Vaikka tällaisia uutisia tuleekin kiihtyvällä tahdilla, niin niihin ei totu silti koskaan.
Remonttimiehet ovat löytäneet iäkkään naisen kuolleena Helsingin Kannelmäessä. Nainen löytyi kotisohvaltaan, ja poliisin tutkimusten perusteella hän on kuollut vuonna 2007. Hän on ollut kuolleena 2,5 vuotta, eikä kukaan ole kaivannut häntä.
Taloyhtiössä oli tehty ikkunaremonttia. Nainen ei ollut avannut remonttimiehille ovea, joten remonttimiehet olivat menneet asuntoon yleisavaimella.
Naisella ei ollut puolisoa tai lapsia. Poliisi selvittää parhaillaan, onko hänellä muita sukulaisia. Rikosylikomisario Juha Rautaheimo kertoo, että esimerkiksi naisen laskut hoituivat automaattisesti. Helsingissä tehdään joka vuosi vanhoja ruumislöytöjä. Näin kauan viruneet ruumiit ovat kuitenkin harvinaisia.
Tämä on tietenkin taloudellisesti ajateltuna yhteiskunnallisesti huomattavasti huokeampaa kuin se, että kyseinen ihminen olisi ollut edes kotihoidossa ja saanut ihmisarvoisen kuoleman – vaikka sitten sohvalleen, muttei 2,5 vuodeksi unohdettuna kuoleman yksinäisyyteen.
Sunnuntaina uutiskynnyksen ylitti puolestaan eräs lastensuojeluun liittyvä uutinen. Tuon uutisen mukaan teini-ikäisiä otetaan huostaan ja sijoitetaan kodin ulkopuolelle enemmän kuin nuorempia. Suurin ikäryhmä ovat murrosikäiset. Esimerkiksi Helsinki otti viime vuonna huostaan tammi–marraskuussa 360 lasta. Heistä yli puolet oli täyttänyt 13 vuotta.
Helsinkiläisen Tonia Köngäksen perheestä otettiin huostaan toiseksi vanhin lapsi koulunkäyntivaikeuksien takia kaksi vuotta sitten.
Niiden syyksi epäiltiin kasvatusta. Perheen Tonia-äiti oli liian joustava esimerkiksi salliessaan poikansa välttää joitakin ruokia. Perustelu ihmetytti tätä viiden lapsen äitiä:
”Jos olisin huono vanhempi, minulta olisi viety muutkin lapset”.
Todellinen syy selvisi sitten lopulta vuosi sitten. Nyt Köngäs pitää kokemustaan esimerkkinä siitä miten ei saisi toimia.
Keskosena syntynyttä lasta seurattiin vuosia ja sairaala tuli tutuksi myös selvitettäessä keskittymisvaikeuksia. Äiti epäili neurologista ongelmaa, koska perheessä oli todettu sellainen, mutta sai kuulla huolen olevan turha. Lapsi vain kapinoi ikänsä mukaan.
Tilannetta yritettiin viranomaisten puolelta hoitaa avohuollon tukitoimilla. Tämän jälkeen lääkäri suositteli huostaanottoa tilanteen rauhoittamiseksi tutkimuksia varten. Perhe suostui.
Se oli virhe,
Köngäs sanoo nyt, koska huomasi sittemmin papereista, että vastentahtoiseen huostaanottoon ei ollut aihetta.
Poika sijoitettiin perhekotiin, mutta tutkimuksia ei aloitettukaan. Äiti hankki lähetteen yksityiseltä lääkäriasemalta, mutta sairaala ei pitänyt tutkimuksia aiheellisina.
Tästä alkoi pojan alamäki. Yhteistyö perhekodin, sairaalan ja sosiaalityön kanssa takkusi, ja Köngäs kanteli eduskunnan oikeusasiamiehelle. Puutteita löytyikin.
Kantelu oli liikaa perhekodille, ja poika sijoitettiin nuorisokotiin. Sillä on tapana viedä kaikki lapset neuropsykologille mahdollisten koulunkäyntivaikeuksien selvittämiseksi.
Näissä tutkimuksissa heräsi epäily, joka varmistui keskussairaalassa. Oireilun takana oli Aspergerin oireyhtymä eli laaja-alainen kehityshäiriö sekä autismia. Ne selittävät oudoksi koettua käytöstä.
Helpotukseen sekoittui harmi, kun omat yritykset hakea apua oli tyrmätty. Köngäs sanoo:
”Meillä kävi onni, mutta nettikontaktien kautta olen havainnut, että Suomessa on paljon perheitä, jotka epäilevät jotakin, ja tuloksena on huostaanotto”
”Kun lapsi oireilee, ajatellaan, että vika on kotona. Olen kuullut, että lapsia ei edes tutkita ilman huostaanottoa. Se on kallista yhteiskunnalle, sillä sijoituspaikka maksaa satoja euroja vuorokaudessa.”
Niin, tällainen huostaanotetun nuoren pelkkä sijoittaminen kodin ulkopuolelle maksaa noin 250,00 euroa vuorokaudessa – tutkimuksista nyt puhumattakaan.
Kun tällainen nuori otetaan huostaan, hänen ja koko hänen perheensä elämä muuttuu ja yhteiskunnan maksamat kustannukset kasvavat – niin inhimilliset kuin taloudellisestkin.
Jos kantaväestön asunnottomuudesta on muodostunut kansallinen häpeäpilkku, niin omaisten hylkääminen ja myös sen päinvastainen ilmiö – yhteiskunnan tunkeutuminen pakkokeinoin yksilön elämään – alkavat muodostua yksilö- ja perhetasolla samanlaiseksi.
Onko nykyinen egosentrinen, inhimillisestä hinnasta piittamaton ja pelkkään taloudelliseen kasvuun pyrkivä aikamme todellakin sitä, mitä me yksilöinä, perheinä, sukuina, kansana ja yhteiskuntana todellakin haluamme?
Onko sen vastapainona koko ajan kiristyvä ja yksilönoikeksia rajoittava (näytösluontoinen) yhteiskunnallinen voimankäyttö, vain julkisen kuvan kirkastamisen ja pöydän siivoamisen vuoksi, sitten se oikea tapa lähestyä tätä ongelmaa. Vai luoko se suurempia ongelmia sen saman maton alle, minne alkuperäinen ongelma piilotetaan?
Mihin olemme unohtaneet yhteisöllisyyden? Miten viranomaisesta on todellakin tullut tietyissä tapauksissa se lähin omainen?
Toisaalta – tosiaan – ihmetyttää myös se, että miksi viranomainen on väkisin rajoittamassa kansalaistensa oikeuksia siellä, missä asioista suoriuduttaisiin itsekin – pienemmällä vahingolla?
Onko nyt jälleen kerran niin, että viranomaisen toimenpiteet on helpointa ja vaarattominta kohdistaa niihin – niin tässä , kuin niin monessa monessa muussakin asiassa – jotka näyttävät puolustuskyvyttömiltä?
Jokainen varmaan tietää myös sen, että varsin usein suurimmat perheeseen liittyvät ongelmat eivät tule päivänvaloon, koska niiden olemassaolo peitetään rahalla – ja rahaa vastaan ei normaali virkamies ole koskaan uskaltanut lähteä sotimaan.
Emmää syyllisii kaippa… Minä kaipaan tervettä suomalaista yhteisöllisyyttä, keskinäistä vastuunkantoa ja viranomaisten todellista tukea silloin, kun kansalainen tai kansalaisten muodostama perusyksikkö – perhe – sitä tarvitsee.
Kukaan ei pärjää yksin, mutta pelkkä kuri ja kontrolli – ilman todellista välittämistä – ei ole yhteisöllisyyttä.
Anoppini kanssa pari kertaa viikossa kaupassakäyvänä (ja muutenkin hänen asioissaan auttavana), lasteni (myös aikuisten sellaisten) kanssa jatkuvassa vuorovaikutuksessa elävänä ja muihinkin sukulaisiini yhteyttä pitävänä suomalaisena miehenä katson, että minulla on ihan oikeus toivoa tätä.
Olkaa (asiallisesti) mukana toistenne elämässä suomalaiset.
Lähteet: IS, HS, IL, MTV3
Kullervo Kalervonpoika 
27.01.2010 at 10:08 pm
Ei pidä unohtaa rutiininomaisia valheellisia lastensuojeluilmoituksia ja pahoinpitely ja seksuaalisen hyväksikäytön ”ilmiantoja” poliisille, joita suomalaiset naiset viljelevät aina, kun eroavat miehestä, josta eivät tykkää. Voi niiden tuhansien joukossa olla yksittäinen oikeakin ilmoitus, mutta käytännön ja sossun&poliisin sairaan puolueellisen ja miehiä syrjivän, virkavirheitä vilisevän toiminnan seurauksena tuhansilta lapsilta riistetään tässä maassa oikeus molempiin vanhempiin. Ja samalla vahvistetaan käsitystä, että lapsi on äitinsä omaisuutta samalla tavoin kuin käsilaukku tai hammasharja.
Kun samaan aikaan perusteettomasti lastensuojelu ottaa huostaan lapsia, voi kysyä, missä on vika ja ketä voi syyttää törkeästä lasten ja lasten vanhempien ihmisoikeuksia loukkaavasta toiminnasta? Minä syytän suomalaista ”tasa-arvo”ajattelua eli feminismiä. Minun syyttämisieni ulkopuolella on se, että kun tuollainen ideologia selvästi johtaa viranomaistoiminnassa ihmisoikeusloukkauksiin säännönmukaisesti, on kyseessä jatkuva, korruptionomainen virkarikosten tehtailu.
27.01.2010 at 10:27 pm
Näinhän se on, kiitos kommentistasi.
Jätin tietoisesti tämän kirjoituksen linkin aluksi pois tuosta ylläolevasta jutusta. Mutta se taitaa kuulua kuitenkin asiayhteyteen.
27.01.2010 at 11:02 pm
Sinä uskallat tarttua säännöllisesti myös moraalikysymyksiin ja ikäviin asioihin.
Kiitos siitä. Yritä jaksaa. kyllä äänesi kuuluu.
27.01.2010 at 11:51 pm
Kiitos 🙂
28.01.2010 at 12:16 am
”Mihin olemme unohtaneet yhteisöllisyyden? Miten viranomaisesta on todellakin tullut tietyissä tapauksissa se lähin omainen?”
Yhteisöllisyys kuoli viime laman jälkeisenä nousukautena. Ruumis on hautaamatta ja se muistuttaa näemmä ajoittain olemassaolostaan.
28.01.2010 at 2:47 pm
”Yhteisöllisyys kuoli viime laman jälkeisenä nousukautena. Ruumis on hautaamatta ja se muistuttaa näemmä ajoittain olemassaolostaan.”
Hyvä kuitenkin että joku jaksaa tonkia tunkiota ja muistuttaa meitä siitä millainen Suomi joskus oli.
28.01.2010 at 2:45 pm
Olen itse aspergerin syndroomaa sairastavan lapsen isä ja on mukava huomata, että myös ns.normaalien lasten isät osavat suhtautua myötätunnolla tähän sairauteen.
Kiitän kirjoittajaa myös siitä, että hän on yhdistänyt yksinäisten vanhusten aseman ja pakkovaltaa harjoittavan sosiaalikoneiston samaan asiaan.
Olen suositellut tätä kirjoitusta sukulaisilleni ja ystävilleni sanoin, tämä ei ehkä aukea ensimmäisellä kerralla mutta se kannattaa lukea uudestaan ahaa-elämykseen saakka.
28.01.2010 at 3:30 pm
Nöyrä kiitos.
28.01.2010 at 2:49 pm
Päivi Lipponen on kirjoittanut mielenterveysongelmaisisten lasten pakkohuostaanotosta:
http://lipponen.blogit.uusisuomi.fi/2009/03/06/vanhempia-pakotetaan-antamaan-lapsensa-huostaan/
28.01.2010 at 2:55 pm
Kerrostaloissa on hyvin harvoin mitään sosiaalisuutta tai yhteisöllisyyttä. Tärkeintä on, että naapuri olisi edes hiljainen, mikä on kyllä sekin tärkeää maassa, jonka lainsäädäntö on häirikön puolella loppuun asti. Tässä tapauksessa hiljaisuus ei ole sitä, mitä tarkoitan.
Ihmiset elävät kerrostaloissa omaa elämäänsä. Vuokrakohteissa asukkaat vaihtuvat enemmän tai vähemmän, sitä enemmän, mitä epätyydyttävämpi talo tai rappu on, ja yleensä syynä lie liian levoton naapurusto. Jos on onni asua vuokralla talossa, jossa ihmiset ovat ystävällisiä, avaavat oven, auttavat tavaroiden kanssa, niin on jo onnelassa.
Vaikea sitä on vaatia enempää, ellei sitten perusteta kerrostaloja, joissa jo vuokralaiset sitoutuvat suurempaan välittämiseen, mikä ei tarkoita hippeilyä, eikä tunkeutumisia tai pakotettua klaaniin kuulumista, vaan korostetummin edes hyviä tapoja. Omistusasunnoissa taloyhtiöissä tilanne voi olla lähtökohtaisesti parempi.
Silti suomalainen yhteiskunta on yksilö- tai perhekeskeinen talous, jonka on tultava toimeen omillaan ja pärjättävä. Yksinäisyydelle ei tietenkään voida asettaa velvoitteita ympäristölle, mutta suomalainen yhteiskunta on silti kylmä ja korkeintaan vain lähimmäisistä kiinnostunut sosiaalinen kylmälaboratorio.
28.01.2010 at 3:25 pm
Nämä suoraveloitussopimukset eivät ole kuitenkaan kaikissa tapauksissa mikään hyvä keksintö. Jos laskut olisivat jääneet maksamatta, niin mummokin olisi löytynyt aikaisemmin.
Tuskinpa kuolemaa olisi kuitenkaan pystytty ehäisemään silläkään.
Vaikeita kysymyksiä heität. Ehkä näistä pitäisi keskustella laajemminkin.
29.01.2010 at 3:15 pm
Tässä on nähtävissä samaa skitsofreniaa kuin koko tässä ajassa.
Toisaalta ei ole mitään kontrollia ja tukea ja toisaalta tuki ja kontrolli on liian ahdistavaa.
01.02.2010 at 4:56 pm
Päivän HS:
Lapselleen apua hakevia perheitä jää vaille tarvitsemaansa tukea
Lakiin kirjattu vaatimus varhaisesta puuttumisesta lasten oireiluun ei toteudu.
Monet perheet etsivät lastensa oireiluun apua vuosia. Se selviää perheiden kokemuksista, joita HS pyysi lukijoilta joulun alla.
Äärimmäisenä keinona päädytään lapsen sijoittamiseen kodin ulkopuolelle.
Painopisteen pitäisi olla ehkäisevässä työssä ja varhaisessa puuttumisessa, kaksi vuotta voimassa ollut lastensuojelulaki määrää.
Todellisuudessa niin ei ole. Lain vaatima lastensuojelusuunnitelma puuttui jokaisesta itäsuomalaisesta kunnasta ja valtaosasta eteläsuomalaisia, lääninhallitusten selvityksissä havaittiin.
Kunnat eivät lisänneet lastensuojelun työntekijöiden määrää, vaikka saivat valtiolta rahaa.
”Avohuollon sosiaalityöntekijöitä tarvitaan lisää”, sanoo sosiaalityöntekijänä pitkään toiminut Helsingin asiakasohjauspäällikkö Juha Jokinen.
”Yksilöllinen tuki edellyttää paneutumista. Resurssit eivät riitä vaatimuksiin.”
”Jos kolmevuotias on nyrkit pystyssä ja todetaan tarkkaavaisuushäiriön oireita, tulee halvemmaksi puuttua asiaan. Jos hän saa jatkaa 45 vuotta, lasku on satakertainen”, luonnehtii Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen psykologi Marko Manninen.
Jopa puolella kodin ulkopuolelle sijoitetuista lapsista on psykiatrinen häiriö.
Manninen havaitsi koulukotinuoria tutkiessaan, että häiriön oireita ei tunnisteta. ”Pahat pojat” on tavattu hoitaa sosiaalityössä, vaikka mielenterveyden hoitaminen vähentäisi käytösongelmiakin.
”Palveluja pitäisi olla tarjolla varhemmin. Jos niin olisi, niitä myös käytettäisiin”, Manninen uskoo.
Sen sijaan oireet ehtivät kasaantua monimutkaiseksi ja laaja-alaiseksi vyyhdeksi, kuvailee Turun yliopiston lastenpsykiatrian professori Jorma Piha. Apua lapsille ja vanhemmille on tarjolla epätasaisesti, ja perheet ovat epäoikeudenmukaisessa asemassa.
”Paikallisesti on kehitetty hyviä työmuotoja”, kehuu sosiaali- ja terveysministeriön hallitussihteeri Lotta Silvennoinen. Käytännöt näyttävät kuitenkin vaihtelevan.
”Käytetäänkö avohuollon tukitoimia ajoissa? Avun pitäisi tulla ennen lastensuojelua”, hän sanoo.
Ministeriöltä on tulossa yksityiskohtaisempaa opastusta lastensuojelulain soveltamisesta sekä kaksi muuta opasta kevään kuluessa.
Perheiden silmin järjestelmä näyttää jäykältä, koska se ei taivu yksilöllisiin tarpeisiin. ”Poikkeava on pulassa”, sanoo muuan äiti.
Neurologiset oireet voivat löytyä sattumalta, kun selvitetään koulunkäynnissä tarvittavaa apua (HS 24. 1.).
Lapsilla on myös elimellisiä ja psykiatrisia sairauksia, tai vain voimakas luonne.
”Psykologi sanoi, että poika syntyi väärään kulttuuriin. Hänen temperamenttinsa ei sovi tänne”, eräs äiti huokaa. Temperamentti vei pojan SM-tasolle urheilussa, mutta myös asumaan nuorisokotiin.
Eikä jälkihuolto koske kuin lapsia. ”Perheeseemme jäi pysyvät arvet”, sanoo äiti, jonka lapsi sai mielenterveyden häiriön. Harhoja pidettiin todellisina, ja niistä seurasi huostaanotto ja poliisitutkinta.
Lapsi on palannut kotiin, mutta ”perheemme turvallisuus romahti”, äiti sanoo.
”Ei riitä, että huolehtii lapsistaan parhaalla mahdollisella tavalla. Sairaus voi viedä kaiken mennessään ja tavallisista, kunnollisista ihmisistä tulee rikollisia.”
01.02.2010 at 6:55 pm
Luin tämän myös itse. Minusta on aika kuvottavaa, että omat asiamme ovat rempallaan ja silti eräs äänekäs joukko on huutamassa lisää suita jakamaan edelleen pienenvää yhteistä sosiaalisten subventioiden ja hyvinvointipalvelujen kakkua.
08.02.2010 at 3:45 pm
Todella pahoja juttuja viranomaisten mielivallasta on tämän jälkeen ollut julkisuudessa. HS digilehti tänään:
””Olen ollut monessa paikassa, mutta tämä heilautti henkilökohtaista turvallisuuden tunnettani”, kertoo 66-vuotias entinen vientimies.
Hän on tehnyt vapaaehtoistyötä pitkään olemalla isättömien poikien aikuinen kaveri.
Yksi poika on jäänyt erityisesti mieleen. Kymmenvuotias oli kokenut kovia ja oireili koulussa. Perheneuvola lähetti hänet sairaalaan tutkimuksiin. Ensimmäisen viikon jälkeen äiti halusi keskeyttää hoidon. Toisen viikon lopulla lääkäri uhkasi huostaanotolla, äiti taas ilmoitti, ettei hoito jatku.
Seuraavana maanantaina pihaan tuli poliisiauto ja kaksi ambulanssia: toisella vietiin poika lastenkotiin, toisella äiti pakkohoitoon.
Pojan tutkimukset eivät jatkuneet, äiti todettiin mieleltään terveeksi. Parin vuoden kuluttua poika palasi kotiin ja asui siellä äidin kuolemaan asti. Nyt hän lähestyy aikuisuutta ja asuu toisessa lastenkodissa lähellä sukulaisiaan.
”Minua järkytti se miten yhdellä puhelinsoitolla voidaan viedä ihmisiä kotoa kuten Stalinin ajan Neuvostoliitossa”, mies kertoo. ”Luottamus oikeusvaltioon meni.”
”Äiti vietiin hoitoon siksi, että oli eri mieltä siitä miten hänen poikaansa pitää kohdella. Sukset menivät ristiin, tilanne eskaloitui ja tällaista tuhoa tuli.”
Äiti kävi läpi koko oikeusprosessin. Korkein hallinto-oikeus totesi, että asia oli valmisteltu huonosti. ”Tähän tuhlattiin älyttömiä rahoja. Perhe olisi pärjännyt pienellä avulla.” ”