Vaikka tällaisia uutisia tuleekin kiihtyvällä tahdilla, niin niihin ei totu silti koskaan.

Remonttimiehet ovat löytäneet iäkkään naisen kuolleena Helsingin Kannelmäessä. Nainen löytyi kotisohvaltaan, ja poliisin tutkimusten perusteella hän on kuollut vuonna 2007. Hän on ollut kuolleena 2,5 vuotta, eikä kukaan ole kaivannut häntä.

Taloyhtiössä oli tehty ikkunaremonttia. Nainen ei ollut avannut remonttimiehille ovea, joten remonttimiehet olivat menneet asuntoon yleisavaimella.

Naisella ei ollut puolisoa tai lapsia. Poliisi selvittää parhaillaan, onko hänellä muita sukulaisia. Rikosylikomisario Juha Rautaheimo kertoo, että esimerkiksi naisen laskut hoituivat automaattisesti. Helsingissä tehdään joka vuosi vanhoja ruumislöytöjä. Näin kauan viruneet ruumiit ovat kuitenkin harvinaisia.

Tämä on tietenkin taloudellisesti ajateltuna yhteiskunnallisesti  huomattavasti huokeampaa kuin se, että kyseinen ihminen olisi ollut edes kotihoidossa ja saanut ihmisarvoisen kuoleman – vaikka sitten sohvalleen, muttei 2,5 vuodeksi unohdettuna kuoleman yksinäisyyteen.

Sunnuntaina uutiskynnyksen ylitti puolestaan eräs lastensuojeluun liittyvä uutinen. Tuon uutisen mukaan teini-ikäisiä otetaan huostaan ja sijoitetaan kodin ulkopuolelle enemmän kuin nuorempia. Suurin ikäryhmä ovat murrosikäiset. Esimerkiksi Helsinki otti viime vuonna huostaan tammi–marraskuussa 360 lasta. Heistä yli puolet oli täyttänyt 13 vuotta.

Helsinkiläisen  Tonia Köngäksen perheestä otettiin huostaan toiseksi vanhin lapsi koulunkäyntivaikeuksien takia kaksi vuotta sitten.

Niiden syyksi epäiltiin kasvatusta.  Perheen Tonia-äiti oli liian joustava esimerkiksi salliessaan poikansa välttää joitakin ruokia. Perustelu ihmetytti tätä  viiden lapsen äitiä:

”Jos olisin huono vanhempi, minulta olisi viety muutkin lapset”.

Todellinen syy selvisi sitten lopulta vuosi sitten. Nyt Köngäs pitää kokemustaan esimerkkinä siitä miten ei saisi toimia.

Keskosena syntynyttä lasta seurattiin vuosia ja sairaala tuli tutuksi myös selvitettäessä keskittymisvaikeuksia. Äiti epäili neurologista ongelmaa, koska perheessä oli todettu sellainen, mutta sai kuulla huolen olevan turha. Lapsi vain kapinoi ikänsä mukaan.

Tilannetta yritettiin viranomaisten puolelta hoitaa avohuollon tukitoimilla. Tämän jälkeen  lääkäri suositteli huostaanottoa tilanteen rauhoittamiseksi tutkimuksia varten. Perhe suostui.

Se oli virhe,

Köngäs sanoo nyt, koska huomasi sittemmin papereista, että vastentahtoiseen huostaanottoon ei ollut aihetta.

Poika sijoitettiin perhekotiin, mutta tutkimuksia ei aloitettukaan. Äiti hankki lähetteen yksityiseltä lääkäriasemalta, mutta sairaala ei pitänyt tutkimuksia aiheellisina.

Tästä alkoi pojan alamäki. Yhteistyö perhekodin, sairaalan ja sosiaalityön kanssa takkusi, ja Köngäs kanteli eduskunnan oikeusasiamiehelle. Puutteita löytyikin.

Kantelu oli liikaa perhekodille, ja poika sijoitettiin nuorisokotiin. Sillä on tapana viedä kaikki lapset neuropsykologille mahdollisten koulunkäyntivaikeuksien selvittämiseksi.

Näissä tutkimuksissa heräsi epäily, joka varmistui keskussairaalassa. Oireilun takana oli Aspergerin oireyhtymä eli laaja-alainen kehityshäiriö sekä autismia. Ne selittävät oudoksi koettua käytöstä.

Helpotukseen sekoittui harmi, kun omat yritykset hakea apua oli tyrmätty. Köngäs sanoo:

”Meillä kävi onni, mutta nettikontaktien kautta olen havainnut, että Suomessa on paljon perheitä, jotka epäilevät jotakin, ja tuloksena on huostaanotto”

”Kun lapsi oireilee, ajatellaan, että vika on kotona. Olen kuullut, että lapsia ei edes tutkita ilman huostaanottoa. Se on kallista yhteiskunnalle, sillä sijoituspaikka maksaa satoja euroja vuorokaudessa.”

Niin, tällainen huostaanotetun nuoren pelkkä sijoittaminen kodin ulkopuolelle maksaa noin 250,00 euroa vuorokaudessa – tutkimuksista nyt puhumattakaan.

Kun tällainen nuori otetaan huostaan, hänen ja koko hänen perheensä elämä muuttuu ja yhteiskunnan maksamat kustannukset kasvavat – niin inhimilliset kuin taloudellisestkin.

Jos kantaväestön asunnottomuudesta on muodostunut kansallinen häpeäpilkku, niin omaisten hylkääminen ja myös sen päinvastainen ilmiö – yhteiskunnan tunkeutuminen pakkokeinoin yksilön elämään –  alkavat muodostua yksilö- ja perhetasolla samanlaiseksi.

Onko nykyinen egosentrinen, inhimillisestä hinnasta piittamaton ja pelkkään taloudelliseen kasvuun pyrkivä aikamme todellakin sitä, mitä  me yksilöinä, perheinä, sukuina, kansana ja yhteiskuntana todellakin haluamme?

Onko sen vastapainona koko ajan kiristyvä ja yksilönoikeksia rajoittava  (näytösluontoinen) yhteiskunnallinen voimankäyttö, vain julkisen kuvan kirkastamisen ja  pöydän siivoamisen vuoksi, sitten se  oikea tapa lähestyä  tätä ongelmaa. Vai luoko se suurempia ongelmia sen saman maton alle, minne alkuperäinen ongelma piilotetaan?

Mihin olemme unohtaneet yhteisöllisyyden? Miten viranomaisesta on todellakin tullut tietyissä tapauksissa se lähin omainen?

Toisaalta – tosiaan – ihmetyttää myös se, että  miksi viranomainen on väkisin rajoittamassa kansalaistensa oikeuksia siellä, missä asioista suoriuduttaisiin itsekin – pienemmällä vahingolla?

Onko nyt jälleen kerran niin, että viranomaisen toimenpiteet on helpointa ja vaarattominta kohdistaa niihin – niin tässä , kuin niin monessa monessa muussakin asiassa – jotka näyttävät puolustuskyvyttömiltä?

Jokainen varmaan tietää myös sen, että varsin usein suurimmat perheeseen liittyvät ongelmat eivät tule päivänvaloon, koska niiden olemassaolo peitetään rahalla – ja rahaa vastaan ei normaali virkamies ole koskaan uskaltanut lähteä sotimaan.

Emmää syyllisii kaippa… Minä kaipaan tervettä suomalaista yhteisöllisyyttä, keskinäistä vastuunkantoa ja viranomaisten todellista tukea silloin, kun kansalainen tai kansalaisten muodostama perusyksikkö – perhe – sitä tarvitsee.

Kukaan ei pärjää yksin, mutta pelkkä kuri ja kontrolli – ilman todellista välittämistä – ei ole yhteisöllisyyttä.

Anoppini kanssa pari kertaa viikossa kaupassakäyvänä (ja muutenkin hänen asioissaan auttavana), lasteni (myös aikuisten sellaisten) kanssa jatkuvassa vuorovaikutuksessa elävänä ja muihinkin sukulaisiini yhteyttä pitävänä suomalaisena miehenä katson, että minulla on ihan oikeus toivoa tätä.

Olkaa (asiallisesti) mukana toistenne elämässä suomalaiset.


Lähteet: IS, HS, IL, MTV3

Site Meter

Mainokset