Päivän uutisvuosta esille tullut – ja erittäin vastenmielisen asian sisällään pitänyt – uutinen, herättää jälleen kerran ajatuksia ja keskustelua siitä, että olisiko Suomessa viimeinkin aika pistää pystyyn rähmälläänolonajan totuuskomissio?

HBL kertoi, että SAK:n tiedotuspäällikkönä nykyään toimiva Riitta Juntunen oli DDR:n salaisen poliisin Stasin ilmiantaja – kiduttajien ja murhajien juoksutyttö.  Hänen Stasiin liittyvä koodinimensä oli ”Kati”, ja hän työskenteli kääntäjänä valtiollisessa tulkkaus- ja käännöstoimistossa Itä-Berliinissä.

Petra Sauerzapf-Poser, joka oli Katin ”ystävä” ja kollega käännöstoimistossa kertoi, että hän sai elämänsä shokin avatessaan 1990-luvulla oman Stasi-mappinsa.  Tämä yksi hänen parhaista ystävistään oli ilmiantanut hänet Stasille ja paljastanut intiimejä yksityiskohtia.

Vuonna 1983 ystävät viettivät yhdessä iltaa. He puhuivat miesihanteistaan, ja Sauerzapf-Poser kertoi yksityiskohtaisesti, millainen olisi hänen elämänsä mies.

Kun Stasi oli lukenut Juntusen raportin minusta, se päätti lähettää agentin perääni. Ove, jonka luulin olevan poikaystäväni, olikin oikeasti Stasin agentti ”Herbert”, joka raportoi kaiken sanomiseni ja tekemiseni toimeksiantajilleen.

    Picture:Wikicommons

Stasi – eli DDR:n Ministerium für Staatssicherheitei ollut mikään normaali poliisiorganisaatio. Stasi oli huippuunsa jalostettu ja viilattu – ja saksalaisella tehokkuudella jauhanut – valtiollinen urkinta- ja terrorielin.

    Picture:Tripadvisor.com

Stasin – itä-saksalaisittain nuuskintaviraston (das Snuffelamt) tai  yhtiön –  organisaatio paisui jättimäiseksi. DDR:n loppuaikana järjestön palkkalistoilla oli 85 000-91 000 päätoimista virkailijaa. Sen lisäksi oli 150 000- 300 000 aktiivista urkkijaa ja tilapäisiä ilmiantajia, joiden tarkkaa lukumäärää ei kukaan tiedä. Arviot vaihtelevat 600 000 ja 2 miljoonan välillä.

Neuvostoliitosta omaksuttuun tyyliin, myös alle 18-vuotiaita käytettiin nuuskijoina . Noin 6 % Stasin tiedottajista oli alle 18-vuotiaita, jotka raportoivat vanhemmista ihmisistä tai luokkatovereistaan.
Stasin arkistoon päätyi noin 6 miljoonan ihmisen tiedot, noin 1/3 koko
Itä-Saksan väestöstä. Stasi ulotti lonkeronsa myös ulkomaille, toimien KGB:n tehoikkaimpana kassarana monissa maissa.

Kuten esimerkiksi Suomessa.

Stasi loi tehokkaamman urkintakoneiston, kuin sen tunnetut virkaveljet; KGB tai Gestapo. Näihin verrattuna DDR:ssä salaiseen poliisiin kuuluvien vakinaisten, pysyvien ja tilapäisten tiedottajien suhde verrattuna vahdittavien määrään oli pienin.


* Gestapossa oli 1 upseeri jokaista 2000 vahdittavaa saksalaista kohden.

* KGB:ssä oli 1 upseeri 5830 neuvostoliittolaista kohden.

* Stasissa oli yhtä vakinaista työntekijää, pysyvää tai tilapäistä
urkkijaa kohden oli vain 6,5 vahdittavaa saksalaista.

    Picture:Tripadvisor.com

Stasi oli myös kovaotteinen väkivaltakoneisto. Se kehitti eräitä kuulustelu- ja  kidutusmenetelmiä – saksalaisella insinööriasenteella ja -taidolla –  tehokkaaseen, kylmään ja julmaan huippuunsa.

Omasta mielestäni erässä parhaimmista uhrien kokemuksista kertovassa teoksessa, Anna Funderin Stasiland (Granta Books 2003), eräs uhri Miriam, kertoo näin:

Miriam says the prisoners were brutal to each other too. She says the criminal prisoners received privileges for abusing the politicals. She says that for eighteen months she was addressed by number and never by name. She says there was a hoard-and-barter system, in fact a whole economy, in sanitary napkins.

Tämäkin menetelmä oli kopioitu raakamallina suoraan Neuvostoliitosta – ja jalostettu huippuunsa DDR:ssä. Kuuluisassa Neuvostoliitossa toimineessa pakkotyöleirijärjestelmässä  Gulagissa (vankileirien saaristossa) rikosvangit toimivat poliittisten vankien rangaistusta kiristävänä osana, mutta saklainen tehokkuus loi siitä täydellisen helvetin.

Stasi osasi ihmisen mielenmurtamisesta lähes kaiken. Sellit olivat pieniä ja osa selleistä  oli seiniltään  ilman tasaista betonirappausta- karheaa pintaa, johon iho jäi kiinni. Joissain selleissä  oli metalliseinät ja vesijohtoputkisto, josta suihkusi jääkylmää vettä ympäriinsä. Osassa näistä oli kuuluisa  puolatuoli, joka vangitsee ihmisen mutkalle. Sangosta tippui vettä päähän pisara kerrallaan.

Myöskään metri kertaa metri kertaa metri kooltaan ollut eristyskoppi ei ollut tuntematon Stasille. Yksinäisyydellä ja eristämisellä vaikeisiin olosuhteisiin saatiin ihmisten tahto murtumaan – ja mieli järkkymään.

Fyysisillä kidustuskeinoilla saatiin yleensä nopea tulos kuulusteluiden aikana. Kahlittua ihmistä piestiin heti kuulustelun alussa – ja hetken päästä hänelle tarjottiin tupakka ja löysättiin hieman kahleita.

… ja jatkettiin pieksämistä yllättäen, varoittamatta ja uudelleen.

Kuristamiset, hukuttamiset, vesi- ja sähkökäsittelyt olivat Stasin arkipäivää. Kynsiin ja hampaisiin kohdistuva väkivalta kuuluivat kehittyneempään ja pidempiaikaiseen kuulusteluun vakiometodeina – kuten myös naispuolisten vankien raiskaus.

Valvottaminen ja vuorokausirytmin sekoittaminen ovat keinoja, joihin (ihmisoikeusopimuksista huolimatta) suomalainen tutkintavankikin törmää edelleen. Stasille ne olivat pidemmälle viedyn kiduttamisen alkusoitto.

Se jatkui aistihavaintojen estämisellä, fyysisellä eristyksellä, melulla, valolla, nöyryyttämisellä, lähimmäisten kiduttamisella kuulusteltavan nähden tai kuullen, vesikidutuksella, valeteloituksilla…

Stasin rikoslistalta löytyy myös järjestelmällinen omien kansalaisten murhaaminen rajalinjalla.Tuon rajalinjan symboliksi muodostu aikanaan Berliinin muuri.

Sattumalta tätä kirjoitettaessa on kulunut päivälleen kaksikymmentä vuotta siitä, kun Berliinin muuri murtui. Muistan tuonkuin eilisen päivän, mutta niille jotka eivät muista, liitän pienen tiivistelmän tähän.

Berliinin muuri erotti Länsi-Berliinin Itä-Berliinistä ja sitä ympäröivästä DDR:stä vuosina 1961–1989. Se oli osa DDR:n rajajärjestelmää. DDR:n hallinnon antifasistiseksi suojavalliksi kutsuman muurin tarkoituksena oli estää itäsaksalaisten pääsy länteen.

Monet ihmiset eivät ehtineet näkemään tuota päivää, vaan kuolivat väkivaltaisesti tuolla rajalla.

Vuonna 1962 muurin vieressä sijainneet talot hajotettiin ja noin 100 metrin päähän rakennettiin uusi muuri. Tähän väliin jäi tyhjä kaistale ei-kenenkään maata, jota alettiin kutsua ”kuoleman käytäväksi”.

Se oli täytetty hienojakoisella hiekalla, jotta pakoa yrittävien jalanjäljet näkyisivät helposti. Alue oli täysin suojaton ja ansoitettu muun muassa panoksilla, jotka oli liitetty mutkittelevaan lankaan. Pienikin töytäisy laukaisi panokset, jotka haavoittivat pakenijaa ja kutsuivat rajavartijat paikalle.

Alueen tärkein ominaisuus oli vartiotorneissa oleville vartijoille avautuva vapaa tulilinja. Aluetta ei kuitenkaan ollut miinoitettu raskaammilla jv-miinoilla (toisin kuin DDR:n ja Saksan liittotasavallan välinen muu raja-alue).

Viimeinen rakennusvaihe alkoi vuonna 1975. Lopullisen muurin korkeus oli 3,6 m ja leveys 1,5 m. Sen rakentaminen maksoi 16 155 000 DDR:n markkaa. Muurin yläosassa oli metallinen putki joka hankaloitti muurin yli kiipeämistä. Ennen metallista putkea kokeiltiin lasinsirpaleita muurin päällä, mutta päättäjät katsoivat paremmaksi siirtyä metalliseen putkeen. Rakennelmaan kuului myös 300 vahtitornia ja 30 bunkkeria.

Muurin rakentamisen jälkeen pako Saksan liittotasavaltaan oli erittäin vaikeaa. Pakenemista yrittäneistä 5000 onnistui, 239 kuoli ja 200 haavoittui vakavasti. Piikkilankavaiheessa, kun raja vielä kulki pitkin kaupungin katuja, pakoa saattoi yrittää yksinkertaisesti loikkaamalla talon ikkunasta kadun toiselle puolelle. Betonimuurin ja suojavyöhykkeen valmistuttua tämä muuttui mahdottomaksi. Myöhemmin pakoa yritettiin muun muassa kaivamalla tunneleita muurin ali tai lentämällä sen yli.

Juntunen ei  kommentoinut Stasi-yhteistyötä tänään HBL:lle mitenkään. Hän sanoi myös STT:lle sunnuntaina, että ei aio kommentoida asiaa.

Stasi-kohu ei vie  (ei tietenkään, oikea aate ja oikea puolue…) SAK:n viestintäpäälliköltä työpaikkaa. SAK:n järjestöjohtaja Matti Tukiainen sanoo  Juntusen jatkavan töitään normaalisti Hufvudstadsbladetin artikkelista huolimatta.

Tämä asia tuli julkisuuteen viimeksi seitsemän vuotta sitten. Tuolloin asia käsiteltiin SAK:n sisällä ja tultiin siihen tulokseen, että asia on vanha, eikä ole tapahtunut Juntusen ollessa SAK:n palveluksessa ja Juntunen sai jatkaa

Tukiainen selventää.

Juntunen sai jatkaa ja antoi jatkossa erinomaisen kuvan SAK:n edustamasta moraalista ja arvostelukyvystä – kas, sittemmin Juntunen ylennettiin SAK:n viestintäpäälliköksi. Asia tiedettiin ja painettiin villaisella – erinomaisen avointa ja rehellistä  toimintaa ay-liikkeeltä jälleen kerran.

SAK:ssa kannattaa katsoa peiliin, jos yhteiskunnallinen luottamus alkaa olla nollan tasolla ja vaikutusvalta hupenee samalle tasolle.

Tänään esitettyyn kysymykseen siitä, vahingoittaako uutisointi SAK:n imagoa, Tukiainen vastasi:

Ei tämä ole miellyttävä asia, mutta hän ei ollut silloin SAK:n palveluksessa.

Niin – tällä logiikalla SAK pitäisi sitten varmaan palkkalistoillaan myös sellaisen ihmisen, joka paljastuisi myöhemmin oikeaksi kiduttajaksi?

Moraalin taso on SAK:ssa aika vähäinen. Toisaalta ne jutut mitä olen kuullut esimerkiksi rakenuksilla työskennelleiltä tutuilta, vahvistavat tätä kaksinaismoralistista kuvaa.

Jos tilanne on niin, että työsuojeluvaltuutettu ei saa tiilien ja lautojen putoamista uuden duunarin päälle  loppumaan – ennen kuin uusi työntekijä on painostettu Rakennusliiton jäseneksi.

Jonka värvärinä toimii samainen työsuojeluvaltuutettu…

Kun Juntunen ei ymmärrä hävetä – eikä pyytää anteeksi –  eikä myöskään hänen työnantajansa näe mitään väärää siinä, että Juntunen näin ollen hyväksyy taustansa Stasin juoksutyttönä, minusta suomalaiset voisivat tehdä jotain.

Ei, ei mitään adresseja tällä kerralla, vaan reilu joukkoeroaminen SAK:laisista liitoista  ja liittyminen esimerkiksi asioita tasapuolisemmin ja rehellisemmin ajavaan Loimaan kassaan.

Luulen vahvasti, että vasta se vauhdittaisi SAK:n ja vasemmiston todellista itsetutkiskelua menneisyyden syntien edessä.

Miten sitten ns. oikeistossa olleet selkärangattomat nilviäiset saataisiin paljastettua? Ainoa tehokas ratkaisu olisi varmaan Rosenholz-aineiston julkaisu ja sen kuuluisan totuuskomission perustaminen.

Nyt nimittäin näyttää siltä, että korruptioskandaalissa ryvettyneet päättäjät pysyvät kaikesta tapahtuneesta huolimatta paikoillaan, kuin se paska siellä kuuluisan Junttilan tuvan seinässä.

Ehkä totuuskomission kaltainen valkopesu ja jätteiden kartanolle heittäminen pesuveden mukana on sitten se ainoa tapa saada joku roti tähän maahan ja tämän maan asioiden hoitamiseen.

Lähteet: HBL, IL, AL, Wikipedia, Anna Funder: Stasiland, Various; History of Stasi, Tripadvisor

Site Meter

Jk. Suosittelen aiheesta muuten kiinnostuneille  tätä elokuvaa: Muiden elämä (Das Leben der Anderen). Ohjaus Florian Henckel von Donnersmarck, pääosissa Ulrich Muhe, Martina Gedeck ja Sebastian Koch. Saksa 2006.

Mainokset