Iltalehti – tai oikeastaan alunperin Aamulehti – uutisoi Suomea vaivaavasta huutavasta spermapulasta.

Pula sai alkunsa siitä, kun Suomen lainsäädäntö muuttui niin, ettei sperman luovuttaja enää voi tehdä lahjoitustaan nimettömänä ja myös lesboparit saivat oikeuden yhteiskunnallisesti tuettuun keinohedelmöitykseen. Lakimuutos on odotetusti vaikuttanut luovutukseen, sillä – oikeutetusti – monet potentiaaliset luovuttajat pelkäävät sitoumuksia, joita lapsen alulle saattaminen voisi tuoda.

Kyse on pähkinänkuoressa siitä, että uuden lain mukaan lapsella on oikeus tietää biologinen isänsä täytettyään 18 vuotta. Vaikka joukko kukkahattutätejä vähätteleekin tätä asiaa, en oikein usko kenenkään olevan otettu siitä, että vakisuhteessa kumppaninsa ja biologisten lastensa kanssa elävä isä törmää uuteen perheenjäseneen omalla kotiovellaan.

Toinen juttu sinänsä on se, että minun mielestäni sperman luovuttaminen naisparille – esimerkiksi sellaisessa tilanteessa, jossa opiskelijapoika tienaa lisää rahaa spermanluovutuksella – on lähinnä miehen ( l. tai nuoren pojan) seksuaalista hyväksikäyttöä. Ajatuksena tällainen on – mielestäni – aika lähellä opiskelijatytön rahapulassaan harjoittamaa prostituutiota.

Spermapula on siis odotetusti äitynyt jo niin pahaksi, että lapsettomuushoitoja antavat klinikat perustavat omia spermapankkeja ja houkuttelevat miehiä luovutustalkoisiin.

Tämä saattaa johtaa pahenevaan seksusalisen riistoon spermanluovutuksen muodossa – etenkin , jos nämä klinikat ryhtyvät markkinatalouden sääntöjen mukaan tarjoamaan enstistä suurempia korvauksia luovuttajille, samaan aikaan kun taloudellinen taantuma ja suurtyöttömyys rynnii Suomen porteista sisään.

Suurin kärsijä tässä tilanteessa on se kohtuullisen suuri joukko suomalaisia heteropariskuntia, jotka eivät ole yrityksistä huolimatta onnistuneet saamaan lasta keskenään. Heitä käy hieman sääliksi. He ja luovuttajat ovat tämän biologian vastaisen jumalaleikin ensimäiset kärsijät.

Seuraavat kärsijät saattavat olla ne lapset, jotka syntyvät keinohedelmöityksen seurauksena väärään ympäristöön tai joille asiasta tehdään numero.

Kenenkään ei pitäisi leikkiä jumalaa – ei ainakaan lapsilla eikä lasten elämällä. Oikeus lapsiin ei ole mikään subjektiivinen ihmisoikeus sekään, toisin kuin lapsen oikeus onnelliseen ja tasapainoiseen lapsuuteen ja nuoruuteen.

Ikävä sanoa, mutta nyt näyttää siltä, että olin oikeassa kirjoittaessani tästä aiheesta aikaisemmin.

Lähde: IL


Site Meter

Advertisements