En tunnistanut liitteestä Suomea.
Kun kaksi kuukautta myöhemmin Jokelan koulussa tehtiin joukkomurha, nousivat uudelleen esiin väitteet Suomesta synkkänä ja väkivaltaisena maana.
En tunnista tällaista Suomea vieläkään.
Historiamme on toki väkivaltainen. Idän ja lännen kirkkojen rajalla Suomi ja suomalaiset joutuivat mukaan omiin ja vieraiden sotiin. Itsenäistymisen jälkeen kansalaissota oli eurooppalaisessakin mittakaavassa järkyttävä katastrofi, ja näinä vuosina saatetaan viimeiseen lepoon ne vanhempamme ja isovanhempamme, jotka joutuivat elämään läpi kolmen sodan.
Itsemurhat alkoivat lisääntyä 1920-luvulla, ja sotien jälkeen todettiin, että väkilukuun suhteutettuna suomalaiset tekivät enemmän itsemurhia kuin useimmat muut eurooppalaiset.
Alkoholi näyttää olevan suomalaisille vaikeampi ongelma kuin monille muille.
Viime aikoina ovat aiempaa enemmän nousseet esiin tähän saakka piilossa olleet väkivallan muodot, kuten perheiden sisällä lapsiin ja naisiin kohdistuva väkivalta.
Suomessa on yksityisillä ihmisillä enemmän aseita kuin lähes missään muussa Euroopan maassa.
Silti väitteet Suomesta poikkeuksellisen synkkänä ja väkivaltaisena maana eivät saa tukea tutkimuksesta. Itse asiassa itsemurhien määrä on laskenut 1950-luvun tasolta noin 40 prosenttia, eikä Suomi näissä tilastoissa enää olennaisesti poikkea muusta Euroopasta. Erityisen paljon ovat vähentyneet nuorten miesten tekemät itsemurhat.
Väkivallantekoja meillä raportoidaan väestöön suhteutettuna suunnilleen sama määrä kuin Euroopassa keskimäärin.
Jokelan ja Kauhajoen joukkomurhia ei siis ole syytä ottaa todisteena suomalaisesta mielenlaadusta eikä edes suomalaisesta yhteiskunnasta. Pikemminkin ne ovat hätähuutoja lapsuuden ja nuoruuden merkityksestä.
Sekä Jokelan että Kauhajoen joukkomurhissa on noussut esiin kysymys, miten kukaan voi ajautua niin kauaksi pimeyteen.
Yksilön kykyyn selvitä yhteiskunnassa vaikuttavat olennaisesti ne puskurit, joita hänellä on käytössään. Jokainen ihminen on erilainen, mutta mitä enemmän yksin ihminen joutuu vaikeudet kohtaamaan, sitä heikommilla hän on.
Puskureita ovat perhe, suku, ystävät, koulu- ja työtoverit, harrastepiirit, naapurit.
Yksilöt ovat sitä vahvemmilla, mitä vahvempia nämä puskurit ovat. Ja yhteiskunta voi sitä paremmin, mitä paremmin voivat sen jäsenet.
Jokainen aikuinen on vastuussa itsestään ja perheestään. Lapsia tulee suojella ja opastaa.
Mutta myös yhteiskunnan vastuu on suuri.
Yhteiskunnalla on useita mahdollisuuksia seurata lapsen ja nuoren kehitystä: neuvola, päiväkoti, koulu. Ne antavat mahdollisuuden tarkkailla koko ikäluokkaa ja myös poimia erilleen ne, jotka tarvitsevat muita enemmän tukea: lastensuojelua, kotiapua, turvakotia, terveydenhuollon palveluita.
Päiväkotien henkilökunnalla ja erityisesti koulujen opettajilla ja kouluterveydenhoitajilla on mahdollisuus todeta ongelmat, koska he seuraavat hoitolapsiaan ja oppilaitaan säännöllisesti. Myös tämän vuoksi päiväkotien ja luokkien koot ovat tärkeä asia.
Opettajat tarvitsevat myös tuekseen psykologista osaamista muun muassa siihen, että he osaavat puuttua oikein esimerkiksi kiusaamiseen.
Mutta ei riitä, että ongelmat todetaan. Ne pitää myös hoitaa. Jos oppilaalla on mielenterveysongelmia, se edellyttää erikoissairaanhoidon tarjoamaa terapiaa, joka saattaa kestää vuosia.
Nämä kustannukset tulisi maksaa valtion budjetista, jotta kunnilla ei olisi houkutusta tehdä vääriä säästöjä. Mitä myöhemmin ongelmiin puututaan, sitä vaikeammin ne ovat hoidettavissa.
Mitä enemmän lapsella ja nuorella on rauhaa ja turvallisuutta, tukenaan ymmärrystä ja ammatillista osaamista, sitä paremmin hän kestää itseään ympäröivän postmodernin maailman ärsykkeiden vyöryn.
Asiantuntijoiden mukaan kyse ei ole vain rahasta.
Asioita hoidetaan liikaa sektoreittain, kun pitäisi pyrkiä yhteistyöhön ja kokonaiskuvaan. Paljon saavutettaisiin, jos eri alojen asiantuntijat oppisivat kuuntelemaan toisiaan ja toimimaan yhteistyössä. Nyt liian moni ahdinkoon ajautunut jää viranomaisten välisiin mustiin aukkoihin.
Nuorten mielenterveystyön tuloksellisuutta heikentää myös se, että rahaa käytetään vailla kunnollista suunnitelmaa, kokonaiskäsitystä tai seurantaa suuriin ja pieniin erillisiin hankkeisiin.
Mutta kyse on myös rahasta.
Muualla se ymmärretään.
Kun elinkeinoelämä ja valtiovarainministeriö hermostuivat suomalaisen liiketoimintaosaamisen heikkoudesta, havaittiin, että asioita hoidetaan liikaa sektoreittain, kun pitäisi pyrkiä yhteistyöhön ja kokonaiskuvaan. Paljon saavutettaisiin, jos eri alojen asiantuntijat oppisivat kuuntelemaan toisiaan, ja toimimaan yhteistyössä.
Ratkaisuksi keksittiin teknillisen korkeakoulun, kauppakorkeakoulun ja taideteollisen korkeakoulun yhdistäminen.
Huomenlahjaksi valtio antoi 500 miljoonaa euroa lisärahoitusta – tuosta vaan.
Miten arvokas asia on lapsen ja nuoren turvallinen kasvu?
ANTTI BLÅFIELD
Kirjoittaja on Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja. ”