Vuodenvaihde tuo tullessaan muutoksia myös poliisin toimintaan.

Vuodenvaihteen jälkeen Suomessa on jäljellä enää 24 maakunnallista poliisilaitosta. Tällä hetkellä poliisilaitoksia on 90. Poliisin palvelupisteiden määrä putoaa 129:stä 60:een. Yhteispalvelupisteiden määrän taas pitäisi nousta 45:stä noin 120:een.

Tällä kenttätyöhön ohjatulla palvelutasolla poliisin pitää siis hoitaa ensi vuoden alusta päätehtävänsä – järjestyksestä ja turvallisuudesta vastaaminen yleisillä paikoilla. Vaikka poliisiylijohtaja Mikko Paatero on vakuuttanut, että palvelutaso ei laske, niin epäilys herää, että kuinka mahtaa onnistua.

Näyttöä on nimittäin aikaisemmastakin. Poliisilla on ollut vuodesta toiseen jatkuvia ongelmia pysyä budjettikehyksensä viitoittamissa raameissa ja valvoa annetun rahan riittävyyttä koko vuoden toimintaan. Myös poliisikoulutuksessa on selvästi kipupisteitä, koska suuri osa koulutetuista poliiseista päätyy työttömyyskortistoon koulutuksensa jälkeen.

Poliisin toiminnan kipupisteitä

Poliisin tehtäviin kuuluu myös rikostutkinta. Tavallisena rivikansalaisena olen ollut myös tuosta hieman huolestunut jo useamman vuoden ajan. Omaisuuttani on varkauksien ja murtojen vuoksi kateissa kohtuullisen huomattava määrä rahallisesti arvioituna. Poliisi on ilmoittanut, että esimerkiksi polkupyörävarkauksia eikä kellarimurtoja tutkita resurssipulan vuoksi juuri ollenkaan – omaisuus palautuu takaisin, jos se löytyy jonkun muun tutkinnan yhteydessä ja omistaja pystyy todistamaan sen omakseen ja poliisilla on tiedossa laillinen omistaja.

Eli näissä tapauksissa omaisuuden takaisinsaanti on varsin pitkälle kiinni uhrin omasta aktiivisuudesta.

Poliisin päätehtävän – järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen yleisillä paikoilla – onnistumiseksi, hälytyksen ja siitä saatavan vasteen välinen aika pitäisi olla mahdollisimman lyhyt. Jos tuo vaste on Helsingin kokoisessa kaupungissa yli puoli tuntia väkivaltarikoksissa, niin maaseutu on vielä huonommassa asemassa.

Otetaan esimerkiksi vaikka Lappi. Lapin läänissä on pahimmillaan kaksi partiota liikkeessä. Jokainen voi mielessään kuvitella sen, mikä mahtaa olla vaste silloin kun Enontekiöllä puukotetaan jotain ja poliisipartio lähtee hälytyskäynnille Torniosta.

Kun nyt poliisin palvelupisteiden määrä pudotetaan 129:stä 60:een, se ei ole omiaan ainakaan lisäämään kansalaisten uskoa poliisin nopeaan toimintaan eikä turvaamaan järjestystä ja turvallisuutta.

Rahaa kuitenkin riittää?

Rahaa näyttäisi kuitenkin riittävän muuhun – ilmeisesti tärkeämpään toimintaan.

Poliisi on lähtenyt mukaan entisen ja nykyisen vähemmistövaltuutetun sekä erään valtionsyyttäjän ristiretkeen tärkeimmän kansalaisvapautemme – sananvapauden – kriminalisoimiseksi. Tähän sekä internetissä 24/7 roikkumiseen rahaa näyttäisi riittävän. Epäolennaista on ilmeisesti se, että tässä saatetaan kulkea säädetyn lainsäädäntöjärjestyksen, perustuslain takaaman sanan- ja ilmaisunvapauden sekä ihmisoikeuksien yli maihinnoususaappaat tahdissa paukkuen.

Jälleen kerran, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen näkemys sananvapaudesta:

Sananvapaus ei kata pelkästään sellaisia tietoja ja ajatuksia, jotka otetaan myötämielisesti vastaan, joita pidetään vaarattomina tai joihin suhtaudutaan välinpitämättömästi. Sananvapaus kattaa myös sellaiset viestit, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät valtiota tai jotain sen väestön osaa. Tätä vaativat tuomioistuimen mukaan moniarvoisuus, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus, joita ilman ei ole kansanvaltaista yhteiskuntaa.

Koska Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut näin useammassa eri päätöksessään, mielipidettä ei voi kriminalisoida moniarvoisessa, suvaitsevaisessa, avarakatseisessa ja kansanvaltaisessa yhteiskunnnassa.

Isänmaan etu ensimmäisenä?

Helsingin yliopiston dosentti ja Poliisiammattikorkeakoulun tutkimustiimin päällikkö Arno Tanner varoittaa päivän Hyysärissä ilmestyneessä Vieraskynä-kirjoituksessaan massiivisesta Afrikasta Eurooppaan kohdistuvasta nälkäpakolaisuuden uhkasta.

Hän käsittelee uhkaa asiallisesti, kyllä:

Nälkämuutto yleistyy ruoan niukkuuden takia. Afrikka on riippuvainen ruoan viennistä, ja oman väestön ruokkimisen sijaan Afrikasta viedään ruokaa niihin maihin, jotka pystyvät maksamaan siitä enemmän. Tämä pitää ruoan hinnan huomattavan korkealla myös Afrikan kotimarkkinoilla.

Hän toteaa myös, että ongelman ydin (afrikkalaisittain) on se, että Afrikan maita uhkaa massiivinen nälkäpakolaisuus ja aivovuoto.

Ratkaisuksi hän tarjoaa seuraavaa:

Mitä tehdä, kun afrikkalainen pakolaisuus ja muuttoliike lisääntyvät? Osa muuttoliikkeistä on Afrikan sisäisiä, mutta itsekin heikentyvät naapurivaltiot saattavat olla haluttomia vastaanottamaan muuttajia. Lähialueilla olisi kuitenkin ymmärrettävä ajoissa migraatiokriisin mahdollisuus ja tuettava alueellisia organisaatioita, demokratiakehitystä ja laillista muuttoa.

Vaikka kriisinhallinta tapahtuu ensisijaisesti lähtöalueiden lähellä, se vaatii vahvaa kansainvälistä tukea. Välimeren yli ja Lähi-itään kohdistuu vastedeskin kova paine. Euroopalla on tulevasta kriisistä vastuunsa: kehitysapua Afrikkaan, erityisesti vakautta edistäviin hankkeisiin, on pidettävä yllä.

Aivan, pakolaisuuden huonoimpia ratkaisumalleja on raahata ihmisiä kauas kotiseuduiltaan – vieraan kulttuurin ja ilmaston piiriin. Pakolaispolitiikan tavoitteena on ollut se, että sen tehtävänä on suojata pakolaisia välittömältä uhkalta ja mahdollistaa kotiinpaluu mahdollisimman pian.

Nykymuotoinen kehitysapu sietää ja ansaitsee tiukan ravistelun ja tarkastelun. Nykyisellään se on suoraa tulonsiirtoa rikkaiden maiden köyhiltä köyhien maiden rikkaille. Se ylläpitää kansainvälistä rikollisuutta, ihmiskauppaa, diktatuureja, asekauppaa, huumekauppaa ja sotia ympäri kolmatta maailmaa.

Hänen ehdottamansa keinot ovat kuitenkin – tavoiteasettelunkin kannalta katsoen – hieman kyseenalaiset:

Myös Suomessa on varauduttava kriisiin esimerkiksi kohdentamalla oikein pakolaiskiintiöitä. Kansallisten maahanmuuttoviranomaisten maatiedustelukoneistojen on oltava hyvin valmistautuneita akuuttia turvapaikanhakua varten. Siten todellista hätää kärsivät pystytään tunnistamaan ja heille kyetään antamaan suojaa.

Näinkö?

Lähettämällä suomalaisia virkamiehiä valitsemaan sopivia pakolaisia tuotavaksi Suomeen ja puuttumatta pakolaisuuden todellisiin syihin? Unohtuiko tässä se aivovuoto?

Onko tämän pohtiminen ja väärään johtopäätökseen päätyminen todellakin poliisikorkeakoulun (ja siis samalla poliisin toiminnan) tehtäviä?

Minusta suutarin kannattaisi pysyä lestissään – ja poliisin lakisääteisissä tehtävissään ja budjettikehyksessään.

Poliisihallintoon näyttäisi näin pesiytyneen niitä samoja ikäviä piirteitä, mitä muihinkin valtionhallinnon aloihin on EU:n jäsenyyden ja kansainvälisen yhteistoiminnan lisääntymisen aikana pesiytynyt. Isänmaan ja yksityinen etu hämärtyvät ja toimintaan tulee mukaan oman taloudellisen hyötymisen elementti.

Ei, en tarkoita korruptiota – tarkoitan ulkomaankomennuksia ja niistä kilvoittelemista sekä niiden kautta saatavan oman taloudellisen hyödyn mahdollista maksimoimista. Se on inhimillistä, mutta silti jokseenkin kyseenalaista.

On ilmeisesti aika kysyä – mitkä ovat poliisin toiminnan prioriteetit?

Lähteet: HS, poliisi.fi, Edilex


Site Meter

Advertisements