Hyysäri uutisoi ajatuksesta alistaa päihteitä raskausaikana käyttävät äidit tahdonvastaiseen hoitoon (l. pakkohoitoon).
Ajatus on tullut uudelleen esille ja se on saanut eduskunnassa jälleen ristiriitaisen vastaanoton. Päihdeäitien hoitoa pohtiva työryhmä aikoo esittää muiden keinojen ohella myös tahdonvastaisen hoidon käyttöönottoa. Työryhmän esitykset julkistetaan helmikuussa.
Yli 3 000 sikiötä altistuu vuosittain alkoholille ja osa vauvoista saa pysyviä vaurioita. Pakkohoitoesitystä pidetään osittain tervetulleena, mutta moni muistuttaa myös siitä, että tahdonvastaisen hoidon mahdollisuus voi karkottaa odottavat äidit jopa neuvoloista sekä siitä, että on turhaa puhua pakkohoidosta silloin kun resursseja vapaaehtoiseen hoitoonkaan ei ole.
(… maahanmuuttoon riittää sitä vastoin rahaa…)
Esitän tässä vuoden 2009 ensimmäisen mielipidekyselyn:
Ottamatta itse tähän – sinällään varsin kaksiteräiseen ja ajatuksia herättävään – kysymykseen tässä kantaa sen enemmän puolesta kuin vastaankaan, haluan kuitenkin todeta yhden asian.
Huomioni kiinnittyi erääseen asiaan liittyvään kommenttiin, nimittäin Anni Sinnemäen suustaan päästämään ilmeiseen lipsahdukseen.
Sinnemäen mielestä eräänlainen vapaaehtoinen pakkohoito voisi tulla kysymykseen. Siinä odottava äiti sopisi etukäteen, että hänet pidetään hoidossa, vaikka hänen oma mielipiteensä asiasta vielä muuttuisi.
Tämä herättää heti lisäkysymyksen siitä, että pitäisikö Annin mielestä tätä hänen lanseeraamaansa vapaaehtoisen pakon käsitettä laajentaa muuhunkin yhteiskunnalliseen toimintaan ja regulointijärjestelmiin?
Jos joku esimerkiksi äänestää ensin oikein ja myöhemmin väärin, hänen äänensä voidaan siirtää oikeaan leiriin – suostumuksella tai suostumuksella.
Koko ajatus on varsin radikaali. Se pitää sisällään oikeusjärjestyksemme vastaisen mallin siitä, että subjektiivisista kansalaisoikeuksista voitaisiin luopua vapaaehtoisesti ja kansalaisella olisi oikeus poistaa yhdenvertaisuusperiaate omalta kohdaltaan.
Näitä ajatuksia on totuttu kuulemaan yleensä enemmän totalitaarisissa yhteiskuntajärjestelmissä.
No toisaalta, eipä tämä kovin paljon yllättänyt. Mitä muuta voi odottaakaan Tiedonantajan entisen toimittajan tyttäreltä, joka on jo aikaisemmin ilmoittanut Vasemmistoliiton olevan hänelle luontevampi poliittinen toimintaympäristö kuin Virheet De Röda.
Toivottavasti Sinnemäestä tulee virheiden seuraava puheenjohtaja. Impulsiivinen käytös yhdistettynä vasemmistolaiseen ylimielisyyteen ja poliittiseen röyhkeyteen saattaa osoittautua lopultakin oikein annosteltuna virheiden joutsenlauluksi.
Lähde: HS
Kullervo Kalervonpoika 
07.01.2009 at 1:38 pm
Minusta pakkohoito on tuossa tilanteessa perusteltu, sillä kyseinen henkilö vaarantaa toiminallaan toisen ihmisen terveyden.
Ensisijaista on lapsen oikeus olla joutumatta alkoholin aiheuttaman sairauden tai vammautumisen uhriksi, kuin äidin oikeus ryypätä välittämättä jälkikasvustaan.
Saatan olla vähän fasisti, mutta mielestäni tilanteessa tulisi kyseeseen myös se, että jos sikiön havaitaan jo vahingoittuneen alkoholista, niin seurauksena olisi pakollinen abortointi.
07.01.2009 at 2:05 pm
Yleensä olen kanssasi samaa mieltä useimmista asioista, mutta nyt täytyy sanoa että tällä kertaa taisi tulla hutikuti.
Ajatus päihderiippuvaisten, raskaana olevien naisten pakkohoidosta ei sinänsä ole mielestäni ainakaan kertaheitolla tyrmättävä, joskin lääkärin ammatissa noudatettavasta etiikasta joku minua enemmän tietävä saattaa olla eri mieltä.
”Vapaaehtoinen pakkohoito” on varmasti vieläkin hankalampi ajatus, mutta en pitäisi sitäkään mahdottomana. Voin helposti kuvitella että nainen, joka tajuaa ongelmansa eikä halua vahingoittaa lastaan, voisi suostua sellaiseen. Sitten kun pahimmat vieroitusoireet ja viinanhimo iskevät, ei olisi mahdollisuutta äkkiä päättää, etten haluakaan olla täällä, vaan lähden kotiin (lue: Alkoon tai kapakkiin).
Sen, että pidät jonkin ajatuksen esittäjää epämiellyttävänä tai epäilyttävänä, ei periaatteessa pitäisi vaikuttaa siihen, mitä mieltä olet itse ehdotuksesta. Ymmärrättevää se toki on, jos niin käy, ja olen varmaan itsekin joskus sortunut sellaiseen.
Siitä olen kanssasi toki aivan samaa mieltä, että Sinnetänne virheiden puheenjohtajana olisi aika mahtava homma.
07.01.2009 at 2:09 pm
Terve Rutja!:
Jätin tarkoituksella kertomatta oman mielipiteeni, mutta jo nyt on tullut sen verran julkaisukelvotonta palautetta (sekä eräs lähteelle johtava vihaposti, se odottaa tulevaa käyttöä 😉 ), että päätin kertoa kanani.
Minun mielestäni ihminen, joka aiheuttaa vaaraa itselleen tai muille on syytä – ainakin näissä asioissa – syytä ottaa yhteiskunnan hoitoon.
Se mitä kritisoin, on Anni Sinnemäen kommentista hehkuva oikeusjärjestelmämme ja subjektiivisten ihmisoikeuksien halveksunta.
Ei kukaan yksilö niitä määrittele. Ei edes Anni.
07.01.2009 at 2:11 pm
Tässähän Kullervo vaan halusi päästä fantasioimaan Sinnemäen ja Vihreiden totalitaarisuudesta, äänien siirtelyyn vertaaminen oli jostain kuun takaa haettu idea (juu, sieltä missä se viimeinen natsien tukikohta on). Ideahan on ihan järkevä, koska päihdeäiti voi siinä alkuvaiheessa olla innoissaankin hoidosta ja toivekas sen onnistumisesta, kun taas myöhemmin vieroitusoireissa alkaa ääni muuttua kellossa. Ja on tuo parempi kuin tilanne, että minkäänlaista pakkohoitoa ei ole.
Veikkaan arvoisan bloginpitäjän ratkaisevan tämän ongelman mielummin omien kulttuuristen juurien arvostamisella, omista huolehtimisella ja vasemmiston murskaaman yhteisöllisyyden palauttamisella?
07.01.2009 at 2:30 pm
Kalma:
Kas, toveri Kalma on kaivautunut taas jostain kolostaan esiin ja tänne kommentoimaan.
Ei, olet väärässä. Lue ihan ajatuksella tämä uudestaan:
Nii-in?
Jos tuolle tielle lähdetään, pahoinpitelyt ja henkirikokset muuttuvat myös yksityisasioiksi.
07.01.2009 at 2:35 pm
Kevlar:
Vastasin jo tuossa yläpuolella. Kiitos kommentistasi – kuten muistakin tänne saapuneista asiallisista ja niistä öhhh… sanoisinko jännistä kommenteista.
07.01.2009 at 8:37 pm
Olet oikeilla jäljillä. Vaikka nykyinen lainsäädäntö on retuperällä rikollisen huonon lainsäädäntötyön vuoksi, ei ole mitään syytä ajaa sitä vielä enemmän alas luomalla uusia oikeusperiaatteita.
Tahdonvastainen ja vapaaehtoinen ovat vastakohtia, eikä ole mitään syytä hämärtää näiden käsitteiden välistä eroa.
07.01.2009 at 11:58 pm
Kirjoittajalla on kaikista soraäänistä huolimatta varsin hyvä clue kirjoituksessaan. Nimimerkki Niin osuu myös oikeaan.
Onko Anni Sinnemäki miettinyt sitä, kuka määrittelee sen pisteen, jossa ”vapaaehtoinen pakko” alkaa? Tuntuu pelottavalta antaa oma elämä muiden käsiin.
07.01.2009 at 11:59 pm
Tosi hyvää ajatuksen kehittelyä.
08.01.2009 at 12:01 am
Pelottava visio. Toivottavasti jengi älyää olla äänestämättä vihreitä ja sinnetänneä.
08.01.2009 at 12:03 am
Kannatan pakkohoitoa.
08.01.2009 at 12:09 am
Anni Sinnemäki ei ilmeisesti muista saaneensa oman lapsensa 16-vuotiaana. Olisiko Anni pitänyt pistää myös tahdonvastaiseen hoitoon ja lapsi sossuille?
08.01.2009 at 12:14 am
Voi olla, että tämä menee aiheen ohi, mutta Sinnemäki ei oikein vakuuta muutenkaan.
(Ylläpito poistakoon tämän viestin halutessaan)
Tiedän monen aikuisten lasteni tuttavapiireihin kuuluvan 30-40-vuotiaan arvostavan Soininvaaraa, mutta ei missään nimessä Sinnemäkeä. jota he pitävät aatteellisesti rajoittuneempana ja vasemmistolaisempana kuin Soininvaaraa.
Meihin ”vanhempaan väkeen” Sinnemäki ei taida oikein vedota, ellemme sitten ole valmiiksi viherkärpäsen puremia, mitä itse en ole.
Soininvaaraa olisin koska tahansa voinut henkilönä äänestää, mutten ole äänestänyt, koska hänen iso äänisaaliinsa (taisi olla kunnallisvaaleissa valtakunnan äänikunkku) voi vetää mukanaan vaalimatematiikan johdosta mitä tahansa yhden asian elämäntapaintiaaneja, joita en taas missään nimessä haluaisi politiikkaa sotkemaan.
Tämä on nimittäin suurin riski vihreitä äänestettäessä.
08.01.2009 at 12:18 am
Työkkärien täti, täti Cronberg on luovuttamassa ministerin paikkaansa Sinnemäelle.
Saapa nähdä millaiseen nousukiitoon Sinnemäki saa saarnattua työttömien kohtelun.
Saapa nähdä sitten millainen on Sinnemäen uusi uljas työkkäri. Tuleekoohan ohjelmaan ”vapaaehtoinen pakkotyö”?
Mitä tästä Rock-sanoittaja Sinnemäestä sitten seuraa…
08.01.2009 at 1:51 am
Valtionbudjetti:
Vuonna 2008 pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottotoiminnan kulut 60 miljoonaa euroa.
Vuonna 2009 pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottotoiminnan kulut 92 miljoonaa euroa.
Tähän kyllä tosiaan riittää rahaa.
08.01.2009 at 2:18 am
Sinnemäen kapinasukupolven sovinto
Anssi Sinnemäki, 51, kertoo, mihin körttinuoren taistolainen sukupolvikapina johti. Anni-tytär, 23, valottaa vihreytensä luonnetta. Sinnemäet pohtivat vanhojen aatteiden kuolemaa ja uusien syntyä. Onko enää mitään, mihin uskoa?
– Koko nuoruus oli puhdasta isäkapinaa; isän tappoa, symbolisella tasolla, aloittaa Anssi Sinnemäki taistolaissukupolvensa unen analysoimisen.
Unen, joka isien sukupolvelle oli painajainen. Perinteiset arvot – koti, kirkko, isänmaa – muotoiltiin uusiksi tai pantiin matalaksi.
Anssin isä Jussi oli arvostettu lapualainen rovasti, joka sai valtakunnallista julkisuutta kirjoistaan ja lehtikirjoituksistaan sekä sotien aikana pitämistään radiohartauksista ja muista ohjelmista. Hän vastasi radiossa kuulijoiden sielunhoidollisiin kysymyksiin.
Poliittisesti Jussi Sinnemäki oli ”tyypillinen ensimmäisen tasavallan oikeistolainen körttipappi ja valkoisen Suomen äänitorvi”. Hän osallistui Lapuan liikkeeseen ja IKL:n toimintaan, josta erkaannuttuaan hän vaihtoi kokoomukseen.
– Minulla oli sama kiihko kuin isällä 30-luvulla. Olin kuin peilikuva hänestä. Poliittinen etumerkki vain oli toinen…
Isä kuoli jo vuonna 1958, joten hän ei ehtinyt nähdä nuoren Anssin liittymistä taistolaiseen liikkeeseen. Anssi osallistui seurakunnan toimintaan ja oli isosena Karhumäessä vielä ylioppilasvuonnaan 1966.
– Samaan aikaan olin jo radikaali nuori. Minulla oli alunperin ajatus yhdistää sen ajan radikalismi ja kristinusko. Otin kirjaimellisesti vuorisaarnan pasifistisen sanoman. Suomut tippuivat silmiltä, kun huomasin, ettei sitä oteta kirkossa tosissaan. Kirkko toimi arvopohjaansa vastaan.
– Aloin etsiä toimintaympäristöä maalliselta puolelta. En pidä ihmeellisenä sitä, että musta tuli niin vasemmistolainen kuin tuli. Jos lähdetään vuorisaarnasta, mikä on luontevampaa kuin alkaa marxilaiseksi? Myöhemmin kristillinen sosialismini muuttui tiukaksi marxilaisuudeksi.
– Osallistuin aktiivisesti kirkosta käytävään keskusteluun. Kun kirjoitin vastinetta erään huomattavan kirkollisen henkilön lausuntoon Kirkko ja kaupunki -lehteen, laitoin toimitukselle tiedoksi, että eroan kirkosta, jos kirjoitustani ei julkaista. Niin sitten erosin.
Taistolaisuus oli kollektiivinen mielisairaus
Anssi lopetti poliittisen toimintansa vuonna 1984. Hän työskenteli kuitenkin vielä vuoteen 1987 taistolaisten julkaiseman Kulttuurivihkot-lehden päätoimittajana. Mies suomii liikettä nyt kovin sanoin: laitavasemmistossa ei koskaan käyty kunnollista keskustelua siitä, mitä ylilyöntejä tehtiin tai mitä Neuvostoliiton romahdus merkitsi aatteelle.
Katumusta, joka olisi ollut Anssin mielestä välttämätöntä, ei osoitettu.
– Taistolaisuus oli kollektiivinen mielisairaus. Jos katsoo mitä silloin sanottiin ja tehtiin, ei voi sanoa muuta kuin että se oli absurdia ja järjenvastaista.
– Kollektiivisuudesta ja solidaarisuudesta puhumalla äärivasemmistossa oikeutettiin yksilön alistaminen ja polkeminen.
– Kommunistijohtajien ainoa ansio oli se, että he estivät kapinaa muuttumasta niin väkivaltaiseksi kuin se oli monessa muussa maassa, entinen taistolainen toteaa viiltävän itsekriittisesti.
Ankarin kritiikki on vasta tulossa. Anssi puhuu arasta asiasta, josta menneisyyttään katuneetkin taistolaiset ovat vaienneet.
– Vaikka se oli kollektiivista hulluutta, jokainen ihminen on itsestään vastuussa. Vasemmiston itsekritiikkiin on tärkeää tuoda se moraalinen näkökohta, että taistolaisuus oli Neuvostoliitosta kurinalaisesti ja sotilaallisesti johdettua toimintaa. Kaikki huomasivat sen.
– Valmistauduimme siihen, että olisimme tottelevaisia, kun tulee tiukka paikka. Vallankumous. Annoimme itsemme käytettäväksi sellaiselle politiikalle, jonka tiesimme tekevän silloin paljon väärää. Tiesimme myös mitä se olisi voinut tehdä.
– Monet kysyvät nyt, mitä pahaa me muka tehtiin, kun kannatettiin rauhaa, solidaarisuutta ja muita hienoja asioita. Minä sanon: tätä pahaa me tehtiin. Vaikkei me ehditty tehdä käytännössä paljon pahaa, olimme potentiaalisesti valmiita tekemään paljon enemmän.
– Kun huomaa suostuneensa tällaiseen, pitää katua ja myöntää, että me teimme väärin.
60-luvun kapina oli välttämätön
– Johtuu körttiläisestä taustastasi, että pitää aina katua niin kovasti, arvelee Anssin tytär Anni, vihreän liikkeen 23-vuotias kansanedustaja ja huippusuositun Ultra Bra -yhtyeen sanoittaja.
Hän sanoo suhtautuvansa taistolaisuuteen itsekriittistä isäänsä ymmärtäväisemmin.
– Taistolaisuus näyttää terveemmältä, kun ajattelee millainen Suomi oli 50-luvulla ja 60-luvun alussa. Maailma muuttui ja jotain täytyi täälläkin tapahtua.
– Monet mun ikäiset pitää taistolaisuutta kollektiivisena kokemuksena. En ajattele, että kaikki mitä silloin tehtiin oli hienoa, mutta mulla ei ole myöskään ole tarvetta olla hirveän kriittinen, koska Anssi on jo ollut.
Anni ei ole tuntenut tarvetta kapinoida isäänsä tai hänen sukupolveaan vastaan. Hän kehuu saamaansa kasvatusta vapaamieliseksi ja avoimeksi. Lapsena hän oli pioneeri ja vanhempien vasemmistolainen ajattelu tuntui läheiseltä.
– Pienempänä näin maailman marxilaisittain: taloudelliset syyt olivat ainoita yhteiskunnassa vaikuttavia tekijöitä. Myöhemmin ymmärsin myös kulttuuristen ja henkisten tekijöiden merkityksen.
– Teini-iässä ympäristökysymykset nousivat tärkeimmiksi. 16-vuotiaana aloin pitää niitä poliittisesti keskeisimpinä. Kun nyt ajattelen politiikkaa täysipäiväisesti, tajuan ettei ympäristökysymyksiä voi erottaa muusta politiikasta. Suhde vasemmisto-oikeisto -jakoon on tullut uudestaan harkittavaksi.
– Kotoa opin tietyn vastarannankiiskeyden: ei pidä ikinä uskoa, mitä mediassa sanotaan. On myös oltava köyhän puolella. Se oli helppoa, sillä me oltiin itse aina köyhiä, Anni nauraa.
Isäänsä silminnähtävästi arvostava ja hänen kanssaan läheisissä väleissä oleva tytär kiittää sitä henkistä pohjaa, yhteiskunnallista yleissivistystä ja perustaa kriittiseen ajatteluun, mitkä hän on saanut kotoaan.
– Kun en ymmärrä jotain asiaa, kysyn sitä vieläkin isältä. Olen opettanut saman omalle lapsellenikin. Jos et tajua jotain, kysy Anssilta!
Anssi jatkaa, ettei hän halunnut opettaa tai tyrkyttää neljälle lapselleen mitään arvoja, vaan antaa heille vapauden valita, kun he ovat siihen riittävän vanhoja.
Vihreä hammashoidon kannattaja
Nuoren Anssin punamusta menneisyys oli aatteen paloa ja poliittista aktivismia. 90-luvun nuorilla ei ole samanlaista kokemusta voimakkaasti yhdistävästä yhteiskunnallisesta liikehdinnästä. Millainen on aatteettomaksi ja passiiviseksi sanotun sukupolven kansanedustajan ideologia?
– Vihreä varmaan… En tiedä, onko mulla mitään hyvin mietittyä, kokonaisvaltaista maailmankuvaa. Olen uusliberalistisen politiikan vastustaja ja yhtenäisen hammashoidon kannattaja. Kannatan pohjoismaista tasa-arvoa ja samanlaisia elämisen edellytyksiä kaikille.
– Näen nykyisen kehityksen kulkevan niin, että kaupan volyymit kasvavat, mutta hyvä ei kasva. Rikkaudet kasautuvat. Kaikille riittäisi nytkin jotain, jos tuloja jaettaisiin oikeudenmukaisesti, Anni muotoilee.
Mitä sitten on vihreys?
– Se vähän riippuu siitä puhutaanko utopioista vai lähiajan tavoitteista. Energiapolitiikassa tärkeää on tehokkuus ja hajautetut energianlähteet. Moottoriteitä ei pidä rakentaa lisää.
– Kun maailmankauppa vapautuu, suomalaisella maataloudella ei ole mahdollisuuksia. Suomessa pitäisi luopua kokonaan tehomaataloudesta.
Kansanedustajan vihreisiin elämäntapavalintoihin kuuluu se, että hän ajaa junalla mieluummin kuin lentää. Hän ostaa luomutuotteita ja syö vain harvoin lihaa; kirjoittaa paperin toiselle puolelle ja yrittää lajitella jätteet.
– Kaikki eivät jaksa tehdä kuluttajaratkaisuja. Koska osa ihmisistä ei ole syömättä broilereita, siihen tarvitaan pakotteita.
– Eduskunta on mitä on, mutta hallituksessa voi sentään vaikuttaa joihinkin asioihin, mihin ei oppositiossa voi, esimerkiksi Itämeren pelastamiseen.
Annin mielestä poliitikan tehtävä on raivata sitä elintilaa, mitä monet kauppapoliittiset kansainväliset sopimukset vievät yksittäisiltä ihmisiltä ja valtioilta. Tilaa tehdä toisin kuin vallitseva systeemi löytyy esimerkiksi vaihtoehtoliikkeistä.
Hän sanoo oppineensa eläinsuojeliikkeeltä toimintamenetelmiä, vaikkei pidäkään itseään fanaattisena eläinsuojelijana. Esimerkiksi lihasta kieltäytymällä voi kyseenalaistaa asioita.
Se mitä syödään ja ostetaan tulisi tehdä näkyväksi niin että ihmiset tietäisivät, minkälaisia valintoja he tekevät kaupassa; onko vaatekaupan rätit tehnyt lapsiorja vai ei.
– Jokaisen pitäisi tehdä sielunharjoituksia, ettei aina katsoisi vaan tulevaisuuteen, vaan tekisi merkittäviä valintoja jo nyt.
– Sukupolveni kirous on kuitenkin se, ettei ideologista fanaattisuutta saa suunnatuksi mihinkään. Joudumme jatkuvasti etsimään suuntaa ja hakemaan kompromisseja, kun ei ole mitään yhteistä liikettä, Anni valittaa.
– On onni, ettei teillä ole mitään liikettää, valistaa hänen isänsä.
Tulta Jugoslavian päättäville elimille
Politiikan jätettyään Anssi kertoo olevansa totaalisen sitoutumaton ja riippumaton, ei sitoutumaton vasemmistolainen eikä sitoutumaton oikeistolainen. Pasifistina hän pitää itseään edelleen.
Myös vihreän liikkeen taustalla vaikutti etenkin sen syntyvaiheissa pasifistisen ajattelun perinne. Suhtautuminen Kosovon pommituksiin lieni siis molemmille Sinnemäille vaikea paikka.
– Kosovossa on nähtävissä, miten toinen tahtoo sortaa toista räikeällä tavalla. Eurooppa on jo kymmenen vuotta katsellut sitä vierestä. Jotain oli tehtävä. Ehkä Jugoslaviaa oli pehmitettävä pommeilla, vaikka olisin toivonut että siviiliuhreilta olisi säästytty.
– Pasifismi on ehdotonta, mutta maailmassa on tilanteita joissa huomaa, että ehdoton kieltäytyminen väkivallasta ei ole mahdollista, Anssi toteaa viikkoa ennen pommitusten lopettamista.
Hän ei ole sukupolvensa ainut pasifisti, joka on tehnyt tämän havainnon. Käytännön ankarat vaatimukset ovat ajaneet monen entisen idealistin teorioiden ohi.
Mies viittaa Suomen kiivaimpaan pasifistiin, Sadankomitean perustajiin kuuluneeseen Jaakko Blombergiin, joka puhui televisiossa pommitusten puolesta.
Anni puolestaan oli keskustellut kansanedustaja Juha Korkeaojan kanssa, joka oli miettinyt mihin enää voi uskoa, kun pommituksista päättävät Javier Solanan, Tarja Halosen, Bill Clintonin, Tony Blairin – ja hänen itsensä – kaltaiset entiset rauhanaktivistit.
Anni äänesti pommitukset lopettavan rauhankannanoton puolesta. Hänen mielestään olisi pitänyt pohtia enemmän muita keinoja. Sodasta koituu sitä paitsi valtava taloudellinen hyöty amerikkalaiselle aseteollisuudelle.
Hän ei ole varma siitä, pitääkö itseään pasifistina, mutta hämmentynyt on hänkin: yksinkertaisia ratkaisuja ei ole.
Porvarien kakarat punaisten revanssin välikappaleina
Takavuosina yhteiskunnallisen keskustelun yksi vedenjakaja oli suhde kansalaissotaan. Anssi kertoo, että Väinö Linnan kirjat ja Jaakko Paavolaisen tutkimukset olivat saattamassa hänen sukupolveaan sodan rajuun uudelleenarvioon.
– Ajatus oli, että pitäisi saada julki tasapainoinen totuus ja sorretun osapuolen kanta. Otto-Ville Kuusis -kultti vedettiin esiin osin ärsytykseksi. 60- ja 70-lukujen kapina oli yksi revanssi vuoden 1918 ratkaisuille. Kommunistijohtajat nauttivat siitä, että he saivat porvarien kakarat mukaan.
– Suomen politiikan taustalla olivat pitkään vuoden 1918 tapahtumat, eikä niitä koskaan käsitelty kunnolla. Tarvittiin kolme sukupolvea, että asiaa voitiin käsitellä jotenkin objektiivisesti.
Anssiin itseensä vaikutti järisyttävästi Paavo Rintalan kirja Leningradin kohtalonsinfonia. Sen myötä monet nuoret radikaalit heräsivät tiedostamaan Suomen syyllisyyden Leningradin sadoistatuhansista nälkäänkuolleista, joita vastaan suomalaiset taistelivat välillisesti.
Anni tunnustaa olleensa pienenä vihainen siitä, etteivät punaiset voittaneet ja saksalaiset sekaantuivat Suomen asioihin. Lukiossa suuri osa hänen luokkakavereistaan ei kuitenkaan edes tiennyt, kummalla puolella heidän isovanhempansa olivat.
Vuoden 1918 tragedia on katoamassa historian hämärään. Suurten ideologisten ristiriitojen aika näyttää olevan tämänkin kysymyksen kannalta ohi.
Kirkko joutui perääntymään
Radikaalien tulilinjalle joutui myös taantumuksen pesäkkeenä pidetty kirkko. Anssi kokee, ettei hän hyökännyt aktiivisesti kirkkoa vastaan, vaan kirkko hyökkäsi häntä ja hänen mielipiteitään vastaan.
– Kirkko puuttui vielä tuolloin hanakasti arvokeskusteluun. Vasemmistolaista liikehdintää ja maallistumista pidettiin hyvin arveluttavina ilmiöinä. Sormi oli liipaisimella.
– Kirkko halusi määrätä ihmisten arvoista. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä se joutui perääntymään monessa asiassa. 60-luvun kulttuuritaistelun yksi osa oli se, että kirkon hegemoniaa haluttiin vähentää ja se toden totta tapahtui.
– Nyt valtaansa menettänyt kirkko on saanut taas arvovaltaansa takaisin luonnollisin keinoin, omalla painoillaan ja ansioillaan, Anssi antaa tunnustusta.
Hän myöntää olleensa välillä fanaattinen taistellessaan uskonnollista fanaattisuutta vastaan. Ajat sitten hän on tehnyt itselleen kuitenkin selväksi sen, ettei kirkko ole hänelle vastustaja.
– En ole lähentynyt kirkkoon tai uskoon, mutta nykyään tajuan kirkon ja uskonnon arvon ihmisen elämässä. Kun Neuvostoliitto romahti poliittisesti ja taloudellisesti, paljastui myös moraalinen romahdus. Luulen, ettei sitä olisi tapahtunut, jos kristinusko olisi saanut toimia vapaasti.
Anssin mielestä kirkon tehtävä on olla kansan moraalinen kiinteyttäjä. Yksilöt ja yhteisöt tarvitsevat moraalista punaista lankaa ja eetosta. Kirkkoon instituutiona, joka käyttää valtaa, hän suhtautuu silti aina epäillen.
Ei kaipuuta Herran luo
Anssi ja hänen sukupolvensa kasvoi kulttuurissa, jossa kirkko oli hyvin vaikuttava tekijä. Siihen oli pakko ottaa kantaa, ja sen vaikutus jätti tavalla tai toisella jälkensä jokaiseen.
Kastamattoman, uskonnottoman kasvatuksen saaneen ja elämänkatsomustietoa koulussa opiskelleen Annin ja monien hänen ikätoveriensa kokemus on toinen. Kirkko on jäänyt etäiseksi, eikä se herätä kovinkaan suuria intohimoja puolesta tai vastaan.
Kun tytär oli pieni Anssi veisasi hänelle iltalauluina Siionin virsiä, mutta kun Anni kysyi vanhemmiltaan, pitäisikö uskoa Jumalaan vai ei, he vastasivat että hän voisi päättää asiasta itse myöhemmin.
Isoäidin annettiin viedä tyttöä joskus kirkkoon ja Herättäjäjuhlille. Ideologinen kiista kärjistyi lähinnä papin emäntien tapaamisessa.
– Äiti oli käärmeissään, kun kermaa ja sokeria annettiin kahvissa paljon lapsille. Se ei käynyt! Anni muistelee nauraen.
Jotkut hänen parhaista kavereistaan menivät Aholansaareen rippileirille ja ajatus kävi hänenkin mielessään.
– Olin melkein hinkumassa Aholansaareen, muttei ollut rahaa, enkä viitsinyt pyytää sitä varten, kun en tuntenut todellista kaipuuta Herran luo.
Isänsä tapaan Anni näkee kirkon tehtävän ihmisten arvojen muodostamisessa, eikä hänellä ole valittamista kristinuskon arvoista. Hän ymmärtää uskonnollisilla traditioilla olevan merkitystä joillekin, mutta hänellä itsellään ei ole juuri kokemuksia kirkosta eikä liioin tarvetta niihin.
– Kristityille on varmaan etua siitä, että usko tarjoaa arvopohjan, rajat ja körttiläisten tapauksessa myös yhteisön. Itse olen joutunut hakemaan arvoni muualta.
Kirkon tulee Annin mukaan evästää ihmisiä heidän elämässään, esimerkiksi avioliiton solmimisessa. Avioliitto ja lasten kasvatus ovat niin vaikeita asioita, että monet tarvitsevat ”mystistä” tukea onnistuakseen niissä.
– Mulla ei ole oikeutta siihen tukeen, koska ei ole uskoa.
Hänestä näyttää, että kirkko toimii Suomessa pääosin hyvin ja vastuullisesti.
– Inhoan silti sitä ajatusta, että kirkko on valtionkirkko. Jos pappi ei olisi valtion pappi, kuuntelisin häntä varmaan tarkemmin. Vierastan pompöösiä koti-kirkko-isänmaa -ajattelua.
Modernin maaorjan yksinäisyys
Annin ei tarvitse kuluttaa energiaansa isä- tai sukupolvikapinaan. Kansanedustajalla, äidillä ja sanoittajalla on kädet täynnä työtä. Haastattelua edeltävät päivät hän vietti edistämällä vihreää politiikkaa Lapissa. Väsynyt nuori nainen matkusti periaatteidensa mukaisesti junassa, jossa hän ei saanut kunnolla nukutuksi.
Muutaman tunnin haastattelun jälkeen hänen säveltäjämiehensä Kerkko Koskinen tulee kuppilaan. Pariskunnan on tarkoitus selvittää asuntosuunnitelmiaan Anssille ja Aino-äidille.
Jatkamme vielä keskustelua Anssin aatteista. Mihin mies päätyi petyttyään kommunismin autuaaksi tekevään voimaan?
Kulttuurivihkoista Anssi Sinnemäki siirtyi yrittäjäksi, työhön, johon hän suhtautui joskus ennakkoluuloisesti. Hän tuottaa erilaisia palvelua kirjankustannuksen alalla. Työpaikka on Kustannusyhtiö Tammen tiloissa.
– Yrittäjyys ei ole kaukana maaorjuudesta, mutta mulla ei ole muutakaan vaihtoehtoa.
– Olin aika pitkään koditon taistolaisessa liikkeessä ja Kulttuurivihkoissa, joissa tein työtä ihan omalla tavallani. Nyt olen aatteellisesti täysin yksin. Individualismi on raskasta mutta myös vapauttavaa, kun ei ole yhteisön tukea eikä painoa.
– Nuorempana kävin niin syvät aatteelliset kriisit, että kaikki sen jälkeen on ollut siihen verrattuna leppoisaa.
Kirjallisuustieteilijälle ja arvostetulle kirjallisuusesseiden tekijälle on loppujen lopuksi läheisintä maailman esteettinen mieltäminen, esimerkiksi kirjallisuuden kautta.
– Välillä erehdyin luulemaan, että maailma on parannettavissa politiikan kautta. Tosin silloinkin keskityin meiningeissäni tähän estetiikkapuoleen.
Tasapaino isän kanssa
Annin mukaan Anssi suhtautuu Lapuan perintöönsä tätä nykyä hyvin sovinnollisesti ja lempeästi; hänestä on tullut pehmeämpi.
Mies myöntää, että Jussi-isä oli aina hänen sankarinsa, isäkapinasta huolimatta. Sovinnollisesti ajatellen körttiläisestä perinnöstäkin löytyy paljon hyviä puolia, esimerkiksi sosiaalinen vastuuntunto.
– Siionin virsistä jäi pysyvä vierauden tunto tässä maailmassa. Virret ovat aina mielessäni, vaikka en ole enää pitkään aikaan ollut tekemisissä körttiläisyyden kanssa. Ne ovat täyttä bluesia, hän tunnustaa kävellessämme hakemaan hänen toimittamaansa kirjaa Tuhlaajapoika (Tamara Press 1995) Tammen talosta.
Anssi on valikoinut kirjaan isänsä, ”avarahenkisen herännäispapin”, kirjoituksia. Mukana on myös ennen julkaisemattomia kirjeitä ja päiväkirjakatkelmia.
”Äiti ja me hänen kymmenen lastaan muistamme hyvällä isän valoisaa ja lempeää olemusta, vaikka hänen menetyksensä oli monelle meistä aikoinaan hyvin vaikea koettelemus”, poika kuvailee esipuheessaan.
Isänsä sankariuteen hän sai etäisyyttä tutkiessaan tämän 30-luvun oikeistolaisuutta, joka näyttäytyi antisankaruutena ja farssina. Hän muistelee kuitenkin isäänsä hyvällä.
”Vietin varhaislapsuuteni paratiisissa… Idylli oli täydellisen rikkumaton… Olen kiitollinen siitä, että sain viettää onnellisen varhaislapsuuden, mutta vastapainoksi voin myös vakuuttaa, että karkotus paratiisista on yhtä helvettiä.”
Palvelevan rakkauden evankeliumin julistamisen ja toteuttamisen lisäksi Jussi Sinnemäen kirjoituksissa on Anssin mukaan toinen tärkeä elementti: ”herännäisyydelle tyypillinen hysteerinen pelko lapsista – lampaista, jotka maailma hotkaisee kitaansa ja jotka tuomitaan kadotukseen, synnin kurimukseen joutuvista lapsista.”
”Tähän tematiikkaan liittyy valikoiman moneen suuntaan viittaava nimi, jossa on, se paljastettakoon, tahallisen monimielinen ja ironinen vivahteensa. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Itsestään paha pappi saarnaa…”
”Samalla opin senkin, että ennen niin pateettisen melodramaattiseksi kokemaani tuhlaajapojan tarinaan, josta on tämän teoksen motto, pätee myös toisenlainen lukutapa: se on oikeastaan humoristinen, suoranainen veijaritarina”, Anssi kirjoittaa.
Ja mikä olikaan se motto, minkä aatteiden(sa) kuoleman todistanut mies valitsi kirjaan?
”Niin hän meni itseensä ja sanoi: Kuinka monella minun isäni palkkalaisella on yltäkyllin leipää, mutta minä kuolen täällä nälkään?”
Janne Villa
* Kuukauslehti1999
* Kuukauslehti
http://www.h-y.fi/hk/hk1999/sinnem.html
08.01.2009 at 2:28 am
Tuota noin…
Jotta tässä ei syntyisi toista väärinymmärrystä, niin haluan todeta erään tähän keskusteluun olennaisesti liittyvän asian.
Tämä kirjoitus ei ole suunnattu yksitysihenkilö Anni Sinnemäkeä – puhumattakaan hänen isästään Anssi Sinnemäestä – vastaan.
Kirjoittajan tarkastelun kohteena on Anni Sinnemäen edustama politiikka.
Anssi Sinnemäeltä pyydän sananvalintaani anteeksi. Pyrin osoittamaan Annissa esiintyvän vasemmistolaisuuden ja sen mihin sen juuret johtavat.
Jätin – rehellisesti huolimattomuuttani – sanomatta sen, että Anssi Sinnemäki on julkisesti irtisanoutunut taistolaisuudesta – ja Tiedonantajasta.
Pahoitteluni.
Mutta Anni taas…
Mitään sellaista ei ole vielä ilmaantunut, mikä muuttaisi mielipidettäni.
Minusta on varsin pelottavaa se – että ja jos – tahattomana lipsahduksena pitämäni lausahdus olikin joillekin tai jollekin itsestäänselvyys.
Keskustelu jatkukoon ja lupaan sen, että pyrin populisoimaan kirjoituksiani selkeämmiksi jatkossa. 😀
08.01.2009 at 2:08 pm
Toivotaan tosiaan kovasti sitä että grönabönat valitsevat Annin uudeksi pj:ksi:
Lähde
16.02.2010 at 3:24 pm
[…] arvoliberalismiaan kovalla äänellä kailottava puolue ajaa todellisuudessa yksilönvapauksien kaventamista ja ihmisten pakottamista haluamiinsa […]