”Jos tämä kerrottaisiin, kuinka moni haluaisi tulla Suomeen?”

Eräs Alexis Kouroksen kirjoittamana mielenkiintoiseksi osoittautunut kirjoitus on julkaistu Hyysärin  Sunnuntaidebatti-sarjassa tänään 4.10.2009.

Kirjoittaja on tunnettu lähinnä siitä, että hänen vaimonsa on Ihmisoikeusliitossa työskentelevä äänekäs kukkahattutäti Kristiina Kouros.

Toissijaisesti Alexis Kouros tunnetaan joissain piireissä siitä, että hän on iranilaissyntyinen lääkäri, kirjailija ja elokuvantekijä. Nykyään hän on perustamiensa (ja ajoittain aika paksua suomalaisvihaa suoltavien) monikulttuuripropagandaa julistavien  englanninkielisten SixDegrees ja Helsinki Times -lehtien kustantaja ja päätoimittaja. Kouros on asunut Suomessa vuodesta 1990. Hän ei ole pakolaistaustainen maahanmuuttaja.

Mielestäni Kouros on osunut havainnoissaan ainakin osittain  oikeaan. Näiden havaintojen suurin arvo tosin on se, että niiden esittäjä on hyvin selvästi muuttanut kurssiaan eräiden maahanmuuttoon liittyvien perusasioiden suhteen.

Kouros toteaa näin:

Tein vuosina 2001–2005 yhteensä viisi dokumenttielokuvaa Suomeen otetuista kiintiöpakolaisista. Olin mukana, kun suomalainen viranomaisdelegaatio kävi vuonna 2001 Iranissa. Työministeriön, suojelupoliisin ja Ulkomaalaisviraston edustajat olivat valitsemassa 200 Iraniin asettunutta afgaanipakolaista uudelleensijoitettavaksi Suomeen.

Seurasin valintahaastatteluun päässeiden afgaanien elämää Iranissa, valintaprosessin kiemuroita, suomalaiseen yhteiskuntaan valmentavaa kurssia ja lopulta pakolaisten elämää Suomessa. Kokemani ja näkemäni perusteella minulle syntyi käsitys, ettei kiintiöpakolaisten ottamisessa ole paljonkaan järkeä.

Kiintiöpakolaisiksi eivät yleensä pääse eniten avun tarpeessa olevat, koska valintajärjestelmä suosii pakolaisten koulutetuinta ja sopeutuvaisinta osaa. Päästäkseen kohdemaiden edustajien haastatteluun pakolaisten on ensin vakuutettava paikalliset YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n edustajat siitä, että he täyttävät uudelleensijoittamiselle asetetut kriteerit. Pakolaisten tulee itse ottaa selvää tästä mahdollisuudesta ja hakemusten täyttämisestä.

UNHCR ei aktiivisesti etsi eniten apua tarvitsevia. Teheranissa haastattelemani uudelleensijoitusosaston italialainen johtaja ei halunnut paljastaa uudelleensijoittumishaastatteluun valituksi tulemisen kriteerejä, sillä muuten he ”saisivat valtavasti oikein täytettyjä hakemuksia”.

Prosessi on siten arvoitus, jonka ratkaisijalle myönnetään palkinnoksi matka tuntemattomaan paratiisiin. Listalle päätyminen on sattumanvaraista, eivätkä heikoimmassa asemassa olevat välttämättä pääse edes ehdokkaaksi.

Kun ajatellaan Suomea pakolaisuuden (mahdollisena) kohdemaana, kaikille pitäisi olla  varsin selvää, että ihmisten maahantuonti – Kouroksen kuvaamalla Lottovoitto-menetelmällä – maapallon toiselta puolelta ja aivan toisenlaisen kulttuurin ja ympäristön piiristä on huonointa mahdollista pakolaispolitiikkaa.

Pakolaisuuden pitäisi perustua henkilökohtaiseen tilanteeseen ja sen pitäisi olla aina kestoltaan väliaikaista. Timo Vihavainen on pukenut tämän erinomaiseen muotoon hetki sitten:

”Poliittinen turvapaikka on vanhastaan vainottujen ihmisten oikeus. Samoin kuin tietysti heidän velvollisuutensa on lähteä takaisin, kun turvapaikkaa ei enää tarvita.”

Pakolaisuusasema on laajennettunakin  luonteeltaan eräänlainen suojaväistö. Sillä pyritään suojaamaan yksilöä (ja hänen perhettään) joltain uhkalta (sota, poliittinen vaino, luonnonkatastrofi jne.).  Suojaväistön tulee UNHCR: (itsensä näköjään hylkäämien) perusperiaatteiden mukaisesti suuntautua mahdollisimman lähelle pakolaisen kotiseutua ja olla kestoltaan väliaikaista.

Kiintiöpakolaisuus on aivan samanlainen kiintiöön perustuva asia kuin kaikki muukin kiintiöinti (sukupuolikiintiöistä alkaen). Kiintiöinti on itse asiassa tietynlaista erottelua jonkin ominaisuuden perusteella ja se on omiaan heikentämään kyvykkäimmän tai suurimmassa tarpeessa olevan asemaa – kyvyttömyyden ja tarpeettomuuden hyväksi.

Viime vuosien aikana on näyttänyt siltä, että kiintiöpakolaisuudesta on tullut samanlainen sosiaalisen väestönsiirron mekanismi kuin USA:ssa myönnettävä Green Card on ollut jo hieman pidempään.

Kouros toteaa, varsin maanläheisesti:

Jokaiseen kiintiöpakolaiseen kulutettu raha voisi pelastaa satoja taakse jätettyjä pakolaisia kurjuudesta.

Tässä on varsin suuri viisaus – kiteytettynä yhteen lauseeseen.

Pakolaispolitiikan pitäisi perustua ihmisten hädänalaisen tilanteen helpottamiseen ja heidän auttamiseensa – ei sosiaalisilla tai humanitaarislla syillä perusteltuun kansainvaellukseen.

Eikä myöskään  humanitaaristen resurssien (koulutettujen ja kielitaitoisten ihmisten) kahmimiseen kehitysmaista kehittyneiden maiden halpatyövoimaksi.

Kun valintoja tehdään, hakijan eduksi lasketaan sopeutuminen toisessa maassa. Sitä pidetään merkkinä siitä, että pakolainen pärjäisi myös uudelleensijoitusmaassa. Näin kiintiöpakolaisiksi päätyvät useimmiten hyvin koulutetut tai itsensä työllistävät henkilöt. Juuri he, joita tarvittaisiin pakolaisten kotimaissa.

Tämä on sellainen asia, jota on itsekin pyrkinyt pitämään esillä . Minusta on ollut jotenkin käsittämätöntä, että tietyt vihervasemmistoa edustavat naiset – kuten Heidi Hautala, Tuija Brax, Satu Hassi ja Anne Sinnemäki – ovat tieten tahtoen ajaneet tällaista politiikkaa – ja sen myötä maailman väestönräjähdyksen pahentumista ja kehitysmaiden olojen kurjistumista.

(Ehkä tässäkin on kyse lopultakin vain vihreyteen ja humaanisuuteen kätketystä vallasta ja sen himosta?)

Kouros on pukenut sanoiksi myös erään erittäin tärkeän asiaan liittyvän (totuuteen pohjautuvan) havaintonsa:

Valitut pakolaiset kutsutaan muutaman päivän kestävään kulttuuriorientaatioon, jossa kerrotaan suomalaisesta yhteiskunnasta, ilmastosta, kielestä ja käytännön asioista. Pakolaisille jaettavan ja heidän äidinkielellään painetun esitteen otsikkona on ytimekkäästi ”Tervetuloa Suomeen”.

Tietoiskussa ei kuitenkaan kerrota selkeästi, että merkittävä osa suomalaisista ei toivota heitä tervetulleiksi. Jos tämä kerrottaisiin, kuinka moni haluaisi tulla Suomeen?

Asian ytimeen – tämä pitäisi ehdottomasti kertoa myös niille ihmisille, joille annetaan valheellinen ja ruusuinen kuva Suomi-nimiseen paratiisiin pääsemisestä muutaman päivän kestävän kulttuuriorientaation jälkeen.

Tässä kusetetaan sekä alkuperäisväestöä että toivorikkaita maahansaapujia. Kun maahanmuuttajien määrä kasvaa kriittisen pisteen yli, olemme samassa tilanteessa kuin monet muut eurooppalaiset valtiot – keskellä etnistä ja uskonnollista sisällissotaa.

Kenen etuja tällainen kansojen ja kulttuureiden sekottaminen keskenään sitten ajaa, onkin se päivän tuhannen taalan kysymys.

Macchiavelliläisittäin nykyistä Eurooppaa tarkastelevan skeptikon näkökulmasta tämä ajaa (macchiavelliläisittäin toimivien) oligarkkien (l. muutaman vallanpitäjän) todellisia etuja.

Jo muinaiset roomalaiset nimittäin tiesivät sen, että Divide et Impera toimii parhaimmin useiden erilaisten kansojen hallinta- ja alistuspyrkimyksien työkaluna.

Lähde: HS