Venäjästä


Eräs mielenkiintoinen asia on herättänyt Kullervoblogin toimituksen mielenkiinnon. Tämä havainto perustuuympäristön tarkkailuun ja kanssakansalaisten kuunteluun ja se liittyy suomalaisten suhtautumiseen Venäjään.

Nyt nimittäin näyttää täältä katsoessa siltä, että suhtautuminen Venäjään on murroksessa.

Kun Suomi liittyi parikymmentä vuotta sitten Euroopan Unioniin, mielipidekyselyiden mukaan ”Kyllä”-kanta sai enemmistön neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä siksi, että suomalaisten enemmistö halusi EU:n turvaavan Suomen itsenäisyyden ja koskemattomuuden Venäjän toimenpiteiltä.

Nyt tilanne näyttäisi kääntyneen päälaelleen.

Yhä kasvava osa suomalaisista alkaa ilmeisesti olemaan sitä mieltä, että ehkä Venäjä pystyy suojaamaan Suomea ja suomalaisia EU:n liittovaltiokehitykseltä, laillisin keinoin tapahtuvalta vallankaappaukselta, omaisuuden varastamiselta, kansan vaihtamiselta, oligarkialta ja jopa suoralta sisäiseen turvallisuuteen kohdistuvalta sotilaalliselta uhkalta.

Palaamme asiaan.

Site Meter

Venäjän asevoimien yleisesikunnan päällikön , kenraali Nikolai Makarovin, tiistaina Helsingissä   Maanpuolustuskurssiyhdistykselle pitämä esitelmä aiheutti normaalista taustakohinasta hieman erottuvaa kohinaa.

Ensimmäisenä herää kysymys siitä, että yllättikö tuo varsin selvä ja suora kommentointi oikeastaan ketään asioista jollain lailla perillä olevaa?

Ei olisi ainakaan pitänyt.

Makarov puhui varsin selvästi ja suoraan (kuten aikaisemminkin) omaan virka-asemaansa perustuvista  lähtökohdista käsin sellaisessa tilaisuudessa, joka oli erinomaisen hyvä tällaisen viestin esittämiselle. Tällä kerralla olennaisinta ei ollutkaan se, mitä jätetiin sanomatta, vaan juuri se mitä Makarov sanoi.

Hän ilmoitti hyvin suorasanaisesti Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden olevan uhka Venäjälle ja aiheuttavan toimenpiteitä Venäjällä. Se mitä suomalaisessa keskustelussa ei haluta myöntää (tai ei kyetä edes ymmärtämään) Nato-puolueen puolelta, että viimeistään tämän kommentin jälkeen Suomen Nato-jäsenyys on virallisesti muuttunut suoraksi turvallisuusuhaksi maallemme.

Lisäksi kaikkien  natokiihkoilijoiden olisi syytä tutustua sodankäynnin, strategian ja historian perusasioihin – ennen mölyämistä reikiä päähänsä ekonomin tai merkonomin koulutukseen perustuvalla sodankäyntitaidollaan.

Kuten Makarov totesi, Suomi on harmaata aluetta Venäjän etupiirissä. Tämä on poliittinen, sotilaallinen ja maantieteellinen totuus. Tästä totuudesta  miehensä pahoittaminen osoittaa lähinnä sen, että mielensä pahoittanut henkilö  ei elä todellisuudessa.

Vain typerys tai sokea kiihkoilija ei pysty näkemään sitä, että Suomen kohtalo Naton jäsenenä olisi olla osa hapankaalivyöhykettä. Tehtävänämme olisi toimia Baltian ja muun Itä-Euroopan tapaan viivytystaistelualueena. Me suojaisimme Ruotsia ja Norjaa, hapankaalivyöhyke Länsi-Eurooppaa.

Mahdollisen sodan jälkeen olisimme kauppatavaraa rauhaa sovittaessa. Erinomaisen huono vaihtoehto ja tulevaisuus, vai kuinka?

Eduskunnan puolustusasianvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö kommentoi asiaa tuoreeltaan. Hän totesi varsin viisaasti, että:

Se kuitenkin jokaisen suomalaisen on syytä ymmärtää, kuten pääsin aamulla MTV3:n Huomenta Suomen uutisissa toteamaan, ettei kenraali Makarov Suomeen omiaan tule lämpimikseen puhumaan. Kyllä hänen viestinsä heijastavat Venäjän armeijan tuntoja ja jossain määrin myös Venäjän poliittisen johdon. Venäjä haluaa osoittaa, että se on suurvalta. Linja on tiukentumassa Putinin palattua presidentiksi.

Mielestäni Makarovin puheista ei kuitenkaan kannata pelästyä vaan terästyä. Tämä ulostulo antaa aihetta suomalaisille pohtia puolustusratkaisuamme. Toimikoon se herätyksenä! Nimittäin ongelmamme ei ole kenraali Makarov, vaan pääministeri Katainen.

Kokoomusvetoinen hallituksemme on ajamassa Suomea eräänlaiseen puolustukselliseen välitilaan. Kansallista puolustusjärjestelmäämme kuihdutetaan, mikä on vastuutonta politiikkaa. Puolustusvoimistamme leikataan käsittämättömän paljon, ja samaan aikaan ollaan valmiita menemään mukaan Nato-maan Islannin ilmavalvontaan.

Tämän tien päässä häämöttää Naton pakkojäsenyys, kuten puolustusvoimauudistuksesta käydyssä välikysymyskeskustelussa sanoin ja kuten myös tänään Ylen uutisille ja Ilta-Sanomissa (printtiversiossa) totesin.

Tuohon tämän artikkelin kirjoittajalla ei ole mitään lisäämistä.

Sen sijaan on syytä kiinnittää huomio muutamaan toiminnallaan  yhteiskunnallisesti lähinnä epätoivottuja asioita edistävään ja haittaa yleensä aiheuttavaan henkilöön

Ensimmäisenä tässä  joukossa loistaa tietenkin (jostain syystä vieläkin) ulkoministerinä toheloiva Erkki Tuomioja. Jos joskus suomalaisten miesten veri vielä virtaa maan joutuessa sotaan,  maanpuolustustamme sisältä käsin jo vuosikymmeniä tuhonnut (maanpetturin lapsenlapsi) Tuomioja on yksi tärkeimmistä tämän  yhteiskunnallisen painajaisemme arkkitehdeista.

Tuomioja  sanoo, ettei Suomen ja sotilasliitto Naton yhteistyö uhkaa kenenkään turvallisuutta. Hän sanoo myös, ettei Venäjäkään ole uhkaamassa tällä suunnalla kenenkään turvallisuutta.

Tuomioja toteaa, ettei Venäjän asevoimien komentajan lausuntoja ole tullut mistään muualta Venäjän kantoina, eikä niitä pidä ottaa vakavasti.

Tällaista kantaa edusti Tuomiojan edeltäjä ulkoministerinä, Eljas Erkko, joka jääräpäisyydellään ja kansainvälisen politiikan ymmärtämättömyydellään suurin kotimainen syypää ns. Jartsev-neuvottelujen kaatumiseen ennen talvisotaa ja sen jälkeiseen tilanteen ajautumiseen kohti sotaa. Hän oli myös osasyyllinen Suomen puolustusvoimien surkeaan tilaan ennen talvisotaa – kuten Tuomioja nykyään.

*  *  *


Ai niin, melkein unohtui.

Päivän toisen diledanttipalkinnon saa ylioppilas Larvanto

… ei kun, MEP Petri Sarvamaa.

Lähde US

Sarvamaan  US-blogissaan ulospäästämä ”Höpö höpö” kruunaa kaikki muutkin ylimieliset typeryydet, joita kyseinen kokoomuslainen itsensäedustaja on vuosien varrella partatupsunsa yläpuolelta ulos päästänyt.

Lisää tällaisia poliitikkoja, niin Suomi ei mitään ulkopuolista vihollista tarvitsekaan.

Lähteet; YLE, HS, IS, IL, US, STT

Site Meter

KK

Viimeisinä päivinä on käynyt erittäin selväksi sellainen totuus, että nykyiset päättäjämme eivät ole oppineet yhtään mitään omasta historiastamme. Se mikä asiasta tekee todella huolestuttavan, on tämän älyllisen dementoitumisen kohde.

Päättäjät (kokoomus etunenässä) ovat päättäneet ajaa Suomen puolustuskyvyn alas aina siihen malliin saakka, ettei maanpuolustukseen jää muuta vaihtoehtoja kuin Nato-jäsenyys. Nato-jäsenyys Suomen kohdalla tarkoittaa puolustusmenojen kasvua, turvattomuutta, 1300  kilometriä etulinjaa ja Suomen kokoista viivytystaistelualuetta, jolla puolustetaan Norjaa ja Ruotsia viimeiseen suomalaiseen saakka –  ja jopa jokamiehenoikeuksien rajoittamista.

Ja jotta tämä Suomen demilitarisointi ja asevoimien nöyryyttäminen saadaan vietyä kliimaksiin saakka, ulkoministeri Erkki Tuomioja ja Tasavallan presidentti Tarja Halonen masinoivat omien maanpuolustajiemme käsien selän taakse sitomisen – ja vetivät samalla koko puolustusvoimiltamme housut kinttuihin julkisesti.  Asiaa on käsitelty täällä aikaisemminkin.

Kun tähän ynnätään tavoite yleisestä asevelvollisuudesta luopumisesta – joka merkitsee myös vahvan maanpuolustustahdon tahallista romuttamista – ja nykyisen EU-jäsenyyden aikana tuhottu huoltovarmuutemme (joka on varmuusvarastoinnin hävittämisen ja  kotimaisen tuotannon lakkauttamisen lisäksi viety infrastruktuurinkin tasolle), katastrofi on käsissämme seuraavan kansainvälisen kriisin levitessä Suomeen .

Tällaista edesvastuuttomuutta on toki nähty aikaisemminkin omien päättäjiemme taholta. Sotien opetukset olivatkin sitten erinomaisen hyvin päättäjien muistissa aina Suomen EU-jäsenyyteen asti. Vuonna 1995 alkanut huoltovarmuuden, kansallisvaltion ja puolustuskyvyn romuttaminen on lähestymässä kohti surkeaa loppuaan nykyisen vallankäyttäjien puumerkkinä maamme historiaan.

Historia muistuttaa myös edellisten haihattelijoiden toimien seurauksista verisesti. Puolustuskyvyn laiminlyöminen johti Neuvostoliiton hyökkäykseen 1939, koska  se piti Suomea sotilaallisena tyhjiönä. Sotien jälkeinen vahva reserviin perustuva kenttäarmeija ja aluepuolustuksemme doktriini ovat pitäneet vieraat Suomen rajojen ulkopuolella tähän saakka.

Tulevaisuus saattaa olla sitten aivan toisenlainen.

Talvi- ja jatkosodan tappiot  olivat sotaväen kohdalla kaatuneina ja kadonneina talvisodassa 22 830 ja jatkosodassa 66 044 eli yhteensä 88 874 miestä. Siviiliuhrien kanssa näiden sotien uhrien määrä nousee melkein sataantuhanteen turhaan kuolleeseen suomalaiseen – unohtamatta myöskään suoranaisten sotarikosten uhreja.

Laittomasta aggressiosta  uhrille (eli Suomelle) aiheutuneet aluemenetykset olivat valtavat. Suomi luovutti Neuvostoliitolle talvisodassa menetettyjen Sallan ja Karjalan lisäksi Petsamon ja joutui vuokraamaan Porkkalan 50 vuodeksi ja takaamaan sinne Neuvostoliiton sotilaille vapaan pääsyn Suomen alueiden kautta.

Materiaaliset menetykset (sotakorvauksineen) olivat suunnattomat. Sodan tuhojen ja menetettyjen alueiden lisäksi Suomen piti maksaa hyökkääjälle ns. sotakorvauksia  300 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria kuudessa vuodessa, ja korvata kaikki luovutetulta alueelta viety ja hävitetty  (oma) omaisuus.

Tämän lisäksi maassa jouduttiin käyttämään oikeusjärjestyksemme vastaista takautuvaa lainsäädäntöä sotasyyllisyysfarssissa (jossa vihollisen avuliaana ajokoirana toimi Urho Kekkonen) ja maamme valui vuosikymmeniksi itäisen naapurin talutushihnaan kytketyksi rakiksi.

Näin kävi siksi, että vanha roomalainen viisaus oli unohdettu tyystin. Nimittäin Si vic Pacem, Para Bellum – jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan.

Kun lähdimme talvisotaan, sotaväellä ei ollut jakaa edes kaikille kiväärimiehille kivääriä –  asianmukaisista vaatteista ja muista varusteista nyt puhumattakaan. Esimerkiksi 3.12.1939 12. divisioonan materiaalivahvuudesta puuttui lähes 1000 kivääriä – ja näin huonosti varustetun joukon piti kuitenkin lähteä vastahyökkäykseen vahvan panssariaseen tukemaa  suurvaltavihollista vastaan.

Tykistön tilanne oli kuitenkin kaikkein surkein. Koko kenttätykistömme käsitti vaivaiset 500 tykkiä – joista suurin osa oli autamattomasti vanhentuneita. Lisäksi (kuin pisteenä iin päällä) ampumatarvikkeita tykistölle oli ainoastaan 280000 laukauksen verran – tuon määrän venäläisen armeijakunnan tykistö ampui talvisodassa yhtenä päivänä.

Panssaritorjunnan jälkikäteen luotu gloria on osittain todellinen – mutta se kuuluu suomalaiselle taistelijalle, ei päättäjälle.  Molotovin coctailit ja kasapanokset olivat päättäväisen puolustajan tilapäistarpeita vastustajan monituhantista panssarivoimaa vastaan. Niillä vajaalla sadalla pst-tykillä ei todellakaan torjuttu vihollisen panssarivoimaa.

Kun pääministeri Cajander onnitteli talvisodan sytyttyä armeijaa siitä, ettei sen tarvinnut raahata mukanaan vanhanaikaisia aseita, saa tämä kommentti lähinnä ironisen irvokkaan sävyn nykyään sitä tarkasteltaessa.

Tähän samaan tilanteeseen päättäjämme ovat ajamassa Suomen puolustusta uudelleen. Venäjällä kuohuviinipullot napsahtelevat auki ja suunnitelmia yksinkertaistetaan.Poliittinen johtomme on kyvytön näkemään sen, että yksipuolinen aseistariisunta pienen valtion taholta –  tai jäsenyys sen suurvaltanaapuria vastaan suunnatussa sotilasliitossa – ovat omiaan laskemaan suurvaltanaapurin hyökkäyskynnystä.

Jos me vielä joskus joudumme itänaapurin kanssa sotaan, syylliset tähän kansalliseen katastrofiin löytyvät tämän päivän päättäjien joukosta.

*  *  *

Jk. Valtio on muuten osoittanut myös luotettavuutensa ja lojaaliuutensa työnantajana niitä työntekijöitään  kohtaan, jotka kutsumuksensa mukaan varjelevat tätä maata.

… varjelkoon Luoja entistä tiukemmin Suomea – johtajamme kun eivät siihen kykene.

Lähteet: YLE, US, Puolustusvoimat, Wikipedia

Site Meter

KK

Näin kaatuneiden muistopäivänä, on syytä miettiä vapauden ja itsenäisyyden merkitystä.

Kolmessa viime vuosisadan aikana käydyssä sodassa 140000 suomalaista miestä kaatui itsenäisyytemme ja vapautemme puolesta. Nyt suomalaiset päättäjät ovat – Jyrki Kataisen vetämän kokoomus kärkijoukkona – antamassa kalliilla uhrilla saadun vapauden vieraiden käsiin ja myymässä Suomen itsenäisyyden EU:ta johtavalle pienelle oligarkkien joukolle.

Samaan aikaan maahan valuu jatkuvasti kasvava joukko ulkomaalaisia, jotka muuttavat tätä maata ilman aseita.

Vaikka ajatus Suomen kansalaisuuden saaneista entisen vihollisen kansalaisista onkin tietenkin  mielessä, niin on myös eräs toinen asia, joka on jäänyt hieman kaivelemaan parin viime viikon aikana.

Nimittäin se, että miten hyödyllinen ja integroitunut meidän pienelle yhteiskunnallemme onkaan sellainen  maahanmuuttaja, joka saatuaan koulutuksen, kansalaisuuden ja turvan Suomesta käyttää tätä hyväkseen ja alkaa ulkomailla asuvaksi ammattiurheilijaksi? Meillä on ihan riittävästi kokemuksia siitä, kuinka ammattilaisurheilu aiheuttaa yhteiskunnalle suuria kustannuksia monen ns. ammattilaisurheilijan aktiiviuran jälkeen.

Sekin mietityttää, että missä on roti silloin, kun tällainen maahanmuuttaja uhkaa väkivallalla yrittäjätaustaista kansanedustajaa? Peruselinkeinosta (esimerkiksi metsätaloudesta ja sen jalostusvaiheista) leipänsä saava yrittäjä on nimittäin aito verotulojen tuoja yhteiskunnalle. Ei mikään Panem et Circus-hahmo. Sellainen joka täyttää yhteiskunnan klinikoiden erikoispalvelulistat ja juorulehtien palstat saavutettuaan kehäraakkiuden noin 30-vuotiaan korkeassa iässä.

Kysykääpä muuten joskus (ihan huviksenne) joltain äänekkäästi Suomea ja suomalaisuutta kritisoivalta maahanmuuttajalta, että mitä se Sinun sukusi tekikään vapautemme ja itsenäisyytemme eteen talvi- ja jatkosodan aikana?

Kaikesta huolimatta arvokasta kaatuneiden muistopäivää vuonna 2011 kaikille kanssasuomalaisille.

Site Meter

Kävelin aamulla ulkona koirieni kanssa ja mietin mitä tapahtui näillä Etelä-Helsingin rannoilla 71 vuotta sitten. Ja etenkin sitä, mitä tapahtui koko itärajan pituudella.

Kaikki kunnia niille, joille kunnia kuuluu.

Site Meter

Viimeisimmässä Sotilasaikakauslehdessä (Elokuu, 8/2010) majuri (res) Raimo Hynynen ottaa kantaa NATO-keskusteluun.

Lähde: Sotilasaikakauslehti

Site Meter

Eräässä toisessa keskustelussa tuli esiin Helsingin kaupunginvaltuustossa vihreitä edustavan feminismitutkija Sari Näreen viime marraskuinen käsittämätön ja aidon rasistinen lausunto.

Tässä lausunnossa hän rinnastaa karjalaiset (ja etenkin sodan jaloista evakuoidut  siirtokarjalaiset) lähinnä  Afrikasta nykyisin Suomeen tuleviin maahanmuuttajiin:

Kun kuuntelee eräänlaista moralisoivaa pakolaispanikointia, niin tulee mieleen sota-aikana 40-luku. Evakkohistoria on täynnä kertomuksia siitä, miten kotinsa menettäneiden tarpeita on torjuttu ja heitä on syyllistetty hädänalaisesta tilastaan. Karjalaisevakot ovat kuitenkin tuoneet tärkeän panoksensa suomalaiseen yhteiskunnan kehittämiseen, eikä mielestäni vähäisin niistä ole lämpimämmän tunnekulttuurin välittäminen tähän pohjimmiltaan aika tunnekylmään kulttuurimme, josta pakolaispolitikointi tai -panikointi osittain juontaa.

Viimeksi tänään kuulin, kuinka yksi somalityttö taas kerran on muuttanut Englantiin suomalaisten rasismin takia. Kotoutuneista turvapaikanhakijaperheistä on paitsi kuluja myös runsaasti resursseja tuotavaksi yhteiskuntaamme, ja me hukkaamme asenteidemme takia paljon verovaroin koulutettuja maahanmuuttajanuoria kehittämästä tätä yhteiskuntaa, kun he aikuistuttuaan muuttavat pois Suomesta. Olisikin syytä katsoa sodanjälkeiseen historiaan, olisiko evakkojen kotiuttamisesta jotain opittavaa.


Kun nyt satun olemaan – toiselta puolelta suvultani – geeneiltäni siirtokarjalaisen suvun vesa, koen Sari Näreen kaupunginvaltuustossa esittämän  kommentin erittäin loukkaavana.

Tämä kommentti, jossa hän rinnastaa oikeudettoman hyökkäyksen takia kotinsa ja omaisuutensa jättämään joutuneet suomalaiset esi-isäni ja sukulaiseni maamme ulkopuolelta (paremman elintason perässä valmiiseen pöytään) tulleisiin ei-suomalaisiin maahanmuuttajiin, on lähinnä karjalaisten antaman uhrin häpäisemistä – asia jonka Näreen luulisi tuntevan ja tunnistavan.

Olen samaa mieltä Näreen kanssa siitä, että myös kotoutuneista turvapaikanhakijaperheistä on kuluja. Näreen näkemyksen mukaan me siis  hukkaamme asenteidemme takia paljon verovaroin koulutettuja maahanmuuttajanuoria kehittämästä tätä yhteiskuntaa, kun he aikuistuttuaan muuttavat pois Suomesta.

Asiaa kannattaisi miettiä myös meidän suomalaisten näkökulmasta. Jos suurimmalle osalle meistä suomalaisista kansallisvaltio ja homogeeninen kulttuuri on tärkeää ja säilyttämisen arvoista, niin miksi ihmeessä tuoda humanitaarisen maahanmuuton keinoin maahan ihmisiä, jotka eivät joko halua olla täällä tai joita enemmistö suomalaisista ei todellakaan halua vakituisesti Suomeen asumaan?

Järjenköyhyys on naamioitu näennäishumanismiin tässä asiassa – joku voisi sanoa jopa, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Näin saadaan aikaan sitä todellista rasismia.

Minunkin  mielestäni meidän olisi  syytä katsoa sodanjälkeiseen historiaan. Minun mielestäni Näreenkin olisi tosin syytä lähinnä katsoa sitä, ketkä tämän hyvinvointiyhteiskunnan rakensivat sodan rauniosta – ja kenelle?

Evakkotaipaleelle joutui lähtemään talvisodan alkaessa 1939 430 000 henkeä . Heistä suurin osa oli karjalaisia.

Sodan lopussa evakkojen kokonaismäärä oli jo noin puoli miljoonaa. Evakot menettivät kotinsa ja yleensä lähes koko omaisuutensa. Äidit joutuivat yksin vastaamaan perheistään vieraissa oloissa miesten ollessa rintamalla.

Evakuoidut ihmiset majoitettiin alusta pitäen lähinnä maaseudulle yksityistalouksiin. Kyseessä oli pakkoratkaisu, sillä viranomaiset eivät olleet varautuneet pakolaisleirien perustamiseen.

Tämä ratkaisu oli paljon inhimillisempi kuin leirimajoitus, mutta eri heimoon kuuluvien ja erilaisen taustan omaavien ihmisten asettuminen samoihin asumuksiin ei tapahtunut aina kivuttomasti. Tästä kuitenkin selvittiin ja sotien jälkeen monissa osissa Suomea on ollut (ja on edelleen)  karjalaistaustaista väestöä, joka on sopeutunut uusiin olosuhteisiinsa.

Talvisodan jälkeen Suomi joutui luovuttamaan koko Karjalan kannaksen Neuvostoliitolle. Tuon alueen asukkaat joutuivat jättämään alueelle koko kiinteän omaisuutensa ja suurimman osan irtaimistostaankin.

Eräs hyvin läheistä sukua minulle oleva evakko oli tuolloin viisivuotias. Hän heräili koko loppuikänsä kesken päiväunien ja vielä vanhuksenakin haki turvaa sänkynsä alta. Hän muisti kuolemaansa saakka, kuinka hänen vasemman jalan kenkänsä jäi evakkotaipaleelle ja neuvostoliittolaiset koneet ampuivat evakkojunaa.

Toinen isoisäni (siis se joka selvisi hengissä talvisodasta, toinen ei selvinnyt) tutustui jatkosodan aikana Karjalan kannakseen ja kertoi kotiin lähettämässään kirjeessä vaikutelmistaan.

Isoisäni kirjoittaa isoäidilleni kenttäpostikirjeessään kokemuksistaan Käkisalmesta. Kirje on päivätty “Täällä 25/8 -41 “:

… Me tulimme Käkisalmen kautta, mutta kyllä se on ikävän näköinen paikka. Siellä on melkein kaikki talot poltettu, ei ole enää muuta kuin savuavia raunioita ja piiput törröttävät pystyssä. En nähnyt yhtään polttamatonta tai muulla keinoin tuhoamatonta taloa kaupungin keskustassa. Oli tosin pimeää kun kuljimme kaupungin lävitse ja ohitse. … Täällä missä nyt ollaan, on poltettu kanssa kaikki ryhmissä olleet talot , vaan yksinäiset ovat pystyssä. Ja niissäkin osassa on vaan kuoret jäljellä. Kaikki on viety sisäkattoja ja lattioita myöten ja ihmisen ulosteita joka nurkassa. … Ei sitä tiedä vaikka se sinun kotisi olisi vielä ehjänä. Kyllä nämä talot on muuten hurjassa kunnossa ja on niin kuin sikoja olisi ollut niissä. Kyllä niissä on paljon korjaamista ja siivoomista, ennen kuin ihminen voi asua niissä. …

No… jokainen tietää miten siinä sitten kävi…

Tämä hyvinvointivaltion pöytä, joka on katettu ja rakennettu alkuperäisväestöä edustavien suomalaisten (siis myös myös karjalaisten) suunnattomin uhrauksin ja kärsimyksin, on tarkoitettu ensisijaisesti meille alkuperäisväestöä edustaville suomalaisille – vapaa maahanmuutto ei kuulu edelleenkään ihmisoikeuksiin, toisin kuin suvereenin valtion huolenpito omista kansalaisistaan.

Kuten jo totesin, minä pidän tällaista lausuntoa loukkaavana ja sukulaiseni todennäköisesti kääntyvät haudoissaan.

Herää kysymys – miksi edelliset sukupolvet puolustivat verisin uhrauksin tätä maata vieraan kulttuurin invaasiolta, kun nykyiset päättäjämme ovat valmiita jakamaan tämän maan koko maailman paremman elintason perässä juokseville ihmisille?

Jokainen siirtokarjalainen ja heidän jälkeläisensä kantaa sielussaan suurta märkivää henkistä haavaa – tunnusti hän sen sitten tai ei. Jokainen suomalainen kantaa mukanaan edellisten sotien ja niiden mukanaan tuoman kauhun, väkivallan ja vääryyden kuormaa.

Me olemme oman kortemme kantaneet kekoon ja meidän ainoa todellinen huolemme on se, miten yli 6000 vuotta vanha kielemme ja kulttuurimme tulee säilymään kansainvaellusten ja globalisaation varjostamassa tulevaisuudessa.

Kolonialismin jälkien siivoaminen kuuluu kolonialismia harjoittaneille imperiumeille ja valtiolle.

Ei meille suomalaisille – kolonialismin uhreille.

Eikä etenkään meille karjalaisille.

Lähteet: Helsingin kaupunki, UNCHR, YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus, http://www.veteraanienperinto.fi

Site Meter

Helsingin Sanomat ei yllätä. Jos uutisaiheissa tai toimittajakunnan ns.kommenteista ei sattuisi löytymään vahvaa suomalaisvihaa, niin sitä löytyy aivan varmasti lehden paperiversion yleisönosastolta.

Tyyli on sama – ainoastaan agendaa kuvaava propagandasanasto muuttuu vuosien mittaan. Sanoma kuitenkin pysyy hämmästyttävän samana. Otetaan eräs esimerkki vuodelta 1970:

Neuvostovastaisuus selittyy nationalismilla

Jukka Paaso

Helsingin Sanomien mielipidesivulla on ihmetelty sitä, miksi suomalaisilla on Neuvostoliittoa kohtaan usein hyvin negatiivinen asenne. Tärkein syy neuvostovastaisuuteen on suomalaiskansallinen nationalismi. Meidät on kasvatettu yksisilmäisiksi, sinivalkoisiksi ihmisiksi.

Suomalaisuusvalaan kuuluu ensimmäiseksi iskulause ”yksi mieli, kieli ja kansa”. Siinä kootaan kasaan omia joukkoja ja ajetaan ”sivullisia” ulos kehästä. Koulussa tämä on päntätty jokaisen kalloon itsestäänselvyydeksi.

Suomalaisten urheiluhulluuskin saa voimansa samanlaisesta nationalismista. Tärkeintä on, että suomalainen voittaa. Suomi–Ruotsi-maaotteluissa koetellaan eniten heikon suomalaisen itsetunnon rajoja.

Tällaisesta kuviosta on pitkä matka uuteen, suvaitsevaan ja sosialistiseen valtiokehitykseen.

Turku

Jos nyt pysytään asiassa, niin kyse oli hieman kieli poskessa väännetystä versiosta tänään Hyysärissä julkaistusta Paason kirjoittamasta mielipidekirjoituksesta. Alkuperäinen näyttää tältä:

Maahanmuuttajavastaisuus selittyy nationalismilla

Jukka Paaso

Helsingin Sanomien mielipidesivulla on ihmetelty sitä, miksi suomalaisilla on maahanmuuttajia kohtaan usein hyvin negatiivinen asenne. Tärkein syy maahanmuuttajavastaisuuteen on suomalaiskansallinen nationalismi. Meidät on kasvatettu yksisilmäisiksi, sinivalkoisiksi ihmisiksi.

Suomalaisuusvalaan kuuluu ensimmäiseksi iskulause ”yksi mieli, kieli ja kansa”. Siinä kootaan kasaan omia joukkoja ja ajetaan ”sivullisia” ulos kehästä. Koulussa tämä on päntätty jokaisen kalloon itsestäänselvyydeksi.

Suomalaisten urheiluhulluuskin saa voimansa samanlaisesta nationalismista. Tärkeintä on, että suomalainen voittaa. Suomi–Ruotsi-maaotteluissa koetellaan eniten heikon suomalaisen itsetunnon rajoja.

Tällaisesta kuviosta on pitkä matka uuteen, suvaitsevaan ja monikulttuuriseen valtiokehitykseen.

Turku

Juu… mikään ei muutu…

Lähde: HS

Site Meter

Päivän Hyysärissä oli penaali Anna Paljakan sepustama väestönkasvuun liittyvä kirjoitus. Tuo kirjoitus loppui sanoihin Väestökysymys on vakava. Koska tahansa voi taantumuksellisten hallitusten tai paavien vaikutuksesta tulla takapakkia.


Taantumuksellisuus?

Tuo sana on peräisin maasta jota ei ole enää olemassakaan ja sitä on käytetty yleensä pyhittämään yli sadan miljoonan ihmisen murhatyöt viime vuosisadalla.

Eikä sitä ole normaalisti (edes pahimpaan 1970-luvun rähmälläänolon aikaan) totuttu pitämään puolueettoman valtakunnallisen päivälehden sanavarastoon kuuluvana.

Ei – se kuuluu enemmänkin tuonne Tiedonantajan suuntaan – kuten varmaan Paljakkakin?

Lähde: HS

Site Meter

Aamun Hyysäri ei (jälleen kerran) yllätä. Viimeaikaisen White Flightiin liittyvän keskustelun (ja sen mukanaan tuoman pienen toivonkipinän) jälkeen toimittaja Teppo Moisio vetäisee maton jälleen kerran järkevän kansalaiskeskustelun alta.

Hän on kirjoittanut otsikolla ”Oppilaiden etnistä taustaa lakkaa ajattelemasta” söpön propagandakirjoituksen – kukkahattu päässään ja ruusunpunaisten monikultuuristen lasien läpi maailmaansa tarkastellen.

Sen kummemmin tätä uutisten joukkoon työnnettyä tekelettä tässä repostelematta, haluan kuitenkin ottaa erään kohdan esille.

Sen rajoitetun maahanmuuttokeskustelun piirissä – jota Suomessa on lupa käydä – on toisteltu integraatiota lähes mantrana. Kaikki osapuolet tuntuvat olevan (ainakin teoriassa) herttaisen yksimielisiä siitä, että maahantulevien siirtolaisten pitäisi integroitua mahdollisimman nopeasti suomalaiseen yhteiskuntaan.

Moisio lainaa Vesalan yläasteen opettajaa Petri Rytkölää:

Kun puhutaan Neuvostoliiton edesottamuksista, tuntuu maahanmuuttajataustaisten määrä toisinaan. Esimerkiksi toisen maailmansodan tulkinnassa on eroja suomalaisen ja venäläisen tulkinnan välillä.

”Joskus katsottiin Parikan Talvisotaa, ja tunnelma oli kuin lätkämatsissa”, Rytkölä kertoo. Yhdet hurrasivat, kun neuvostoliittolaisia kuoli, toiset suomalaisten kaatuessa.

Näin siis Vesalan yläasteella integroidaan. Antamalla maahanmuuttajalasten sympatoida avoimesti hirveintä diktatuuria mitä ihminen on maan päälle luonut.

Neuvostoliitto on tuomittu Venäjän Federaatiossa rikolliseksi valtioksi ja kommunistien toiminta on kielletty. Silti suomalaisella yläasteella ollaan perse pystyssä keskenkasvuisten maahanmuuttajalasten edessä ja annetaan näiden levittää kommunistista propagandaa oppitunnilla.

Parikan elokuvan käsittelemä talvisota alkoi kommunistisen tyrannian Neuvostoliiton laittomasta hyökkäyksestä rauhanomaisen ja itseään huomattavasti pienemmän naapurivaltion kimppuun.

Tätä asiaa on suomalaisilta pyydetty anteeksi jo 1990-luvun alussa Venäjän federaation taholta, sen presidentin Boris Jeltsinin suulla.

Tätä vasten tuntuu käsittämättömältä, että suomalainen koulu antaa tilaa ja mahdollisuuden rikollisen valtion ja yhteiskuntajärjestelmän ylistämiseen, eikä pyri edes opettamaan näille lapsille sitä, että kyse ei ole tulkintaeroista vaan eksaktista (molemmin puolin yhtenevästä) historiantutkimuksesta.

Näille maahanmuuttajalapsille tulisi myös kertoa siitä , että ilman näitä heidän pilkkaamiaan suomalaisia sotaveteraaneja, täällä Suomessa ei olisi nykyisen kaltaista hyvinvointivaltiota vaan Suomi olisi samassa tilassa kuin se maa, josta he ovat Suomeen saapuneet. Tätä olisi hyvä painottaa etenkin nyt, kun talvisotaan johtaneesta suurvallan imperialistisesta agressiosta tulee kuluneeksi 70 vuotta.

Jos opetuslaitoksemme ei tähän pysty, sekä opettajilta että Suomea ja suomalaisuutta pilkkaavilta maahanmuuttajilta pitäisi kysyä se sama kysymys, joka kysyttiin jokaiselta neuvostoliittolaiselta sotavangilta talvisodan aikana:

Что вы будете делать в Финляндии?

Mitä te teette Suomessa?

Lähde: HS

Site Meter

    Kuva:HS/Vesa Oja
Professori Timo Vihavaisen mukaan Suomessa hyssytellään kriittistä keskustelua esimerkiksi maahanmuutosta.

Hyysäri on yllättäen kirjoittanut professori Timo Vihavaisesta aika laajan (ja yllättävän positiivisen) artikkelin:

Quote:
Kansakunta taas rähmällään

Professori Timo Vihavaisen mukaan suomalainen älymystö vaikenee maahanmuuton ongelmista. Keskustelu vaiennetaan ja kriitikot leimataan aivan kuten 1970-luvulla.

Tuskin tarvitsee olla ennustaja arvatakseen, että suuri osa niistä maahanmuuttajista, joita oma älymystömme niin innokkaasti on maahan haalimassa, tulee muodostamaan tulevien slummiemme kantaväestön.

Tällaiseen tekstiin saattaisi törmätä ”maahanmuuttokriittisellä” nettisivulla, mutta harvemmin professorin esseekokoelmassa.

Katkelma on Timo Vihavaisen tuoreesta kirjasta Länsimaiden tuho (Otava). Vihavainen on Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori, joka hätkähdytti suomalaisia viimeksi 1991 ilmestyneellä kirjallaan Kansakunta rähmällään, suomettumisen lyhyt historia. Neuvostoliiton kuolinkamppailun aikaan ilmestynyt teos käynnisti keskustelun Suomen lähihistorian kipupisteestä. Vihavainen kuvasi tragikoomisten esimerkkien kautta kulttuuria, jossa itsesensuuri kukoisti ja pisteitä kerättiin mielistelemällä itänaapurin totalitaristista systeemiä.

Viime vuosina Vihavainen on julkaissut pääasiassa Venäjää koskevia teoksia. Kanava-lehden kolumneissaan hän on purkanut havaintojaan kulttuurin rappiosta, joka on hänestä aiheena muuttunut täydellisen epämuodikkaaksi. Arvot ovat muuttuneet niin täydellisesti, ettei kukaan kiinnitä asiaan mitään huomiota.

Kolumneista kasvoi Länsimaiden tuho, jossa Vihavainen maalaa aatehistorian suuria linjoja leveällä pensselillä. Läntisten klassikoiden lisäksi tekstissä vilisevät venäläiset ajattelijat ja kirjailijat.

Vihavaisen ydinteesin mukaan kulttuuri – pyrkimys totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen – on korvattu kyltymättömällä kuluttamisella. Uusi ihminen, narsistinen öykkäri, on omaksunut nihilistisen opin, jossa kaikki määritellään mielihyvän kautta. Länsimainen kulttuuri on kaivanut oman hautansa hukkaamalla perusarvonsa.

Ja kansakunta on taas rähmällään, etenkin älymystö.

”On tyypillinen älymystön tarina, että mennään halpaan. Suomalaisälymystö hairahti aikanaan stalinismiin, mutta se ei ole oppinut mitään”,

Vihavainen sanoo.

Moniarvoisuuttaan korostava postmoderni älymystö pitää kaikkea yhtä arvokkaana ja hyssyttelee kriittistä keskustelua poliittisen korrektiuden nimissä. Ennen vaiettiin Neuvostoliitosta. Nyt vaietaan esimerkiksi feminismistä ja maahanmuutosta.

”Feminismi on ilman muuta tabu. Se on hyvin samanlainen kuin aikanaan sosialismi. Kaikki sanoivat, että olen minä jonkin sortin sosialisti, koska sosialismi tarkoitti kaikkea hyvää, mitä maailmassa oli keksitty”,

Vihavainen sanoo.

Hänestä feminismi ja naistutkimus ovat immuuneja kritiikille. ”Se on kuin aikoinaan kommunistinen ideologia, joka todisti itsensä oikeaksi ja teki kritiikin mahdottomaksi, koska systeemin ulkopuolelta sitä ei voinut kritisoida.”

Sitten päästään vielä polttavampaan aiheeseen, maahanmuuttoon. Vihavainen kutsuu kirjassaan maahanmuuttoa ”länsimaisen kulttuurin itsemurhaksi”. Hänestä maahanmuutto on kuin hulluuden riemumarssi, jonka turmiollisuus tiedetään ennakolta. Silti siihen mennään mukaan, koska totuutta ei haluta katsoa silmiin.

Kyseessä on niin suuri tabu, ettei vaihtoehdoista keskustella. Vihavainen väittää, että vallitsevan opin mukaan on väärin ja syrjivää olettaa, että muuttoliikkeestä voisi koitua pysyviä ei-toivottuja tuloksia Suomelle. Hänestä totuus on se, että vaikeudet ovat alkaneet jokaisessa Euroopan maassa, jossa maahanmuuttajien määrä on kasvanut tietyn rajan yli.

”Meillä on hurskaasti kuviteltu, että maahanmuuttajat tulevat hoitamaan vanhuksia, tekemään muita pienipalkkaisia töitä ja palvelemaan kulutusyhteiskuntaa itse pahemmin kuluttelematta.”

Ellei maahanmuuttaja opi kunnolla kieltä, hän jää toisen luokan kansalaiseksi ja katkeroituu. Seurauksena voi olla lähiömellakoita Ranskan tai Ruotsin tyyliin.

Suurin osa ongelmista johtuu Vihavaisen mukaan islamista.

”Islamin perussanoma on hyvin aggressiivinen. Islam on elävä uskonto, joka otetaan hyvin vakavasti tietyissä piireissä. Ihmiset, jotka tulevat maailman primitiivisimmistä maista – Somaliahan on ollut aina häntäpäässä mittareiden mukaan –, ovat kulttuurisesti hirvittävän kaukana läntisestä maailmasta. Kulttuurisokki on valtava”,

Vihavainen sanoo.

Hän ennustaa, että Suomessa eletään pian yhä enemmän islamismin ehdoilla.

”Kaikkein aktiivisin porukka sanelee ehtonsa muillekin. Meillä on vastaavasta kokemusta taistolaisuuden ajalta.”

Tanskalaispilakuvien aiheuttamat reaktiot ovat hyvä esimerkki.

”Se oli pöyristyttävää, kun ajattelee, miten pyhä asia sananvapaus meille on. On herättänyt valtavasti myötäjuoksemista, että eihän meillä saa loukata maahanmuuttajien uskonnollisia tunteita.”

Islamin pitäisi Vihavaisen mukaan uudessa ympäristössään eurooppalaistua, ettei Eurooppa islamisoituisi. Esimerkiksi sikhit tai hindut tuskin aiheuttaisivat ongelmia. Saati kiinalaiset.

”Kiinalaiset sopeutuvat hirveän hyvin ja nopeasti. Yleisemmin missään maissa ei ole ollut ongelmia kiinalaisten kanssa, paitsi että he pärjäävät paremmin kuin kantaväestö.”

Vihavainen suhtautuu nihkeästi jopa turvapaikanhakijoihin.

”Poliittinen turvapaikka on vanhastaan vainottujen ihmisten oikeus. Samoin kuin tietysti heidän velvollisuutensa on lähteä takaisin, kun turvapaikkaa ei enää tarvita.”

Venäläiset olisivat Vihavaisesta Suomeen sopivin maahanmuuttajaryhmä, koska he ovat kulttuurisesti meitä lähellä. Ongelma olisi se, että Venäjän johto käyttäisi todennäköisesti venäläisvähemmistöä politiikan välineenä.

Venäläiset maahanmuuttajat saattaisivat Vihavaisen mukaan sopeutua Suomeen jo yhdessä sukupolvessa. Venäläisyydellä olisi suomalaisuudelle paljon annettavaa.

”Venäjällä pidetään arvoja kunniassa. Kukaan ei esimerkiksi epäile, ettei korkeakulttuuri olisi parempaa kuin matalakulttuuri.”

”Siellä keskustellaan ilman tabuja oikeastaan mistä tahansa. Siinä mielessä suomalainen kulttuuri on paljon ahdistavampi. Meillä on valtavasti asioita, joista ei voi puhua ilman kuonokoppaa. Eikä niitä voi näköjään edes ajatella.”

Vihavaisen mukaan suomalaisten käsitys, jonka mukaan Venäjällä ei ole mielipiteen tai ilmaisun vapautta, on täysin väärä. Vapaampi mielipideilmasto ei tosin koske Kremlin arvostelua.

Hän on välillä huolissaan naapurimaan suunnasta.

”Venäjän ’suvereeni demokratia’ ei tarkoita muuta kuin sitä, ettei kansainvälisistä normeista välitetä.”

Siirtolaisuuden seurauksista ja vaihtoehtojen hinnasta keskustelun avaava henkilö on Vihavaisen mukaan suuressa vaarassa profiloitua rotusortajaksi ja joutua sylkykupiksi. Tabut ovat immuuneja kritiikille kuten suomettumisen aikana, jolloin äärioikeistolaisleima oli herkässä ja lyötiin aivan järjenvastaisesti niihin, jotka itse asiassa vaativat normaalia demokratiaa.

Mitä hän mahtaa ajatella Jussi Halla-ahosta?

Vihavainen pitää Halla-ahon uskonrauhan rikkomisesta saamaa sakkotuomiota ”pöyristyttävänä”.

”Hän on totuuden puhuja, joka ei saa yösijaa. Mutta siitä huolimatta hän ei malta olla puhumatta.”

Vihavainen rinnastaa Halla-ahon Tuure Junnilaan, joka leimattiin Kekkosen Suomessa äärioikeistolaiseksi, vaikka hän edusti pohjoismaista demokratiaa.

Haluaako poliittisesti hyvin epäkorrekteja mielipiteitä luukuttava 62-vuotias professori Vihavainen itse kansakunnan sylkykupiksi? Hän on ensimmäinen raskaan sarjan akateeminen vaikuttaja, joka kritisoi näin suorasukaisesti Suomen maahanmuuttopolitiikkaa.

”Tässä iässä ei kannata enää pelätä. En ole enää mihinkään pyrkimässä. Minullahan on jo eläke odottamassa, jos haluan lähteä.”

Suosittelen kaikkia niitä lukijoitani, jotka suhtautuvat nykyiseen menoon edes hieman kriittisesti, tutustumaan henkilökohtaisesti Timo Vihavaisen tähän Otavan kustantamaan uuteen kirjaan  Länsimaiden tuho.

    Kuva:Otava

Vihavainen kirjoittaa tässä juuri ilmestyneessä teoksessaan siitä, kuinka länsimaat (sellaisena kuin me ne tunnemme ja ymmärrämme) kulkevat kohti perikatoa. Kehitys ei ole enää pysäytettävissä.

Vihavainen perustelee näkemyksenä laajassa ja analyyttisessä teoksessaan muun muassa demografialla, siirtolaisuudella, maapallon lämpenemisellä ja taloudellisen painopisteen siirtymisellä Aasiaan. Kulttuurillamme on runsaasti sekä sisäisiä että ulkoisia uhkia.

Lännen 1800-luvun puolivälissä alkanut kukoistus päättyi 1900-luvun jälkipuoliskolle. Vahvan talouden, innovatiivisuuden ja hyvinvoinnin surkastuessa vain kuluttaminen kukoistaa. Koko läntinen elämäntapa on alisteinen konsumerismille. Vihavainen ei näe perustetta Francis Fukuyaman optimismille vaan päinvastoin ihmettelee, miksi lännen tuhosta on lakattu puhumasta nyt, kun se tapahtuu kiihtyvällä vauhdilla.

Vihavainen on kirjassaan tarkastellut 2000-luvun ilmiöitä kulttuurin muutoksen ja kriisiytymisen perspektiivistä pohtien Euroopan ja Amerikan kehitystrendejä ja niiden heijastumista Suomeen. Osansa saa myös kulttuurisesti omaleimainen Venäjä, jonka kehitystie on poikennut länsimaiden valtavirrasta.

Vihavainen on Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori. Hän on julkaissut useita Venäjää käsitteleviä tutkimuksia. Kansakunta rähmällään – suomettumisen lyhyt historia (Otava, 1991) herätti aikanaan kiivaan keskustelun. Myös vuonna 2007 ilmestyneestä Opas venäläisyyteen -teoksesta (Otava) on otettu useita painoksia.

Lähteet: Otava, HS/Digilehti (Lyhyempi versio löytyy maksutta täältä)

Site Meter

Jk. Ihan tiedoksi Hyysärin toimittajaneroille, tämä blogi ei ole maahanmuuttokriittinen.

Olipa kerran – kaukana täältä – Hölmöläisten maa.

Aikoinaan hölmöläisten maa oli ilkeän tsaarin vallan alla. Tuli kuitenkin aika, kun Hölmölän naapurissa Nitsevoomaassa puuhattiin vallankumousta samaa tsaaria vastaan Vladi-sedän johdolla ja h yödyllisten idioottien voimin.

Myös hölmöläiset käynnistivät oman pienen vallankumouksensa vanhan karjun – Sianpään – ohjeiden mukaan. Vallankumous muuttui jossain vaiheessa vapaussodaksi ja hölmöläiset saivat svabodansa.

Vallankumousta Vapaussotaa johtaneet siat alkoivat hallita Hölmölää ”demokratiaksi” kutsumansa ideologian pohjalta.

Hölmölä joutui aikojen kuluessa moniin ikäviin eri tapahtumiin, joiden seurauksena siitä tulee lopulta osa Euroopan Hölmölää.

Vallankumouksen Liittovaltiokehityksen johtohahmot, karjut Paavo ja Matti , joutuivat lopulta vallanjakoon lliittyvien asioiden keskellä riitoihin ja Matin voitettua valtataistelun Paavo karkotettiin Hölmölästä.

Sikojen vallan alla muiden hölmöläisten olot kovenivat entisestään.  Teollisuus Hevonen myytiin pilkkahintaan Intiaan ja Kiinaan liimatehtaalle. Samaan aikaan Hölmölän rajat avattiin kansainväliselle sosiaaliturismille ja hölmöläisten hyvinvointivaltio katoaa pala palalta.

Poliitikot siat varasivat itselleen yhä lisää etuoikeuksia, kunnes demokratian alkuperäisistä ihanteista oli jäljellä enää fraasi: ”Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”.

Mattia kuitenkin jotkin asiat ärsyttivät edelleen ja hän alkoi järjestämään lavastettuja oikeudenkäyntejä. Aluksi ainoastaan entisiä tyttöystäviään vastaan, mutta (rohkeuden kasvaessa) myöhemmin myös virallisesta demokratiasta poikkeavia harhautuneita yksilöitä vastaan.

Matti teloitutti hölmöläisiä (virkakoneiston inkivisiitorien Mikan, Johannan, Jorman ja Mikon avustaessa ilolla) toisten pelottelemiseksi, myönsi itselleen suurellisia arvonimiä ja kumosi viimeisetkin demokratian periaatteet – vääjäämättömästi yksi kerrallaan.

Lopulta siat alkoivat ratsastaa hevosilla nagaikat kädessä hölmöläisä ruoskien ja rangaisten  – kuten kasakat tsaarin aikaan. Hölmöläisiä kohdeltiin täysin samoin kuin tsaarin valtakaudella. Lopulta päädyttiin siihen, että hölmöläiset katselivat aitojen takana, kuinka siat kohottavat maljoja tsaristien muiden EU-oligarkkien kanssa, eivätkä ne enää erota sikoja tsaristeista EU-oligarkeista.

* * *

Onneksi tämä on vain satu – eihän tällaista voi tapahtua todellisuudessa. Eikä ainakaan tasa-arvon ja ihmisoikeuksien ihmemaassa nimeltään Suomi.

Eihän?

    Lähde:Kuvaton.com


Hyvää ötyä, hölmöläiset lapsukaiset – tasa-arvoministeri Stefan Wallinin seuraavaa kommenttia odotellessa…

(Vastuuvapauslauseke: Tämä tarina on osittain pöllitty George Orwellilta. Kaikki muut yhteneväisyydet mihinkään ovat ainoastaan lukijan vilkkaan mielikuvituksen tuotetta)


Site Meter

Vuonna 1983 maanpetoksesta vankeuteen tuomittu toimittaja Matts Dumell avautuu päivän Hyysärin Sunnuntaisivuilla ja kertoo joutuneensa sijaiskärsijäksi ja syyttää Suojelupoliisia turmeltuneeksi ja poliittisesti korruptoituneeksi  ’poliisiksi’, jota halveksittiin poliisin sisälläkin.

Se oli heille näytön paikka

Dumellin mukaan Supon miehiä ei pidetty edes poliisin sisällä poliisin terävimpänä huippuna.  Dumellin mukaan

Sinne oli kerääntynyt aika paljon vanhempia oikeistolaisia etsiviä. Vaikka sota oli loppunut 1944, he elivät vielä sotaa.

Vai niin?

Dumellilla on tietysti oikeus omaan näkemykseensä.  Dumell tuomittiin Helsingin hovioikeudessa kahdeksaksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen maanpetoksesta 27. tammikuuta 1983. Maaliskuussa 1984 korkein oikeus muutti rangaistuksen kahdeksan kuukauden ehdottomaksi vankeudeksi. Vaikka hän korostaa sitä, ettei ole katkeroitunut, minusta on kuitenkin syytä tarkastella aihetta ja Dumellin näkemyksiä hieman toisestakin näkökulmasta.

Mutta ennen kuin palaan tämän asian yksityiskohtiin, on syytä tehdä muutama asia ja käsite pohjiaan myöten selviksi – ilman sitä asiasta jää aika yksipuolinen kuva.

Kun puhutaan tuosta ajasta, pitää muistaa myös se, että elimme tuolloin valtiona, yhteiskuntajärjestelmänä ja kansakuntana poliittisesti varsin lähelläkoko  olemassaolomme kuilun reunaa.

Tuolloisen kylmän sodan aikaan Suomi kuului henkisesti länteen, mutta oli pakotettu olemaan (de facto) Neuvostoliiton sotilaallisessa etupiirissä ja YYA-sopimuksen (de jure) kautta sen tosiasiallinen sotilaallinen liittolainen. Neuvostoliitto ehdotti useampaan otteesseen jopa yhteisiä sotaharjoituksia. Nämä aloiteett saatiin kuitenkin torjuttua (lähinnä) tuolloisen presidenttimme Urho Kekkosen toimesta.

Neuvostoliitto harjoitti Suomessa laajaa ja aggressiivista tiedustelua ja pyrki ajoittain jopa muuttamaan markkinatalouteen perustuvan yhteiskuntajärjestelmämme omaansa – sosialismia – vastaavaksi. Viimeisin tällainen vakavampi tapahtunut yritys käynnistää – yleislakon kautta – vasemmoistolainen vallankumous tapahtui vuonna 1970. Tuolloin taistolaisliikkeenkin kulta-aikana Kekkonen piti linjansa ja soitti Kremliin, että NL: suurlähettiläs Aleksei Beljakov (joka puuhasi vallankumousta Suomessa) on vaihdettava.

Ja näin sitten tapahtuikin – rauhanomaisen rinnakkaiselon merkeissä…

Näihin yhteiskuntaamme kohdistuviin vihamielisiin pyrkimyksiinsä (ja niiden toteuttamiseen) Neuvostoliitto tarvitsi – kyseisen diktatuurin luojan  V.I. Leninin määritelmän mukaisia – ns. hyödyllisiä idiootteja.

Ja näitähän riitti – Dumell on harvoja julkisuuteen päässeitä ja hieman ankaramman tuomion saaneita vieraan vallan avuliaita kätyreitäja oman maansa myyneitä maanpettureita.

Tämän todellisuuden pohjalta katsoen on todettava – vastoin Dumellin näkemystä – että Suomi oli vuonna 1983 edelleen sodassa Neuvostoliittoa vastaan vielä vuoden 1944 jälkeenkin.Keinot ja sodankäynti olivat muuttuneet hiljaisiksi ja salaisiksi – mutta yhtä kaikki – edelleen päämäärältään  Suomen laillisen valtiojärjestelmän kaatamiseen pyrkiviksi.

Suojelupoliisi oli luotu vuonna 1949 korvaamaan pahoin (äärivasemmistolaisesti) korruptoitunut ja useisiin laittomuuksiin syyllistynyt Valtiollinen poliisi (eli Valpo).

Suojelupoliisi valvoi tuolloin ainoaa mahdllista yhteiskunnaliseen kumoukseen pyrkinyttä liikettä – äärivasemmistolaisuutta. Puheet poliisin oikeistolaisuudesta voidaan nähdä  Dumellin kohdalla poliittisesti tunnustautuneen ja maanpetoksesta tuomitun vallankumouksellisen henkilökohtaisiksi poliittiksi  näkemyksiksi.

Jo ennen hiljattain julkaistua Suojelupoliisin 60-vuotishistoriikkiakin, kaikki historialliset lähteet ovat antaneet kuvaa siitä, että Suojelupoliisi pysyi hankalasta poliittisesta tilanteesta huolimatta koko suomettuneisuuden ajan tilanteen tasalla ja pystyi hoitamaan tehtävänsä – Suomen suojelemisen.

On vaikea nähdä korruptiota ja turmelusta noin hyvin onnistuneen pitkäaikaisen viranhoidon perusteella. Päinvastoin – Suojelupoliisi on onnistunut työssään tuolloin erinomaisen hyvin.

Suojelupoliisi esti vasemmiston vallankumouksellisen toiminnan ja KGB:n vapaan toiminnan – suomettumisenkin aikana.

Mitä sitten Dumellin tapauksessa todellisuudessa tapahtui? Tämä tunnustuksellinen vasemmistolainen lähti Tammisaaressa ja Kirkkonummella vietetyn nuoruutensa jälkeen Helsinkiin opiskelemaan poliittista historiaa. Opinnot sujuivat ja niiden ohessa  Dumell ehti mukaan sosialistiseen opiskelijaliikkeeseen.

Tuon ajan useimpien akateemisten sosialistien kotitausta oli akateeminen ja porvarillinen – näin  Dumellinkin tapuksessa.  Akatemisissa lukupiireissä tankattiin marxismi-leninismiä ja välillä vallattiin opiskelijajärjestöjä.

Taistolaisten takapiruna hääri terävä kaveri, jolla oli tuohon aatemaailmaan ja aikaan täydellisen katu-uskottava tausta.  Jaakko Laakso oli kasvanut vasemmistolaisessa työläiskodissa, ja hänen molemmat vanhempansa olivat punaorpoja. Laaksolla oli suora linja Skp:n vähemmistön johtoon ja Neuvostoliiton lähetystöön.

Dumell tutustui Laaksoon ja asiat lähtivät kehittymään kohti Dumellin maanpetosta. Dumell  kutsui sekä Laakson että tämän suositteleman ”ystävän” Viktor Taratunkinin (KGB) vuokraamalleen mökille Bromarviin ” joskus huhtikuussa 1975-76″. Dumellin mukaan mökillä pidettiin hauskaa ja juteltiin.

Nyt pitää muistaa se, että aloite tapaamiseen oli Dumellin. Tämän tapaamisen jälkeen Dumelliin tarttuivat myös kaksi muuta KGB: Helsigin osaston edustajaa – Ernst Russak ja Aleksei Savin (joka Supon mukaan värväsi Dumellin virallisesti mukaan  KGB:n toimintaan).

Dumellista  oli tullut lyhyessä hetkessä  Helsingissä KGB:n Kiinan asioiden vakoilija,  ns. postilaatikko, henkilötietojen välittäjä KGB:n illegaalisiivelle sekä henkilötietojen ja -arviointien antaja ja tekijä. Hän ei  siis ollut KGB:n Helsingin kuvioissa mikään pikku tekijä missään mielessä.

Kun Supo otti yhteyttä Dumelliin 8.9.1981, koko juttu alkoi purkautua ja johti lopulta Dumellin saamaan 8 kuukauden ehdottomaan vankeustuomioon maanpetoksesta.

Jaakko Laakso pääsi – tässäkin tapauksessa kuin koira veräjästä ja jatkoi toimintaansa KGB:n ja Neuvostoliiton hyväksi.

Dumellin kohdalla nämä hänen  omaa toimintaansa puolustavat puheet ovat inhimillisesti katsoen aivan ymmärrettäviä. Minustakin Dumell on tietyllä tavalla ollut esimerkkitapaus – mutta se ei vähennä hänen aktiivisuuttaan tekemässään rikoksessa eikä sitä että hänet on tuomittu maanpetoksesta. Presidentti Mauno Koivisto kieltäytyi armahtamasta Dumellia ja julkisti jopa osan tuomiosta.

Se mitä henkilökohtaisesti ihmettelen, on Jaakko Laakson rooli neuvostovakoilussa ja myyräntyössä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Laakso olisi pitänyt raahata leivättömän pöydän ääreen vimeistään sen jälkeen, kun Gennadi Janajevin kommunistijuntta ja sen tekemä vallankumousyritys kaatuivat Boris Jeltsinin vastatoimiin ja juntan kännäämiseen.

KGB:n auliit ja iloiset asiamiehet Laakso ja Esko-Juhani Tennilä nimittäin vierailivat Tehtaankadulla saamassa ohjeita juntalta hieman ennen juntan kaatumista.

Laakson touhuissa riittää suomalaiselle totuuskommisiolle aivan riittävästi työsarkaa ja mielestäni  Jaakko Laakson   Suomea vastaan ja  vieraan valtion hyväksi suunnatut toimet pitäisi saada päivänvaloon ja (ainakin moraalisen) tuomioistuimen arvioitaviksi –  näiden hyväuskoisten höppänöiden vetistelyjen sijaan.

Erikoiseksi asian tekee myös  se, että tätä loanheittokampanjaa ja historian vääristelyä ajamaan on valjastettu Helsingin Sanomat. Kun puolueettomaksi valtakunnalliseksi päivälehdeksjulistautuva media lähtee mukaan äärivasemmistolaiseen lokauskampanjaan, olisi jossain syytä olla vakavasti huolissaan.

Ei, en tarkoita virkakoneistoa – tarkoitan Hyysärin tilaajia ja lukijoita. Kun luette näitä selkeän asenteellisia mutta uutisiksi naamioituja kirjoituksia, miettikää myös niiden kirjoittajan (ja julkaiijan) tarkoitusperiä.

Mielen kersantit ovat ihan nykyistäkin arkipäiväämme – Sinua manipuloidaan.

Lähteet: HS, STT, Kimmo Rentola; Vallankumouksen aave, Jukka Seppinen; Neuvostotiedustelu Suomessa – strategia ja toiminta 1917-1991.


Site Meter

Voin vakuuttaa, että 15 vuotta Viroa on vahvistanut minussa vain ja ainoastaan näkemystä, että virolaisilla ei ole mitään syytä mustamaalata Neuvostoliittoa. Virolaisilla ei ollut mitään hätää Neuvostoliitossa. He voivat siellä erinomaisen hyvin.

Uusstalinisti Leena Hietanen US blogissaan 4.5.2009

Jaa?

Heillä ei ollut mitään hätää Neuvostoliitossa?

Aikoinaan pankkiiri Klaus Scheelille Kosella Tallinnan lähistöllä kuulunut huvila oli tällainen paikka. 75 ruumista, joista yksi naisen, kaivettiin sieltä esiin. Kaikkien kädet oli sidottu selän taakse, jokaiselle pantu suukapula ja kaikki sen jälkeen heitetty toinen toisensa päälle, mutta ilman että haavoja olisi löytynyt mistään: heidät oli kaikesta päätellen joko myrkytetty tai haudattu elävältä. Scheelin autovajan alta löytyi vielä 9 ruumista. Eräästä vajasta löydettiin lähes kolmen metrin syvyyteen haudattuna 16 ruumista. Vajan toisessa päässä maa oli peitetty sementillä. Sen alta löydettiin paljon myöhemmin vielä 38 ruumista. Eräältä oli kallo murskattu ja toiselta leukapielet väännetty kokonaan sijoiltaan. Näiden kuolleiden joukossa oli poliiseja, upseereita, eräitä tavallisia työläisiä ja muutama venäläinen emigrantti.

Se, minkä todistajiksi olimme joutuneet, ei ollut enempää eikä vähempää kuin yritys panna alulle Viron kansan tuhoaminen. Se oli vain ensimmäinen toimenpide, joka tuon yhden vuorokauden kuluessa koski noin 10 000 virolaista eli jokaista 112. asukasta. Se ulotettiin pian koskemaan vielä ainakin 40 000 asukasta, mutta suunnitelmana oli, kuten asiakirjoista myöhemmin ilmeni, kuljettaa pois lähes kaksi kolmasosaa väestöstä.

Lisää samasta aiheesta.


Site Meter

Jari Rantapelkonen on kiteyttänyt erinomaisesti suomalaisen yhteiskunnan ja kansallisvaltion tärkeimmän turvallisuutta uhkaavan asiakokonaisuuden:


Sodan riski…. on todellinen niin kauan kuin Venäjällä on kyky ja mahdollisuudet erilaisiin sotiin. … hyökkäjä ei välttämättä kanna asepukua ja että hyökkääjänä ei välttämättä ole valtio …. Vuonna 2020 puhutaankin arvoperäisestä sodankäynnistä … Suomessa ei käydä laajoja maataisteluja vaan kamppailuja informaatiosolmuista.

Carl von Clausewitz hahmotteli aikoinaan, että sota on politiikan jatkamista toisin keinoin – sota on osa politiikkaa, ei itsetarkoitus.

Clausewitz näki asian myös niin, että sota on ihmisten välistä vuorovaikutusta joka on luonteeltaan ensisijaisesti mielen vaikutusta mieleen, ei materian materiaan.

Tätä vasten suoittelen jokaista lukijaa miettimään sitä, keitä ovat ne hyödylliset idiootit, jotka päästävät valloittajan vapaasti sisään suomalaiseen yhteiskuntaan muuttamaan sitä – pyrkien samalla hiljentämään kaiken puolustustahdon ja viimeisenkin vastarinnan?


Lähde: Jari Rantapelkonen ”Strategiset valinnat ja Suomen puolustusuratkaisu 2020” teoksessa Huhtinen , Aki-Mauri (toim.) ”Länsimaisen yhteiskunnan kriisinsietokyky 2020”. Julkaisusarja 2, n:o 7, Johtamisen laitos. Helsinki 2002, Maanpuolustuskorkeakoulu. s. 221, 225.


Site Meter

Tiedotustilaisuuden järjestäjät korostivat kutsuneensa vieraat Suomeen, koska Suomi ja suomalaiset poliitikot ovat vastuussa Viron kansalaispolitiikan kehityksestä.

Petri Krohn Putin Jugendin tiedotustilaisuudessa Helsingissä.


Site Meter

Vaikka kuinka kiukuttaisi, niin meidän on kuitenkin tunnustettava tosiasiat. Tärkein suomalaisten elämää säätelevä tosiasia on se, että EU:n jäseninä joudumme huomioimaan muut jäsenmaat – sekä niiden kansalaiset – jokapäiväisessä elämässämme – halusimme tai emme.

Tämä ei kuitenkaan pakota meitä suhtautumaan samalla tavalla EU:n ulkopuolisiin valtioihin ja niiden kansalaisiin.

Kristillisdemokraattien kansanedustajat Toimi Kankaanniemi ja Sari Palm esittävät, että EU:n ja ETA:n ulkopuolisten ulkomaalaisten kiinteistönosto Suomessa tehtäisiin luvanvaraiseksi. Luvan ehtona olisi, että ostaja esittää selvityksen omista taustoistaan ja rahoituksesta sekä siitä, mikä on kiinteistön käyttötarkoitus. Luvan myöntäisi paikallinen maistraatti.

Tämä on erittäin kannatettava ja tervettä itsesuojelutaipumusta  osoittava ehdotus. Sen toteutuminen vaikeuttaisi kansainvälisen (ja tietenkin myös tiettyihin maihin sitoutuneen) järjestäytyneen rikollisuuden pääsemistä Suomeen ja edistäisi maamme pysymistä rauhallisena lintukotona ja sellaisena yhteiskuntana, jossa kaikkiin yhteiskunnallisiin toimijoihin voi luottaa.

Se ehkäisee myös toisen valtion mahdollisuuksia puuttua elämäämme ja kiristää meitä omien intressiensä vuoksi. Kaikkien vähemmistöjen mahdollisimman syvä ja nopea integrointi on sekä maamme alkuperäisasukkaiden, että maahanmuuttajien etu.

–  –  –

Tätä ehdotusta voisi myös laajentaa.

Ei meidän ole pakko hyväksyä unionin ulkopuolelta tulevia opiskelijoita. Ei meidän ole myöskään pakko antaa näille samoja opiskeluehdoja kuin suomalaisille – tai EU-kansalaisille.

Ei meidän tarvitse hyväksyä tilannetta, jossa EU:n ulkopuolelta tulevat ihmiset  miehittävät ja naisittavat Taideteollisen korkeakoulun koko teollisen muotoilun linjan – ja vievät tärkeimmän osaamisemme kotimaihinsa.

Eikä meidän tarvitse hyväksyä – edes sananvapauden nimessä – sitä, että isovenäläistä uusimperialismia edustavat tahot tulevat Suomeen – yrittäen painostaa meitä väkivallan ja laittomuuden keinoin luopumaan siitä mikä meidän on.

Nimittäin oikeudestamme olla suomalaisia, päättää omista asioistamme ja oikeudestamme puhua vapaasti.

Lähde: HS


Site Meter

Lainaus eräästä valtakunnallisesta mediasta:

Yli 30 vuoden aikana ovat suomalaiset jyrsineet pala palalta meidän ruotsalaista maatamme ja kaikenlaisilla metkuilla saaneet suomalaisia kouluja seuduille, minne niitä ei tarvittaisi, ja kaikki tämä heidän suomalaistumisliittojensa johdon alaisina. Mutta nyt se on lopussa. Nyt seisomme yhtenä miehenä, kun uhataan pirstoa se, minkä me vuosisatojen kuluessa olemme rakentaneet. Se on pyhää maata meille. Sitä ei anneta muukalaisille, sillä he ovat meille muukalaisia eli karjalaisia. Emmehän edes ymmärrä heidän kieltään. Ja me olemme saaneet tarpeeksemme kaikista niistä laiskiaisista, joita meidän on ollut pakko pitää ja ravita viime talvesta alkaen, heidän tekemättä puolestaan pienintäkään hyötyä.

Nyt viikon kysymys:

(Ja tuo mediahan oli siis Hufvudstadsbladet – ja vuosi oli 1940.)

Tämä liittyy tiistaina eduskunnassa käytyyn keskusteluun. Maanmuuttoministeri Astrid Thors (r) pahoitti syvästi mielensä perussuomalaisten Pentti Oinosen lyötyä suomenruotsalaisia siirtokarjalaiskysymyksellä.

Episodi sai alkunsa sen jälkeen, kun perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini oli irtisanonut itsensä ja puolueensa irti rasismista.

Oinonen luki salissa pitkän sitaatin Hufvudstadsbladetissa vuonna 1940 julkaistusta kirjoituksesta, jossa ilkein ja rasistisin sanakääntein vastustettiin karjalaisevakkojen asuttamista suomenruotsalaisille alueille. Oinonen sanoi pitävänsä tätä esimerkkinä ajattelusta, jollaista hän ei soisi enää koskaan maassa näkevänsä.

Thors huomautti Oinoselle, ettei 69 vuotta vanhojen yksittäisten lausumien perusteella voi demonisoida koko hänen edustamaansa pienryhmää, jos toimii sillä tavalla kuin Soini aiemmin salissa edellytti.

Oinonen lisäsi, että siirtokarjalaisia oli vaikea asuttaa rannikkoseuduille, ja silloin eräät väestöryhmät osoittivat rasistisia piirteitä. Se oli liikaa Thorsille.

Minun isäni seudulla on hyvin monta hautaa, joissa on selkeästi karjalankielinen nimi,

vastasi Thors itkua vääntäen.

Karjalankielinen nimi?

Öh?

Thors ilmeisesti viittaa Josif Stalinin keinotekoiseen karjalankieleen. Siihen, jota kukaan ei puhunut eikä osannut ja joka oli venäläiselle aakkostolle litteroituna käytössä vuosina 1938-40? Samoihin aikolihin kun todelliset karjalaiset joutuivat pakenemaan kotisuduiltaan saman Stalin joukkoja ja laitonta hyökkäystä Suomen kimppuun.

Aika mielenkiintoisia nämä Thorsin lausunnot ovat – kertakaikkiaan…

Toisaalta tämä osoittaa sen, että Suomi on kantanut oman osansa pakolaisten huolehtimisesta – RKP: vastustuksesta huolimatta…

Lähteet: HS, Hbl

Jk. Terveiset täältä Pohjois-Suomen pikkupakkasten sävyttämiltä ja aurinkoisilta hangilta – kaikille lukijoille.


Site Meter

Kuten olemme varmaan kaikki jo huomanneet, (monikulttuurinen) maailmanmahti nimeltään Yhdysvallat on rämpinyt taloudellisen taantuman suossa jo yli vuoden. Tämä taantuma on levinnyt myös muualle – Eurooppaan ja jopa pieneen Suomeen.

Asuntorakentamisen kuplasta paljastunut kansallinen likviditeetin vaje (tai sen olemattomuus) heiluttaa jo hyvin voimakkaasti maailman ainoaa supervaltiota ja sen kautta koko globaalia taloudellista järjestelmää.

Missä Yhdysvallat seisoo?

Yhdysvaltain suurissa talousongelmissa on taustalla on myös muita näkymättömämpiä ongelmia. George Bush nuoremman hallintokausi osoittautui sellaiseksi, joka oli valmis työntämään kansallista varallisuutta epämääräisiin sotiin – unohtaen samalla oman kansansa ja sen jokapäiväiset vaikeudet. Se, että alempi keskituloinen väestö on joutunut jo vuosia tekemään kahta tai kolme työtä pitääkseen kiinni amerikkalaisesta unelmasta, ei ole myöskään mikään uutinen. Myöskään se, että sotaa käydään ulkomaita vastaan ei ole uutinen – se on iät ajat ollut hallitsijoiden keino siirtää mielenkiinto pois sisäisistä ongelmista.

Tämä tuore uutinen – ainakaan kaltaiselleni paatuneelle macchiavellistille – ei ole yllätys. Siis se, että paljon puhuttu muutos ja uusi hallinto jatkavat pitkälti samoilla linjoilla edeltäjiensä kanssa.

Tosin on syytä muistaa, että heidän (siis uusien vallanpitäjien) vaihtoehdot ovat kovin vähissä kuuluisan 9/11 jälkeen aloitetun – sekavan – ristiretken jälkeen.

Missä mennään?

Sekä Afganistanissa että Irakissa käydyt – ja pitkittyneet – sodat ovat vieneet Yhdysvallat vararikon partaalle. Samaan aikaan Kiina ja Intia voimistuvat, mutta Venäjä on joutunut taantumaan (palaan tähän).

Nato-joukkojen (käytännössä Yhdysvaltain intressien) Afganistanin ja Irakin sotilaskomentaja vaati eilen Brysselissä Yhdysvaltain eurooppalaisia liittolaisia pistämään käden syvemmälle taskuun AfPak-operaation onnistumisen vuoksi. Yhdysvaltain keskisen komentoalueen johtaja, Irakin ja Afganistanin sodista vastaava kenraali David ”Catepillar” Petraeus sanoi, että Afganistan on Yhdysvaltain suurin sotilaallinen haaste tällä hetkellä.

(Tässä kannattaa miettiä sitä, ovatko Yhdysvaltain edut ja haasteet myös eurooppalaisesta näkökulmasta samanlaisia?)

Lauantaina puhuneen varapresidentti Joseph Bidenin hengessä Petraeus kehotti liittolaismaita pohtimaan tarkoin, millä tavoin ne voisivat lisätä ponnistuksiaan Afganistanissa.

(Jep…)

Myös Yhdysvaltain presidenin, Barack Obaman, erityislähettiläs Richard Holbrook totesi sunnuntaina Münchenin turvallisuuskokouksessa, että, Afganistan tulee olemaan pitkä ja vaikea kamppailu.

Guantamo olikin siis pelkkä taloudellinen rasite – ei poliittinen kysymys? Ja sen seuraukset työnnetään tunkiöoon nimeltään Eurooppa?

Ei – eipä juu – mitään uutta länsirintamalta…

Taloudelliset ja poliittiset vaihtoehdot

Eli siis – tilanne tänään on se, että Yhdysvallat – valtiona ja keskenään – on eilen päässyt yhteisymmärrykseen valtavasta ja kansallisesta tukipaketista. Tuon paketin suuruus on 800 miljardia dollaria. Ja tämä valtava rahasumma on sellainen, jonka Obaman hallinto joutuu hakemaan markkinoilta velkarahana.

Yhdysvaltain vaihtoehdot ovat vähissä (Eurooppa nimittäin alkaa muodostua jo kilpailijaksi sille):

1. Lisätä Kiinan omistusta liittovaltiosta – ja luovuttaa sen mukana herruus jossain vaiheessa.
2. Liittoutua Venäjän kanssa – ja jakaa sen mukana herruus jossain vaiheessa.
3. Harrastaa vanhan mallin mukaan isoloitumista (periaatteena se, että sisämarkkinat riittävät)
4. Lähteä mukaan härskiin uuskolonialismiin.

Viimeinen vaihtoehto näyttää todennäköisemmältä.

Yhdysvallat ajaa edelleen monarkististen Arabimaissa sijaitsevien öljyvaltioiden hallitsijoiden etuja (nitistämällä islamistit ja arabisosialistit) – ja nämä puolestaan tukevat Yhdysvaltoja.

Se nimittäin on tunnettuna ja selvänä ilmiönä niille pienempi paha kuin Putinin Venäjä – puhumattakaan Kiinasta.

Miten tämä sitten koskettaa suomalaista?

No – oman näkemykseni mukaan (ainakin) kolmella eri tavalla.

1. Ankkurilapset
Jo nyt olemme nähneet maahanmuuttorysäyksen kohdistuvan ns. ankkurilapsiin. Vuonna 2007 maahamme tuli 98 alle 18-vuotiasta turvapaikanhakijaa ilman yhtä tai kumpaakin vanhempaa.

Näiden ns. ankkurilasten lukumäärä kasvoi vuonna 2008 kuusi ja puolikertaiseksi edellisen vuoteen nähtynä. Vuonna 2008 näiden ankkurilasten määrä oli 647 – siis 647 ihmistä.

Näistä turvapaikanhakijoista 10 % oli kotoisin Afganistanista ja 30 % Irakista – siis juuri niistä maista, joissa Yhdysvallat käy järjetöntä ja määrittelemätöntä sotaansa ns. kansainvälistä terrorismia vastaan – ja vain joka kuudes näistä lapsista on tyttö.

Lyhyelläkin matematiikan oppimäärällä voi siis nähdä Yhdysvaltojen sodankäynnin ja näiden turvapaikanhakijoiden moninkertaistumisen yhteyden. Meidän etumme on noiden valtioiden kansallistuminen ja stabilisointi sen kautta.


Summa summarum:
Yhdysvallat käy sotaa varjoja vastaan eurooppalaisen (l. suomalaisenkin) veronmaksajan kukkarolla.

2. Suomen Nato-jäsenyys

Tässä vaiheessa, fundamentalistemmankin Nato-jäsenyyden kannattajan toivoisi miettivän sitä hintaa, mitä Suomi tulee tuon jäsenyyden lisäkustannuksina maksamaan – sinkkiarkuissa ja suorana varojen siirtoina Pentagonin kassaan?

Nato (nykyisin) on – vain ja ainoastaan- Yhdysvaltain kassara oman imperialisminsa tukemiseksi – ei mikään vapaiden demokratioiden liitto. Jos mikään muu ei soita hälytyskelloja, viimeistään sen pitäisi soittaa, että Ranska ja Saksa (perinteiset eurooppalaiset kolonialistiset kisailijat) ovat yhtä kylmäkiskoisia Yhdysvaltojen ulkomaanpolitiikkaa kohtaan.

3. Uuskolonialismi

Siitä sitten ihan omana lukunaan, nimittäin…

Eurooppalainen uuskolonialismi

EU osallistuu tällä hetkellä kahteen sotilaspoeraatioon talousliittona – Darfruriin YK:n kanssa ja Somalian merirosvojen tukistamisoperaatioon.

Varsin – poliittisesti – epäkanonisesti väitän, että kummankin operaation perimmäisenä tarkoituksena on lisätä valtioliitto EU:n potentiaalista – ja uuskolonialistista – valtaa kyseisillä alueilla.

Tässä tilanteessa suomalaiselle on ehkä selvintä lukea se, mitä Kuninkaanporttiin on Suomenlinnassa kirjoitettu:

… and USA can kiss my hairy Finnish ass – with or without this new regime…

Lähteet: YLE, HS, STT, Wikicommons


Site Meter

Minusta tämä on erittäin mielenkiintoinen näkemys nykyiseen politiikkaan sekä sen kytkyihin mediaan ja sitä kautta sananvapauteen:

Euroopan Unionin ytimeen pyrkivää Suomea johtavat nyt valtaosin poliitikot, jotka neljännesvuosisata sitten pitivät ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimusta Neuvostoliiton kanssa maailman napana, johon Suomen oli turvauduttavana ainoana auttajana kaikissa olosuhteissa.

Valtakunnan ylin johtajisto on saanut vahtikoirakseen arvoisensa median. Suomen nykyisen lehdistön suuri osa piilottelee vanhaa taistolaisuuttaan, stalinismin ihailuaan ja EEC-vastaisuuttaan.

Tällainen lehdistö pitää mielellään kynänsä kurissa. Hiljaisuus on ollut pitkään käsin kosketeltavaa.

Lehdistöä riivaava nostalgia stalinismiin kävi hetkiseksi ilmi helmikuussa 2000, jolloin TV1:n MOT-toimitus heitti journalistisen pommin esittäessään dokumenttiohjelman Neuvostoliiton vaikutuskeinoista suomalaisiin toimittajiin. Se oli tutkivan journalismin helmiä. Se avasi ovet keskustelulle stalinistisen uskon roolista tiedotusvälineissä.

MOT:n dokumenttiohjelma oli vähällä aloittaa suomettumisen ajan purkamisen median kentällä. Suomi oli jäänyt jälkeen koko itäisestä Keski-Euroopasta ja useimmista hajonneen Neuvostoliiton raunioilta nousseista valtioista lähihistorian käsittelyssä. Suomen poliittinen eliitti ja lehdistö olivat valtaosin jatkaneet elämäänsä aivan kuin Neuvostoliitto olisi yhä ollut valvomassa etujaan ja estämässä neuvostoperiodin vääristymien selvitystä.

Ohjelma sai kiinnostuneen vastaanoton, mutta se osoittautui tuota pikaa suutariksi. Keskustelua yrittäneet jäivät suut auki seuraamaan miten kiukustuneet stalinistiset eli taistolaiset toimittajat pystyivät vaientamaan kommentit kohta lähtökuoppiinsa.

Niinpä MOT:n avaus purkautui tyhjöön, koska lehdistö ei ollutkaan valmis avoimeen keskusteluun. Suomettumisen synkkien vuosikymmenien salaisuuksien käsittelyn sijaan lehdistö kokonaisuutena antoi taistolaisten hallita julkista sanaa.

Tapahtumaketjussa oli tiettyä äärimmäisen periferian ironiaa. Siinä yritettiin tutkiskella Neuvostoliiton vaikutuskeinoja suomalaisiin toimittajiin, mutta tutkimisen esti juuri samainen ryhmä stalinistisia toimittajia, jotka olivat selvittelyn kohteena ja joilla ei vuoden 2000 Suomessa olisi pitänyt enää olla minkäänlaista valtaa eikä edes vaikutusvaltaa.

Todellisuus osoittautui toisenlaiseksi.

MOT oli julkaissut ohjelman taustatietoina internetissä kotisivuillaan Toimittajaliiton vuosien 1979-81 jäsenluettelon, jossa oli kolmisen sataa nimeä. Useat liiton jäsenet vaativat Yleä poistamaan jäsenluettelon ja valittivat erilaisiin instansseihin luettelon julkaisemisesta ja jäsenistön henkilöllisyyden paljastamisesta. Pelästynyt Yle taipui nopeasti vaatimuksiin ja poisti luettelon internetistä.

Ohjelman tehnyt toimittaja Jouni Tervo luonnehti poistoa hätäiseksi. Se tehtiin toimittajan tietämättä hänen ollessaan matkalla. Ylen taholta poistoa selitettiin työrauhan antamisena tietosuojavaltuutetulle, joka otti asian käsittelyyn.

Minusta tämä on erittäin uskottavaa – sekä omien kokemusten, että ympäristöstä välittyneiden havaintojen perusteella. Tuo paniikkia aiheuttanut lista muuten löytyy samasta lähteestä. Samoin kuin paljon muutakin vähemmän hauskaa ja varsin mielenkiintoista.

Mitä Sinulle ei ole kerrottu Tarja Halosesta?

Tämä samainen mediassa vaikuttava ryhmä on jotenkin onnistunut syöttämään myös Tarja Halosen persoonan maltillisena – ja äidillisenä – sosialidemokraattina Suomen kansalle – ja etenkin suomalaisille naisille. Muumimammana.

Todellisuudessa Halosen takaa löytyy marxilaiseksi 1970-luvun alussa julkisesti tunnustautunut äärivasemmistolainen. Ottamatta kantaa kenenkään poliittisiin mielipiteisiin, mietin tässä yhteydessä sitä, että kuinkahan moni niistä Halosen taakse huijatuista porvarillista, sitoutumattomista ja jopa sosialidemokraattisista naisista (ja miehistä) olisi todellisuudessa äänestänyt Halosta, jos olisi tiennyt tai muistanut tämän poliitisen uran ja todellisen poliittisen kannan.

Unohtaa ei kannata myöskään sitä, että Halosen hakiessa töihin ulkoministeriöön varatuomari Jussi Lumme (hänen entisen työnantajansa Luotonvalvonta Oy:n edustajana) sanoi lausunnossaan, että Halonen oli itsepäinen väittelijä. Ulkoministeriössä ministerinä toimiessaan Halosta luonnehdittiin ehkä tämän vuoksi toimintatyyliltään ja – tavoiltaan lammiomaiseksi johtajaksi.

Tai sitä, että Halosen entinen avopuoliso, Sdp:n eduskuntaryhmän sihteeri Kari Pekkonen, toimi KGB-kontaktina.

Tai sitä, että Halonen on – jostain julkisuudelle tuntemattomasta syystä – kieltänyt Suojelupoliisia antamasta julkisuuteen ns. Rosenholz-dokumentteihin perustuvaa Stasi-listaa – listaa DDR:n kommunistisen tiedustelupalvelun korkeinta poliittista johtoa edustaneista suomalaisista yhteistyökumppaneista (joissain kulttuureissa käytettäisiin tällaisesta toiminnasta kenties nimiä maanpetos tai vakoilu vieraan vallan hyväksi).

Niin? Monikohan olisi äänestänyt Halosta nämä asiat tietäessään?
Mikä on teidän mielestänne journalismi.infon esittelemän taistolaismedian vaikutus tämän päivän Suomessa?

Lähteet: journalismi.info, VA, STT, Uuden Suomen arkisto, Jukka Seppinen; Neuvostotiedustelu Suomessa 1917-1991


Site Meter

Nyt voisi todeta menneisyyden termein, että jo riittää – pakkodemokratia, mielipideterrori, valhelupaukset ja hinnankorotukset – SDP!

Murskaavan vaalitappion kärsinyt auringonlaskun työväenpuolue näyttää loppukouristeluidensa yhteydessä sen todellisen karvansa – totalitaristinen kansanvaltainen SDP on riisunut demokratian viimeisenkin maskin ja vaatii jo julkisuudessa Suomen muuttamista kansanvaltaisesta tasavallasta kohti toverijuntan valvomaa ja hallitsemaa pakkovaltaa.

Päivän – SDP-vetoinen – Hyysäri kertoo nimittäin SDP:n eväät yhteiskunnallisen pahoinvoinnin poistamiseen. SDP vaatii lisää ja tiukempaa kontrollia ja kansalaisten valvomista entistä tehokkaammin.

SDP haluaa rajoittaa lailla aseiden saantia ja koulujen opetusryhmien kokoa (tässä ei sinänsä ole mitään vikaa), tehostaa internetin valvontaa sekä lisätä poliisin oikeuksia – muun muassa sillä, että poliisiin perustettaisiin nettivalvontaan erikoistunut yksikkö, joka valtuutettaisiin soluttautumaan epäilyttäviin internetin yhteisöihin.

Tässä tarkoitetaan siis puolueen – eli SDP:n – kannalta epäilyttäviä yhteisöjä. Käytännössä kaikkea metsästysyhdistyksistä, porvarillisten yhdistysten kautta aina partiolaisiin saakka?

Internetsivustojen ylläpitäjät pitäisi SDP:n politbyroon mukaan puolestaan saattaa samanlaiseen vastuuseen sivustojen sisällöstä kuin päätoimittajat ovat lehtensä sisällöstä.

Demarien mielestä aselain uudistus olisi tuotava eduskuntaan maaliskuun loppuun mennessä – vaikka keskeneräisenä ja huonosti harkittuna ja toteutettuna. Sellaisena, joka on omiaan alentamaan lainrikkomiskynnystä sen vuoksi, että on laadittu vastoin yleistä oikeudentajua.

Näitä nimittäin riitää jo entisestäänkin. Kun poliisi puhuu kännykkään ajon aikana, pitäisi olla aika selvää minkälaisesta lainsäädäntötyöstä on kyse.

SDP:n mielestä aselupia saisi vastaisuudessa antaa vain aktiivisesti metsästystä tai ammuntaa harrastaville. Jos luvanhakija ei anna suostumusta terveys- ja varusmiespalvelustietojen luovuttamiseen, hakemus hylättäisiin. Opiskelijoille jo myönnetyistä aseenkantoluvista pitäisi ilmoittaa kouluille.

Näin saadaan luotua näppärä valvontakoneisto tulevaisuuden tarpeisiin ja vastoin tietosuojalainsäädäntöä ja etenkin sen henkeä.

Olennaista koko hommassa on se, että tällä pyritään peittelemään jälkiä ja kiinnittämään huomio pois nykyisen pahoinvoinnin todellisesta syystä – Suomessa sotien jälkeen harjotetusta ja karille ajaneesta sosialidemokraattisesta politiikasta.

Näinhän se tietysti on kun asiaa tarkastellaan sosialidemokraattisesta moraalista käsin – syyllinen (SDP) syyttelee uhriaan (Suomen kansa) ja vaatii uhrin oikeuksien supistamista ja rajoittamista.

Demarit ovat joskus olleet tärkeä puolue suomalaiselle demokratialle ja hyvinvointiyhteiskunnan synnylle. Nykyään tämä auringonlaskun joukkio on lähinnä rasite ja osittain jopa riski Suomelle ja kansamme tulevaisuudelle.

Mielenkiintoista tässä kuolonkouriastuksessa on se, että nyt edes omassa joukossa ei olla samaa mieltä puolueen kanssa. Osa väestä uskaltaa ajatella jo omilla aivoillaan ja kertoa muillekin mitä mieltä on asioista. SDP tunnetaan avosydämisenä rajattoman maahanmuuton puolueena. Niin avosydämisenä, että jopa Kari Rajamäki on hiljennetty toverikurin ja punainkvisition voimin.

Nyt politbyroon kannnasta erovat soraäänet ovat kuitenkin alkaneet vahvistua ja ne kuuluvat kansanvallan periaatteiden mukaisesti demareiden syvistä riveistä.

Esimerkkinä voisi ottaa Pelle Miljoonan rumpalina, Tahdon Rakastella Sinua-laulun tulkitsijana ja suhteellisen suvaitsevaisena stadilaisena tunnetun Tuomo ”Tumppi ” Varosen/Valokaisen maahanmuuttoa koskevan lausuman hänen US-blogissaan:

Ai niin sit oli toi et. Joku uskonto sotkee paljo.Kelaa et sianlihasta voi saada homokipinän. Vai niin. Silti noi lampaapurijat tuuppii toisiaan kamelin takana Nuubiassa. Ja täällä digataan kybällä

Kaikkee mikä on eksoottista.Meidän rapussa on todella eksoottinen meininki. Tulee joskus sellanea baklavan ja wähhä,n tuoksu inee. Äänet on ku Marrakeshin torilla parhaimpana sesonkina. Mut niinhän se menee, laiva uppoaa pian. Uskokaan mun sanoneen. Mut paljoko noi isokenkäset panostaa meihin. Ei mitään… Tajutkaa se. EI MITÄÄN:Jokainen virkajolppi jos olis laittanut liksastaan pari euroo vaikka talotuotantoon, ei tollasta nykäs-syöksyy ois tullu. Meit tavallisii tallajii on kuutisen miljoonaa. Miks me ollaan edelleen niin tyhmii? Toi itäräja siirtyy kokoajan, ootteks te hiffannu mikä pulina sieltä kuuluu. Suomi valloitetaan rauhallisin elkein pala palalta. Historia toistaa itseään. Missä siis itsenäisyys. Uimahallissa kuulutetaan venäjäksi.

Ehkä viimeinkin suomalainen duunari alkaa ymmärtämään se, minkälaisen uhkan hänelle ja hänen perheensä tulevaisuudelle ja hyvinvoinnille rajoittamaton maahanmuutto aiheuttaa.

Lähteet: HS, US

(Toimitus jakaa tämän kirjoituksen uudelleen lukijoiden toivomuksesta 16.8.2016
Toimitus)

Poliittinen nomenklaturamme jatkaa edellisten sukupolvien uhrausten kautta luodun perinnön hävittämistä omin voimin. Kuten tiedämme, päättäjiksi kutsuttu haihattelijajoukkomme on liittämässä Suomea Ottawan sopimukseen. Kyseinen Ottawan sopimus kieltää osan maamiinoista – Suomen puolustamisen kannalta ne tärkeimmät eli jalkaväkimiinat.

Ottawan sopimus

Ottawan miinakieltosopimus on kansainvälinen valtiosopimus, joka kieltää henkilömiinojen käytön, valmistuksen, myynnin, varastoinnin ja kuljetuksen. Sopimuksen allekirjoittaneen maan tulee tyhjentää miinavarastonsa neljässä vuodessa, puhdistaa miinoitetut alueet kymmenessä vuodessa sekä tarjota apua miinojen uhreille.

Aloitteen tästä sopimuksesta teki Kanadan ulkoministeri Lloyd Axworthy vuonna 1996. Sopimus kirjattiin ja allekirjoitettiin perustajavaltioiden toimesta 5. joulukuuta 1997.

Jalkaväkimiinojen kieltoa koskevassa sopimuksessa on allekirjoittajina 153 jäsenvaltiota. Myös EU on ilmaissut – tyypillisen besserwissermäisen – huolensa siitä, että 40 maata ei ole vielä liittynyt kansainväliseen sopimukseen. Näitä maita ovat Suomen lisäksi muun muassa Somalia, Myanmar, Arabiemiirikunnat, Kiina, Venäjä, Yhdysvallat ja Irak.

Kansallisen päätöksenteon ylitse kävelevä EU:n parlamentti vaatii päätöslauselmissaan kaikkia jäsenmaitaan liittymään Ottawan sopimukseen – pystymättä takaamaan kuitenkaan jäsenmaidensa turvallisuutta.

Vaikka kyseistä paperinpalaa on ympäri maailman sodankäyntiä ymmärtämättömissä piireissä haihatellen julistettu erinomaiseksi asiaksi, jokaisen kannattaa kuitenkin muistaa muistaa mitä se on – paperia. Paperi voidaan repiä tai polttaa tarvittaessa. Jokainen paperille laadittu sopimus velvoittaa allekirjoittajiaan juuri niin pitkään, kunnes joku katsoo itsensä tarpeeksi vahvaksi pyyhkiäkseen sopimuksilla takamuksensa. Näin on käynyt ennenkin ja näin tulee käymään tulevaisuudessakin.

Tuhannen ruplan kysymys kuuluukin tällä kerralla oikeastaan näin: mitä hyötyä maailmanrauhalle Suomen sitoutumisesta jalkaväkimiinakieltoon on? Etenkin kun suurvallat Venäjä, Yhdysvallat ja Kiina eivät ole ratifioineet sitä – eivätkä aiokaan ratifioida sitä. Jos Suomi ratifioi tuon sopimuksen sen ainoana hyötynä voidaan nähdä maamme osittainen halvaannuttaminen ja suurvaltavihollisen valloitussodan helpottaminen.

Kun länsimaiden – ja muun liikaa degeneroituneen maailman – kukkahattutädit huutavat kaula pitkänä, kituset auki ja pää punaisena suomalaisten jalkaväkimiinojen kauheutta ja vaarallisuutta, he ovat – joko tietoisesti tai ajattelukyvyn puutteen vuoksi unohtaneet muutaman asian.

Suomen jalkaväkimiinat lepäävät tarkoin vartioiduissa varastoissa nykyisen syvän rauhan aikana. Ne kaivetaan maahan vasta sitten, kun Suomi on tilanteessa, jossa valtakunnan alueellista koskemattomuutta joudutaan turvaamaan voimakeinoin.

Ne eivät ole uhka kenellekään muulle, kuin sellaiselle joka haluaa väkisin ja asevoimia käyttäen tunkeutua Suomeen – siis vihamieliselle valloittajalle. Ne eivät ole siis minkäänlainen uhka lapsille, miehille, naisille, ukeille, vaareille, mummoille, huldille, hilkoille, arvoille, arskoille, tarjoille, erkeille, villeille eläimille, naisille, vapaamuurareille, pikajuoksijoille, kaupparatsuille, vinttikoirille, maahanmuuttajille, astridthorseille eivätkä buddhalaismunkeillekaan.

Jalkaväkimiinat Suomessa

Pitää myös muistaa, että näitä – kuten Suomen puolustusvoimia kokonaisuudessaankin – käytetään Suomen suojelemiseen aggressiota vastaan. Taistelun peruselementit ovat tuli ja liike – ja näistä vain tuli on tappavaa. Liikettä tarvitaan ainoastaan tulen siirtämiseksi oikeaan aikaan oikeaan paikkaan – tai pois vihollisen tulen vaikutukselta. Miinat edustavat tässä ns. passiivista tulta. Ne pystytään sijoittamaan ennakkoarvioiden mukaan nopeastikin alueellisesti tietyllä tavalla rajattuihin paikkoihin.

Miinat ovat perusolemukseltaan puolustusase. Passiivisena aseena ne suojaavat puolustajaa ja aiheuttavat tappiota ja hidastavat hyökkääjää. Sotatilan aikana miinat ovat lähes korvaamaton asejärjestelmä Suomessa – maassa, jolla on pitkät rajat puolustettavinaan mutta vain vähän puolustajia. Jalkaväkimiinojen etuna on myös niiden psykologinen vaikutus – kun vihollinen tietää maassa olevan miinoja, se varoo liikkeitään ja on sidottu puolustajan vastatoimien uhkaan. Valvotussa käytössä maamiinat ovat siviiliväestölle turvallisempia kuin rypälepommit. Lähi-idän kokemukset kertovat, että niiden mahdollisuus jäädä räjähtämättöminä maastoon on paljon suurempi

Kun taistelussa tarvittavia sulutteita ja miinotteita rakennetaan, niistä tehdään (Suomessa) hyvin tarkat peitepiirrokset. Näin siksi, että ne saattavat olla myös omille joukoille vaarallisia. Lisäksi näin helpotetaan kriisinjälkeistä raivaustyötä. Suomi ei  – ainakaan toistaiseksi –  ole mikään kolmannen maailman diktatuuri eikä ekspansiivinen imperiumi.

Panssarimiinoite on edelleen 2000-luvullakin tärkein kaikista sulutteista (myös rannikkopuolustuksessa). Hyökkääjän panssarivaunujen ja panssaroitujen ajoneuvojen liikkeen tehokas rajoittaminen ja kanavointi puolustajan kannalta edullisille alueille voidaan yleensä toteuttaa vain miinoitteilla, murrosteilla sekä hävittämällä teitä ja siltoja. Näiden toimien suojaaminen ilman jalkaväkimiinoja vihollisen vastatoimilta on vaikeaa ja erittäin kallista.

Korvaamiseen tarkoitetut kuorma-ammus- ja rypäleasejärjestelmätkin ovat päätyneet samanlaiseen kukkahattutätien aiheuttamaan mielikuvamyrskyyn, joten niiden käyttö jalkaväkimiinoja korvaavana järjestelmänä on – myös Suomessa – varsin epätodennäköistä. Ne ovat myös normaalia jalkaväkimiinaa epäluotettavampia ja Suomen olosuhteisiin huonosti sopivia teknisiä asejärjestelmiä.

Jalkaväkimiinojen tehokkuus perustuu muutamaan asiaan. Ne ovat yksinkertaisia, luotettavia, huokeita, helppoja käsitellä, tehokkaita ja koulutettu joukko pystyy rakentamaan niitä korvikemateriaaleistakin.

Tätä todellisuutta vasten tuntuu järjettömältä kieltää suomalaiselta maanpuolustajalta sakaramiinan (SM 65-98 ) käyttö. Tämän varsin pienen, halvan ja yksinkertaisen aseen käyttötarkoituksena on rikkoa pyöräajoneuvon rengas tai silpoa alaraajan osa, mutta ei surmata miinaan astunutta. Sakaramiina kuuluu painevaikutteisten polkumiinojen ryhmään. Sakaramiina SM 65-98:ssa käytetään räjähdysaineena 60 grammaa tiiviiksi puristettua trinitrotolueenia (TNT). SM 65-98 laukaistaan yleissytytin 65:llä ja sakaralaukaisin 98:lla.

Tai putkimiinaa (PM 68 95). Se asennetaan yleensä puuhun. Putkimiinan sirpaleet tappavat aina 15 metriin ja haavoittavat 30-50 metriin saakka. Teollisesti valmistetun putkimiinan paino on 900 g, josta räjähdysaineen osuus on 180 g. Suomessa tämän (kuten monen muunkin miinan) sytyttimenä käytetään vetosytytin 95:ttä. Miinan sirpaloituva kuori on valmistettu jousiteräksestä.

Kuka tahansa niiden toimintaperiaatteen tunteva taistelija – eli suomalainen reserviläinen – osaa rakentaa korvikemateriaaleista ja räjähdysaineista vastaavanlaisia – jopa nykyisin käytössä olevia tehokkaampia – taisteluvälineitä.

Uusi aika – vanhat ja uudet konstit

Tämä on aika, jolloin vanhat viisaudet ja kokemuksen kautta saadut opit tunnutaan hylkäävän lähes alalla kuin alalla. Suomi on pinta-alaltaan suurehko eurooppalainen maa. Sen tyhjenevä maaseutu ja taajamiin keskittyvä asutus mahdollistavat entistä paremmin puolustusdoktriinimme mukaisen vihollisen hidastamisen, kuluttamisen ja lopullisen tuhoamisen – siellä missä me itse haluamme. Tällaista sodankäyntiä varten tarvitaan aivan toisenlaisia joukkoja kuin nyt näköpiirissä oleva NATO-yhteensopiva teknistynyt armeija.

Näinä aikoina olisi syytä kääntää katse takaisin hajautettuun toimintaan ja sissitaktiikkaan. Samalla rahalla – ja halvemmallakin – kuin millä ostamme kalliita NATO-teknologiasta riippuvaisia ja olosuhteissamme epävarmoja teknisiä asejärjestelmiä (rypäleammukset, Leopard 2-taisteluvaunut, muutama hassu F/A-18 Hornet-taistelulentokone) pystymme ylläpitämään perinteistä uskottavuutta puolustuksessa perinteisin – ja vähän kehittyneimminkin – keinoin ja välinein.

Väitän, että huomattavasti pidemmän ajan, huomattavasti tehokkaammin, huomattavasti huokeammin ja huomattavan paljon vähemmillä omilla tappioilla.

Miettikää kuinka monta mönkijää peräkärryllä, Rskk:lla, IT- ja Pst-ohjuksilla, taistelumateriaalilla, lääkintätarvikkeilla, miinoilla ja elintarvikkeilla varustettuna saadaan yhden panssarivaunun hinnalla?

Unohtamatta tässäkään – jälleen kerran – maanpuolustuksen kulmakiveä: kansanarmeijaa ja sitä kautta nousevaa yhteistä maanpuolustustahtoa. Tämä saadaan kylkiäisenä tai sivutuotteena.

Tämä jos mikä on tulevaisuuden tuki ja liike – perisuomalaisena versiona.

En väitä, ettei motorisoituja nykyaikaisia joukkoja tarvita heikennetyn vihollisen tuhoamiseen ratkaisutaisteluissa. Sen sijaan väitän, että,  ja jos,  ns. kenttäarmeija hajautetaan, organisaatio kevennetään aina motorisoituun taistelupariin, motorisoidaan sellaisella laitteella, jonka taistelupari pystyy itse huoltamaan, on maastokelpoinen sekä nopea ja varustetaan  tämä laite tehokkailla torjunta-aseilla (maamiinoja unohtamatta) kynnys siihen, että suurvaltavihollinen(kaan) lähtee edes kokeilemaan Suomen valloitusta, nousee entisestään. Kyse on mönkijästä/moottorikelkasta.

Väitän myös, että tämä – todellinen motorisoitu sissiarmeija – pystyy nopeuttamaan vihollisen tuhoamista paremmin, kuin kolme panssariprikaatia tai 160 F/A taistelusuihkukonetta yhteensä – Suomessa.

Se kuka unohtaa historiansa on tuomittu tuhoutumaan

Ei pidä unohtaa sitä, että Pohjois-Vietnamin puolustusdoktriini oli Neuvostoliiton kautta – ainakin osittain – lainattu suomalaisilta. Se oli eräs syy siihen, että agraarinen Pohjois-Vietnam pystyi päihittämään teollistuneen suurvallan nimeltään Yhdysvallat.

Samaa suurvaltojen kömpelyyttä pystyä taistelemaan maahan sidottua ja kevyttä sissitaktiikkaa käyttävää puolustajaa vastaan on nähty myöhemmin kaikkialla – viimeisimmät esimerkit löytyvät Afganistanista ja Irakista.

Kun mietimme miinojen merkitystä Suomelle, muistettakoon myös se, että Venäjä ei ole sitoutunut luopumaan niistä. Venäjän edeltäjä – Neuvostoliitto ja sen neuvostoarmeija – käytti toisessa maailmansodassa noin 70 miljoonaa maamiinaa – ja voitti sen sodan.

YE eversti ja Mannerheim-ristin ritari Wolf Halsti varoitti jo 1970-luvulla jälkipolvia. Hän varoitti omiin kokemuksiinsa perustuen siitä, että meidän tulee ottaa oppia niistä virheistä mitä 1930-luvun suomalaiset poliitikot tekivät.

He nimittäin lähettivät suomalaisen reserviläisen puutteellisesti varustettuna puolustamaan maataan. Ja tuon ajan typeryys maksoi ihmishenkiä ja verta.

Tuota typeryyttä tuskin kukaan haluaa enää nähdä uusintana. Vai kuinka on Tarja Halonen, Erkki Tuomioja, Matti Vanhanen ja muut – haihattelijat?

Lähteet: Puolustusvoimat, Ottawan sopimus

Päivitys 170313.


Site Meter

Lukija viittasi Hollannissa asuvaan Tarjucciaan toisen artikkelini kommenttiosiossa. Jos tämä Tarja on tyyppiesimerkki ikäluokkansa viherpunaisista multikulttuuristeista, niin en ihmettele tiettyjä aivopieruja ja yleistä ymmärtämättömyyttä enää ollenkaan.

Kas näin:

Vapaussodan jälkeen valkoiset muuttaavat totuutta omaksi hyväkseen ja unohtaa samalla omat raa’at tekonsa. He syyttävät punaisia murhaajina. Faktana sanottakoon että siinä missä punaisia katosi sodan tiimellyksessä noin 2000, valkoisia katosi 46 ja siinä missä vankileireillä valkoisten omalla oikeudella teloitettiin yli 11000 punaista suomalaista, valkoisia kuoli 4. Valkoiset eivät kuitenkaan ole täysin tyytyväisiä sodan lopputulokseen edes voittajana ja he rupeavat tekemään tikusta asiaa. Valkoiset yhdistävät marxilaisuuden eli kommunismin sosialismiin, jotka ovat tunnetusti kaksi eri asiaa. Nykypäivänä sosialisteja käy kiittäminen esimerkiksi 8 tunnin työpäivästä, ajasta jonka porvaristo olisi halunnut mielummin pitää jopa 12-tuntisena.

Valkoisten voittaessa punaiset työmiehet ja kärjistäessä punaiset automaattisesti kommunismin kannattajiksi he aloittavat muilutukset. Muilutus tarkoittaa suomen kielellä henkihieveriin pahoinpitelyä ja pakottamista politiikasta luopumiseen. Tällä tavoin valkoiset yrittivät siis rakentaa valkoisen Suomen. Kun asiaa tutkii edes hitusen tarkemmin, valkoinen Suomi ja Hitlerin unelmavaltakunta eivät ole kaukana toisistaan. Molempien ideana oli ”puhdistaa” maa epäsopimattomista kansalaisista. Tästä seuraa kuuluisa Lapuan liike, jonka lopulta presidentti Svinhufvud ratkaisee radioilmoituksellaan ja valkoiset luovuttavat lain edessä. Tästä seuraa osittainen tasaantumisen vaihe, jonka edellä torpparit ovat saaneet maansa ja elämä alkaa kulkea paremmilla raiteilla jokaisen kansalaisen näkökulmasta. Nyt saa työtä tehdä jokainen laki ja oikeus takanaan niin kuin hyvinvointivaltiossa kuuluukin.

Lisää samaa tuubaa löytyy täältä.

Jos tämä kirjoittaja on päässyt koulupolullaan ylioppilaaksi saakka, ihmettelen suuresti nykyisiä PISA-tuloksia. Takaisin kouluun – tai ainakin hieman vähemmän subjektiivisia teoksia historiantulkinnan pohjaksi. Tämä saattaisi laajentaa ymmärrystä ehkä toivottua enemmän.

Ja nuorisossa on tulevaisuus?

Onneksi kaikki eivät ole samanlaisia. Tulee jotenkin taas mieleen se vanha laulu, raukat vain menköhöt merten taa…


Site Meter

Aikamme muistuttaa yhä enemmän 1970-luvun alkupuolen todellisuudesta irronnutta Kekkosslovakiaa. Uusin episodi punavalheiden levittämisessä on julkaistu painotuotteena. Kiitos vinkistä mesisudelle sekä Oopperan kummitukselle – joka muuten kirjoittaa samasta aiheesta.

Leena Hietanen, joka ei ole aikaisemmankaan toimittajanuransa aikana ollut erityisen tunnettu korkeasta journalistisesta etiikasta, on kirjoittanut Viron kylmä sota -pamfletin., jossa hän arvostelee – >Hietasen ilmaus; Viron miehitysmyyttejä

HS/ Mikko Stig / Lehtikuva

Nyt on kulunut vuosi Tallinnan kristalliyöksi kutsutusta venäläisten ääriainesten järjestämästä mellakoinnista. Siitä Venäjältä masinoidusta näytöksestä, joka sai alkunsa Viron hallituksen päätöksestä siirtää pronssisoturina tunnettu kaatuneiden neuvostosotilaiden muistomerkki – jota paikalliset kutsuvat myös tuntemattoman raiskaajan patsaaksi – Tallinnan keskustasta syrjäisemmälle hautausmaalle.

Muistattehan mitä tuolloin kirjoitin? Noita tekstejä löytyy esimerkiksi täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä.

Toistakymmentä vuotta Virosta vasemmistopropagandaansa, puolitotuuksiaan ja väärää tietoa suoltanut Hietanen väittää pamfletissaan Viron hallituksen toimineen harkitusti, koska se suhtautuu suureen venäläisvähemmistöönsä kuten Israel palestiinalaisiinsa tai Etelä-Afrikan edellinen hallinto mustiin afrikkalaisiin.

Vaikka Hietanen väittää mitä väittää, totuus on se, että Neuvostoliitto oli miehittäjä Virossa ja Virossa oleskelevat venäläiset ovat miehittäjän suorittaman etnisen puhdistuksen tuote.

He eivät ole alkuperäisväestöä vaan totalitarismia toteuttaneen valloittajan paikalle asuttama ryhmä, jolla on pyritty korvaamaan alkuperäisväestö.

Hietanen käyttää -tyylilleen uskollisena – sanaa apartheid maalaillessaan 116 000 venäläistaustaisen Viroon valloittajan asuttaman ihmisen tilannetta.

Ja Pravda beesaa:

Hietasen mukaan etnisen enemmistön yksin johtamassa Virossa on tästä syystä demokratiaan vielä matkaa, vaikka se onkin hyväksytty EU:n ja Naton jäseneksi ja sen menestystarinaa on pidetty esimerkillisenä, myös – ja etenkin – Suomessa.

Hietasen käsitys demokratiasta on väärä – kansandemokraattinen irvikuva kansanvallasta.

Enemmistödemokratia perustuu siihen, että enemmistö päättää – ja huomioi tarvittavasti vähemmistön oikeudet. Vähemmistön asettaminen samalle tasolle enemmistön kanssa ei ole demokratiaa. Eikä siitä ole kovin pitkä matka vähemmistödiktatuuriin – joka on ilmeisesti Hietasen unelman täyttymys.

Tämä venäläisvähemmistön ongelma ei ratkea Hietasen propagandalla, Venäjän uhkailulla eikä sillä, että vähemmistö nostetaan enemmistön yläpuolelle – etenkään valloittajasta ja kansanmurhasta muistuttava sellainen. Venäläisvähemmistöä koskeva ongelma – jos sitä onkaan muuten kuin hyvin marginaalisena – on omien empiiristen kokemusteni mukaan lähes olematon. Suurin osa venäläisistä on integroitunut Viroon. He osaavat paikallisen kielen, käyvät töissä eikä heidän oma kulttuurinsa ole omien kokemusteni mukaan mitenkään unohdettu. Venäjän kieli kaikuu turuilla & toreilla ja venäläiseen kulttuuriin liittyviä asioita on nähtävissä lähes kaikkialla.

Hietanen ei kerro totuutta.

Myös alkuperäisväestöllä on kansainvälisin sopimuksin suojattuja oikeuksia. Asiaa on syytä tarkastella edelleenkin Venäjän edeltäjän Neuvostoliiton harjoittaman rikollisen aggressiopolitiikan tuloksena.

Toinen valheellinen ja raflaava sana mitä Hietanen viljelee kirjallisessa tekeleessään on miehitysmyytti.

Ja Komsomolskaja Gazeta jatkaa disinformaation levittämistä:

Miehitysmyytti elää erityisesti Viroon palanneiden maanpakolaisten ja heidän jälkeläistensä ansiosta.

Minusta tämä on – sanalla sanoen – aivan uskomatonta paskaa.

Jos Neuvostoliitto ei muka miehittänyt Baltian maita uhkailupolittiikkansa seurauksena, niin miten voi olla mahdollista, että Virossa on Viroon palanneita maanpakolaisia ja heidän jälkeläisiään?

Juuri neuvostodiktatuuria nämä ihmiset pakenivat – jättäen omaisuuteensa ja kotinsa varkaiden ja ryöstäjien armoille. Useiden ihmisten perheet ja suvut hajosivat ja synkkä sortovalta peitti Viron.

Toisen maailmansodan alkaessa Viro tahtoi pysytellä puolueettomana, mutta Neuvostoliitto pakottisen tekemään kanssaan yhteistyö- ja tukikohtasopimuksen 28.9.1939. Viroon saapui 25 000 Puna-armeijan sotilasta, jotka sijoitettiin 18.10.1939 alkaen virolaisilta suljettuihin tukikohtiin. Viron puolustusvoimien rauhanaikainen vahvuus oli tuolloin 15 000 sotilasta. Talvisodan aikana Neuvostoliitto käytti Virolta saamiaan lentotukikohtia suomalaisiin siviilikohteisiin sotarikoksena tehtyjen terroripommitusten suorittamiseen. Suomi jätti Virolle asian johdosta nootin.

Kesäkuussa 1940 Neuvostoliiton ulkoasiankomissaari Vjatšeslav Molotov esitti Virolle uhkavaatimuksen. Ultimaatumissa syytettiin Viroa yhteistyösopimuksen rikkomisesta ja vaadittiin saada tuoda lisäjoukkoja maahan. Viron hallitus piti vastarintaa toivottomana, minkä vuoksi vaatimus hyväksyttiin. 17.6.–21.6.1940 maahan tuotiin noin 90 000 neuvostosotilasta lisää, jolloin Virossa olevien venäläisten joukkojen määrä oli yli 100 000 sotilasta.

Elokuussa 1940 Virosta tuli falskin naamiointioperaation avulla yksi neuvostotasavalloista. Presidentti Konstantin Päts vangittiin. Hän menehtyi myöhemmin mielisairaalassa Venäjällä. Toisinajattelijoiden sulkeminen mielisairaaloihin oli NL:n loppuun saakka eräs yleisimmistä sananvapauden rajoittamiseen liittyvistä käytännön toimista – pakkotyöllä tapahtuneen – orjuuttamisen ja nöyryyttämisen kautta – murhaamisen lisäksi.

Vuoden 1940 pidätykset koskivat noin 10 000 virolaista. Kyyditysten kliimaksi koettiin 4. kesäkuuta 1941. Tuona yönä pidätysaalto tavoitti noin 10 000 virolaista, jotka kuljetettiin junilla Siperiaan. Noin 3 500 kyyditetystä miehestä oli keväällä 1942 hengissä enää alle 100 – takaisin Viroon heistä palasi ainoastaan parikymmentä.

Bolshevisointi keskeytyi kolmeksi vuodeksi Saksan vallattua jälleen Baltian kesällä 1941.

Työläisten ja talonpoikien puna-armeija miehitti Viron haltuunsa uudelleen syyskuussa 1944

Neuvostojärjestelmä vakiinnutettiin väkivallalla toisen maailmansodan jälkeen 1940-luvun lopulla. Kymmeniä tuhansia virolaisia karkotettiin Siperiaan ja maatilat muutettiin kollektiiveiksi. Karkoitetun alkuperäisväestön tilalle tuotiin venäläistä siirtoväkeä. Vielä 1980-luvulla Moskovan keskushallinto pyrki venäläistämään neuvostotasavaltaa voimakkaasti.

Professori Ants Oras on kirjoittanut (osittain omiin kokemuksiinsa perustuvan) kirjan Viron kohtalonvuodet.

Todistaja kertoo seuraavaa:

Yhä useammat venäläiset sijoittuivat näkyviin asemiin valtion virkakoneis­tossa ja puolue-elimissä.

Oma kirjallisuutemme oli lamautettu ja uudet kirjat, sikäli kuin sellaisia oli, olivat suurimmaksi osaksi venäjänkielisiä. Ve­näläinen työvoima otti haltuunsa eräitä tehtaita, mm. Narvan tekstiilitehtaat. Venäläistäminen oli noussut näköpiiriin. Mutta näköpiiriin oli noussut myös likvidointi. Ihmisiä alkoi kadota suurin joukoin.

NKVD:n toiminta vilkastui yliopistossa aivan samoin kuin muuallakin. Alustava asiakirjapinojen seulominen näytti lähestyvän loppuaan. Akateemisia tuttaviani alkoi siellä täällä hävitä. Eräs kotonamme usein nähty vieras, kansantaloustieteen ylioppilas, kotimme lähellä sijaitsevan puiston takana olevan suuren panimon pääkirjanpitäjän poika, pidätettiin eräänä yönä. Eräs uusien kielten osaston lahjakkaimpia nuoria tutkijoita, jonka jopa Kurekin oli hyväksynyt kelvolliseksi yliopistonopettajan uralle, vietiin niinikään Peplerin kadun varrella sijaitsevaan taloon. Kure yritti vedota hänen puolestaan, mutta häntä käskettiin huolehtimaan omista asioistaan. Tapasin nuoren miehen morsiamen melkein joka päivä tiedekunnan kirjastossa. Hänen ei ollut sallittu lähettää miehelle ainoatakaan ruokapakettia. Me tiesimme jo tällöin, mitä tämä merkitsi.

Liberaaliemme johtajan Jaan Tõnissonin luo, joka vielä äskettäin oli ollut osuustoimintaopin professori ja jota tähän asti oli hänen nauttimansa suunnattoman kansansuosion vuoksi säästetty, saapui eräänä iltana poliisi ja kehotti häntä lähtemään mukaan. Hän puki parhaat vaatteensa ylleen ja lähti, pitkänä, suoraselkäisenä ja ryhdikkäänä – kansallisen liikkeemme Grand Old Man viimeiseen saakka. Meille hän oli jo vertauskuvaksi muodostunut hahmo, jossa liberaalinen demokratiamme ruumiillistui.

Presidentti, ylipäällikkö, useimmat viimeiset ministerimme ja heidän perheensä sekä sosiaalidemokraattiset johtajat olivat joutuneet lähtemään jo kauan ennen häntä. Yhdelläkään heistä ei ollut täysin samaa arvovaltaa epäitsekkäänä vapaustaistelijana kuin hänellä. Ainoankaan toisen hahmon menettäminen ei voinut aiheuttaa meissä yhtä syvää järkytystä.

Mitä tavallisille ihmisille sitten tapahtui Hietasen paratiisissa?

Oras kertoo myös siitä:

”Vain vähän tiedettiin siitä, mitä tapahtui sen jälkeen kun teidät ehkä oli pidätetty.

Tiesitte joitakin ihmisiä, jotka oli päästetty vapaalle jalalle päivän tai kahden kuluttua, usein ruhjottuina ja sairaina ja aina haavanarpia täynnä – niitä oli liian paljon, jotta asianomainen olisi halunnut kertoa teille mitään. Olitte kuulleet kuulusteluista, jotka kestivät täyden vuorokauden tai kauemminkin, iskujen jakelusta ja pahemmistakin kidutusmuodoista. Ettekä koskaan voineet olla varmoja, etteikö teidän vuoronne tulisi juuri seuraavana yönä.

Vasta paljon myöhemmin, venäläisten jo peräännyttyä Virosta, paljastuivat tosiasiat. Heti venäläisten lähdettyä olivat ihmiset alkaneet epätoivoisesti etsiä kadonneita sukulaisiaan ja ystäviään ja tutkia jokaista paikkaa, jota NKVD:n tiedettiin käyttäneen tarkoituksiinsa. Lukuisia ruumiita, jotka usein oli ruhjottu vastenmielisyyttä herättävällä tavalla, löydettiin NKVD:n kellareista tai jopa yksityisiltä alueiltakin.

Aikoinaan pankkiiri Klaus Scheelille Kosella Tallinnan lähistöllä kuulunut huvila oli tällainen paikka. 75 ruumista, joista yksi naisen, kaivettiin sieltä esiin. Kaikkien kädet oli sidottu selän taakse, jokaiselle pantu suukapula ja kaikki sen jälkeen heitetty toinen toisensa päälle, mutta ilman että haavoja olisi löytynyt mistään: heidät oli kaikesta päätellen joko myrkytetty tai haudattu elävältä. Scheelin autovajan alta löytyi vielä 9 ruumista. Eräästä vajasta löydettiin lähes kolmen metrin syvyyteen haudattuna 16 ruumista. Vajan toisessa päässä maa oli peitetty sementillä. Sen alta löydettiin paljon myöhemmin vielä 38 ruumista. Eräältä oli kallo murskattu ja toiselta leukapielet väännetty kokonaan sijoiltaan. Näiden kuolleiden joukossa oli poliiseja, upseereita, eräitä tavallisia työläisiä ja muutama venäläinen emigrantti.

Samanlaisia joukkohautoja löydettiin monissa osissa maata. Kaiken kaikkiaan kaivettiin maasta esiin 2000 ruumista, mutta monia jäi epäilemättä löytämättä. Tällainen oli matkan päätepiste, ellei se ollut karkottaminen johonkin tuntemattomaan paikkaan itään. Mutta viimeisen vaiheen valmistelut olivat pitkät ja tuskalliset. Kuulustelut alkoivat aina yöllä, jolloin ihmisen vastustuskyky on heikoimmillaan, ja ne kestivät usein vuorokausimääriä. Niitä oli vaikea kestää, etenkin jos teidät estettiin tyydyttämästä alkeellisimpia ruumiillisia tarpeitanne. Kuulustelijat vaihtuivat aika ajoin samaan aikaan kun te ehkä vääntelehditte tuskankouristuksissanne. Jos satuitte torkahtamaan, jota välistä tapahtui kahdentoista tunnin kyselyihin vastaamisen ja pitkien ideologisten saarnojen kuuntelemisen jälkeen, vartijanne pitivät teidät hereillä iskemällä teitä tai aivan silmienne edessä pitämällään voimakkaalla sähkövalolla. Välistä, jos kuulustelija raivostui itsepäisyydestänne, hän iski teitä nyrkillä kasvoihin tai (kuten eräs heistä mieluiten teki) suoraan päälaellenne tai teitä lyötiin nahkahihnalla tai kumipatukalla. Välistä teitä voitiin potkia tai lyödä päätänne vasten lattiaa tai suunnata revolveri teihin, jotta allekirjoittaisitte väitetyn rikoksenne tunnustuksen.

Eräissä tapauksissa (näin kävi eräälle ystävälleni, joka pääsi myöhemmin pakenemaan ja on nykyisin turvassa eräässä aikoinaan puolueettomassa maassa) järjestettiin näennäinen teloitus. Seisoitte kasvot seinää vasten revolverin suu painettuna niskaanne. Kun odotitte, että teidät ammuttaisiin, teidät iskettiin tainnoksiin ja kannettiin tiedottomana pois. Niin ikään sattui, että vangille näytettiin todellista teloitusta tai surmatun vangin ruumista.

Teidän ei sallittu nukkua kopissanne päiväsaikaan, ja vankilan pesuhuone oli ainoa paikka, jossa saatoitte torkahtaa muutaman hetken. Itsepäisyytenne murtamiseksi kiduttajanne saattoivat sijoittaa teidät rangaistuskoppiin, jossa tunsitte pian tukehtuvanne hapen puutteesta, (eräs tavallisimpia kidutustapoja) tai sietämättömän kuumaan höyrykaappiin, jossa saitte olla kunnes pyörryitte. Ihonne saatettiin ehkä nylkeä osittain, sähkövirta suunnata teihin tai panna vesi tippumaan päänne päälle vanhaan kiinalaiseen tapaan. Ja nämä kidutukset saattoivat kestää viikkoja ja kuukausia.

Kaikkia tällaisia menettelytapoja käytettiin alkuvalmisteluna teloitukselle tai pakkotyölle NKVD:n kuolemanleireillä. Niistä kertoivat ihmiset, jotka pääsivät pakenemaan – heidän joukossaan kokonainen laivanlastillinen kuolemaantuomittuja. Saksalaiset koneet olivat pommittaneet heidän laivaansa Jaan Teäriä, joka ajautui Viron rannikolle syksyllä 1941 sen jälkeen kun venäläiset olivat poistuneet Tallinnasta.

Vankien kuolemantuomiot löydettiin laivalta.

Vuoden 1941 kyydityksistä Oras kertoo:

Se, minkä todistajiksi olimme joutuneet, ei ollut enempää eikä vähempää kuin yritys panna alulle Viron kansan tuhoaminen. Se oli vain ensimmäinen toimenpide, joka tuon yhden vuorokauden kuluessa koski noin 10 000 virolaista eli jokaista 112. asukasta. Se ulotettiin pian koskemaan vielä ainakin 40 000 asukasta, mutta suunnitelmana oli, kuten asiakirjoista myöhemmin ilmeni, kuljettaa pois lähes kaksi kolmasosaa väestöstä.

Seuraavat ryhmät oli määrä kuljettaa pois Baltian maista:

1. Kaikki porvarillisten puolueiden sekä järjestöjen jäsenet, kaikki sosiaalidemokraatit, syndikalistit ja trotskilaiset –
2. Edellisen hallintojärjestelmän virkamiehet, tuomarit, upseerit ja poliisivirkailijat.
3. 1918-20 bolsevikkeja vastaan käytyyn sotaan – neuvostoliittolaiselta nimeltään kansalaissota – osallistuneet
4. Entiset kommunistisen puolueen jäsenet (eronneet tai erotetut).
5. Pakolaiset ja muut maahanmuuttajat
6. Ulkomaiden diplomaattisten edustajistojen palveluksessa olleet ja ulkomaalaisten yhtiöiden ja yritysten edustajat.
7. Ulkomaille kirjeenvaihdossa olevat henkilöt( esimerkiksi esperantistit ja filatelistit)
8. Poliittisten pakolaisten sukulaiset;
9. Papisto perheineen sekä uskonnollisten järjestöjen aktiiviset jäsenet.
10. Aristokraatit (näitä ei baltiansaksalaisten poistuttua Virossa juurikaan enää ollut), tilanomistajat, teollisuus- ja liikemiehet, pankkiirit ja ravintolanomistajat.

Näihin ryhmiin kuuluvat oli siirrettävä perheineen syvälle Venäjän sisäosiin ja kauemmaskin – Siperiaan. Perheen päämiehet määrättiin pidätettäviksi, kun taas heidän perheensä kuljetettaviksi. Kyyditykset koskivat myös jokaista, jolla saatettiin epäillä olevan arvosteleva asenne hallitusjärjestelmään nähden tai että hän mahdollisesti levittäisi tyytymättömyyttä tulevaisuudessa.

Tämä on totuus.

Kiihotus kansanryhmää vastaan?

Hietanen syyllistyy tässä – Suomen lainsäädännön mukaan – nähdäkseni myös suoranaiseen kiihotukseen kansanryhmää vastaan. Kun valtionsyyttäjä Mika Illman tutki Mikko Ellilän afrikkalaisia koskevia kirjoituksia ja päätti nostaa syytteen, nyt tasapuolisuudenkin nimissä hänen tulisi nostaa syyte myös Hietasta vastaan.

Raskauttavana lisätekijänä vielä tämä kiihotus sekä suoranainen herjaus, joka löytyy hänen blogistaan:

Virossa ymmärtää, mitä venäläiset tarkoittavat puhuessaan virolaisista ja suomalaisista tsuhnina. Tsuhnan tärkein ominaisuushan on satumainen tyhmyys.

Vai niin?

Jos tämä ei täytä kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkistöä, niin mikä sitten. Siis Hietasen virolaisista lausumana.

Hietasen touhut ovat olleet – kuten jo totesin – hieman kyseenalaisia aikaisemminkin. Hän kirjoitti kymmenen vuotta Kauppalehteen ja Turun Sanomiin Viron uutisia. Kauppalehdestä tuli potkut, kun Hietanen ei uskonut nollaveroon ja satuili e Venäjän televisiolle Viron pitävän keskitysleiriä. Turun Sanomista tuli potkut vuosi myöhemmin, kun Hietanen levitti vihapropagandaansa ja väitti Suomen laillistavan Viron ja Latvian apartheid-valtioita. Hietanen on ollut myös toimittajana Helsingin Sanomissa – silloin kun se oli vielä luotettavahko laatulehti. Sieltäkin Hietanen sai kenkää. Oman kertomansa mukaan:

…minulla on Helsingin Sanomien toimittajana ansiolistalla teatterikriitikko Jukka Kajavan ohjaaman teatteriesityksen haukkuminen. Päädyin täyttämään kellonaikoja näyttelykalenteriin.

Että sellainen Hietanen…

Jotain tahattoman komiikan piikkiin pistettävääkin tästä hölmöilystä löytyy.

Viron kylmä sota ilmestyi Jouni Tervon ja Harri Nykäsen Pulizer Oy:n tuottaman ja WSOY:n kustantaman Barrikadi-sarjan ensimmäisenä teoksena.

Barrikadi on erinomainen nimivalinta vasemmistolaiselle roskalle.

Lähteet: HS, Ants Oras: ”Viron kohtalonvuodet”, Tundmatu autori silme läbi:”Eesti 1944″, Kurt von Tippelskirch: Toisen maailmasodan historia, Mart Laar: ”Unohdettu sota”, Seppo Myllyniemi: ”Baltian kriisi 1938-1941, Useita kirjoittajia: ”Kommunismin musta kirja”

Päivitys 080508 1318: Unohdin erään asian tästä kirjoituksesta. Käykää katsomassa miten Venäjän federaatio suhtautuu suomalais-ugrilaisiin vähemmistöihinsä.

Eräs pitkään ilmassa ollut epäilys on saanut vahvistuksen. Vihreät ovat vasemmistopuolue. Virallisestikin.

Helsingin vihreät

Asian tunnusti nuori ViNoilijamme Tapio ”Jakenpoika” Laakso (uusstalinistit) tuoreessa VirheetDe Rödan äänenkannattajana toimivassa Vihreä Lanka -lehdessä.

Hän arvosteli kirjoituksessaan Vihreiden harjoittamaa SDP:n arvostelua. Sitä ei pitäisi Tapsan mielestä tehdä tai sitä pitäisi ainakin vähentää.

Politrukki Laakso komentaa ja ohjaa tovereita seuraavasti:

Politiikassa pahinta kilpakumppania pitää hieman läimiä, mutta vihreiden demariviha on menossa liiallisuuksiin.

Laakson mukaan sosiaalidemokraattien surkeuden vatvominen haittaa oman politiikan tekemistä.

Vihreät eivät ole porvaripuolue, siksi syksyn kunnallisvaalien jälkeen vihreiden pitää etsiä kunnallistasolla yhteistyötä myös demarien suunnasta. Punavihreän akselin hallitsemat kunnat toisivat hyvää vastapainoa hallituksen porvariyhteistyölle.

Vihreät eivät ole porvaripuolue.

Herää kysymys, mitä helvettiä sitten Virheet De Röda tekee porvarihallituksessa?

Toivottavasti nyt myös kaikki sellaiset, jotka ovat hyväntahtoisesti uskoneet tuon jälkistalinistien johtaman lauman ajavan ympäristöasioita ja olevan porvaripuolue, uskovat totuuden. Vihreät eivät usko yksilönvapauteen eivätkä perinteisessä mielessä myöskään omaisuudensuojaan.

Vihreät ovat erinomainen esimerkki siitä miten yhteisöllisyys muuttuu eräiden tuohonkin liikkeeseen soluttautuneiden äärivasemmistolaisten totalitaristien ja muiden yhteiskuntaa murentamaan pyrkivien ääriainesten suissa ja käsissä irvikuvaksi siitä mitä se todellisuudessa on.

Nämä omaisuudensuojan ja yksilönvapauksien rajoittamiseen – kaikesta sanahelinästä huolimatta – pyrkivät hyvinvointiyhteiskunnan subventiolla kumoustaan puuhaavat vallankumouspuuhastelijat ovat surullinen esimerkki siitä millaista jälkikasvua itsekkyys ja välinpitämättömyys tuottaa.

Pahimmillaan vääristymä kulkee siinä, että nämä vallanhimoiset pullamössöpaskiaiset rinnastavat touhunsa vuoden 1918 punakaarteihin.

Irvokasta.

Suurin osa punakaartilaisista taisteli paremman elämän ja todellisten ihmisoikeuksien puolesta – torpparit saivatkin voittajan kädestä armahduksen maaorjuudesta ja viljelemänsä tilat omikseen. Tuon ajan punaisten johtajat käyttivät – aivan samoin kuin nykyäänkin – massavoimaa omien tavoitteidensa eteenpäin viemiseen.

Ja niissä tavoitteissa torppareiden ja työläisten oikeudet olisi murskattu rautaisella tsekalaisella saappaankorolla ja kaikki kansanosat olisi alistettu isovenäläisellä nagaikalla orjuuteen ja vasemmistolaiseen luokkahygienian kynsiin.

Yhteisöllisyys ja heikommasta huolehtiminen eivät ole mitään vasemmistolaisia arvoja – vaikka jotkut tahot niin yrittävät uskotellakin. Ne ovat huomattavasti vanhempaa alkuperää kuin ns. vasemmistolaisuus.

Nuo arvot ovat sisäänrakennettuina kaikissa vahvoihin siteisiin rakentuvissa yhteisöissä ja kulttuureissa.
Nuo ovat olleet aikanaan koko suomalaisen yhteiskunnan pystyssä pitäneitä arvoja. Ja niiden pitäisi olla sitä vieläkin.

Minä inhoan tällaista vihervasemmistolaisuutta – sen tympeimmässä, konservatiivisemmassa ja rajoittuneimmassa muodossaan.

Todellinen keskinäinen solidaarisuus ja yhteisöllisyys kuuluvat luonnollisena ja vahvana osana puolestaan omaan – kansallismieliseen – maailmankuvaani. Olemme pieni kansa ja meidän pitää pitää keskenämme yhtä tässä muuttuvassa ja epävakaassa maailmassa.

Myös ympäristön- ja luonnonsuojelu ovat saaneet varsin irvokkaan muodon tämän joukon käsissä. Suurin paradoksi liittyy siihen että – suurin osa – vihreistä puhuu samaan hengenvetoon ympäristönsuojelusta ja ilmastomuutoksesta kehitysavun lisäämisen ja sitä tietä väestöräjähdyksen edesauttamisen kanssa.

Jösses…

Jos Virheet De Dorka – ja sen militantein osa – saavat joskus vallan, se tarkoittaa huonoja uutisia kaikelle sille mitä tuo puolue muka puolustaa ja suojelee. Ehdoton ja absoluuttinen valta turmelee – ja pahiten se turmelee sellaisia, jotka tavoittelevat valtaa kateuteen ja toisten oikeuksien rajoittamiseen perustuvan ideologian pohjalta. Vihreässä utopiassa kansalaiset valjastetaan Sen Ainoan Oikean Totuuden eteen – tekemään orjatyötä muutaman vallanhimoisen totalitaristin johtaessa alamaisiaan kohti punavihreää helvettiä.

Ja vallankumous syö perinteisesti lapsensa aamupalaksi. Mutta siihen tautiin on olemassa varsin yksinkertainen parannuskeino:

Lähde: Vihreä Lanka


Punakaartilaiset jakamassa ryöstösaalistaan hieman ennen punaisen Tampereen luhistumista 1918.

Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, olen aivan tarkoituksella jättänyt vuoden 1918 tapahtumien kommentoinnin muiden huoleksi. Syy on se, että en halua kaivaa – jo kerran vaivalla – umpeutuneita haavoja uudestaan vereslihalle tai kokonaan auki.

Joillain muilla tuntuu olevan tarvetta siihen… 😦


Punaisten murhaamien uhrien joukkohaudoista kaivettuja ruumiita pestään Kouvolassa 1918.

mannerheim.fi
Punaisten lähtiessään murhaamia vankeja Viipurin lääninvankilassa 1918

Lauantain Hyysärin mielipide-osio sisälsi erään varsin… öhh… sanoisimmeko vaikka yksisilmäisen kirjoituksen samasta aiheesta.

Kristiina Haavisto kirjoittaa asiasta – vahvasti tulipunaisen nostalgian huurruttamien lasien kautta katsellen. Kirjoitus on otsikoitu Punaorvoille olisi syytä esittää anteeksipyyntö.

Katsotaanpa hieman Kristiinan avautumista:

Eki Siivosen mielipidekirjoitus (HS 27. 3.) osoittaa taas, millaisen harhan vallassa vuoden 1918 terrorin suhteen eletään. Hänen mukaansa ne, joiden olisi kuulunut pyytää anteeksi, ovat kuolleet sukupolvia sitten.

Oleellista on, että joukossamme elää vielä niitä, joille anteeksipyyntö tulee osoittaa. Minunkin tuttavapiirissäni näitä on useampia täyttä päätä elossa, punaorpoja.

Pitäisikö punaisten vallananastajien perillisten sitten pyytää vastaavasti anteeksi punaisten murhaamien valkoisten ja puolueettomien ihmisten lapsilta?

Erään tuttavan isän ampuivat valtiovallan Suomeen pyytämät saksalaiset tuttavani ollessa 8-vuotias. Tuttavani isän rikos oli toimia lääkintämiehenä häviölle jäävällä puolella.

Tämän henkilön suurin rikos oli lähteä mukaan aseelliseen kapinaan laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan. Jos punaiset eivät olisi nousseet vallankumoukseen, näitä tapahtumia ei olisi koskaan tapahtunut.

Hieman vastaavasti – Kristiinan logiikkaa laajentaen – kuka tahansa rikollinen voisi vaatia rikoksellaan itse aiheutetusta kärsimyksestä anteeksipyyntöä ja korvauksia valtiolta.

Ongelmana on vain se, että se poistaisi pohjan nykyiseen yhteiskuntaamme kuuluvalta regulaatiojärjestelmältä ja sen rikkomisesta seuraavalta rangaistukselta.

Kuten olen todennut, näiden asioiden pitäisi antaa hautautua niistä kärsineiden ikäluokkien mukana ja meidän pitäisi ottaa opiksemme näistä vuoden 1918 tapahtumista niin, etteivät ne toistu enää koskaan Suomessa – eivät suomalaisten kesken, eivätkä kymmenien vähemmistöjen keskuudessa.

Toinen tuttavani jäi punaorvoksi 4-vuotiaana, ja äitiäkin haettiin kahteen otteeseen soppakomppaniassa toimimisesta. Äiti kuoli tuttavani ollessa 5-vuotias. Kummallakin punaorvolla nämä lapsuuden synkät hetket ovat edelleen mielessä.

Isoäitini – sotaan osallistumaton – setä murhattiin 1918 Pietariin pakomatkalla olleen punarosvojoukon toimesta. Nämä herrasväeltä ryöstettyihin naisten hepeneihin ja turkkeihin pukeutuneet rikolliset tappoivat pistimin pistämällä rauhallisen miehen. Tämä siksi, että hän kieltäytyi antamasta kolmannen punaisten suorittaman ryöstön jälkeen perheensä viimeisiä ruokavaroja ja seuraavan kesän vähäistä siemenviljaa.

Murhatyön jälkeen naisväkeä ahdisteltiin, irtaimisto ryöstettiin, pirtin kalusto lyötiin pirstaleiksi ja eräs näistä ns. punasankareista ulosti pisteeksi iin päälle liedelle.

Vain valkoisten joukkojen saapumisen pelko esti ilmeisesti perheeseemme kohdistuneet pahemmat väkivaltaisuudet ja naisten raiskaamisen.

Vastuullisia ei saatu koskaan oikeuden eteen vastuuseen teoistaan – emmekä me ole vaatimassa punikeilta kuitenkaan anteeksipyyntöä kärsimistämme todellisista rikoksista. Vaikka tiedämme varsin tarkasti näiden terroristien ja murhamiesten johtajan:

    Wikicommons
    Murhamies H. Kaljunen

    terijoki.sbp.ru
    Punapäällikkö

Vuoden 1918 nälänhädänkin paheneminen on muuten aika helppo osoittaa näiden punarosvojen syyksi – niin laajaa oli täysin edesvastuuton ns. tuhkatkin pesästä ryöstely näiden rikollisten toimesta.

Mutta annetaanpa Kristiinan jatkaa :

Anteeksipyynnön kohteet löytyvät ja yhtä helpolla myös anteeksipyytäjä.

Se valtiovalta, joka pyysi saksalaiset mukaan kansalaissotaan, sama valtiovalta joka ei huolehtinut kansalaistensa hengen koskemattomuudesta keväästä 1918, vangitsi kansalaisiaan kykenemättä huolehtimaan heidän ruokkimisestaan ja tuomitsi laittomissa tuomioistuimissa. Ja kaiken lopuksi vielä armahti omat laittomuuksiin syyllistyneet terroristinsa.

Nykyhallituksemme on tuon hallituksen seuraaja.

Anteeksi kuinka?

Seuraavaksi Kristiina vaatii ilmeisesti hallitusta pyytämään anteeksi kaikilta muiltakin rikollisilta? No ei tietenkään – nämähän edustavat aivan toista – ja Kristiinan kannalta väärää – luokkaa. Kristiina ilmeisesti jatkaa perinteisellä hirttäkää kaikki porvarit-linjalla.

Mitäpä jos palattaisiin kuitenkin vuoteen 1918-liittyviin faktoihin?

Punaisen terrorin alku liittyi lakkoon 14.-20.11. 1917. Lakon ja sitä seuranneen viikon aikana surmattiin 25 valkoista. Hyvin harva näistä surmantöistä selvitettiin ja murhaajat jäivät pääsääntöisesti rankaisematta tuolloisten – punaisten painostuksen alla – olleiden yhteiskunnallisten olosuhteiden vuoksi.

Punaisten väkivallanteot kohdistuivat helmikuussa sodan jo alettua pääasiassa suojeluskuntalaisiin, jotka pyrkivät pohjoiseen valkoisten yhteyteen tai jotka jäivät kiinni punaisten alueellaan tekemissä selustan puhdistustoimenpiteissä. Myös siviiliväestö joutui lukuisten väkivallantekojen kohteeksi. Näistä osa oli täysin sattumanvaraisia ja järjetöntä julmuutta osoittavia.

Syynä oli yleensä punakaartilaisten ja alempien päälliköiden kurittomuus ja mielivalta. Punaisten johdon ja taistelukyvyn romahdettua alkoi huhtikuun lopussa punaisten suureksi osaksi ilman johtoa jääneiden joukkojen ja myös suurten punaisten siviilipakolaismäärien sekasortoinen pako kohti itää. Paon yhteydessä punaiset syyllistyivät lukuisiin murhiin ja ryöstöihin, joihin kannustimena oli useissa tapauksissa kosto ja vanha kauna. Näihin liittyivät valkoisten vankien järjestelmälliset lähes 160 murhaa Kouvolassa, Korialla ja Viipurissa. Kaiken kaikkiaan punaisen terrorin uhrina sai surmansa 1649 henkilöä.

Valkoisten harjoittama terrori lisääntyi sodan loppua kohden mentäessä. Ominaista terrorille oli kostonomaisuus. Punaisia ammuttiin ennen kaikkea sen jälkeen, kun taistelut olivat päättyneet ja punaiset antautuneet vangiksi. Punaiset vietiin teloitusryhmän eteen paikallisten ja omatekoisten pikatuomioistuinten käsittelyn jälkeen. Erityisesti kenraali Mannerheim pyrki sodan aikana hillitsemään vangiksi joutuneiden punaisten mielivaltaista teloittamista. Valkoisten surmaamien punaisten määrä oli yhteensä noin 8400 henkilöä, joista 364 oli naisia. Sodan jälkeen punaisten asianmukaista tuomitsemista varten perustetuissa valtiorikostuomioistuimissa langetettiin yhteensä 555 kuolemantuomiota, joista 265 pantiin täytäntöön.

Tämä on totuus. Sellainen, jota Kristiina ei kykene – tai itse asiassa halua kyetä – tunnustamaan.

Tässä näyttäisi edelleen olevan se suurin vedenjakaja valkoisen ja punaisen Suomen perintöä ajavissa piireissä.

Valkoisella puolella myönnetään omat virheet ja pyritään hajottamisen sijasta rakentamaan yhteistä tulevaisuutta ja kansallisvaltiota.

Punaisella puolella äänekkäimpinä esiintyjinä on joukko Kristiinan kaltaisia yksisilmäisiä kouhottajia. He eivät pysty – tai halua – näkemään kokonaisuutta. Rakentamisen sijaan heillä näyttäisi olevan kiihkeä halu repiä arpia auki, kostaa, rikkoa, tuhota – ja jopa mahdollisesti kiihottaa uudestaan kansa toisiaan vastaan ase kädessä.

Tällaiset Kristiinat ovat vaarallisia meille kaikille.

Kristiina on muuten myös tätä mieltä:

Kun Saksan liittokansleri Willy Brandt polvistui Varsovan geton muistomerkille vuonna 1970, hän ei saivarrellut sanallakaan, mikä hänen kabinettinsa jäsenten osuus oli kansanmurhaan.

Anteeksipyytäjä oli Saksan hallitus aivan kuten kansanmurhan tekijäkin.

Tämä väite – jos mikä – osoittaa sen, että joko Kristiina pyrkii vastenmieliseen ja törkeään totuuden väärentelyyn ja suoranaiseen valehteluun – tai siten hän ei ymmärrä asioiden todellisuutta.

Willy Brandtin vuonna 1970 suorittamaan toimeen rinnastettava anteeksipyyntö on nimittäin jo tehty.

Sen teki vähän yli kymmenen vuotta sitten Venäjän federaation presidentti Boris Jeltsin. Hän pyysi tuolloin anteeksi meiltä suomalaisilta sitä, kuinka Neuvostoliitto hyökkäsi maahamme ilman syytä vuonna 1939. Hän pahoitteli myös meidän joutumistamme alue- ja ns. sotakorvausryöstön kohteeksi.

Tämä oli kaunis ele Jeltsiniltä – siitä voisi Kristiinakin oppia jotain.

Lähteet: Sotamuseo, Veteraanien perintö, Mannerheim.fi, HS, Heikki Ylikangas, Jaakko Paavolainen, Marko Tikka, Antti Arponen

Jk. Suosittelen – jälleen kerran – kaikkia asioista kiinnostuneita tutustumaan tähän teokseen:

Kommunismin musta kirja

Stéphane Courtois, Nicolas Werth, Jean-Louis Panné, Andrzej Paczkowski, Karel Bartosek, Jean-Louis Margolin: Kommunismin musta kirja. Rikokset, terrori, sorto.

Suomentaneet Kaarina Turtia, Matti Brotherus ja Heikki Eskelinen. Suomalaisen laitoksen esipuheen laatinut Heikki Eskelinen. WSOY: Juva, 2000. 863 sivua.

Eräät ihmiset ja tahot ovat repimällä repineet auki vuoden 1918 haavoja.

Olen tarkoituksella jättäytynyt kommentoimasta näitä tapahtumia ja niistä tällä hetkellä vellovaa keskustelua. Haluan sen verran osallistua – toistaiseksi – tähän typerään lantakasan pöyhimiseen, että lainaan dosentti Martti Häikiön tänään Hyysärissä julkaistua kirjoitusta asiasta.

Tohtori Veli-Pekka Leppänen ihmettelee Sunnuntaidebatissa (HS 30. 3.), miksi valtioneuvosto tänä vuonna ”vaikenee kansalaissodasta” ja rahoittaa sen sijaan näkyvästi merkkivuosien 1808–1809 tapahtumia.

Leppänen ei ilmeisestikään muista, että valtioneuvoston asettama Punakaartin historiakomitea sai aikaan seitsemän perusteellisesti tutkittua nidettä Punaisen Suomen historiaa (1981–1986). Lisäksi opetusministeriön toimikunta sai aikaan kolme nidettä Lenin ja Suomi (1987–1990).

Suomen historian kokonaisnäkökulmaan pyrki opetusministeriön asettama toimikunta, jonka työn tuloksena julkaistiin kolminiteinen Itsenäistymisen vuodet 1917–1920 (1993–1993). Valtioneuvoston kanslian yhteydessä toimi Suomen sotasurmat 1914–22 -tutkimushanke vuosina 1998–2003. Sen tuloksena verkossa on lähes 40 000 nimen tiedosto noina vuosina surmansa saaneista.

Se mikä tänä keväänä todella puuttuu, on valtiovallan näkyvä tunnustus niille arvoille, jotka vapaussodassa pelastettiin: kansanvalta. oikeusvaltio ja sääntöperusteinen markkinatalous. Valtioneuvoston kannattaisi osoittaa näkyvästi kiitollisuuttaan kapinan kukistajille näiden EU-Suomenkin perusarvojen säilymisestä.

Syy hämmennykseen lienee suomettumisen perua. Neuvostoliiton vaikutus luo yhä punaisen varjon keskusteluun kevään 1918 tapahtumista Suomessa. Kansallisen itsenäisyyden ja parlamentaarisen kansanvallan arvot olivat myrkkyä Neuvostoliitolle ja kommunisteille, minkä vuoksi nämä nykyisen Suomen yhteiskunnalliset perusarvot on yhä vielä pyritty painamaan sivuun ja jopa saattamaan niiden puolustajat häpeään.

Käsitys kansan ”oikeutetusta” kapinasta elää Suomessa vahvasti. Suomessa tehtiin sosialistinen vallankumous tammikuussa 1918. Ilman tätä kapinaa ei Suomessa olisi käyty sisällissotaa. Maa olisi säästynyt yli 35 000 ihmisuhrilta. Kapina, ja vain se, oli syynä sisällissotaan.

Kapinan ja sisällissodan syistä ja ennen kaikkea arvopohjasta yleensä vaietaan. ”Vuoden 1918 sodan” historian käsittely alkaa usein vasta siitä, kun punakaartien hyökkäyssota kääntyi perääntymiseksi ja tappioksi ja kapinan tekijöistä eli sisällissodan aloittajista tuli sen uhreja.

Sodan ja sen jälkeisen koston ja vankileirikuolemien inhimillinen tragedia oli mittaamaton. Se on syvä haava kansakunnan historiassa. Mutta on kohtuullista koko ajan muistaa, että onneksi voitolle jäivät ne arvot, joiden varaan Suomea rakennettiin ja rakennetaan vielä tänäänkin.

Vapaussodan lopputulos varmisti ja pelasti kansanvallan Suomessa. Vallankumouksen nimeä käyttänyt punakaartien aseellinen kapina syrjäytti kansan valitseman eduskunnan ja sen luottamusta nauttivan hallituksen. Parlamentaarinen uudistustyö ja edustuksellinen demokratia pääsivät jatkumaan sen ansiosta, että laillinen hallitus kukisti kapinan.

Yksityiset tahot järjestivät tammikuussa Seinäjoella vapaussodan muistojuhlan. Toinen muistojuhla on Helsingin Finlandia-talossa 16. toukokuuta, mistä saa lisätietoja Vapaussodan Perinneliitosta Tampereelta.

Lienee turha todeta, että olen varsin samaa mieltä Häikiön kanssa.
Pulinat pois ja rakentamaan Suomea – yhdessä.

Lähde: HS

HS – eli Pravda – on yllättänyt jo pariinkin otteeseen.

Tiukan monikulttuurinen ja ylisuvaitsevainen valtakunnallinen propagandatorvemme on nimittäin julkaissut parin kuluneen päivän aikana kaksi varsin paljon normaalista toimituspolitiikastaan poikkeavaa kirjoitusta.

Eilisessä tiistain lehdessä toimittaja Paavo Tukkimäki arvioi nykyisen maahanmuuttopolitiikkamme uutisointia kirjoituksessaan Ruoskintaa vai itseruoskintaa?

Tukkimäki toteaa kirjoituksessaan, että noin puolet katuryöstöjen tekijöistä kuuluu Helsingissä etnisiin vähemmistöihin, erityisen usein he ovat somaleja tai romaneja. Pääkaupungin raiskauksista 40 prosentissa epäilty on ollut taustaltaan ulkomaalainen.

Hän viittaa myös erääseen toiseen uutiseen. Nimittäin siihen, jossa kerrottiin, että maahanmuuttajien rikollisuuden taustalla on usein huono-osaisuus.

Tukkimäki muotoilee kommenttinsa näin:

Mikä tätä maata tai tänne tulijoita oikein riivaa?

Yksi tapa vastata on kansallinen itseruoskinta. Syy on meissä suomalaisissa; virallinen ja joka kansalaisen oma epävirallinen kotouttamisohjelma ei vain toimi. Se ei auta maahanmuuttajia sopeutumaan tähän monella tavoin kylmään, kummalliseen ja vieraskauhuiseen maahan.

Toinen vastaus on tulijoiden ruoskinta, muukalaisviha. Moni tarttuu ruoskaan, jos ei nyt ihan konkreettisesti niin ainakin kuvaannollisesti ajaakseen ”pahan” pois keskeltämme. Kuuluhan jo alkeellisimpiinkin käytössääntöihin, että vieraat ovat kohteliaita, sävyisiä ja kunnioittavat isäntäväkeään.

Ja miten ovat tulijoiden omat kotiutumisohjelmat, joilla he aktiivisesti hakevat paikkaansa yhteiskunnassa. Onko sellaisia ja miten ne toimivat? Vai olisiko silläkin puolella syytä itseruoskintaan?

Vai ollaanko koko asiassa vain turhan hätäisiä, parantaisiko aika nämäkin haavat?

Vastausta en tiedä, olen yhtä ymmällä kuin romanialaisten kerjäläisten kanssa: inhimillisyys vaatisi yhtä, järki tolkuttaa ihan toista.

Olen myös yrittänyt miettiä, missä maassa maahanmuutosta ei ole syntynyt myös kärsimysnäytelmää. Ruotsi oireilee, samoin Norja, Tanska, Saksa, Ranska, Britannia, Hollanti… Jääkö listalta vain Monaco?

Tässä tulee erään valtiomiehen viisaus mieleen. Nimittäin se, että kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen.

Eivät ongelmat eivätkä niiden syyt katoa hyssyttelyllä eivätkä valehtelulla. Eivätkä ne ainakaan katoa valtakunnan pääinkvisiittorin järjestämillä näytösoikeudenkäynneillä.

Teppo Moisio puolestaan kysyy tänään, että loiko media ilmiön?

Hän kertoo saaneensa negatiivista palautetta ja että häntä on hyssyttelijöiden ja monikulturistien suunnasta ehditty jo syyttää Helsingin ns. skiniongelman pahentamisesta.

Syyksi hän mainitsee kirjoituksensa helmikuun lopulla. Hän kirjoitti taustoista, jotka johtivat viidenkymmenen nuoren joukkotappeluun Elielinaukiolla. Jutun kuvissa poseerasi kaksi nuorta naista.

HS

”Julkisuuttahan ne skinit juuri haluavat”, maahanmuuttajien kanssa työtä tekevä nainen ripitti minua keskustelutilaisuudessa. ”Media ei pelkästään kirjoita ilmiöistä, se myös luo niitä.”

Ja kieltämällä keskustelu ja lakaisemalla ongelmat – sekä etenkin niiden todelliset syyt – piiloon asiat hoituvat kuin itsestään? Näinkö on maahanmuuttajien kanssa töitä tekevä nainen?

Eikö piilottelua tärkeämpää olisi kuitenkin selvittää, miksi nämä nuoret ovat muuttuneet maahanmuuttajavastaisiksi? Kaikkeen inhimilliseen käytökseen on syynsä. Omat kokemukset ovat kuitenkin huomattavasti opettavampia kuin pelkkä kuultu, nähty tai luettu totuus.

Jutun julkaisua seuraavana viikonloppua skinejä oli keskustassa enemmän kuin aikoihin. Skinejä – tai ”hitleristejä” kuten nuorisotyöntekijät skinheadien vähemmän aatteellista nuorta alajaosta kutsuvat – on kuitenkin ollut asemanseudulla jo ennen kuin he nousivat otsikoihin.

Skini-ilmiö on nousussa eikä se katoa sillä, että sen vaikenee kuoliaaksi.

Päinvastoin, nyt olisi syytä nostaa kissa pöydälle ja pohtia, mistä on kyse.

Aivan… Ehkä näillä kukkahattutädeillä on luuranko kaapissaan ja muutama synti plakkarista tunnustamatta. Moisio pukee tämän jutussaan sanoiksi seuraavasti:

Evästeeksi ajatuksille: keskustan etsivää nuorityötä tekevässä Katuluotsi-yksikössä on pohdittu, onko rasismin nousu vastareaktio sille, että maahanmuuttajat näkyvät yhä enemmän Helsingin katukuvassa.

Sanansaattajan syyttelyn sijaan kannattaisi pohtia, mitä tehdä itse asialle. Pahimmassa tilanteessa edessä saattaa olla rasistien ja maahanmuuttajanuorten välien kärjistyminen ennakkoluulojen ja koston kierteeksi.

Totta sekin. Moisio on tämän kirjoituksen perusteella sanansaattaja. Vanhan viisauden mukaan huonon viestin tuojat ammutaan. Mutta ei Moisiokaan täysin syyntakeeton ole.

Alkuperäinen helmikuussa kirjoitettu artikkeli oli kuvavalintoineen ja keskiolutkorilavastuksineen varsin raflaava ja Hyysärin normaalin toimituspolitiikan mukainen.

Homma lipsahti pahemmaksi heti tuon helmikuisen jutun jälkeen. Pari päivää tuon jutun julkaisemisen jälkeen Moisio teki Mika Illmanit – l. ryhtyi tulkitsemaan lakia by oma hiha ja hattu. Hän kirjoitti jutun joka oli otsikoitu Natsisymbolien julkinen käyttö on lain harmaata aluetta.

Laissa kun ei ole harmaata aluetta. Laki on regulaatiojärjestelmä joka erottaa sallitun ja kielletyn toisistaan.

Ihmisten ulkonäön kriminalisoiminen ei ole omiaan aiheuttamaan muuta kuin kapinaa kieltoa kohtaan – etenkin nuorisossa. Kielletty hedelmä on edelleen paras hedelmä. Kuka sitten päättää loppukädessä siitä mikä on sallittua ja mikä kiellettyä? Lain mukaan eduskunta – ei Helsingin sanomien toimittaja eikä valtionsyyttäjä.

Tuon saman pesuveden mukana menisivät muuten – nykyisen oikeusjärjestelmän pohjalta – myös vasemmiston symbolit. Puhumattakaan kaikkien ei-äärilaitaa edustavien poliittisten, aatteellisten tai uskonnollisten yhteisöjen symboleista

Tämän toisen jutun kirjoittamisen jälkeen näyttäisi käyneen niin, että Moisio on saanut muutakin palautetta kuin tuossa kirjoituksessaan mainitseman maahanmuuttajien kanssa työskentelevän naisen palautteen.

Kun asiaa tutkii tuolta kannalta – ja muistaa samalla, että HS:n levikki on romahtanut toimituspolitiikan vuoksi – tämä tänään julkaistu kirjoitus ei tavallaan kuitenkaan yllätä.

Pravdankin toimituksessa on pakko myötäillä myös yhteiskunnan yleistä ilmapiiriä. Tai ainakin vähintään tunnustaa olemassa olevat tosiasiat.

Totuus on se, että yksikulttuurinen kansallisvaltio on turvallinen jäsenilleen. Monikulttuurisuus tuo mukanaan erilaisia ryhmiä. Se tuo myös mukanaan näiden erilaisten ryhmien välistä kilpailua, taistelua resursseista, ennakkoluuloja ja jopa suoranaista väkivaltaa.

Monikulttuurisuus synnyttää rasismia, joten ei ole mikään ihme, että syylliset haluavat vaientaa keskustelun ja syyttää omien toimiensa seurauksia.

Kun tämä asia on näköjään – ainakin osittain – ymmärretty myös Pravdan toimituksessa, toivoa sopii, että se mikä on kansalaisten katutasolla kokeman elämän perustotuus, aukeasi nyt myös päättäjille.

Kovin kaukana nämä päättäjät ja heitä – muka – valvova valtamedia ovat olleet pitkään eletystä elämästä ja nykyisestä suomalaisesta todellisuudesta.

Toivotaan, että kehitys jatkuu samanlaisena…

Lähde: HS

Jk. Kehitys tosin saattaa palata takaisin pakkaselle. Uutinen nimittäin kertoo Hyysärin nimittäneen Reetta Rädyn toimituspäällikökseen. Googlaamalla saa varsin hyvän kuvan tästä tomerasta, foliohattuisesta ja väsymättömästä tyttelistä.

Asian toista puolta kuvaa nimimerkki P:n toteamus Jussi Halla-ahon vieraskirjassa:

Reetta Rädyn pestaaminen toimituspäälliköksi viittaa siihen, että Helsingin Sanomat pyrkii tosissaan täyttämään aukkoa, jonka huumorilehti Pahkasian lopettaminen jätti jälkeensä.

Eräs tärkeimmistä syistä miksi aloitin tämän blogin pitämisen vuosi sitten, oli se inho jota tunsin – ja tunnen edelleen – sananvapautta vastaan ristiretken käynnistäneitä Mika Illmania ja Mikko Puumalaista kohtaan. Tähän jokkoon liittyi uutena jäsenenä Johanna Suurpää Puumalaisen onnistuessa hankkimaan itselleen apulaisoikeuskanslerin viran.

Blogin hakutoiminnolla löydätte halutessanne useitakin tähän aiheeseen liittyviä aikaisempia kirjoituksiani, sen vuoksi lienee tarpeetonta linkittää niitä tähän.

Tämä ristiretki huipentui viime perjantaina – paljon esillä olleeseen – näytösoikeudenkäyntiin Mikko Ellilää vastaan. Tästä oikeudenkäynnin muodossa toteutetusta farssista kertoo Matias Turkkila blogissaan varsin tarkasti.

Asia jonka haluan tässä vielä kerran toistaa on se, että Illmanin oikeudentulkinnan pohjana on hänen ihan omin pikku kätösin väsäämä – ja varsin kiistanalainen – väitöskirjansa. Tämä on – edelleen – täysin käsittämätöntä ja yleistä oikeustajua loukkaavaa.

Kyseessä saattaa olla lainsäädäntövallan kaappaaminen eduskunnalta.

Kun tutustutte Mika Illmanin touhuihin, teillä saattaa herätä sama kysymys kuin minullakin; miten tällainen ihminen voi toimia Valtakunnansyyttäjänvirastossa valtionsyyttäjänä?

Poliittisen korruption, hyväveli-verkoston, harmaan eminenssin, mesenaatin – vai kenties näiden kaikkien yhteisvaikutuksen vuoksi?

Tämä Mika ei ole todellakaan sopiva virkaansa.

Tuntuu hieman siltä, että hänen ammatilliset esikuvansa ovat joko Andrei Vyšinski:

Wikipedia commons

Tai sitten Roland Freisler:

Wikipedia commons

Tai sitten kumpikin…

En malta kuitenkaan olla lainaamatta tähän loppuun – jälleen kerran – Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kantaa sananvapauskysymykseen:

Sananvapaus ei kata pelkästään sellaisia tietoja ja ajatuksia, jotka otetaan myötämielisesti vastaan, joita pidetään vaarattomina tai joihin suhtaudutaan välinpitämättömästi. Sananvapaus kattaa myös sellaiset viestit, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät valtiota tai jotain sen väestön osaa. Tätä vaativat tuomioistuimen mukaan moniarvoisuus, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus, joita ilman ei ole kansanvaltaista yhteiskuntaa.

Mutta tätähän Mika Illman ei joko halua tai pysty ymmärtämään.

Päivitys 1849: Myös Pikkupoika, Tupla-J ja IDA ovat kommentoineet asiaa.

Päivitys 2235: Joukkoon ovat liittyneet myös Lotta Roti ja Väärien ajatusten katalogi.

Informaatiosota on nykyaikaa. Sen erääksi tärkeimmäksi taistelukentäksi on muodostunut internet.

Tämä oli täysin odotettavissa. Internet on tällä hetkellä Terra Incognito – Tuntematon maa. Se tarjoaa paljon paikkoja ja tilaisuuksia väijytyksiin, harhautuksiin ja hyökäyksiiin tuntemattomana puskien suojista.

Myönnetään, niinhän minäkin teen – sattuneesta syystä. Joudun pysymään anonymiteetin suojassa – ja se johtuu juuri tästä elämämme ajan pahalle haisevasta hengestä. Yritän kuitenkin pysyä todellisuuden, huumorin faktojen ja hyvän maun puitteissa heitellessäni mielipiteitäni ballistallani.

Kaikki eivät suinkaan tee näin – he luottavat enemmän siihen, että right or wrong, my cause is my cause.

Myös se oli odotettavissa, että härskeimmät hahmot käyttävät ihmisten surua ja murhetta lyömäaseena. Kun vihervasemmistoa lähellä olevat tahot käyttävät Jokelan murhenäytelmää astalonaan ja yrittävät peittää ne jäljet, jotka johtavat vihertotalitarismiin, kyse on vain – ja pelkästään – disinformaation levittämisestä.

Kun näitä juttuja lukee, tulee vakuuttuneemmaksi siitä, että osalla vihervasemmistoa ei ole todellakaan puhtaita jauhoja pusseissaan.

He ovat sisäistäneet loistavasti punajumalansa ajatusmaailman.

Wikicommon

Toverit! Kulakkien kapina teidän viidessä piirikunnassanne on murskattava säälimättä. – – On luotava esimerkkitapaus. 1) Hirtettävä (ja sanon hirtettävä sillä tavalla, että ihmiset näkevät sen) ainakin sata kulakkia, porhoa, tunnettua verenimijää. 2) Julkaistava heidän nimensä. 3) Otettava heiltä kaikki vilja. 4) Nimettävä panttivangit, kuten ilmoitimme eilisessä sähkeessämme. Tehkää tämä sillä tavalla, että ihmiset satojen virstojen säteellä näkevät sen, vapisevat, ottavat opikseen ja toteavat: ne tappavat verta janoavat kulakit nyt ja tulevaisuudessakin.

Tämän tueksi Lenin käski sulkea ”kulakit” (talonpojat), papit ja porvarit keskitysleireihin yhteiskuntaluokan tai ammatin perusteella, riippumatta heidän teoistaan. ja tämä on se sama tie, mikä odottaa satojatuhansia – jopa miljoonia – suomalaisia, jos nämä ihmiset saavat kiinni vallasta.

Me emme käy sotaa yksittäisiä henkilöitä vastaan. Me hävitämme porvariston luokkana. Älkää tutkinnassa etsikö asiakirjoja älkääkä todisteita siitä, mitä syytetty on tehnyt tai sanonut neuvostovaltaa vastaan. Ensimmäinen kysymys, joka teidän on hänelle esitettävä, koskee sitä, mihin luokkaan hän kuuluu, millainen on hänen alkuperänsä, kasvatuksensa, koulutuksensa, mikä hänen ammattinsa.

Nämä – kaikki omasta maailmankuvastaan toisella tavalla ajattelevat ihmiset fasistinippuun niputtavat – punatotalitaristit eivät puolusta suomalaisia eivätkä demokratiaa.

He haluavat kaaosta, vallankumousta, anarkiaa, ruumiita, väkivaltaa, tappaa toisinajattelijat ja ns. proletariaatin diktatuurin. Selitykset konservatiivisesta vasemmistolaisuudesta, vihreästä ateismista ja kansanvaltaisuudesta ovat näiden ihmisten kohdalla pelkkää sumutusta.

Cavem canem – sanoisi roomalainen.

Lähde: Wikipedia

Kotimaantoimittaja Minttu Mikkonen on mainio esimerkki siitä millaiseksi Hyysäri on muuttunut muutaman viimeisen vuoden aikana.

Lähde:HS

Joukko Tampereen yliopiston vallankumoustieteidenlaitoksen käyneitä toimittajabroilereita- ja kanoja istuu lasihäkissä – heitellen kiviä ruokkivaa kättä kohden lasin läpi.

Mikkonen kommentoi C.G.E. Mannerheimista väkisin tehtyä keskustelua otsikolla Sotapäällikkö ja suvaitsevaisuusharha.

Yhteisön suvaitsevaisuus mitataan toden teolla vasta silloin, kun puheeksi tulevat sen ikonit. Siitä mittarista katsottuna 2000-luvun Suomen ilmapiiristä on viime viikkoina saanut surullisen kuvan.

Kun moneksi haukutun ministerin kimppuun käydään takaapäin ja hänet kaadetaan jäätikköön, se on vitsi. Useassa lehdessä tätä ruumiillista väkivaltaa on kutsuttu ”leikkisästi” kääpiönheitoksi.

Kun edesmenneestä sotamarsalkasta tehdään fiktiivinen nukkeanimaatio, jossa tämä esiintyy korsetissa, kenraalit ja keskustelupalstoja täyttävät kansalaiset pitävät hahmon homoseksuaalisuutta rienauksena.

Yhtä paljon kuin suhtautumisesta Mannerheimiin ja Pekkariseen, näiden keskustelujen sanavalinnat kertovat suhtautumisesta homoihin, lyhytkasvuisiin ja vähemmistöjen edustajiin ylipäätään.

Ensimmäinen asia jossa Mikkonen menee metsään, on suhteellisuudentaju – tai itse asiassa sen puuttuminen.

Mannerheim oli suurmies – Pekkarinen ei. Mannerheim on kansallinen ikoni. Mies, joka yhdisti kansan huonoina aikoina ja luotsasi Suomen tulevaisuuteen – epäitsekkäästi.

Pekkarinen tunnetaan – valitettavasti – lähinnä välistävedoistaan, iltalypsyistään, kotiin päin vetämisestään ja poliittisesta nepotismistaan – itsekkyydestään.

Lisäksi Mannerhein on kuollut – Pekkarinen on elossa.

Näiden asioiden niputtaminen yhteen osoittaa toimittajalta suhteellisuudentajun ja asiakokonaisuuksien hahmottamiskyvyn puuttumista.

Seuraava asia jossa hän eksyilee – on edelleen suhteellisuudentaju.

Mikkosella – ja aika monella hänen toimittajakollegallaan – on sellainen varsin omalaatuista oikeudentajua edustava käsitys, että enemmistöä ja sen arvoja saa pilkata ihan niin paljon kuin haluaa – ja se on heidän mielestään jopa toivottavaa.

Näin nämä mikkoset – taktikot – asettavat vähemmistön – aina ja kaikkialla – enemmistön edelle. Näin nämä mikkoset – taktikot – asettavat vähemmistön – aina ja kaikkialla – enemmistön edelle. Pilkkaamalla enemmistön edustajia, arvomaailmaa, esikuvia ja maailmankatsomusta, pyritään hiljalleen tuhoamaan se kulttuuri joka nämä mikkoset on hoitanut, kouluttanut ja kasvattanut.

Suomen kaltaisessa enemmistödemokratiassa vähemmistö sopeutuu enemmistön tekemiin päätöksiin – ja enemmistö kunnioittaa vähemmistön oikeuksia.

Yhteiskunta tarvitsee esikuvia ja sankareita yhtä paljon, kuin se ei tarvitse omahyväisiä ja itsekkäitä poliitikkoja hoitamaan koko maan ja kansan yhteisiä asioita.

Eräs logiikka Mikkosen jutussa on kuitenkin kohdallaan. Se, miten hän on vetänyt Mannerheimin vertauspariksi nimen omaan Pekkarisen. Pekkarinen sopiikin vallan mainiosti näiden mikkosten maailmankuvaan.

Hän edustaa juuri sellaista arvomaailmaa, mitä nämä mikkosetkin edustavat. Jokainen päätelköön itse.

Kokeilepa Minttu-tyttö sananvapauden rajoja ihan huviksesi joskus tosissasi. Ei vaadi kovin suurta rohkeutta arvostella kansallisia instituutioita tällä 1970-lukua muistuttavalla hölmöläisten ja yleiseen huudon aikana.

Jos todella haluat testata suvaitsevaisuuden ja sananvapauden rajoja, kirjoitapa provosoiva nukkenäytelmä – tai vaikka ihana journalistinen juttu siitä – esimerkiksi käyttäen sanoja M*hammed, n*ekeri, s*mali, m*slimi tai m*stalainen. Ja lisäämällä vielä noihin sanan homo.

Veikkaan, että tulos saattaisi yllättää jopa Sinut.

Lähde: HS

Jatkona edelliselle – hieman pituudeltaan karanneelle kirjoitukselleni – jatkan sairausluokituksissa punapöhöstä suoraan viherkaihiin.

Tuohon samaan punapöhötykseen liittyen, haluaisin kommentoida hieman Tapio Laakson pakkotoistoa aiheesta. Tämä vesimelonia väriltään – päältä vihreä ja sisältä punainen – tosiduunarimmehan paiskii otsa hiessä töitä . Siis oman ilmoituksensa mukaisesti päivätöissä kansanedustajan avustajana sekä vihreän politiikan parissa.

Tässä meillä todellinen raaka duunari – varsinainen stahanovilainen työn sankari.

Hän toteaa – punapöhön oireisiin liittyen – blogissaan seuraavaa:

Pyhä Marski

Raimo Ilaskivi vaatii uusisuomi.fissä Mannerheimin häpäisijöiden päätä pölkylle.

Se on selvää, että kaiken maailman radikaalit ovat aina piiloutumassa taiteen vapauden taakse. He myös mielellään puhuvat sensuurista, jos johonkin ”taiteeseen” halutaan puuttua.

Marski, Suomen oman Muhammed?

Aivan selvää viherkaihia.

Nimittäin juttu menee näin. Muhammed on muslimien mukaan profeetta ja pyhä mies. Mannerheim on taas maallinen sotapäällikkö ja valtiomies. Ei kai heitä voi rinnastaa keskenään?

Juttua sivusta seuranneena minusta tuntuu, että tällaisen kommentin lausuminen on omiaan aiheuttamaan vähintään mielenosoituksen eduskuntatalon portailla – jos ei jotain vielä vakavampaakin.

Eikö nyt olisi syytä pyytää anteeksi tuota lausuntoa? Matti Vanhasen esimerkkiä noudattaen.

Tapio osoittautuu myös huumorimieheksi.

Joku irvileuka oli käynyt lisäämässä tuon kirjoituksen kommenttiosiolle nimimerkki P:n Jussi Halla-ahon vieraskirjassa esittämän performanssi-ideansa Tämän kyseisen idean on muuten Lotta Roti pelastanut blogiinsa kokonaisuudessaan.

Tapio jaksaa nähdä kommentissaan kuolleiden ihmisten kunniassa seuraavaa:

Varmaan ihan ok tuohon Uffeen asti, sen jälkeen saattaa mennä kunnianloukkauksen puolelle. Siis kun tulee elossa olevia henkiöitä kehiin.

Eli Tapion mielestä kuolleiden kunniaa saa loukata? Mielenkiintoinen näkemys.

Kuten tämäkin:

Enimmäkseen tuo vaikuttaa vain kehnolta taiteelta.

Eli P:n käsikirjoitus vaikutti enimmäkseen kehnolta taiteelta – näkemättä esitystä?

Ja

Marski-pätkän taidearvoa en lähde vielä arvioimaan. On parempi nähdä teos ennen kuin alkaa kriitikoksi.

Tämä taas arvioidaan vasta näkemisen jälkeen?

Selvää viherkaihia – sanoisin ilman lääkärin koulutusta.

No – toisaalta on ymmärrettävä, että Tapio on vahvan vaikutuksen alla lapsuutensa kasvanut, eikä voi sille mitään.

Isäpappa Jakesta löytyy myös mielenkiintoisia asioita.

Ilkka Kylävaara kirjoittaa kirjassaan Taistolaisuuden musta kirja, Jaken kanssa käymästään – varsin mielenkiintoisesta – puhelinkeskustelusta seuraavasti:

– Laakso.
– No. Kylävaara moi. Oletko pahassa paikassa?
– Odotan tässä autoa, mutta kerro.
– Tuli sellainen tieto että 8.2.2003 olit Iltalehdessä sanonut, että olit eräänlainen KGB:n konsultti, joka valitsi
kotiryssille kontaktin ja päinvastoin.
– Niinhän siellä taisi olla.
– Oletko luovuttanut rekistereitä suomalaisista henkilöistä?
– Siis tuo ikivanha juttu, jonka Supo on tutkinut!
– Epäiltiinkö Sinua maanpetoksellisesta toiminnasta?
– No siinähän saakeli pengotte!
– Kekkonen kuulemma pelasti sinut.
– No jotain hyvää se Kekkonenkin.
– Me historiantutkijat …
– Historiantutkijat!
– Me historiantutkijat haluamme tietää totuuden.
– Kuule mulla on nyt kiire. Että terve!

… että terve…

Samasta aiheesta kirjoittaa muuten hieman laajemmin Erkki Aho blogissaan.

Isäpappa Laaksolla on moneen muuhunkin asiaan mukaan tempautuneena myös toinen varsin mielenkiintoinen episodi henkilökohtaisessa historiassaan. Otetaan hieman taustaa asioille.

Kun Neuvostoliitto oli kulkenut tiensä päähän elokuussa 1991, yrittivät vanhoilliset kommunistit vielä kerran saada otetta kaappaamalla varapresidentti Gennadi Janajevin johtaman juntan voimin vallan tuolloiselta valtionpäämieheltä Mihail Gorbatshovilta.

Kaappaushanke kuivui kasaan – koska se oli humalassa suunniteltu, humalassa toteutettu ja krapulassa päätetty.

Se päätti Neuvostoliiton tarun ja ns. Glasnostin ajan. Tuolloinen Venäjän federaation presidentti Boris Jeltsin nousi vastustamaan vanhoillisia kaappaajia ja pyrki ottamaan käsiinsä vallan Venäjän alueella vetoamalla väestöön.

Ryhmä puoluemiehiä menneisyyden pimeästä ryhtyi kääntämään kehityksen kulkua taaksepäin kohti yksinvaltaa ja terroria, vaikka neuvostokansalaisten ja erikseen venäläisten suuri enemmistö on kääntänyt selkänsä kaappaajien edustamalle asialle.

Käytännössä kaappaajat pyrkivät vain pitämään kaiken vallan omissa käsissään, heillä ei ollut konkurssiin ajautuneen kansantalouden elvytykseen tai yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen minkäänlaisia lääkkeitä. Heidän metodinsa ovat vieneet kommunismin – ja sen mukana sen lippulaivan – vararikkoon, eikä uusi kierros sortoa ja kärsimystä voinut enää muuttaa ryysyköyhälistöä hyvinvoivaksi kansakunnaksi.

Varapresidentti Gennadi Janajevin johtama kaappaus oli kuitenkin – toteutuksestaan huolimatta – pitkän tähtäyksen suunnitelma. Kommunistipuolueen vanhoillista siipeä, asevoimia ja salaista poliisia KGB:tä edustavat sisäpiirit alkoivat vuosi ennen H-hetkeä vyöryttää Gorbatshovin ympärille kokoontuneiden uudistusmielisten asemia. Vanhoilliset täyttivät avainaseman toisensa jälkeen. Heillä ei ollut kiirettä syrjäyttää Gorbatshovia, koska he pystyivät manipuloimaan häntä. Kiire heräsi lopulta vallankumousyritystä edeltäneenä viikonloppuna. Näin siksi, koska tiistaina oli määrä aloittaa Neuvostoliittoa perusteellisesti muuttavan uuden liittosopimuksen allekirjoittaminen.

Uusi liittosopimus olisi siirtänyt – vanhan järjestelmän puitteissa – suuren osan valtaa keskukselta tasavalloille ja merkinnyt kommunistipuolueen vallan katoamista lopullisesti. Liittosopimuksen estävä vallankaappaus tähtäsi siten ennen kaikkea Venäjän demokraattisia valtaelimiä ja sen presidenttiä Boris Jeltsiniä vastaan. Asevoimat, salainen poliisi ja puolue pelkäsivät, etteivät ne pysty manipuloimaan Jeltsiniä.

Ja mikä onkaan mielenkiintoisinta koko asiassa – näin suomalaisittain?

Jaakko Laakso ja Esko-Juhani Tennilä marssivat kiltisti Tehtaankadun suurlähetystöön saamaan ohjeita vallankumousjuntalta – ennen sen kaatumista.

Noin yleisesti ottaen – vanha kansanviisaus sanoo , että hedelmät harvoin putoavat kauas puustaan – etenkään vesimelonit.

Suosittelen silti käyntiä optikolla – tai ainakin sävylasien pois ottamista.

Lähteet: HS, STT, Tapio Laakson blogi, Wikipedia, Erkki Ahon blogi, Ilkka Kylävaara; Taistolaisuuden musta kirja

Disclaimer: Tämä kirjoitus on sitten – taas vaihteeksi 😉 – hieman normaalia pidempi. Toivottavasti jaksatte lukea sen loppuun saakka.

Viime aikoina on noussut tavanomaista runsaammin esiin erilaisia punaprovokaatiota – näin tasavaltamme 90-vuotisjuhlien merkeissä.

Näiden punaprovokaatioiden takaa ei todellakaan löydy todellista arjen vasemmistolaisuutta. Sitä hielle haisevaa, ahkeraa ja perinteistä – sekä tehdyistä sitoumuksista – kiinni pitävää duunarimentaliteettia.

Nyt näyttää siltä, että – pieni mutta äänekäs – joukko elämästä vieraantuneita (pseudo)akateemisia punavihreitä on nähnyt tilaisuutensa tulleen kansallisvaltion ja aidon yhteisöllisyyden halventamisen tavoitteissaan. Nämä ihmiset eivät ole tehneet päivääkään ns. ruumiillista – tai muutakaan tuottavaa tai oikeaa – työtä. Nämä – varsin kaukana duunarista olevat – apurahojen, opiskelu- ja työmarkkinatuen voimin vallankumoustaan omassa pienessä piirissään pusaavat – lähinnä säälittävät – yhteiskuntamme antamiin palveluihin ja suojaan kiittämättömästi suhtautuvat jäsenet.

iltalehti

Suurin osa tästä elämän todellisesta olemuksesta ymmärtämättömien ihmisten öyhötyksestä on sitä tuttua tasoa. Samaa biodynaamista lannoitetta kuin Helsingin Sanomien – ja etenkin sen NYT-liitteen toimittajakunnan – ymmärrys yhteiskunnallisista asioista ja sen tuotoksena syntynyt ns. journalismi.

Sehän on kuin kuin Ahti-silli – ei päätä, ei häntää.

Tuossa lehdessä ja sen rönsyissä julkaistun söperryksen voi jättää täysin omaan arvoonsa – Hyysäri kun ei ole enää luotettavaksi tunnettu ja poliittisesti sitoutumaton lehti. Se on Tampereen yliopiston stalinistien ja viherhöperöiden Totuuden Torvi – epäluotettava, puolueellinen, herjaava sekä valheesta jo muutaman kerran kiinnijäänyt jonninjoutava paperijäte.

Myös Helsingin seurakuntayhtymän perinteinen Kirkko ja kaupunki-lehti on liittynyt itseruoskintakerhoon. Se teki sen aikaisemmin uskonasioissa, antamalla viime keväänä eräälle fundamentalistiselle islamistijoukolle laajasti palstatilaa kirkon lehdessä.

Homma jatkuu. K & K on julkaissut epämääräistä tuubaa yleisönosastollaan. Eräs punavirhe – nimeltään Kari Lintunen – aloitti propagandakampanjansa viime viikon numerossa seuraavasti:

Vuoden 1918 kansanmurhan syylliset selvitettävä (18.2.2008)

Tiistaina 5. helmikuuta Ylen Dokumenttiprojektin esittämä Seppo Rustaniuksen Uhrit 1918 oli vavahduttavaa katsottavaa.

Työläismiehet ja naiset, jotka oli ahdistettu lapsineen suoranaiseen maaorjuuteen ja kerjäläisyyteen, alkoivat vaatia oikeuksiaan inhimilliseen elämään. Tässä vuosien 1917–18 historiallisessa tilanteessa, jolloin Suomi oli julistautunut itsenäiseksi valtioksi ja jonka Leninin johtama Venäjän hallitus oli ensimmäisenä tunnustanut, olisi ollut luontevaa suunnata kansanvaltaisen valtiojärjestyksen tielle.

Toisin kuitenkin kävi. Valkoinen sotakoneisto oli valmistautunut hyvissä ajoin torjumaan työläisperheiden toiveet paremmasta elämästä. Lyhyen sisällissodan jälkeen, jossa valkoinen osapuoli murskasi saksalaisten ja ruotsalaisten avulla työväestön oikeutetut vaatimukset, alkoi kuukausia kestänyt mieletön murhaaminen. Uhreina olivat syyttömät miehet, naiset ja lapset. Päävastuullisena ja käskyjen antajana oli C.G. Mannerheim, jonka ratsastajapatsas seisoo vieläkin keskellä Helsinkiä.

Vuoden 1918 tapahtumat on selvitettävä viimeistä piirtoa myöten, koska kansanmurhan tunnukset ovat niin selviä ja kiistämättömiä. Ja tietenkin myös siksi, että vastaava ei enää koskaan toistuisi. Kirkkomme, jonka suojissa hirmutekoja myös tehtiin, on ollut vuosikymmenien ajan hiljaa ja näin hyväksynyt raakalaismaiset teot ihmisyyttä vastaan. Olisi paikallaan, että kirkkoisät viimein nöyrtyisivät tosiasioiden edessä ja pyytäisivät oikeudettomasti surmatuilta ainakin anteeksi.

Kari Lintunen

Muuten hyvä – mutta ei.

Lintusen kirjoitus on täynnä karkeita asiavirheitä ja vääristelyjä. Mutta asiaan ja nykyiseen taistoon ilmeisestikin olennaisesti kuuluvia sellaisia.

On totta, että vuoden 1918 tapahtumat kumpusivat yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta – jopa suoranaisesta vääryydestä. Sosialidemokraattinen liike, maailman tapahtumat ja Venäjällä tapahtunut vallankumousten ketju antoivat lisää vauhtia vääjäämättömälle yhteiskunnalliselle kehityskululle. Murheellista on se, että muutokset nopeutuivat väkivaltaisesti – sisällissodalla.

On muistettava, että ruudinsavun, kostonhimon ja pahimman verihuuman hälvettyä valkoinen Suomi – voittajat – muuttivat hyvin nopeasti lainsäädäntöä ja vapauttivat torpparit ja mäkitupalaiset maaorjuuteen rinnastettavasta asemastaan. Tämän vuoksi Suomi kiinteytyi vahvaksi agraariksi kansallisvaltioksi vuoteen 1939 mennessä.

Ilman tuota kehitystä historia olisi toisenlainen.

Juuri tuota toista historian polkua tuntuu Lintunen haikailevan. Hän haluaisi, että Suomi olisi seurannut Venäjän bolshevikkivallankumouksen viitoittamaa polkua. Sitä polkua, jonka maamerkkeinä lasketaan olevan – inhimillisen kärsimyksen ja vääryyden loppuhuipentumana – noin 150 miljoonan ihmisen suunnattomat kärsimykset ja väkivaltainen hengenmenetys.

frotline.org.za

Orjuus ja orjuutetun ihmisen kuolema.

Jos Suomesta olisi tullut punainen – kuten Lintunen ilmeisesti toivoo – niin sen uhreina olisivat olleet entistä syyttömät miehet, naiset ja lapset.

Kannattaa myös muistaa, että punainen osapuoli lähti tekemään aseellista kapinaa laillista hallitusvaltaa – ase kädessään. Lintunen tuntuu autuaasti unohtavan punaisen terrorin uhrit. Valkoisen terrorin uhreja tässä mitenkään unohtamatta ja väheksymättä.

Etenkin nämä torpparit ja mäkitupalaiset – mutta myöskin muut työläiset – tulivat raa´asti huijatuksi punaisten johdon puolelta. Eivät he olisi saaneet omia maatilojaan – vapaudesta nyt puhumattakaan – punaisessa Suomessa. He olisivat joutuneet orjuuteen ja orjuutetun kohtaloon – ihmisarvon vastaiseen elämään ja kuolemaan.

C.G.E Mannerheim kielsi jo sodan kuluessa summittaiset – ilman oikeudenkäyntiä tehdyt – teloitukset ja kostotoimet. Vihan laantumisella kun on ihmisluonnossa oma aikansa ja paikkansa, nämä käskyt eivät toteutuneet kaikkialla välittömästi.

Tuosta asiasta on turha syyttää Mannerheimia. Hän tuli tavallaan – ruotsinkielisenä Tsaarin ratsuväkiupseerina – hieman ulkopuolisena koko sotaan. Tultuaan sodanjohtajaksi – ja myöhemmin – valtionpäämieheksi – hän aloitti omasta tahdostaan paluunsa oman kansansa jäseneksi.

Hän pyrki toimillaan kaventamaan sitä sodan aiheuttamaa varsin syvää kuilua ja inhimillistämään punaisten kohtelua. Niin sotajohtajana kuin valtionhoitajanakin.

Lisäksi hän luopui vapaaehtoisesti vallasta demokraattisten vaalien jälkeen. Ei hän ollut verinen diktaattori.

Koko sotien välisen ajan hän oli politiikan ulkopuolella ja osallistui lähinnä sosiaaliseen työhön. Näistä tunnetuimpia areenoita olivat Suomen Punainen Risti ja – hänen oma luomuksensa – Mannerheimin Lastensuojeluliitto. Lisäksi hän toimi muun muassa partiolaisten suojelijansa. Tässä ominaisuudessa hän tapasi kotonaan Kaivopuistossa myös partio liikkeen legendaarisen perustajan B-P:nSir Robert Baden-Powell of Gilwellin.

Kun sota syttyi Neuvostoliiton oikeudettoman hyökkäyksen myötä 1939, Mannerheim asettui kansansa käytettäväksi uudelleen. Hänen viimeinen palveluksensa Suomelle, oli toimia kansallisena keulakuvana – Tasavallan presidenttinä – sodan jälkeisinä vaikeina aikoina. Heikosta terveydestään ja korkeasta iästään huolimatta.

Tässä merkityksessä Mannerheim oli suurmies ja hänen patsaansa kuuluu sinne missä se nytkin on.

Vuoden 1918 tapahtumat on selvitetty – harvinaista kyllä – voittajien eli valkoisen Suomen puolesta jo perinpohjin. Mitään uutta näistä asioista tuskin voidaan enää oppia.

Kirkolla ei tässä asiassa ole myöskään enää mitään anteeksipyydettävää. Talvisodan jälkeen – 23.1.1940 – yhteiskunnalliset haavat luotiin umpeen. Kuuluisassa Tammikuun kihlauksessa punainen ja valkoinen sopivat virallisella tasolla erimielisyytensä. Samoihin aikoihin kirkko pyysi anteeksi vapaussodan vääryyksiä ja myös siunaamattomien punaisten ruumiit sallittiin tuoda kirkkomaille.

Juuri näitä kerran sovittuja asioita ja arpisia haavoja on nyt jokin militantti vähemmistölauma kaivamassa uudelleen auki.

Samaan kehityskulkuun kuuluu myös erään julkisuisuushakuisen yhteiskunnan elätin kaavailema Mannerheimista kertova nukkeanimaatio. Tuohon kuolleen henkilön – lainvastaiseen – häpäisemiseen voisi oikeastaan sanoa, että tuollaista kunniaa ei voi häpäistä. Yrittäjät tekevät itsestään – 1970-stalinistien tavoin – pellejä historian silmissä.

Tähän haluan kuitenkin todeta, että suurmiehen – joka oli koko aikuisen ikänsä ajan varsin tunnettu naiskauneuden arvostaja – maine tuskin kärsii näistä tarkoitushakuisista hyökkäyksistä.

Hänen seuranaan – ja kumppaneinaan – oli hovinaisia, oopperalaulajattaria, diplomaatin rouvia ja tietysti viimeisenä erään ranskalaisen kreivin vaimo.

En ole mitenkään suuri Mannerheim-fani, ymmärrän kuitenkin hänen välttämättömyytensä oman – ja myös nykyisen – aikansa symbolina ja kansakunnan yhdistäjänä.

Suuret miehet tekevät myös suuria virheitä. Mutta se ei heidän arvoaan mitenkään vähennä. Kun ei tee mitään, ei tee myöskään virheitä.

Tästä punapöhötyksestä ei myöskään puutu ns. tahatonta hauskuutta… 😀

Näihin samoihin aikoihin Jussi Halla-aho – sekä me hänen perskärpäsensä – olemme päässeet mukavan – ja ah niin läpinäkyvän – mustamaalauskampanjan kohteiksi. Kansallisvastaisia blogeja nousee – toistaiseksi, ennen kuin väsy ja työmarkkinatuki loppuvat – kuin sieniä sateella ja vihapropagandan tulva on huipussaan. Kiitos mainostamisesta.

Kuten Sex Pistolsin manageri Malcom McLaren sanoi aikoinaan, any publicity is good publicity.

Tai asiaa toiselta puolelta tarkastellen.

Nimimerkki IDA kommentoi erääseen – samaan kehityskulkuun liittyvään – toiseen ilmiöön Jussi Halla-ahon vieraskirjassa:

Oikeat kommarit, sen enempää kuin dadaistit tai surrealistitkaan eivät koskaan pelänneet provokaatiota. Mitä raivokkaampi yleisö sitä parempi

Ai niin. Ettei unohdu.

Eräs lukija piti edellistä kirjoitustani vasemmistolaisena.

Hyvä niin.

Olen nimittäin huomattavasti mieluummin vasemmistolainen, kuin punapöhöä poteva – todellisuudesta jalat puoli metriä maan pinnan yläpuolella – leijaileva punavihertävä maailmanhuonontaja.

Lähteet: Wikipedia, Kirkko ja Kaupunki, Mannerheim historia, Jussi Halla-aho, IDA

Saamme sitten nukkua yömme rauhassa – kuten kaikki tulevatkin jälkipolvet.

Näiden asioiden ja alan rautainen ammattilainen, Rauhanliiton sotilaskomentaja Laura Lodenius lupaa meille: Jos sota syttyy, ei tänne maavoimia vyöry,   päivän Hyysärissä julkaistussa artikkelissa.

Tuota osaamista ja ammattitaitoa vastaan on turha defensiivinkään toimintansa perustavan offensiivisen alan ammattilaisen sanoa varmaankaan mitään…

Vai mitä luulette?

Vanha tuttumme – kansakunnan  totuuden torvi – toimittaja Tanja Aitamurto on päässyt mieliteemansa – Suomen kansallisvaltion ja yhteiskuntajärjestelmämme romuttamisen – pariin.

Hän ihmettelee tyypilliseen tapaansa, että kun maanantaina kampanjoitiin maailmalla -30 maassa -rypäleaseiden kiellon puolesta, miksi kampanja ei näkynyt Suomessa.

Sattuneesta syystä – Tanjaseni. Sattuneesta syystä…

Miksi ei, Rauhanliiton toiminnanjohtaja Laura Lodenius?
Nukkuuko suomalainen rauhanliike?

”Maailmalla ensisijaisesti humanitääriset järjestöt kampanjoivat rypälepommeja vastaan, eivät rauhanjärjestöt. Suomessa humanitääriset järjestöt kuten Suomen Punainen Risti eivät ole ottaneet kantaa rypäleaseisiin. Meidän kaltaisella pienellä rauhanjärjestöllä ei taas ole resursseja suuriin tempauksiin”,

hän selittää.

Nimen omaan selittää. Tyhjät tynnyrit ja niin edelleen…

Mikä helvetti tässä – muuten minulle niin rakkaassa – kansassamme on vikana?

Kautta aikain joukossamme on ollut – kansainvälisestikin vertailtuna – hälyttävän suuri joukko omaa kansaansa selkään puukottavia ja omiin housuihinsa laskevia opportunistisia ja/tai egosentrisiä pettureita. ja joukko typeryksiä, jotka ovat uskoneet heidän potaskaansa.

Suomi – 5 miljoonaa asukasta ja vahva demokraattinen hallinto – ei todellakaan ole mikään suuren luokan uhka maailmanrauhalle .

Päin vastoin.

YK-liittona itseään mainostava Rauhanliitto näyttää unohtaneen sen tosiasian, että Suomi on tunnustetusti rauhanturvaamisen supervalta.

Ja osittain juuri tuosta syystä myös allekirjoittanut on palkittu kollektiivisesti Nobelin rauhanpalkinnolla vuonna 1988. Yhdessä kaikkien muiden käiväröiden kanssa.

Minä kysyn Sinulta Laura – mitä todellista Sinä olet tehnyt maailmanrauhan eteen?

Minä – kuten monet muutkin faitterit – olemme sentään panneet oman perseemme peliin täysin tuntemattomien ihmisten puolesta. Ihmisten, jotka edustavat aivan eri uskontoa, kansallisuutta ja kulttuuria. Ja osa heistä on suhtautunut varsin vihamielisesti meihin ja ajamaamme rauhanasiaan.

Mutta nyt päästäänkin Lauran varsinaiseen aiheeseen:

Lodenius myös perää hallitukselta ryhtiä rypäleaseiden kieltoon tähtäävissä neuvotteluissa, joissa on mukana yli 80 maata. Hallitus on linjannut, että Suomi osallistuu prosessiin muttei kannata rypäleaseiden täyskieltoa. Kansainväliset neuvottelut etenevät joulukuussa. Sitä ennen Suomen pitäisi Lodeniuksen mielestä määritellä tavoitteensa, kynnyskysymyksensä ja etenkin se, millaisia rypäleaseita Suomi haluaa käyttää. Hän kelpuuttaisi sellaiset, joista ei jää räjähteitä maastoon.

Ihan tiedoksesi – Laura – rypäleaseilla korvataan jalkaväkimiinat. Ne, joiden täysikieltoon typerä ja asiansa osaamaton valtionjohtomme on hissukseen sitoutunut.

Mitä yhteistä näillä aseilla sitten on suomalaisittain?

Ainakin se, että niihin ei kukaan kävele vahingossa. Niitä käytetään sellaisia ihmisiä vastaan, jotka tulevat väkivalloin valloittamaan Suomea. Ja aiheuttamaan siinä sivussa myös lodeniuksille tuskaa ja kärsimystä.

Jalkaväkimiinat ovat toisaalta sivullisille turvallisempi järjestelmä. Jos ja kun niitä sotatilanteessa käytetään, niistä tehdään tarkat kartat – purkamista varten.

Suomi ei ole Vietnam eikä Kongo. Suomi on sivistysvaltio. Piste.

Ja ihan sivukommenttina; niitä jalkaväkimiinoja pystyy mikä tahansa koulutettu suomalainen perusyksikkö kasaamaan tarvittaessa ns. hätätarpeista.

Suomalaisittain jalkaväkimiinat kieltävä sopimus on juuri sen arvoinen mille se on kirjoitettu – paperia.

Kukkahattutoimittajamme mukaan rypäleaseiden ongelmana pidetään niiden huonoa toimintavarmuutta: räjähtämättömät ammukset vammauttavat siviileitä sotien jälkeenkin.

Miksi emme siis pysyttäytyisi jalkaväkimiinoissa?

Lodeniuksen mukaan sopimus voi päätyä kieltämään rypäleaseet, joita Suomella on ja joita Suomi aikoo hankkia. Rypäleaseille on kaavailtu puolustusvoimien mukaan tärkeää, lähes korvaamatonta roolia Suomen puolustuksessa.

Virallisesti – kyllä.

Lodenius arvelee Suomen passiivisuuden johtuvan erimielisyyksistä: ulkoministeriössä ei haluta toistaa ”miinakatastrofia”, puolustusministeriössä halutaan pysyä ulkona sopimuksesta.

Ymmärrettävistä syistä.

Hallituksen pitää käyttää rohkeasti poliittista ohjausta, hän patistaa. Eikä puolustusvoimille saa antaa liikaa sananvaltaa. ”Demokraattisessa valtiossa sotilaat eivät määrää vaan noudattavat päätöksiä, joita ulkopoliittinen johto linjaa. Eikä tällaisia sopimuksia luoda harmiksi sotilaille, vaan ihmisten suojaksi”, hän muistuttaa.

Jaha – nyt Suomi onkin sitten luisumassa kohti sotilasdiktatuuria?

Höpö, höpö…

”Näyttää siltä, ettei miinaprosessista opittu mitään. Globaalin kansalaismielipiteen vahvuus yllätti silloinkin 8jalkaväkimiinakysymyksessä) Suomen. Mielipide olettaa, etteivät sivistysvaltiot käytä epäinhimillisiä aseita. Eikä moraalikysymyksiä voi enää sivuuttaa puolustuspolitiikassa.”

Sota on moraalin ulkopuolella. Sota on politiikan jatke. Sellainen, jonka tavoitteena on tuhota vihollinen. Sotatilanteessa Lodeniuksella ja hänen moraalillaan pyyhitään takapuolta. Ja pahimmassa tapauksessa joku pyyhkii itsensä Lodeniuksen takapuoleen.

Suomen Puolustusvoimat ovat samanlainen asia kuin palokuntakin; kumpikin pitää olla olemassa kansalaisten ja lailisen yhteiskuntajärjestyksen suojelemiseksi pahimmassa kuviteltavissa olevassa tilanteessa eikä kuitenkaan kukaan halua joutua tilanteeseen joissa niitä joudutaan käyttämään.

Tämän pitäisi olla hyvin yksinkertaisesti muotoiltu totuus.

Hänen mielestään Suomen olisi viisasta myös varautua kieltoon tutkimalla vaihtoehtoja rypäleaseille.

Nyt minä taas kysyn puolestani – mitä helvetin vaihtoehtoja enää on olemassa jalkaväkimiinojen kieltämisen jälkeen. Nyt Lodeniuksenkin on valittava kahdesta pahasta se pienempi.

”Ja millaisen hyökkäyksen varalle rypäleaseita oikeastaan tarvitaan? Jos sota syttyy, ei tänne maavoimia vyöry.”

Kiitos tiedosta – rouva kenraali.

Totuus on kuitenkin se, että ainoa mahdollinen vihollisemme nykyisin kuviteltavissa olevassa tilanteessa on Venäjä.

Ja nyt tarkkana Laura: Venäjän sotilasdoktriini perustuu laajamittaiseen ja totalitaariseen maahyökkäykseen. Offensiiviin. Muut puolustushaarat ovat vain ja ainoastaan tukemassa maavoimien suorittamia pääsotatoimia. Kuten Neuvostoliitonkin aikoihin.

Sitä aikaa – oi Lauraseni – Sinä et taida edes muistaa…

Rypäleaseiden ulottumattomissa olevat tietoverkkosodat ja ilmahyökkäykset ovat hänen mielestään todennäköisempiä, mutta puolustusvoimissa ei haluta tätä tunnustaa.

Mihin perustat väitteesi?

Jos Lodenius ei usko oman kansansa veristä historiaa – eikä Lähi-Idän viimeaikaisia tapahtumia -todeksi, hänen kannattaisi varmaankin kysyä esimerkiksi Virolaisilta kannattiko antautua Neuvostoliitolle ilman minkäänlaista aseellista vastarintaa vuonna 1940?

Omatkin veteraanimme voisivat kertoa hänelle muutamia elämän realiteetteja, mutta eihän aivopesty egoistisen hyvinvointiyhteiskunnan piloille kasvamatta jätetty kakara heitä tietenkään usko.

Syy miksi Lodenius saa meuhkata ja vouhkata kavereineen typeriä ajatuksiaan on veteraanien teoissa.

He pelastivat maamme ja sen yhteiskuntajärjestyksen. Näköjään sen vuoksi, että kaikenmaailman kukkahattuvouhottajat ja hattivatit saavat pilata sen.

Ilman heitä Lodeniustakaan tuskin olisi edes olemassa.

Maailmassa kannattaa lodeniustenkin muistaa kuitenkin muutama olennainen asia:

Se, joka ei tunne historiaansa, joutuu elämään sen uudestaan…

Eftervärld – stå här pä eget bottnet och lita icke på friemmande hielp…

Ne kuulostavat varmaan kovin vanhoilta ja kalutuilta – mutta pitävät sisällään suuren viisauden.

Puhumattakaan tästä roomalaisesta viisaudesta:

Si vic Pacem – Para bellum

Joka isävainaani vapaan käännöksen mukaan on; Jos haluat rauhaa, osta Parabellum.

Olen itse taipuvainen ajattelemaan kotoisesti:

Rautaa rajalle – varustautumisen veroina maksettu hiki säästää verta pahan päivän tullen.

Millä ajattelit muuten meidän puolustautuvan hyökkäyksen tullen, Lauraseni?

Heittelemällä kävyillä vai kukkakimpuilla. Siis tätä rauhanomaisissa aikeissa raiskaavaa, murhaavaa ja ryöstelevää vapauttajaa?

Sitä – joka Sinun mielestäsi ja vastoin ammattilaisten tietoja – ei käytä offensiiviinsa maavoimia.

Uskottava kai se on – rou-va ken-raa-li!

Lähde: HS

Jk. Varsin hyvin tuntuvat paikalliset pärjäävän Irakissa ja Afganistanissakin nykyään. Suomalaisilta opitun sissitaktiikan voimin, huonosti varustettuina ja käytännössä katsoen ilman minkäänlaista logistiikkaa tai nykyaikaista komento- ja viestijärjestelmää. Natoa vastaan.

On se kumma se…


Site Meter

    Aamulehti

    Viime päivinä ikioman nomenklaturamme mediaorkesteri on poistanut sordiinon Nato-trumpettinsa edestä.

    Mistä on sitten oikeastaan kyse? Yleisestä vai yksityisestä edusta?

    Muistamme varmaan kaikki mainiosti puolustusministeri Jyri Häkämiehen taannoiset lausunnot Washingtonissa ja niitä seuranneen pienen mediamyrskyn.

    Häkämiehen puheet pitää kuitenkin laittaa tässäkin keskustelussa oikeaan kontekstiinsa. Häkämies heitti ns. pallon jolla hän testasi kuinka hereillä Venäjä on ja kuinka tähän – kabineteissa jo pitkään valmisteltuun asiaan – suhtaudutaan sekä kotimaassa että ns. ystävällismielisessä lännessä.

    Kun pallo kimposi takaisin, Häkämies totesi isseekseen, ettei kannata strittailla luuvarttiin – se kun tulee omille kintuille – ja kutsui paikalle selityskuoron. Ja selityskuoro aloitti taustalaulunsa.

    Niinpä, niin…

    Nato-jäsenyys ei näyttäisi enää olevan mikään vaihtoehto. Siitä on olemassa tarvittava kotimainen poliittinen konsensus ja poliittiset oligarkit ovat tehneet päätöksensä vastoin kansan enemmistön tahtoa. Jotta sisäpolitiikka näyttäisi edes hieman demokraattiselta, nomenklatura on aloittanut propagandakampanjan muuttaakseen kansan mielipiteen edes vähemmän Nato-kielteiseksi.

    Nykyisen suomalaisen oligarkian suurin työpanos näyttäisi kuluvan siihen, että se yrittää näyttää epätoivoisesti demokratialta.

    Myös pääministeriksemme – jostain sattuneesta syystä – juurtunut Matti ”Dhimmi” Vanhanen kommentoi asiaa viime viikonloppuna. Hän totesi, että Nato ei ole minulle mikään ideologinen kysymys. Se on poliittinen tarkoituksenmukaisuuskysymys..

    Vanhasen lausunto on harvinaisen suoraviivainen ja kertoo kaiken olennaisen lausujansa todellisista tarkoitusperistä.

    Masa kysyy ja vastaa samalla itselleen:

    Onko nyt olemassa sodan uhkaa, onko Natosta muodostumassa kriisinhallintajärjestö ja kallistuuko aseteknologia niin paljon, että Suomen kaltainen maa ei yksin pysty ylläpitämään esimerkiksi ilmavoimia.

    Se koskee 2020- ja 30-lukua, jos aseteknologia koko ajan kallistuu. Silloin saattaa syntyä tilanne, jossa pienten maiden mahdollisuudet ylläpitää vaikkapa ilmavoimia vaikeutuvat. Paineet tehdä yhteistyötä kasvavat.

    Tämä tarkoittaa, että myös Masa on valmis pyyhkimään kansallisvaltiolla, isänmaalla ja itsenäisellä puolustuskyvyllä takapuolensa säästääkseen rahaa tai ansaitaakseen sitä enemmän.

    Raha, raha, raha…

    Juuri tämän saman ajattelutavan vuoksi jouduimme 1939 vihamielisen invaasion kohteeksi täysin puutteellisesti varustautuneina. Se armeija, jonka piti suojella Suomea ja suomalaisia, oli varustettu pääasiallisesti varustuksella Malli Haihattelijat.

    Tuon ajan poliittisten päättäjien kykenemättömyys, ajattelemattomuus, ahneus, itsekkyys ja säästäminen väärässä paikassa sai aikaan sen, että suomalaista verta vuoti aivan liian paljon ja aivan liian turhaan.

    Olen sanonut joskus aikaisemminkin, että sotaväellä ja palokunnalla on kaksi yhdistävää tekijää. Kukaan ei oikeasti halua käyttää kumpaakaan siihen mihin ne on tarkoitettu, mutta toisaalta kumpikin pitää olla olemassa siksi, ettei sitä minkä torjuntaan ne on tarkoitettu pääse koskaan syntymään.

    Vanhanen totesi muuten myös, ettei Venäjän pelon ei pitäisi antaa määritellä keskustelua.

    Ja tästähän me pääsemme suoraan eiliseen korkean tason puheenvuoroon. Sellaiseen joka on tilattu virkamiestaholta oligarkkien tueksi.

    Puolustusministeriön ylijohtaja Järvenpää nimittäin loihe lausumaan, että Nato-jäsenyys suojelisi Suomea sotilaalliselta uhalta. Samaan hengenvetoon hän toteaa myös, että kylmän sodan haamut on häädettävä Suomesta:

    ”Kaikki suomalaiset seisoisivat ulkona, ottaisivat toisiaan kädestä kiinni ja huutaisivat yhteen ääneen: Kylmä sota on ohi! Ehkä tällainen puhdistautumisrituaali ajaisi kylmän sodan haamuja Suomesta”, ylijohtaja Pauli Järvenpää puolustusministeriöstä pohtii.

    Hänen mielestään vanhat ”ajatushaamut” leimaavat suomalaista keskustelua sotilasliitto Natosta. ”Kuvitellaan, että Eurooppa on jakautunut, Yhdysvallat jyrää Natossa ja Nato on suunnattu Venäjää vastaan.”

    Totta, mutta sotilasmaantiede eikä asemamme Venäjän naapurimaana ole todellakaan muuttunut miksikään. Eikä myöskään se, että Venäjä on ja pysyy suurvaltana.

    Tämä on viisaus joka pitäisi meidän kaikkien suomalaisten muistaa aina. Myös politiikkojen.

    Henkilökohtaisesti en näkisi ollenkaan pahana asiana paluuta J.K. Paasikiven oppeihin virallisellakin tasolla.

    ”Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen”

    Järvenpää näkee puolustuspolitiikan kovimman ytimen täysin eri tavoin kuin nationalistisesti ajatteleva ihminen. Hänen mielestä Nato-jäsenyys on kuin palovakuutus: Se auttaa vahingon sattuessa eli sotilaallisen voimankäytön uhatessa.

    Oma kansallinen ja kansalliseen puolustukseen motivoitunut ja hyvin varustettu armeija on se todellinen palovakuutus – ei Nato.

    Koko touhun taustalla on edelleen raha. Tämä – jos mikä – on yhteiskunnallinen arvostuskysymys. Kansalliseen puolustukseen satsaaminen ei kaada vauraan maamme kansantaloutta eikä ole mikään mahdoton taloudellinen rasite myöskään veronmaksajille – eli meille joita varten tuo puolustus on rakennettu.

    En usko maanpuolustustahdon kasvavan siitä, jos suomalaiset puolustavat Naton – tai EU:n – lipun alla globalisaatiota, kasvotonta ylikansallista pääomaa tai uuskolonialismia.

    Päin vastoin.

    Enkä usko Naton – tai EU:n – olevan kiinnostunut suomesta muuta kuin puskurivaltiona – sanoi kuka mitä muuta tahansa – kasvavaa ja epävakaata suurvaltaa – Venäjää – vastaan. Se on entisen itäblokin ja Baltian maidenkin asema tuossa yhteistyössä.

    Euroopassa ei hänen mielestään ole jakolinjoja, pienetkin maat vaikuttavat tutkimusten mukaan Natossa sekä Naton Venäjä-neuvostossa Nato ja Venäjä tekevät yhteistyötä. Silti täällä toistellaan vanhoja käsityksiä ja pelotellaan niillä kansaa, hän ihmettelee.

    Tämä onkin pienenpien maiden kannalta kaikkein pelottavin skenaario koko asiassa. Nimittäin se, että Nato ja Venäjä menevät yhteistyössään pidemmälle. Muistatte varmaan mitä seurasi eräiden herrojen – A.Hitlerin ja J.Stalinin – keskinäiseen sopimukseen perustuneesta yhteistyöstä?

    Häkämies on kahdeksas puolustusministeri, jonka alaisuudessa Järvenpää työskentelee. Häkämies on aloittanut kautensa joidenkin arvioiden mukaan harkitsemattomasti ja tallonut varpaita.

    ”Olisiko parempi, ettei ministeri kertoisi kantojaan? Pitäisikö hänen istua hiljaa hiirulaisena nurkassa?”, ministerin oikeaksi kädeksi luonnehdittu Järvenpää kuittaa.

    Eli jäljet johtavat sylttytehtaalle – jälleen kerran…

    Ylijohtaja Järvenpää on työskennellyt puolustushallinnossa 1970-luvun lopulta. Nykyisin hän on puolustuspoliittisen osaston päällikkö, puolustusministeriön toiseksi korkein virkamies ja merkittävä taustavaikuttaja.

    Häntä pidetään yhtenä Häkämiehen kohutun Venäjä-puheen kirjoittajista. Tätä Järvenpää ei halua kommentoida mutta pitää loukkaavana ajatusta, että ministeri olisi jonkun virkamiehensä äänitorvi. Hän sanoo puheesta nousseen keskustelun osoittavan, että perustuslaissa piilee miina: tulkinnanvarainen kirjaus siitä, kenellä on oikeus käyttää valtaa Suomen ulkopolitiikassa.

    Järvenpää on Suomen tunnetuimpia Nato-jäsenyyden kannattajia. Hänen mielestään jäsenyys nostaisi kynnystä uhata Suomea sotilaallisesti ja takaisi maamme turvallisuuden tarvittaessa.

    Olen edelleen eri mieltä. Ainoa todellinen vaihtoehtomme on Pohjoismainen puolustusliitto. Olen sivunnut asiaa aikaisemminkin kirjoituksissani. Niitä löytyy esimerkiksi täältä.

    Lainataanpa vielä suoraan tuota uutista. Näin päästään kirjoitukseni todelliseen ytimeen:

    Naton jäsenyyshakemus jätetään hänen arvionsa mukaan 2010-luvun alkuvuosina. Ja missä on Järvenpää Nato-lippuineen silloin? Eläkkeellä puolustushallinnosta?

    Eläkkeellä ehkä, mutta ei nykyisestä tehtävästään. Hän tähyää ennen eläkevuosiaan vielä uusiin tehtäviin, mahdollisesti suuriin kansainvälisiin järjestöihin.

    Eli nyt pääsimmekin koko asian syvimpään olemukseen.

    Kyse ei eräiden virkamiesten ja poliittisten päättäjien kohdalla ole missään nimessä yleisen edun – l. Suomen ja suomalaisten – valvomisesta, ajamisesta tai puolustamisesta. Kyseessä on puhtaasti yksityisen – l. oman kukkaron, aseman ja meriitin – ajamisesta.

    Ja tänään jatketaan saman aiheen parissa. Uutisvuo kertoo meille, että Suomi hakee johtopaikkaa EU:n puolustusvirastossa.

    Uutisen mukaan Suomi tavoittelee paikkaa Euroopan puolustusviraston johdossa. Puolustusvoimien sotavarustepäällikkö, insinööriprikaatikenraali Jukka Juusti on tarjolla viraston puolustusmateriaaliosaston johtoon.

    Asiasta kertoi maanantaina Ylen uutiset. Ylen mukaan Juusti on loppusuoralla ehdolla osastopäällikön virkaan ja päätöstä odotetaan lähipäivinä. Puolustusviraston tehtävänä on kehittää EU:n puolustusyhteistyötä, pysyä perillä tulevaisuuden sotilasteknologiasta ja edistää hankintojen koordinointia jäsenmaiden kesken.

    Periaatteessa kannatettava ajatus. Pääsemme edistämään oman puolustusteknologiamme myymistä ja seuraamaan näköalapaikalta naapureiden teknologian kehittymistä.

    Asialla on kuitenkin kääntöpuolensa.

    Miksi sitoutuisimme sellaiseen aseteknologiaan, joka on napin painalluksella tai logistiikkahanat sulkemalla suljettavissa maamme rajojen ulkopuolelta?
    Miksi jakaisimme omaa tietämystämme samoille tahoille ja heikentäisimme vapaaehtoisesti omaa asemaamme?

    Ja olennaisin kaikista:

    Onko tässä natoilussa kyse yleisestä vai yksityisestä edusta?

    Puolustusministeriön ja eri esikuntien käytävillä vaeltaa sankka joukko sellaisia esiupseereita, jotka odottavat Suomen liittyvän Natoon.

    Syy tähän odotukseen ei ole kuitenkaan välttämättä isänmaallisuus – siis yleinen etu.
    Syy on Naton kautta avautuvat korkeapalkkaiset virat ja ulkomaankomennukset – siis yksityinen etu.

    Kuten Järvenpään kohdalla – ja hän ei sentään ole sotilasvirassa.

    Ja tästä on helppo jatkaa ajatusketjua niihin tahoihin, joille raha ja mammona muodostavat koko elämän tarkoituksen.

    Minulle on muodostunut ajan mittaan varsin surullinen kuva. Kuva surullisesta itsekeskeisyyden ja omaneduntavoittelun ajasta. Ajasta jolloin yhteisöllisyys toimii ainoastaan huussipaperina.

    Kun tämän päivän haihattelijat miettivät sitä, pitääkö Suomen puolustus ulkoistaa ja samaan aikaan sisäistää isänmaa monikulttuuriseksi, kannattaa myös miettiä sitä miten jo nyt osa vieraaseen kulttuuriin hurahtaneista syntyperäisistä suhtautuu Suomen puolustamiseen.

    Ikävä kyllä, yksityinen etu näyttäisi menevän yleisen ohi – näinä itsekkyyden kulta-aikoina.

    Lähteet: Wikipedia, Puolustusministeriö, STT, TS, YLE, Verkkouutiset, HS, Aamulehti


    Site Meter

    Lähde:tantal.kalashnikov.guns.ru
    Kuvan lähde:tantal.kalashnikov.guns.ru

    Kirjoitin kuluneella viikolla Afganistanin esittämästä pyynnöstä saada Suomesta sotilaallista koulutusapua ja taistelumateriaalia. Tuo kyseinen kirjoitus löytyy täältä.

    Päivän uutisvuo on tähän tuonut asiaan kaksi uutta korkean tason poliittista kommenttia.

    Tänään julkaistussa uutisessa reipas puolustusministerimme Jyri Häkämies (kok) kiistää ne väitteet, joiden mukaan hän olisi muka luvannut Suomen lahjoittavan aseita Afganistanille. Häkämies tapasi keskiviikkona Afganistanissa maan presidentin Hamid Karzain, joka pyysi Suomelta 100 000 Kalashnikov-rynnäkkökivääriä.

    Tapaamisen jälkeen Häkämies totesi, että aselahjoitus on mahdollinen. Nyt ääni on muuttunut kellossa. Häkämies kertoo, että ”otin pyynnön vastaan ja sanoin Karzaille, että asiaa selvitetään ja että päätöksiin palataan myöhemmin. Ei minulla ole mandaattia kieltää eikä luvata mitään”.

    Näinhän asian todellinen poliittinen laita on. Julkisuuteen keskiviikkona tullut lausunto oli kuitenkin ymmärrettävissä Häkämiehen vihreän valon vilkutteluksi aseavulle.

    Hänen mukaansa yksi Afganistanin-vierailun tavoitteista oli selvittää, mitä Afganistan tarvitsee maan turvallisuuden parantamiseksi. Häkämiehen mukaan Karzai nosti Kalashnikovit keskustelussa esille ja mainitsi myös sen, että Suomen edellinen hallitus kieltäytyi lahjoittamasta aseita Afganistanille.

    Päätöstä perusteltiin tuolloin sillä, että laki kieltää aseiden viennin sotatoimialueelle. Häkämies sanoo, että asevientiä säätelevän lain tulkintaa selvitetään, eikä tulkinta hänen mukaansa ole ilmeisesti yksiselitteinen. Joidenkin arvioiden mukaan edellinen hallitus saattoi tulkita lakia enemmänkin poliittisesti kuin juridisesti.

    Häkämiehen mukaan hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta käsittelee asepyyntöä todennäköisesti syksyllä, mahdollisesti eduskunnalle annettavan Afganistanin kriisinhallintaoperaatiota koskevan selonteon yhteydessä.

    Presidentti Karzai ja puolustusministeri Abdul Raheem Wardak antoivat toivelistan tarvikkeista, joita Afganistan toivoo Suomelta. Mukana oli Kalashnikovien lisäksi muuta vanhaa sotamateriaalia, esimerkiksi ajoneuvoja. Tiettävästi Afganistan on kiinnostunut erityisesti Suomessa olevasta vanhasta venäläisestä sotakalustosta.

    Tämä olisi tietysti helppo tapa päästä eroon vanhemmasta varastoitavasta materiaalista . Näin ratkeaisi esimerkiksi T-55 taisteluvaunujen purkamiskustannuksiin liittyvä asbestiongelma. Siirtämällä se kehitysmaahan…

    Lähde Wikipedia

    Olen edelleen sitä mieltä, että on järjetöntä ja Suomen etujen vastaista viedä aseita Afganistaniin. Ymmärrän sotilaallisen läsnäolomme Afganistanissa Yhdysvaltojen poliittisena mielistelynä. Aseiden vienti saattaa aiheuttaa arvaamattomia kerrannaisvaikutuksia ja siitä pitää pidättäytyä vanhaan suomalaiseen tapaan. Asiaan liittyviä kerrannaisvaikutuksia olen selittänyt aikaisemmassa aiheeseen liittyvässä kirjoituksessani.

    Tässä sivutaan muuten erästä toista periaatteellista ongelmaa. Puolustusvoimien nykyinen budjetti on rakennettu siten, että tulevaisuutta varten mahdollisesti tarvittavaa vanhempaa kalustoa ei pystytä varastoimaan kustannussyistä. Tämä on varsin lyhytnäköistä toimintaa. Pelottavin kauhuskenaario on se, että todellisen kriisin tullen nykyinen kenttäarmeija ei riitä. Silloin joudutaan kaapimaan laarin pohjia ja kutsumaan palvelukseen kaikki kynnelle kykenevät reserviläiset. Jos kehitys jatkuu nykyisellä linjalla, heidät uhrataan turhaan huonosti varusteltuina tulevaisuuden mahdollisen sodan Moolokin kitaan. Kysyn taas kerran; onko talvisodan opetukset unohdettu? Aikooko poliittinen nomeklatura lähettää suomalaisen taistelijan puolustamaan Suomea malli Cajanderilla varustettuna?

    Siitä onko meidän ylipäätään järkevää olla Nato-operaatiossa mukana, voidaan olla montaa mieltä. Oma mielipiteeni on se, että Nato-yhteistyö kannattaa ottaa hyötymisen ja oppimisen kannalta, mutta Nato-jäsenyys on meille haitallinen – jopa vaarallinen tulevaisuudessa.

    Lisäksi Naton rauhaanpakottamisoperaatioihin osallistuminen on muuttanut maailmalla olevaa käsitystä Suomesta rauhanturvaamisen suurvaltana.

    Haitallisesti.

    Säilyttääksemme uskottavuutemme puolueettomina ja luotettavina rauhanturvaamisen expertteinä, meidän pitäisi osallistua ainoastaan YK:n lipun alla tapahtuviin perinteisiin rauhanturvaamisoperaatioihin. Tietotaitomme ja luotettavuutemme sillä saralla on todellisuudessakin maailman huipputasoa. Maineesta ja kunniasta puhumattakaan. Sitä ei kannata uhrata lyhytnäköisen Nato-politiikan alttarille.

    Poliittisten päättäjien on syytä muistaa, että enemmistö meistä suomalaisista vastustaa Nato-jäsenyyttä.

    Asiaa koskeva päivän toinen poliittinen lausunto tulee sitten äärikeskustasta.

    Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtaja, kansanedustaja Markku Laukkanen (kesk) kannattaa ajatusta 100 000:n Suomessa käytöstä poistetun rynnäkkökiväärin toimittamisesta Afganistaniin. Laukkasen mielestä hallituksen tulee antaa Afganistania koskeva selonteko eduskunnalle mahdollisimman aikaisin syksyllä.

    No niin… Yksi ensin ja toiset perässä… Joukkohurmos on vakava asia ja sen kanssa ei ole leikkimistä. Toivon aivan vilpittömästi, että tämä koheltaminen loppuu – ennen kuin se pääsee kasvamaan tätä pahemmaksi.

    Ja lopuksi yleensä ja erikseen: varjele noita Suomen herroja, etteivät ne toista kertaa löisi päätänsä Afganistanin mäntyyn. Aamen

    Lähteet: STT, HS, Wikipedia, Väinö Linna; Tuntematon Sotilas

    Päivitys 7.7.2007: Lukekaapa tämä(kin)

    Taliban fighter
    Kuvan lähde: warinformation.com

    Minun täytyy myöntää, että kahvi oli mennä ns. väärään kurkkuun lukiessani päivän uutisia Jihad-rintamalta. Päivän uutisvirta kertoo meille nimittäin Afganistanin toivovan Suomelta tukea poliisien ja armeijan koulutukseen. Lisäksi maa pyytää Suomelta materiaalitukea. Materiaalituki tarkoittaa käytännössä aseiden viemistä tässä tapauksessa sotaa käyvään maahan.

    Tämä pyyntö esitettiin kun Afganistanissa vieraileva Suomen puolustusministeri Jyri Häkämies tapasi tänään Kabulissa maan presidentin Hamid Karzain ja maan puolustusministeri Abdul Rahim Wardakin.

    Afganistan toivoo Suomelta koulutukseen liittyvää apua maan armeijan ja poliisien vahvistamiseen. Presidentti Karzai esitti lisäksi pyynnön, että Suomi lahjoittaisi maalle käytöstä poistettuja Kalashnikov-rynnäkkökiväärejä. Keskusteluissa puhuttiin 100 000 lahjoitettavasta rynnäkkökivääristä. Afganistan pyysi rynnäkkökiväärejä Suomelta jo edellisen hallituksen aikana, mutta silloin Suomi kieltäytyi lahjoituksesta.

    Mutta mitä sanookaan Häkämies? Muistattehan Jyri ”Natoon niin että nuppi tutisee” Häkämiehen? Häntä ei pidä sekoittaa veljeensä Kari ”naistenpieksäjä” Häkämieheen. Kumpikin edustaa Kokoomuksen epäkansallista siipeä, mutta ainoastaan Jyri saattaa olla nykyisin vahingollinen isänmaalle. Hänellä on nimittäin tuo puolustusministerin salkku. Tuo asema yhdistettynä hänen osoittamaansa poliittiseen realiteettien tajuun on mielestäni vähintään pelottavaa.

    Mihin poliittisten realiteettien tajuun? No näihin, joita hän on viime aikoina esitellyt lausunnoissaan ihan itse. Kuten tässä tuoreessa tämänpäiväisessä.

    Häkämies ei pidä asiaa mahdottomana. Puolustusministeri kuitenkin lisäsi, että asiaa käsitellään tarkemmin Suomessa. Suomi on jo lupautunut lahjoittamaan Afganistanille viestivälineitä, kuten radiopuhelimia.

    Radiopuhelimetkin saattavat tiukan tulkinnan mukaan olla myös sotamateriaalia. Yhdysvalloilla on tapana tulkita asioita haluamallaan tavalla – ja pienet valtiot joutuvat mukautumaan näissä asioissa maailman ainoan supervallan tahtoon. Joka muuttuu tarpeen mukaan.

    Mutta mennäänpä asian ytimeen. Jos nyt Suomi antaisi sotilaskoulutusta ja aseistaisi Afganistania, kuka takaa sen, ettei kyseistä koulutusta käytetä Suomen haitaksi tai jopa Suomea ja suomalaisia vastaan. On erittäin huolestuttavaa huomata kuinka Afganistanin presidentti Karzai ilmoitti, että Afganistanin hallitus haluaa parantaa suhteita Talebanin kanssa. Karzain mukaan Pakistan on avaintekijä yhteistyön tiivistämisessä.

    Karzai pyytää Suomesta sotilaskoulutusta ja taistelumateriaalia – ja samaan hengenvetoon hän on tiivistämässä yhteistyötä Talebanin kanssa. Tämän pitäisi soittaa varoituskelloja missä tahansa normaalilla käsityskyvyllä varustetussa ihmismielessä.

    Kun tilanne muuttuu ja Jihad laajenee, myös Venäjä ja Yhdysvallat saattavat olla hyvinkin kiinnostuneita tästä asiasta. Etenkin siitä minkälaista koulutusta ja materiaaliapua Suomi toimittikaan Afganistaniin. Ja etenkin siitä kuka on tuon avun loppukäyttäjä?

    Herätys siellä hallituksessa – te poliittiset diletantit!

    Tämä alkaa muuttua surkuhupaisaksi. Uutisessa kerrottiin, että neuvotteluja kuvattiin hyväntuulisiksi. Karzai kertoi myös kutsuvansa suomalaisen liikemiesvaltuuskunnan vierailulle maahan. Vierailun tarkoituksena on esitellä suomalaisille bisnesmahdollisuuksia Afganistanissa.

    Jep…

    Afganistanin tunnetuimmat vientituotteet ovat oopiumi ja sen johdannaiset sekä islamilainen vallankumous. Olisi oikein hauska tietää keitä ja minkälaisia liikemiehiä Karzai toivoo Suomesta osallistuvan tähän vierailuun? Onko kyse kenties vienti- vai tuontikaupasta? Tai onko kyse mahdollisesti molemmista?

    Keskusteluissa oli myös noussut esiin maan turvallisuustilanne. Presidentti Karzai oli pahoitellut, kuinka viime aikoina Isaf-joukkojen hyökkäyksissä oli kuollut myös siviilejä. Karzain mukaan on valitettavaa, että tilanne alueella on rauhaton.

    Valitettavaa… Näin sanoo mies joka puhuu samaan hengenvetoon, että Afganistanin hallitus haluaa parantaa suhteita Talebanin kanssa…

    Aseiden vienti on ollut yksi suurista tabuista sodanjälkeisessä Suomessa. Etenkin vienti sotaakäyviin maihin. Ajat ovat ilmeisesti muuttuneet ja Suomi on matkalla islamilaisen maailman yhteisrintamaan.

    Olemmeko todellakin valmiita tähän – osallistumaan Jihadiin?

    Lähde: STT

    JK. Kokoomuksen suuntaan tässä kirjoituksessa työnnetyt piikit johtuvat kyseisen puolueen todellisuudentajunsa kadottaneesta Nato-vouhottajien epäkansallisesta siivestä.

    Olen käsitellyt pariin otteeseen nykynuorison puuhasteluja talonvaltauksen ja kommuunien kanssa. Tuohon surkuhupaisaan puuhasteluun liittyvät tekstit löytyvät täältä ja täältä.

    Sain palautepostiini kommentteja kommuunielämästä ja sen mahdollisesta sopivuudesta joillekin ihmisille. Minä väitän puolestani, että kommuuni ei sovi kenellekään ihmiselle.

    Kommuuni tuo ihanan ja auvoisen solidaarisen ja sosialistisen tulevaisuuden airut! Paikka jossa kaikki rakastavat toisiaan, käyttäytyvät epäitsekkäästi ja ovat tasa-arvoisia – jotkut tosin taitavat olla tasa-arvoisempia kuin toiset. Paikka jossa omaisuuteen, pikkuporvarillisuuteen, perheeseen ja vanhanaikaiseen parisuhteeseen liittyvät kahleet on katkottu ja rintsikat poltettu roviolla.

    Vai olisikohan se totuus kuitenkaan ihan noin?

    Totuus on se, että tuollainen hierarkiaton hierarkia on omiaan luomaan moraalittomuutta ja nostamaan toiset ihmiset toisten yläpuolelle. Taloudelliset väärinkäytökset, mustasukkaisuus, sukupuolitaudit, riidat ja toisten hyväksikäyttö – suoranainen orjuuttaminen – ovat todellisempi näkymä kommuuneihin. Ihmisellä on tapana toistaa erehdyksiään ja nuoremmat sukupolvet toistavat edellisten sukupolvien virheitä – kollektiivisesti. 😉

    Kommuuneja on kokeiltu ennenkin. Richard Stites kertoo kirjassaan Revolutionary Dreams ( Oxford 1989 ) paljon mielenkiintoisia esimerkkejä siitä kuinka sosialismi ei toimi – ja kuinka se ei toiminut muinaisessa Neuvostoliitossakaan. Suosittelen tätä teosta lämpimästi kaikille kielitaitoisille vasemmistolaisille haihattelijoille.

    Kommunalka ( коммуналка ) – joka on lyhennys sanoista Kommunalnaja kvartira (коммунальная квартира) vietiin neuvostoliitossa äärimmäisyyksiin. Yleisliittolainen Nykyaikaisten arkkitehtien liitto ( OCA ) toimi tuolloin kommuunisuunnittelun edistyksellisenä kehtona. Erityisesti toveri V.Kuzmin edusti nerokasta ennakkoluulottomuutta ja täydellistä irtautumista pikkuporvarillisuuden kahleista.

    Kuzmin suunnitteli kommunalkan sijoitettavaksi suureen rakennuskompleksiin. Toveri Kuzminin edistyksellisessä projektissa eri sukupuolilla oli oma siipensä. Kaikkien kansalaisten piti asua kuuden hengen huoneissa – jopa lapset oli sijoitetu erilleen vanhemmistaan. Kuitenkin avioparien piti asua vierekkäisissä – väliovella erotetuissa – huoneissa. Tämä sen vuoksi, että jos pari sattui eroamaan toisistaan virallisesti, entinen pariskunta oli helppo eristää toisistaan lukitsemalla väliovi.

    Jep…

    Naisten vapautuksen – ja yleisten ruokakustannusten alentamisen – vuoksi kommunalkaan suunniteltiin yhteiskeittiö kaalikeiton valmistamiseen. Tällainen ratkaisu tarjosi loistavan mahdollisuuden emännille vuorotella ruoanlaitossa. samalla voitiin kontroll… ei kun luoda kollektiivista yhteishenkeä pakottamalla perheet syömään yhdessä. Toveri Kuzmin laati nerokkuudessaan häikäisevän huipputehokkaan aikataulun kommunalkan jäseniä varten. Päivä alkoi 06.00 ja valot sammutettiin kello 22.00. Aamutoiletti oli kello 06.15 – 06.25 ja päivällä oli kyseisen laitoksen käyttöön varattu aikaa kello 17.00 alkaen peräti 3 minuuttia per kansalainen! Jopa itse Aleksei Grigorjevitš Stahanov (Алексей Григорьевич Стаханов) kalpenee näiden iskurisuunnitelmien edessä!

    Asiaan kuuluvana -tai kuulumattomana – anekdoottina voidaan pitää myös Neuvostoliitossa esitettyä ajatusta pikkuporvarillisen avioliittoinstituution lakkauttamisesta kokonaan. Sen tilalle ehdotettiin julkisia yhdyntäkoppeja. Näissä kopeissa kansalaisilla olisi ollut mahdollisuus hoitaa lisääntymiseen ja sukupuolielämään liittyvät tarpeet haittaamatta kommunistista ihanneyhteiskuntaa ja sen rakentamista.

    Tämän ajatuksen äiti oli Nadežda Konstantinovna Krupskaja (Надежда Константиновна Крупская). Jälkimaailma muistaa hänet näitä edistyksellisiä ajatuksia paremmin siitä, että hän oli Vladimir Iljitš Leninin (Влади́мир Ильи́ч Ле́нин) vaimo. Poroporvarillisen avioliiton kautta.

    Vielä eräs asia.

    Tulipa tässä mieleeni eräs ajatus… Oletetaanpa muutaman vanhemman ihmisen ryhtyvän harrastamaan kansalaistottelemattomuutta. He perustavat ryhmän joka valtaa sopivaksi katsomansa tilan itselleen. Käyttämällä suhteitaan he saavat median paikalle ja ymmärrystä hankkeelleen. Tila luovutetaan valtaajille ja nämä käyvät remontoimaan tilaa itse sopivaksi katsomaansa tarvetta varten.

    Pikku hiljaa tähän vallattuun tilaan valmistuu upeita asuntoja sekä toimitiloja sidosryhmään kuuluville Pk-yrityksille. Ylimääräisestä osasta vallattua rakennusta tehdään ns. monikäyttötila. Tilaa luovutetaan käytettäväksi – sopivaa korvausta vastaan – sopiville vuokralaisille. Siis niille joiden maksuvalmius riittää ja luottotiedot ovat kunnossa. Jossain vaiheessa tilaan syntyy ravintola ja muita aktivismia tukevia ulkopuolisia yrityksiä. Sellaisia, jotka pystyvät maksamaan sopivaksi katsotun vuokran.

    Miltä vaikuttaa?

    Mahdotonta, sehän on kapitalistisikojen ja porvareiden härskiä rahastamista – ei tuollainen ole kansalaisaktivismia.

    Olisiko sitten noin? 😉

    Vaikka esimerkki vaikuttaa kärjistetyltä, niin uskokaa huviksenne pari tosiasiaa:

    Totuus on monesti tarua ihmeellisempää. Eikä elämä ole reilua.

    Lähteet: Richard Stites, Revolutionary Dreams ( Oxford 1989 ), Esa Seppänen, Avaran sielun anarkia ( Pieksämäki 2002 )

    Näin kesän alussa otan vapauden suositella mielestäni mielenkiintoista luettavaa sinne kesämökeille, riippumattoihin, laitureille ja veneisiin. Rajaan tällä kertaa suositukseni sellaisiin teoksiin, jotka koskevat Venäjää.

    Olen vahvasti sitä mieltä, että Neuvostoliittoon liittynyt erikoisosaamisemme on – ainakin osittain – kadonnut ja olemme kääntäneet selän Venäjälle. Selän kääntämisen seurauksena Venäjää ja venäläisyyttä ymmärtävien suomalaisten määrä on laskenut romahdusmaisesti. Se on harmi.

    Venäjä on suurin naapurimaamme ja yhteiskunnallisesti aktiivisen suomalaisen on hyvä – oikeastaan välttämätöntä – tuntea eräitä perusasioita jotka liittyvät Venäjään ja venäläisyyteen. Niiden tunteminen auttaa ymmärtämään sitä, miksi venäläiset toimivat ajoittain meidän näkökulmastamme katsoen varsin irrationaalisesti ja impulsiivisesti. Ennen kaikkea ymmärtäminen auttaa ennakoimaan ja varautumaan seuraavaan liikkeeseen.

    En tyrkytä Teille nyt oikeastaan lainkaan klassista venäläistä kirjallisuutta. Luulen kaikkien asiasta kiinnostuneiden löytävän nuo teokset itse ja ne ketkä eivät ole kiinnostuneita… noh… Dostojevski ei ehkä kuitenkaan ole paras valinta aurinkoisen kesäpäivän lukemistoksi…

    Ainoan poikkeuksen tällä listallani tekee Ivan Aleksandrovitš Gontšarovin (Иван Aлeксандрович Гончаров) klassikko Oblomov. Tämä teos on tuotteliaan Gontšarovin se työ, jonka ansiosta hänen nimensä on jäänyt kirjallisuuden historiaan. Venäläiset määrittelevät – edelleen – äärimmäinen saamattomuuden, uneliaan toimettomuuden, jahkailevan päättämättömyyden ja saamattoman haaveilun ”oblomovilaisuudeksi” – tämän teoksen päähenkilön mukaan.

    Romaanin päähenkilö Ilja Iljitsh Oblomov on mies, jolla on paljon hyviä pyrkimyksiä, mutta ei voimaa toteuttaa niitä. Oblomov on ylimystön edustaja, joka elää Pietarissa perimänsä maatilan tuotoksilla. Tuotokset syntyvät hänen omistuksessaan olevien 350 sielun orjatyöllä isäntänsä maatilalla. Oblomov suunnittelee suunnittelevansa tilansa hoidon uudistamista ja aikoo matkustaa tilalleen uudistussuunnitelman valmistuttua. Suunnittelun suunnittelu on kestänyt 10 vuotta. Suunnittelun suunnitelu on tapahtunut Pietarissa, ilman käyntejä tilalla.

    Gontšarov halusi Oblomovin kautta kritisoida aikansa venäläisen aateliston elämäntapaa, mutta kritiikin voidaan katsoa kohdistuvan myös kaikkiin muihinkin ihmisiin, jotka suosivat toimettomuutta työnteon sijasta.

    Oblomovista saamme hyvän aasisillan toiseen varsin mielenkiintoiseen kirjaan. Oblomovin jälkeen on hyvä siirtyä tuoreempaan venäläisyyden analysointiin. Presidentti Urho Kekkosenkin adjutanttina toiminut ja pitkään Neuvostoliitossa ja Venäjällä työskennellyt everstiluutnantti (evp) Esa Seppänen on kirjoittanut mainion kirjan venäläisyydestä Kirjan nimi on Avaran Sielun anarkia – voiko venäläisyyttä ymmärtää? (Helsinki 2002). Seppäsen kirja on ehdottoman selkeä ja kuivan huumorin ryydittämä perusteos venäläisestä kansanluonteesta sekä sen omalaatuisuuksista.

    Tuo kirja kannattaa hankkia ehdottomasti käsiinsä – vielä kun sen saa. Siinä saattaa käydä niin, että kun eräs valtion Mikko niminen virkamies Mikonkadun toimistossaaan saa vinkin tuon teoksen olemassaolosta, se voi päätyä sensuurin kautta kirjaroviolle…

    Näiden lisäksi lukemisen arvoisia teoksia ovat ainakin Albert Akulovin; Vuoteni Tehtaankadulla (Keuruu 1996), Kimmo Kallosen ja Kari Ketolan Voihan Venäjä (Helsinki 1996), Outi Karemaan Vihollisia, vainoojia, syöpäläisiä (Helsinki 1998), Antti Karppisen Venäjän aatetta jäljittämässä (Juva 1999), Mauno Koiviston Venäjän idea (Jyväskylä 2001), Anne Susiluoto-Kuorsalon ja Martti Ilmari-Valkosen Venäjä ja rosvokapitalismin haaksirikko (Helsinki 1999), Arto Luukkasen Hajoaako Venäjä (Helsinki 2001), Pekka Pesosen ”Ananasta ahmi, hotkaise pyy, loppusi porvari lähestyy” – syömisen ilot ja surut venäläisessä kirjallisuudessa (Synteesi 2/1997), Christer Pursiaisen Venäjän idea, utopia ja missio (Helsinki 1992), Esa Seppäsen Kuuma elokuu 1991, musta lokakuu 1993 Moskovassa – suomalaiset vallankaappausten melskeissä (Jyväskylä 2001),
    Juhani Aromäen toimittama Venäjäkirja (Hämeenlinna 1998), sekä Timo Vihavaisen Kansakunta rähmällään. Suomettumisen lyhyt historia (Keuruu 1991)

    Ja ehdottomasti ainakin Edvard Radzinskin, Stalin (Juva 1996) ja Unto Parvilahden Berijan Tarhat (Helsinki 1957).

    Antoisia lukuhetkiä!

    Näin Suomen puolustusvoimien lippujuhlapäivänä ja Suomen itsenäisyyden 90. juhlavuonna, haluan kääntää huomion paraateista ja juhlapuheista olemassa olevaan puolustuspoliittiseen todellisuuteen

    Olemme nähneet eilen kenraaliharjoituksena uuden aarian oopperasta ”Isovenäläisyyden nousu ja uho”. Pääosassa rohkeana sankaritenorina esiintyy Vladimir Putin.

    Jatkona aikaisempaan kertomukseen Venäjän presidentti Vladimir Putin sanoi sunnuntaina, että Venäjä suuntaa ohjuksiaan kohti Eurooppaa, jos Yhdysvallat sijoittaa osia ohjuspuolustuksestaan maan rajojen tuntumaan.

    Putin sanoi italialaisen Corriere della Sera -lehden haastattelussa, että Venäjän on etsittävä uusia kohteita Euroopasta, jos Yhdysvaltain ydinuhka ulottuu yli Euroopan. Putin oli antanut haastattelun useille eurooppalaisille viestimille G8-kokouksen alla.

    Ajoitus on jälleen loistava. Venäjä pyrkii hyödyntämään – eräiden muiden piirien kanssa – maksimijulkisuuden G8-kokouksesta. Putin on lukenut Macchiavellinsä – oli miten oli, häntä on kunnioitettava – ja hieman syystäkin varottava – taitavana valtapolitiikan käyttäjänä. Putin on ehdoton herra Venäjän päätään nostavassa imperiumissa. Ainakin julkisuudessa. Se kuka mahdollisesti vetelee naruista on toistaiseksi kulissien peitossa.

    Putin on kylmäpäinen peluri. Sellainen joka tietää ja tuntee vetojensa mahdolliset seuraukset. Putin kertoi olevansa tietoinen siitä, että Venäjän vastaus voi johtaa kilpavarusteluun.

    Olemme tietoisia, että tämä saattaa johtaa kilpavarusteluun, mihin me emme ole syypäitä. Me emme aloittaneet strategisen tasapainon horjuttamista emmekä me hylänneet yksipuolisesti ABM-sopimusta, hän sanoi viitaten vuodelta 1972 peräisin olevaan ohjustentorjuntasopimukseen, josta Yhdysvallat irtautui voidakseen ryhtyä toteuttamaan ohjuspuolustustaan.

    Venäjä ei ole suunnannut ohjuksiaan Eurooppaan kylmän sodan jälkeen. Ajat näkyvät muuttuneen. Välitöntä sodan uhkaa tämä ei kuitenkaan tarkoita. Tämä on käsikirjoituksen mukaisesti etenevä näytelmä joka alkoi siitä kun NATO-irtisanoi keväällä yksipuolisesti irti ABM-sopimuksen. Se kuinka tosissaan Venäjä on selviää jatkossa. Tässä vaiheessa kyse on politiikkaan kuuluvasta uhkailusta, mutta se saattaa jyrkentyä todelliseen ohjusten suuntaamiseen saakka. Kuten totesin, todellinen sodan uhka on tällä hetkellä vähäinen.

    Kysyttäessä, onko maa valmis suuntaamaan ohjuksensa Eurooppaa kohti, mikäli Yhdysvallat pitää kiinni ohjuspuolustuksensa rakentamisesta, Putin vastasi: Kyllä, luonnollisesti.

    Luonnollinen vastaus päivänselvässä asiassa. Se mikä suomalaisena huolestuttaa on Venäjän uhittelu ja sen reaktiot pieniä naapurivaltiota kohtaan. Me kuulumme Venäjän suunnasta tarkastellen samaan perusjoukkoon kuin sen muutkin läntiset naapurimaat – pois lukien Valko-Venäjä ja Ukraina. Nämä ovat Venäjälle lähinnä vasalleja ja seuraavan ekspansion aikana Äiti-Venäjään ensimmäisenä takaisin liitettäviä alueita. Tahtoivat ne sitä tai eivät.

    Toki olemme kuitenkin eri linjassa kuin NATO:on kuuluvat maat. NATO muuttuu hiljalleen omien toimiensa kautta Venäjän viholliseksi. ABM-sopimuksen irtisanominen ei ollut välttämättä NATO:n fiksuin veto näinä aikoina. Aikoina kun tuo sotilasliitto käy sotaa muslimifundalisteja ja Al Quaidaa vastaana ja on vajonnut tuossa sodassaan yhä syvemmälle Irakin ja Afganistanin muodostamaan poliittiseen juoksuhiekkaan. Tuntuu jotenkin siltä, että NATO haluaa ehdoin tahdoin riidellä Venäjän kanssa ja ajaa sen tätä kautta läheisempään yhteistyöhön esimerkiksi islamistisen Iranin kanssa. Sen saman Iranin, joka kehittelee tosissaan ydinasetta ja on julistautunut koko länsimaisen sivistyksen viholliseksi.

    En muuten pitänyt kovin älykkäänä Saddam Husseinin hallinnon kaatamista Irakissakaan. Fundamentalistit rautaisella kädellä hiljaisena pitäneen hallinnon tilalle syntyi valtatyhjiö. Tämä valtatyhjiö täyttyi juuri sillä mikä ei ole Yhdysvaltain etujen kannalta mitenkään suotavaa – islamilaisilla fundamentalisteilla. Irakin nykyinen virallinen hallinto on pelkkä nukkehallitus – sellainen joka sortuu amerikkalaisten miehittäjien poistuessa maasta. Bushien ristiretkipolitiikan saavutuksena on todennäköisesti samanlainen valtio kuin Iran.

    Palataanpa Venäjään. Venäjä olisi saattanut olla NATO:lle ja lännelle luonnollinen liittolainen sodassa islamisteja vastaan – NATO sananmukaisesti ryssi omat asiansa Venäjän kanssa. Nouseva isovenäläisyys ja ortodoksinen kirkko suhtautuvat luonnostaan muslimeihin ja islamiin vastenmielisesti. Jopa vihamielisesti. Näin yksinkertaista asiaa ei havaittu NATO:ssa vaan päätettiinpä sitten hankkia potentiaalisesta liittolaisesta uusi vihamies. Loistavaa politikointia – jälleen kerran – Mr.Bush ja lakeijat!

    Suomen kannalta Pohjoismainen puolustusliitto tuntuu entistä enemmän ajankohtaisemmalta ja turvallisimmalta vaihtoehdolta taata valtakunnan alueen koskemattomuus ja Suomen itsenäisyys muuttuvassa maailmassa.

    Toivon teidän – oi rakkaat lukijani – muistavan, että en perusasenteeltani ole mitenkään russofiili. Päinvastoin – en pidä Venäjästä enkä varsinkaan suurvalta-sellaisesta. Tosiasioiden kanssa on vain kyettävä elämään.

    Olen kirjoittanut asiasta aika paljonkin aikaisemmin. Aikaisemmat artikkelit löytyvät blogini osiosta Venäjästä.

    Kaikesta edellä luetellusta huolimatta – Hyvää Marskin syntymäpäivää Suomen puolustusvoimat!

    Lähteet: STT, Reuters, AFP, IS

    Kirjailija Matti Rossi on ollut julkisuudessa viime aikoina. Tämä johtuu siitä, että hänet palkittiin hiljattain kirjallisuuden valtionpalkinnolla. Kohu syntyi siitä kun kansanedustaja Ben Zyskowicz (kok) arvosteli kirjallisessa kysymyksessään kirjallisuuden valtionpalkinnon luovuttamista kirjailija Matti Rossille.

    Zyskowicz kysyi hallitukselta, olisiko kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin kieltäytynyt luovuttamasta palkintoa Rossille, jos olisi tiennyt, että Rossi ilmiantoi unkarilaisen kirjailijan Dénes Kissin Unkarin kommunistiviranomaisille.

    Ilmiannossaan Rossi paljastaa Unkarin kirjailijaliitolle seuraavia asioita unkarilaisesta vieraastaan Kissistä:

    Keskustelun kuluessa tuli muiden aiheiden joukossa puhe myös sodasta, Suomen ja Neuvostoliiton välisestä sodasta. Esitin näkemykseni niin sanotusta talvisodasta, kytkin sen sitä seuranneisiin tapahtumiin ja painotin, että kahta sotaamme on pidettävä yhtenä ja samana sotana ja että tragedian pohjimmaiset syyt kasvavat fasisimin noususta Euroopassa. Silloin hra Kiss kysyi tarkoitinko fasismilla myös ”itäistä fasismia”

    ”Kunnioitettakoon mielipiteen vapautta. Mutta se joka kutsuu Neuvostoliittoa fasistiseksi ja imperialistiseksi ei esitä mielipidettä. Väite on valhe missä tahansa ja tässä maassa se on provokaatio.

    Matti Rossin ilmiantokirje Unkarin kirjailijaliitolle 1975 on luettavissa täällä.

    Niinpä, niin… Ruma teko. Lisäksi sellainen, joka on tehty rumin ideologisin perustein.

    Kissille Rossin teko aiheutti suuria ongelmia. Suomen Kuvalehdelle vuonna 1997 antamassaan haastattelussa Dénes Kiss arvioi, että Matti Rossin ilmianto asetti hänet vakavaan vaaraan. ”Unkarilaiselle kirjailijalle neuvostofasismista puhuminen vuonna 1975 saattoi olla suorastaan hänen olemassaoloaan koskeva kysymys.”

    Kiss joutui seitsemän kuukautta kestäneisiin tiukkoihin kuulusteluihin, joita hän kuvaili Suomen Kuvalehdessä 50/1997: ”Kirjani eivät voineet ilmestyä, olin julkaisukiellossa, ja joskaan en sitä juuri näyttänyt, pelkäsin lakkaamatta hirvittävästi, mihin suuntaan kohtaloni ratkeaa.”

    Osa näistä ns. hyödyllisistä idiooteista on ottanut lusikan kauniiseen käteen ja myöntänyt kommunismin olleen inhimillisesti, ekologisesti ja taloudellisesti hirvittävä rikos ihmiskuntaa vastaan. Mutta mitä tekee Rossi – ja muutama muu jäärä? He elävät edelleen kuten ennenkin – vaalien hirviötä nimeltä kommunismi ihanteenaan.

    Rossin tilitys aiheesta löytyy taas Kulttuurivihkojen numerosta 4-5/2005. Tässä muutamia otteita tuosta kirjoituksesta:

    Unkarilainen rapsodia

    Vuonna 1975 teit virheen, Siniparta. Lähetit Unkarin kirjailijaliitolle kirjeen, jossa moitit Suomessa vierailleen kirjailija Denés Kissin puheita, tämä kun oli rinnastanut sosialismin ja fasismin nimittäen edellistä punaiseksi ja jälkimmäistä mustaksi fasismiksi. Tämän seurauksena Kiss joutui eroamaan Unkarin kirjailijaliitosta ja puoleksi vuodeksi ruumiillisiin töihin. Miten kommentoit?

    ”Olet disinformaation uhri”, Rossi sanoo lauhkeasti.
    ”Ensinnäkään Kiss ei joutunut eroamaan Unkarin kirjailijaliitosta, toiseksi häntä ei pantu puoleksi vuodeksi ruumiillisiin töihin. Ja kolmanneksi kaikki muutkin median pallottelemat toinen toistaan hurjemmat huhut hänen rangaistuksistaan olivat valheita, jotka keksittiin Budapestissa ja pantiin levitykseen Suomessa.

    Tässä levityksessä auttoi joukko suomalaisia kirjailijoita, jotka eivät ole välittäneet ilmoittautua.” ”Minun kirjeestäni voi jokainen ajatella mitä haluaa, mutta jokaisella on oikeus tietää totuus. Koko totuus. Faktat. Huhut Kissin rangaistuksista ammuttiin alas jo kesällä 1975. Suomen Kirjailijaliitto julisti minut valehtelijaksi. Olin valehtelija aina vuoteen 2000, jolloin Kiss, kirjailija Robert Alftanin pyynnöstä, lähetti Alftanille tapahtumista oman selvityksensä julkaistavaksi Suomen Kuvalehdessä. Alftan toimitti selvityksen kopion minulle. Selvitystä ei julkaistu, koska se olisi virallisesti pudottanut pohjan valheilta. Se osoittaa valheeksi Suomen Kirjailijaliiton silloisen johtokunnan väitteen, ettei Kiss ollut puhunut niin kuin minä olin häntä siteerannut.”

    ”Selvityksessään Kiss vahvistaa puhuneensa juuri niin. Hän vahvistaa myös sen, mikä oli tiedetty jo vuodesta 1975, että minkäänlaisia sanktioita ei ollut seurannut vaan koko juttu oli painettu villaisella. Mitään periaatteellista keskustelua ei Unkarissa käyty. Suomessa käyty keskustelu oli kuin minun ja koiralauman vuoropuhelua.”

    ”Mutta vielä vuonna 2003 kirjailija Pirkko Saisio herätti henkiin joitakin valittuja valheita näytelmässään Baikalin lapset, jonka KOM-teatteri esitti ja media sulki suosioonsa. Saisiolle avautui markkinarako, joka pian poiki hänelle Finlandia-palkinnon, ei taiteellisista ansioista vaan poliittisesta opportunismista. Ja Saisio tietää sen.”

    Entä miten koet Ilkka Kylävaaran Taistolaisuuden mustan kirjan ja muun keskustelun taistolaisuudesta?
    ”Keskustelun?” Rossi naurahtaa ironisesti. ”Se on avutonta kommunistijahtia, jossa jahtaajat kärkkyvät palkintoja. On kiinnostavaa seurata mitä kukin saa. Suuressa taskussa on paljon jaettavaa. Aulikki Oksanen kuvaa verrattomassa satiirissaan Piispa Henrikin sormi mustat listat, takinkääntäjät, tunnustajat, katujat ja flagellantit, jotka ruoskivat itsensä ja muut. Kylävaara-ressukasta voin vain todeta, että jolle on lusikalla annettu, siltä ei voi kauhalla ottaa. Kommunistijahdissa vaaditaan meidän aikanamme enemmän tietoa, taitoa ja tyyliä kuin 1930- luvulla.

    Jahtaajien taustapiruista Jutta Zilliacus tuo mieleen paroni von Münch hausenin itsestään soivan metsästystorven. Ben Zyskowicz taas on vakiinnuttanut asemansa julkisuudessa hieman infantiilina mutta seksiin menevänä ekshibitionistina, joka kehuu saavansa orgasmin joka kerran kun Sinikka Sokka päästää suustaan taistelulaulun.” ”Uruguaylainen kollegani Mario Benedetti sanoi kerran flagellanttien parveilusta: ’Takinkäännön markkinoilla katumus ei ole vahvinta valuuttaa. Mitä enemmän sitä tarjotaan, sitä nopeampi on sen inflaatio.’”

    ”Kun ajattelen tuon operetin kuoroa, Helsingin Sanomien toimittajia, ja Erkon Pimeyden Ytimestä pursuavaa antikommunistista mölyä, tulee mieleen Mark Twainin kuolematon juttu raitiovaunujen älyttömästä rahastajarallista ’Punch, brothers, punch’, joka kerran kuultuna kaivautuu kuulijan korviin kuin punkki.”

    Lähde: Kulttuurivihkot

    Teksti on katkelma artikkelista: Aleksi Ahtola: Ritari Siniparran vieraana. Koko artikkeli on saatavilla pdf-tiedostona täältä:

    Vaikka Neuvostoliitto epäonnistui ainakin osittain Homo Sovieticuksen kehittelyssä, voimme näin jälkikäteen todeta tämän ihmislajin kehityksen olleen lähellä onnistumista Suomessa. Taistolaisuus -kaikessa vastenmielisyydessään – loi keskuudestaan itsekritiikkiin kyvyttömän – varsin vastenmielisen ja epäinhimillisen – sekä tarkoitusta keinojen pyhittäjänä käyttäneen uusstalinistien joukon.

    Matti Rossi vaikuttaa täältä katseltuna Homo Sovieticuksen prototyypiltä.

    Miettikää vakavasti mitä Suomessa olisi tapahtunut jos tämä joukko olisi saanut vallan 1970-luvulla. Teloitukset, karkotukset ja keskitysleirit olisivat olleet todellisinta totta. Samoin kaikkien taloudellisen ja yhteiskunnallisten saavutusten täydellinen romuttaminen. Kuinka paljon nämä rossit ja sinisalot olisivat ehtineet tuhota Suomea ja suomalaisia ennen Neuvostoliiton romahtamista vuonna 1991?

    Kuinka paljon tuhoa ja inhimillistä kärsimystä nämä fakki-idiootit olisivat saaneet aikaan. Pitää muistaa, että heillä oli valmiita listoja toisinajattelijoista sekä suunnitelmat heidän raivaamisekseen. Tämä tuho olisi koskenut kokonaisia perhekuntia – isiä, äitejä, lapsia, mummoja ja vaareja. Ja vain sen vuoksi, että joku ihminen oli näiden taistolaisten kannalta toisinajattelija. Nämä vasemmistohumanistit olivat valmiita teurastamaan ihmisiä vain sen vuoksi, että he olivat eri mieltä kuin taistolaiset.

    Ja siinä sivussa olisivat menneet ajatusrikokseen syyttömät perheenjäsenetkin uhreiksi kommunismin krematorioihin. Miettikää, että tätä suunniteltiin Suomessa sellaisten ihmisten toimesta, jotka eivät osaa katua eivätkä hävetä.

    Kun Suomen tasavallassa on viimeisinä aikoina vaadittu mielipiteen- ja sananvapauden kaventamista, sensuuria ja mielipiteiden luokittelua oikeiksi ja vääriksi, herää kysymys mitkä ovatkaan näiden demokraattorien todelliset motiivit?

    Kun samaan aikaan pyritään tekemään ns. positiivinen syrjintä ja kansalaistottelemattomuus hyveiksi, ajatus palaa väkisinkin sylttytehtaalle. On tuskin sattumaa, että nämä nykypäivän vallankumoukselliset ovat 1970-luvun taistolaisten jälkeläisiä. Minkälaista yhteiskuntaa nämä ovat todellisuudessa tekemässä ja millaisin keinoin?

    Siinä muutama todellinen elämän ja kuoleman kysymys pohdittavaksi.

    Asiasta on kirjoiteltu ja keskusteltu paljonkin muualla. Elävää keskustelua aiheesta löytyy esimerkiksi Jussi Halla-ahon vieraskirjasta. Jukka Kemppinen on käsitellyt asiaa täällä

    Vaikka asiasta on kirjoitettu ja keskusteltu suomalaisittain paljon, ajattelin kuitenkin kantaa oman korteni tähän suomalaisen totuuskomission kekoon. Nämä asiat pitää saada käsiteltyä julkisesti. Kommunismin rikokset eivät saa muuttua hyväksytyiksi vaikenemalla. ja niiden toisinto saattaa olla entistä epäoikeudenmukaisempi, julmempi ja väkivaltaisempi.

    Lähteet: HS, YLE, STT, Suomen Kuvalehti ja tekstissä mainitut

    Suomessa vieraillut Venäjän pääministeri Mihail Fradkov antoi meille tšuhnille taas oppitunnin siitä miten Venäjällä harvat asiat muuttuvat – ainoastaan painotuksissa on eroja. Tämä vierailu edustaa sarjaa ”Isovenäläisyyden nousu 2000-luvulla”.

    Virallistettu media on hehkuttanut kilpaa sitä kuinka, pääministerit Mihail Fradkov (vas.) ja Matti Vanhanen kehuivat hymyssä suin maiden välisiä suhteita. vaikka puutulliongelma on ratkaisematta, niin silti Vanhanen ja Fradkov kehuivat tiistaina tapaamisensa jälkeen lähes kilpaa maiden suhteiden toimivuutta. Niinpä niin – a bumaga jest bumaga, a praktika jest praktika…

    Fradkovin mukaan Venäjä ei aio luopua Venäjältä tuotavalle raakapuulle heinäkuun alusta alkaen määrättävistä tullimaksuista. ”Se, että vientitullit otetaan jossakin vaiheessa käyttöön, on varma asia”, Fradkov totesi. Fradkovin mukaan Venäjä on sen sijaan valmis alentamaan Venäjälle vietävän puunjalostusteknologian tullimaksuja suomalaisten investointien jouduttamiseksi. Hän myös mainitsi, että Venäjällä on helpotettu metsäteollisuuden investointeja muun muassa lainsäädäntöä muuttamalla.

    Venäjällä on Fradkovin mukaan myös pohdittu ylimenokausia ja sitä, mitä raakapuulajeja vientitullit koskisivat. Yksityiskohtia hän ei kuitenkaan paljastanut. ”Tähän keskusteluun osallistuvat myös suomalaiset ja venäläiset yritykset”, Fradkov sanoi. Metsäteollisuuden lisäksi hän toi myös esille pyrkimyksen yhteistyöhön korkean teknologian, muun muassa nanoteknologian, biolääketieteen ja ohjelmistojen kehittämisen aloilla.

    Eli Venäjä kiristää.

    Venäjä kiristää Suomelta investointeja käyttämällä työkalunaan raakapuun vientitulleja. Mainio osoitus venäläisestä logiikasta. Aikanaan merkantilismin aikoina valtiot loivat suojatulleja tuontiin – näin siksi, ettei ulkomaalainen tuonti olisi vaarantanut kotimaista tuotantoa. Tämä käytäntö on jatkunut tähän päivään saakka jokseenkin samana myös noin yleisesti ottaen.

    Mutta Venäjällä kaikki on toisin. Venäjä tietää kuinka tärkeää venäläinen raaka-puu on Suomelle, joten Venäjä käyttää sitä ruuvipuristimena. Tämä tapahtuu asettamalla maasta ulos – siis Suomeen – vietävälle raakapuulle suojatulleja. Tämä maksu kohdistuu suomalaiseen raakapuun hankintaan ja nostaa sen kuluja. Todellisuudessa Venäjä tarvitsee jokaisen sentin minkä se saa puukaupasta Suomen kanssa – kyse on lähinnä siitä kuinka monta senttiä se saa kiristettyä lisäarvoa jokaiselle sopimukseen kirjatulle sentille.

    Investointeja… yhteistyötä korkean teknologian, muun muassa nanoteknologian, biolääketieteen ja ohjelmistojen kehittämisen aloilla. Suomeksi investoinnit tarkoittanevat lisähintaa ja valtiollisen suojelurahan maksua. ”Yhteistyö” tarkoittanee näissä kuviossa suomalaisen tietotaidon luovuttamista venäläisille – joko vapaaehtoisesti tai teollisuusvakoilun kautta.

    Mikään ei ole todellakaan muuttunut…

    Yksinkertaista valtapolitiikkaa – sellaista jossa käytetään kaupankäyntiä aseena. Eikä Venäjää voi siitä syyttää. Uudet ajat, vanhat tavat…

    Tässä näkyvän valtapolitiikan lisäksi on hyvä havaita koko touhun takana nouseva isovenäläisyys ja venäläinen imperialismi. Tällä pyritään testaamaan EU:n jäsenvaltiota kahdenvälisessä kaupassa – ja yleisestikin. Lisäksi sillä tutkitaan – omalta osaltaan – EU:n vahvuuksia ja heikkouksia. Ja sitä saatetaan käyttää kiristämisen jälkeen uhkailuun ja EU:n hajotuspyrkimyksiin. Kuten muistamme; venäläiset tuntevat Macchiavellinsä – ja hyvin.
    ”Osapuolet pyrkivät käsittelemään näitä asioita kokonaisuuksina, joista vientitullit ovat vain pieni osa”, Fradkov vakuutti.

    Ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrynen (kesk) myönsi, ettei puutulliasia ollut edistynyt.
    ”Venäläisten tullipäätös tulee voimaan heinäkuun alusta”, Väyrynen totesi HS:n haastattelussa. Silti Väyrynen on yhä toiveikas. ”Venäläiset ovat valmiit keskustelemaan Suomen etujen mukaisesta ratkaisusta, ja he puhuvat tästä asiasta myös keskenään”, hän sanoi.

    Keskustelukumppanin pitäisi tässä asiassa olla EU:n komissio, koska ulkomaankauppa on unionin yksinomaisessa toimivallassa. Tulemme näkemään kuinka tässä asiassa käy. Kuten totesin, tämä on Venäjälle tapa testata EU:n yhtenäisyyttä ja toimivuutta.

    EU:n ainoa peukaloruuvi on Venäjän pyrkiminen sekä Maailman kauppajärjestön WTO:n että teollisuusmaiden järjestön OECD:n jäseneksi. Osana WTO-prosessia Venäjä ja EU ovat tehneet pöytäkirjan, jossa Venäjä sitoutuu luopumaan puutullien kaltaisista kaupan esteistä.

    Huomatkaa tämä: Venäjä ja EU ovat tehneet pöytäkirjan, jossa Venäjä sitoutuu luopumaan puutullien kaltaisista kaupan esteistä. Se ei ole Venäjälle mikään este – ei edes hidaste. Katsotaan kuinka äijän käy… Todellisuudessa huomaamme tämän olevan selkeässä linjassa Venäjän muidenkin toimien kanssa. TAE-sopimuksesta irtisanoutuminen -> Pronssisoturimellakat -> Moskovan ”mielenosoitukset” – ja niin edelleen… Moskovan Suuri Sirkus toimii käsikirjoituksen ja ohjauksen mukaan

    Näiden raakapuutullien määrääminen tässä vaiheessa on myös Väyrysen mukaan ”pöytäkirjan hengen ja kauppapoliittisten periaatteiden vastaista”. Ministeri kiittelee EU-komission suhtautumista asiaan. ”Brysselissä ymmärretään, että tämä on tärkeää meille.”

    Tämä on asia mikä Brysselissä onkin syytä ymmärtää. Vanha totuus nimittäin on se, että ketju on juuri niin vahva kuin sen heikoin lenkki.

    EU:lla on Venäjälle kaksi muutakin kynnyskysymystä: syrjivät rautatietariffit ja jo kertaalleen poistettaviksi sovitut ylilentomaksut. Suomelle Venäjän WTO-jäsenyys olisi hyvin toivottavaa, sillä sen jälkeen naapurin olisi – virallisella tasolla – noudatettava kaikkia kansainvälisen kaupan sääntöjä. Suomen ja Venäjän välisen kaupan monet ongelmat voisivat ratketa sitä kautta.

    Suattaisivat tai sitten ei – eppäilläkkin soppii…

    Venäläisten kiristykselle on olemassa myös nopeavaikutteisia ja tehokkaita vastalääkkeitä: EU:n vientitullit ja tarvittaessa kauppasaarrolla uhkailu. Tehokkuuden ongelmana on eurooppalaisittain liian suuri riippuvuus venäläisistä energialähteistä. Yksi syy jälleen kerran rakentaa lisää ydinvoimaloita Eurooppaan.

    Se miten Suomi pystyy itsenäisesti, tehokkaasti ja nopeasti reagoimaan asiaan on logistiikkaan puuttuminen. Suomi voi säätää venäläiselle kuljetuskalustolle hankalan lupakäytännön, tiemaksut, lupamaksut ja niin edelleen.

    Tuota linjaa voi tehostaa kutsumalla reservipoliisit kertausharjoituksiin ja lyömällä joka ainoan venäläisen rekan rajanylityspaikoilla syyniin ja seulaan. Veikkaan vahvasti, että hylkyprosentti on kohtalaisen suuri. Lisäksi se lisäisi liikenneturvallisuutta eräillä tieosuuksilla huimasti.

    Vanha viisaus Venäjästä menee näin: Jos kunnioitat Venäjää – se potkii Sinua persuksille. Jos potkit Venäjää persuksille – se kunnioittaa Sinua. Hyvin yksinkertaista ja helppoa. 😉

    Lähteet: HS, YLE, STT

    Ajoittain eräiden kirjoittajien tuottamien tekstien sisältö osoittautuu hämmästyttävän tarkaksi nykyisyyden ja tulevaisuuden ymmärtämiseksi.

    Eräs lainaus viime kesältä valottaa mielestäni erinomaisen hyvin sitä, mitä myös minä olen kirjoituksissani Virosta ja nousevasta isovenäläisyydestä yrittänyt muotoilla sanoiksi. Varsinkin näin tämän ajankohtaisen isovenäläisyyden keppihevosen – pronssipatsasjupakan – valossa:

    Mutta vähemmistöt eivät ole pelkkiä prosentteja. Ne voivat olla myös poliittinen ongelma. Tässä on mahdoton käsitellä pitkin 1990-lukua ja edelleenkin Venäjän suunnalta Viron venäläisvähemmistön asemaa kohtaan esitettyä kritiikkiä. Riittää kun todetaan, että EU asetti jo jäsenyysprosessin alussa Virolle tiukat vaatimukset siitä, että maan oli tehtävä huomattavia muutoksia kansalaisuus- ja vähemmistölakeihinsa. Nämä ehdot Viro on yksiselitteisesti täyttänyt.

    Moskova on kuitenkin pitänyt asiaa esillä ja käyttänyt poliittisena painostuskeinona syytöksiä vähemmistöjen sortamisesta. Esimerkiksi kun Helsingin Sanomat käsitteli 17. tammikuuta 2004 pääkirjoituksessaan kriittisesti Venäjän painostustoimia, maan Helsingin-suurlähettiläs alleviivasi vastauksessaan Venäjän halua puolustaa maanmiestensä oikeuksia ja kummasteli, että Viron 1.4 miljoonasta asukkaasta 170 000 on vailla kansalaisuutta ja siis myös ilman perusoikeuksia.

    Jatkuneessa keskustelussa muun muassa todettiin, että neuvostomiehityksen aikana maahan lähinnä vierastyöläisiksi tulleet venäläiset olivat kansainvälisen oikeuden mukaan edelleen ulkomaalaisia, ja että suurin osa suurlähettilään mainitsemista kansalaisuudettomista venäläisistä oli omasta tahdostaan väliin pudonneita, kun eivät olleet halunneet hakea Viron kansalaisuutta. Venäjän kansalaisuuden he saisivat heti, jos sitä hakisivat. Viron passin vetovoima lienee kasvanut 1. toukokuuta 2004 jälkeen.

    Tämä teksti on lainattu EVA:n julkaisusarjasta. Se on Seppo Zetterbergin kirjoittama ja julkaistu viime elokuussa nimellä ”Samaa sukua – eri maata. Viro ja Suomi. Historiasta huomiseen”. Tämä ansiokas – sekä historiaa että nykyisyyttä – valottava kirjoitus löytyy täältä.Tutustukaa – se on tutustumisen arvoinen.

    Vaikka en luotakaan gallupeihin – kuin pässi suuriin sarviinsa – minusta tänään julkaistu uutinen on kuitenkin varsin positiivinen. Nimittäin Pravda kertoo meille, että gallupin mukaan Suomen kansasta löytyy puolustusyhteistyölle Ruotsin kanssa enemmistön tuki. Sama uutinen kertoo, että kansalaiset eivät halua lakkauttaa enää lisää varuskuntia.

    Suomen Gallupin puolustusministeriölle tekemässä kyselyssä maiden välisen puolustusyhteistyön lisäämisen kannalla oli 72 prosenttia suomalaisista vastaajista. Luku on varsin hyvä ja osoittaa, että suomalaiset ymmärtävät turvallisuuspolitiikan lainalaisuuksia ja Suomen sotilasmaantieteellistä sijainta enemmän kuin poliitikot uskovatkaan.

    Kysely tehtiin toukokuun alussa. Haastateltavia oli tuhat. Otos on hieman vaatimaton, mutta eiköhän se anna kuitenkin oikeaa suuntaa.

    Yhteistyön lisäämisestä täysin eri mieltä oli vain seitsemän prosenttia ja jokseenkin eri mieltä vajaa viidennes vastaajista. Tämä on se toinen erittäin hyvä osa muutenkin hyvää uutista. Ilmeisesti me suomalaiset olemme edelleen näissä elintärkeissä asioissa aika pitkälle samaa mieltä ja pystymme ymmärtämään yhteisen etumme.

    Yhteistyön tiivistämistä kannattavat eniten kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien äänestäjät, ja vähiten vasemmistoliittolaiset ja vihreiden kannattajat. Tämä ei sinänsä yllättänyt – se kertoo lähinnä vihervasemmistoon kuuluvien änkyröiden kyvyttömyydestä hahmottaa maailmaa.

    Varuskuntien uudet lakkauttamiset eivät saa kannatusta, sillä vastanneista 75 prosenttia on täysin tai jokseenkin samaa mieltä väitteestä, että varuskuntia ei pidä enää lopettaa.

    Tämä on hyvin luonnollista. Monilla paikkakunnilla PV on tärkein tai merkittävä työllistäjä. Tämä osoittaa mielestäni myös sen, että PV on kiinteä osa koko suomalaista yhteiskuntaa – todellinen kansanarmeija – sellainen joka koetaan omaksi. Vaan auta armias jos liitymme NATOon. Varusmiespalvelusmotivaatio ja maanpuolustutahto romahtavat – sanokaa minun sanoneen.

    Näkemykset puolustusmäärärahojen riittävyydestä vaihtelevat suuresti. Runsas viidennes vastaajista katsoo, että puolustukseen tulisi lisätä rahaa nykyisen toimintakyvyn säilyttämiseksi, ja kolmannes on asiasta jokseenkin samaa mieltä. Yksi kolmannes on jokseenkin eri mieltä rahojen lisäämisestä.
    Naiset suhtautuivat puolustusmenojen kasvattamiseen kriittisesti, maanviljelijät myönteisimmin.

    Kertausharjoitusten pitämiseen vastaajat suhtautuvat myönteisesti. Yli 80 prosenttia vastasi kyselyyn, että kertausharjoitusten järjestäminen on tärkeää uskottavan puolustuksen kannalta.

    Puolustusmäärärahojen kohdalla näyttäisi siltä, että kyse on siitä ettei asiaa tunneta tarpeeksi hyvin. Osaltaan saattaa olla myös kyse ns. Raatteen tie-ilmiöstä. Siitä, että luotetaan itsenäiseen puolustuskykyyn pelkät torrakot kourassa. Tämä mielikuva pitäisi kuitenkin saada muuttumaan.

    Nykyaikainen sota ja sen ratkaisutaistelut käydään nykyaikaisilla välineillä – yhtään hajautettua toimintaa, sissisotaa ja alueelliseen puolustukseen kuuluvaa vihollisen heikentämistä korpisotureiden voimin aliarvioimatta. Jos halutaan pitää uskottava puolustuskyky, se tarvitsee myös investointeja.
    Ja riittävän määrän riittävän usein kertautettua reserviä. Kaaderijärjestelmämme selkärankaa.

    Koskaan ei saa enää tapahtua sitä, että ne pienet palleroiset jotka Suomi-äiti riistää rinnoiltaan puolustamaan itseään, joutuisivat yhtä huonosti tai huonommin varustettuina – ja koulutettuina – kuin isoisät vuonna 1939.

    ”Malli Kajanderilla” ollaan leimattu yksi entinen pääministeri historiassa vastuuttomaksi. Todellisuudessa meidän pitäisi käyttää nimeä ”malli poliitikot” tai ”malli haihattelijat” (termi on alunperin Ye-eversti Wolf Halstin lanseerama). Nyt kun tiedämme mitä historiassamme tapahtui, meidän pitää pitää huoli siitä, että niin ei pääse enää ikinä tapahtumaan.

    Isävainaani kysyi minulta kerran, että ymmärränkö mitä yhteistä on sotaväellä ja palokunnalla? Kumpikin pitää olla valmiina ja iskussa pahan päivän varalta, mutta kukaan ei koskaan haluaisi käyttää kumpaakaan tositoimessa.

    Siksi meidän pitää pienenä maana varautua pahimpaan ja yrittää liittoutua sopivan kokoisten kavereiden kanssa. Sellaisten joita ei tarvitse koko ajan puolustaa, muttei toisaalta tarvitse pelätä että ne liittoutuisivat isompien poikien kanssa.

    JK. Olen kirjoittanut Suomen ja Ruotsin välisestä puolustusyhteistyöstä aikaisemmin täällä.

    Tämä oli mielestäni päivän hyvä uutinen. 🙂

    Lähde:HS


    Site Meter

    Euroopan neuvoston rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen komissio (Ecri) on julkaissut tuoreita raporttejaan. Meitä suomalaisia kiinnostanee eniten sen Suomea koskeva osuus. Meihin kohdistuva raportti löytyy suomenkielisenä täältä (vielä toistaiseksi…) ja yleisbaabeliksi julkaistu versio löytyy täältä. Lueskelin sitä ja siihen liittyvää uutisointia ja olen valmis julkaisemaan varoituslaitos Kullervon raportin tästä raportista.

    Tämä raportti on normaalia kirjoitustani pidempi, vaikka olen supistanut sitä useaan otteeseen. Toivon kuitenkin – oi lukijani – että jaksat lukea sen loppuun. Asia tärkeä.

    Nämä Ecrin raportit ovat maakohtaisia ja julkaistaan noin viiden vuoden välein. Nyt julkaistu (Suomea koskeva) kolmas raportti keskittyy siihen, miten Suomi on toteuttanut tämän ulkopuolisen painostusjärjestön asettamia ”tavoitteita”. Tämän lisäksi Ecri julkaisee vuosittain yleisemmän raportin. Se löytyy täältä.

    Yleiseurooppalaisella tasolla Ecri arvostelee sitä, että muukalaisvastaisuus on hiipinyt yhä enemmän poliitikkojen puheisiin lähes kaikissa Euroopan maissa. ”Monet poliitikot näyttävät ajattelevan, että tätä kansalaiset haluavat kuulla”, sanoi Ecrin johtaja Eva Smith Asmussen torstaina esitellessään järjestön vuosiraporttia Pariisissa.

    ”Tämä on hyvin surullista. He tekevät [ennakkoluuloista] arkipäiväisiä.” Smith Asmussen ei halunnut nimetä maita, joissa ongelma on erityisen suuri. Hänen mukaansa se on havaittavissa lähes kaikkialla.

    Faktisesti Smith Asmussen on täysin oikeassa. Tämä kehityskulku on ollut nähtävissä jo pitkään. Se mikä on lohduttavaa nykyisessä vinoutuneessa tilanteessa on se, että tämän(kin) perusteella näyttäisi politiikkojen viimeinkin kuuntelevan kansan mielipiteitä. Se on ainoastaan positiivinen piirre eurooppalaisille rakennetuissa eurooppalaisissa yhteiskunnissa.

    Se mikä taas – minusta – on käsittämätöntä on tämä nykyinen eräiden päättäjien ja virkamiesten omaksuma suuntaus. Suuntaus, jossa todellisuus käännetään ylösalaisin ja luodaan demokratian sisään vääriä mielipiteitä. Tiedän tämän lähentelevän taas tautofoniaa, mutta demokratiassa ei voi olla vääriä mielipiteitä. Demokratian tulee olla lasista rakennettu – eli herkkä ja läpinäkyvä – jo sen vuoksi, että kukaan ei voi kivitellä surutta toista osapuolta. Enemmistöä edustava kansa – olkoonkin kuinka tyhmä tahansa – ei voi demokratiassa olla väärässä. Jos se on väärässä tai jos päättäjät haluavat – propagandalla tai väkisin – muuttaa sen mielipiteen mieleisekseen, emme ole enää yhteiskuntajärjestelmässä nimeltään demokratia.

    Suomea koskevassa raportissaan Ecri kiinnittää huomiota paitsi kuuluisiin B-oleskelulupiin (joihin palaan hieman myöhemmin) myös siihen, että turvapaikanhakijat on toisinaan esitetty myös korkean tason poliittisessa puheessa tavalla, joka ei kunnioita heidän ihmisarvoaan. Raportissa ei eritellä, mihin tai keihin arvostelu kohdistuu. Tiettävästi Ecri viittaa entisen sisäministerin Kari Rajamäen (sd) lausuntoihin turvapaikkaa hakevista ankkurilapsista, joiden avulla kokonaiset perheet yrittäisivät päästä muuttamaan rikkaampiin maihin.

    Rajamäki oli täysin oikeassa. Todellisuus ei muutu siitä, että joku väittää sen olevan toisenlainen tai siitä, että työnnetään pää pensaaseen ja kielletään se. Sanottakoon vielä tässä, että – mielestäni – Kari Rajamäki hoiti sisäministerin tehtäviään isänmaallisella ja kaiken kaikkiaan kunnioitettavalla tavalla. Vaikka olikin demari.

    Tämä osoittaa kuinka kaukana todellisuudesta ja ihmisten arjesta ecrit, puumalaiset, ilmanit, sinnetännet ja thorsit ovat ja elävät.

    Smith Asmussen arveli, että muslimien vastaisten ennakkoluulojen voimistuminen saattaa jopa lisätä terrorismin uhkaa. ”Kuka haluaisi pommittaa yhteiskuntaa, jonka osa tuntee olevansa?”

    Vastaan tuohon kysymykseen: ei kukaan. Kysymyksen ydin on taas puolestaan muotoiltu – kuten koko Ecrin raportti – käänteistodellisuuden näkökulmasta katsoen. Väkivaltaa ja terrorismia edustavat fundamentalistimuslimit eivät minun nähdäkseni halua edes tuntea olevansa osa länsimaista tai eurooppalaista yhteiskuntaa. Rikollisuus luo vastareaktiota. Tässä suhteessa ääri-islamilainen terrorismi ei tee poikkeusta eikä sitä saakaan pitää poikkeuksena. Sitä ei pidä suvaita, kannustaa eikä hyväksyä eurooppalaisessa yhteisössä. Se pitää kitkeä juurineen pois. Maassa maan tavalla tai maasta pois.

    Nämä terroria metodinaan käyttävät rikolliset haluavat muuttaa eurooppalaisen yhteiskuntamme aivan toisenlaiseksi fundamentalistiseksi järjestelmäksi. Tässä suhteessa Ecrin ajatus ei ole ainoastaan huolestuttava – se on itseasiassa pelottava. Minun mielestäni.

    Suomen kohdalla olemme – taas – valmiit muuttamaan poliittisella tasolla yhteiskuntaamme – kuin lampaat.

    Kirjoitin tuossa aikaisemmin näistä B-lupalaisista, eli tilapäisellä luvalla Suomessa oleskelevista henkilöistä. Tilapäisellä luvalla Suomessa olevilla turvapaikanhakijoilla ei ole oikeutta työntekoon eikä tietenkään mitään muitakaan alkuperäisväestölle ja maan kansalaisille kuuluvia oikeuksia. Minusta järjestelmän ainoa puute on ollut oleskeluaikojen venyminen. Ruotsin malli, jossa selvästi aiheettomat maahantulijat poistetaan suhteellisen välittömästi maasta on – mielestäni – paljon, paljon parempi.

    Nyt olemme matkalla korkeaan kuuseen – perse edellä. Toivottavasti emme kapsahda katajaan.

    Kotikuntalain uudistuksen myötä B-lupalaisille annettaisiin mahdollisuus saada oma kotikunta sen jälkeen, kun he ovat oleskelleet Suomessa yhden vuoden. ”Suoraan he eivät kotikuntaa lain nojalla saa, vaan he joutuvat tekemään erillisen selvityksen aikeistaan jäädä Suomeen”, sanoo lainsäädäntöneuvos Ilkka Turunen sisäasiainministeriöstä. Kotikunnan saadessaan B-lupalaiset saisivat oikeuden myös valtaosaan kuntien tarjoamista peruspalveluista. Esimerkiksi kaikkiin Kansaneläkelaitoksen palveluihin kotikunnan saaminen ei kuitenkaan automaattisesti oikeuta. Myös ulkomaalaislain muuttaminen on vireillä. Kiistellyistä B-luvista ollaan turvapaikanhakijoiden kohdalla todennäköisesti luopumassa kokonaan.

    Mutta mitä saammekaan tilalle.

    Maanmuuttoministerimme Astrid Thors möläyttää miten asiassa on käynyt.

    Monista syistä tämä B-lupakäytäntö on muotoutunut laajemmaksi kuin mitä lainsäätäjä aikoinaan tarkoitti,Thors sanoo. Thors kertoo, että monilta eri tahoilta – muun muassa Ecrin suunnasta – tullut kritiikki Suomen turvapaikkakäytäntöjä kohtaan on asettanut paineita järjestelmän uudistamiseen. Hallituksen esitys lainmuutoksesta on tarkoitus saada lausuntokierrokselle jo kesän aikana ja eduskunnan käsiteltäväksi syksyllä. B-luvista ollaan pikku hiljaa luopumassa jo ennen lakimuutosta. Tämän vuoden ensimmäisten kolmen kuukauden aikana on myönnetty yhdeksän B-lupaa, kun viime vuonna vastaavana aikana lupia myönnettiin 29.

    Lähinnä somaleille, afgaaneille ja irakilaisille myönnettyjen B-lupien määrän väheneminen johtuu Ulkomaalaisviraston mukaan muun muassa siitä, että monia alueita voidaan pitää turvallisempina kuin aiemmin ja käännytyspäätöksiä tehdään aiempaa enemmän. Myös turvapaikanhakijoiden määrä on vähentynyt selvästi viime vuosiin verrattuna. B-lupia alettiin myöntää kolmisen vuotta sitten. Viime vuoden loppuun mennessä lupa oli myönnetty yli 600 ihmiselle.

    Monista syistä tämä B-lupakäytäntö on muotoutunut laajemmaksi kuin mitä lainsäätäjä aikoinaan tarkoitti. Mitä tämä tarkoittaa? Emmekö voi luottaa siihen, että virkamiehet noudattavat lakia? Miten tämä lause pitäisi muuten ymmärtää? Liittyykö tämä – ilmeisen vahingossa annettu – lausahdus myös vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalaisen toimiin?

    Turvapaikanhakijoiden määrän väheneminen on itsessään hyvä ja positiivinen asia. Minua on ihmetyttänyt pitkään se, eikö Afrikan sarvesta tulevalle ihmiselle löydy Suomen ja Somalian väliltä mitään turvallista paikkaa? Itse asiassa Italia ja Britannia saisivat hoitaa entisen siirtomaansa ongelmat. Ne eivät kuulu muulle Euroopalle. Vastakoon se, joka ongemat on luonutkin.

    Ecri kehottaa Suomen viranomaisia lopettamaan nykyinen turvapaikkoihin liittyvä käytäntö, joka on ristiriidassa – Ecrin käänteisnäkökulmasta – ihmisen perusoikeuksien kanssa. Vapaa maahanmuutto-oikeus ei ole – edelleenkään – mikään subjektiivinen ihmisoikeus. Tällä Ecrin suosituksella lisätään yhteiskunnan turvattomuutta, sosiaaliturismia, etnisten ristiriitojen lisääntymistä ja kasvavaa rasismia.

    Lisäksi täysin rajoittamaton pakolaispolitiikka aiheuttaa lähtömaissa ihmiskaupan räjähdysmäisen kasvun.

    Ecrin monien suositusten listalta löytyy myös suositus siitä, että Suomen viranomaiset ratifioisivat mahdollisimman pikaisesti tietoverkkorikollisuutta koskevan yleissopimuksen ja sen lisäpöytäkirjan.
    Tämä sopimus pitää sisällään tietokoneen kautta tapahtuvien, luonteeltaan rasististen ja muukalaisvihamielisten tekojen kriminalisoinnin.

    Hei – tämähän on Puumalaisen keppihevonen! Nyt näkyy laajempi yhteys Puumalaisen viimeaikaisten touhujen ja yleisemmän haihattelun kanssa.

    Täältä suunnasta näyttää siltä, että tällä lainsäädännöllä halutaan kieltää kaikki maahanmuuttokriittinenkin kirjoittelu netissä. Sananvapaus ei kuulu Ecrin käänteistodellisuuteen. Minua lähinnä oksettaa katsoa näitä ehdotuksia ja miettiä millaisia ihmisiä tulevan Eurostoliiton totalitarismin takana. Puistattaa.

    Ja tämä liittyy samaan aiheeseen. Ecri ilmoittaa tyytyväisyytensä siihen, että Suomi on lisännyt rikoslainsäädäntöönsä säännöksiä, joiden perusteella rasistinen peruste katsotaan erityiseksi perusteeksi tuomion koventamiselle. Lisäksi Ecri hyrisee tyytyväisyyttä siitä, etää mielipiteenvapautta on rajoitettu ja tullaan ilmeisesti rajoittamaan lisää Suomessa

    Kaikki monikulttuurisuuden eteen – vaikka Suomen perinteisen oikeusjärjestyksen tasa-arvoperiaatteen ja kansan tahdon – eli demokratian -vastaisesti. Eläköön Uusi Uljas Eurostoliitto! Uusi uljas monikulttuurinen onnela, jossa ei ole rasismia, rajoja eikä väkivaltaa!

    (Näiden taustojen jälkeen, haluan nyt kysyä Sinulta – oi kanssasuomalainen – tuntuuko sinusta kenties siltä, että vihtaasi on kustu? Kuka syö pöydässäsi ja päättää asioistasi puolestasi?)

    Siviili- ja hallinto-oikeuden muuttamisesta Ecri antaa suosituksen muuttaa nykyistä jotenkin tasa-arvoon perustuvaa järjestelmäämme kohti laajempaa yhdenvertaisuus- ja rotusyrjintälainsäädännön tulkintaa. Ecri suosittaa Suomelle lainsäädännön muuttamista tältä osin niin, että asioista kiinnostuneille kansalaisjärjestöille annetaan mahdollisuus ajaa näitä asioita oikeusteitse.

    Eli oikein ajatteleva asianomainen istutetaan syyttäjän rooliin ja vastaajan oikeuksia kavennetaan? Virkatehtäviä siirretään kansalaisoikeuksia ajaville epämääräisille järjestöille?
    Sanamuoto on tarkalleen ottaen tämä: järjestöillä joilla on oikeutettu kiinnostus rotusyrjinnän vastaiseen taisteluun on oikeus viedä syrjintätapauksia oikeuteen

    Aika paksua puuroa – tällä ei ole mitään tekemistä suomalaisen oikeusjärjestyksen eikä demokratian kanssa.

    Judge Ecri is coming – Beware! He is the Law!

    Kaiken muun vallansiirtoon Suomessa pyrkivän ehdottelun kulminoitumia on Ecrin suositukset vähemmistövaltuutetusta. Sanomana on saada lisää rahaa ja resursseja Puumalaisen putkalle sekä painostaa Suomea järjestämään Ad Hoc toimintaa Mikon avuksi. Vähemmistöryhmistä ilmeisesti.

    Ecri suosittaa lisäksi että Suomen viranomaiset arviovat vähemmistövaltuutetun aseman suhteessa valtion viranomaisiin, pitäen mielessä tällaisten elinten itsenäisyyden takaamisen tarvetta koskevat ohjeet.

    Beware! Judge Mikko is coming! He is the Law!

    Suosituksissa on mukana myös ns. positiivisen syrjinnän lisääminen työmarkkinoilla – ilmeisesti alkuperäisväestö ei tarvitse töitä Ecrin mielestä.

    Sieltä löytyy monikulttuurikasvatuksen – siis nimenomaan suomalaiseen kulttuurin liittymättömän – lisäämissuositus sekä koulussa että vapaa-ajan toiminnoissa – eli lasten aivopesun lisääminen.

    Ankkurilasten maahan päästäminen on Ecrin mielestä ehdottoman tärkeää – Ihmiskauppa ei ilmeisesti kuulu Ecrin huolenaiheisiin. Pääasiana näyttää olevan se, että Suomesta saadaan mahdollisimman monikulttuurinen hourula – hinnalla millä hyvänsä. Ihmisoikeudet ovatkin siis Ecrille vain keppihevonen?

    Ecri kehottaa Suomen viranomaisia lakkauttamaan käytännön, jossa maassa tilapäisesti oleskelevilla ihmisillä ei ole samoja perusoikeuksia kuin vakituisesti maassa oleskelevilla – eli tänne vaan koko maailma. Meillä Suomessa turistikin saa äänioikeuden ja oikeuden sosiaaliturvaan?

    Ecri haluaa myös niin kovasti vaikuttaa romaniväestön asemaan Suomessa. Hetkinen – eihän autonomiseen romanikulttuuriin voi puuttua…

    Ecri huomioi myös Venäjän suurvalta-aseman vahvistumisen ja isovenäläisyyden nousun. Ecri suosittaa Suomen viranomaiset kehittävät valmiuksiaan käsitellä Suomen venäjänkielisen vähemmistön erityistarpeita. Hetkinen – siis myös näiden suomalaisina paluumuuttajina Suomeen Venäjältä muuttaneiden suomalaisten ihmisten tarpeita?

    Ecri suosittaa painokkaasti, että Suomen viranomaiset syventyvät Suomen somaliyhteisöjen kohtaamien rasismiin ja syrjintään liittyvien ongelmien tutkimiseen ja niiden ratkaisemiseen. Mielestäni koko ongelman ydin on siinä, että tämän ongelman syntyminen olisi aikanaan voitu estää. Nykyisin sen hoitaminen – ainakin täältä katsellen – vaikuttaa kovin vaikealta. Pääsyynä vaikeuksiin ovat kulttuuriin ja sen myötä todellisuudessa tapahtuneeseen segraatioon liittyvät kysymykset.

    Ecri haluaa myös puuttua saamelaisten asioihin. Jakamalla valtion maat pienelle kovaääniselle vähemmistölle ja poistamalla alkuperäisväestöä myöskin edustavien suomalaisten oikeuden satoja vuosia vanhoihin perinneammatteihin – kuten porotalouteen. Kumpi on muuten mielestänne alkuperäisempää alkuperäisväestöä: Satoja vuosia Kyrössä (Ivalossa) asunut suomalaissuku vai 1800-luvun lopulta Norjasta Suomeen tullut saamelaissuku?

    Ecri kannustaa – käänteisellä tavallaan – myös integroituneeseen yhteiskuntaan – Ecrin käsitys näyttää tosin olevan se, että suomalaisten pitää luopua omasta kulttuuristaan ja integroitua mahdollisimman hyvin kaikkien maahantulijoiden kulttuureihin

    Tämä on itse asiassa aika hauska, kun sitä vertaa nykyisin – joissain paikoissa voimassa olevaan -käytäntöön. Tarkkana: Ecri suosittaa, että Suomen viranomaiset tehostavat toimia julkisiin tiloihin pääsyyn liittyvän rotusyrjinnän torjumiseksi.

    Muistatteko mitä kirjoitin täällä? 😉

    Kun Ecri puhuu rasismista, se puhuu vain ja ainoastaan alkuperäiskansojen vähemmistöihin – laillisiin tai ei – kohdistamasta rasismista. Se syyllistää alkuperäisväestöä edustavia ihmisiä heidän omissa kotimaissaan, besserwisseröi, edustaa kieroutunutta logiikkaa eikä pysty antamaan todellisia vastauksia esittämiinsä kysymyksiin. Ecri on repinyt itse itsensä irti todellisuudesta. Se on muuttunut epäuskottavasta vahingolliseksi ja haitalliseksi

    Lisäksi se unohtaa rasismin syntymekanismin. Rasismi kun syntyy kulttuurien kohtaamisten aiheuttamista konflikteista ja empiirisestä kokemuspiiristä.

    Tämän raportin tärkein asia on kuitenkin se, että Ecri unohtaa – tahallaan tai tahatta – kaiken valtaväestön ulkopuolella esiintyvän syrjinnän ja rasismin. Se unohtaa käänteis- ja poikkirasismin. Sellaisen jota vähemmistöt harjoittavat enemmistöä ja toisia vähemmistöjä vastaan.

    Tällaisella asenteella, jolla halutaan hyväksyä epädemokraattinen, yleisen oikeustajun vastainen, moraalisesti väärä sekä kansallisvaltioiden ja alkuperäisasukkaiden legitimiteettiä halventava Uusi Uljas Eurooppa , tullaan aiheuttamaan suuria ongelmia.

    Joko kaikki se keskinäinen yhteisiin arvoihin perustuva lainkunnioitus – joka pitää yhteiskuntaamme kasassa – katoaa ja Eurooppa hajoaa sisällissotiin ja kaaokseen tai vaihtoehtoisesti lämmitetään vääryyden pohjalle syntymässä oleva rasismi leimahduspisteeseen. Jos tulemme näkemään tämän kehitysketjun päässä tai varrella olevassa Euroopassa uusia pogromeja, syytä voimme etsiä ultraliberaalista ja vääristyneestä maahanmuutto- ja vähemmistöpolitiikasta.

    Kaikkien olisi syytä muistaa, että demokratiassa tehdään enemmistön tahdon mukaan eikä vapaa maahanmuutto – todellakaan – ole mikään subjektiivinen oikeus. Kullervo päättää raporttinsa Ecristä tällä erää tähän.

    Lähteet: Ecri, STT, HS, YLE

    Muistanette varmaan hyvin Vapun tienoilla nähdyt nousevan isovenäläisyyden voimannäytöt Tallinnassa ja Moskovassa. Olen kirjoittanut niistä useammassakin artikkelissa. Tärkeimmät löytyvät täältä (jossa on myös linkkejä vanhempiin kirjoituksiini) sekä täällä. Asiaa on käsitelty myös monella muulla blogilla.

    Huolimatta Jarin väitteistä, uskallan silti julistaa blogien merkityksen uutisten välittäjänä olevan kiistaton nykyisinä aikoina. Hyvänä esimerkkinä tämä Pronssikiista-blogista löytynyt uutinen:

    Naši soittaa kelloja EU:n edustuston edessä

    Našin aktivistit saapuivat maanantaina EU-komission Moskovan edustuston eteen vaatimaan pidätetyn jäsenensä vapauttamista Virossa, kirjoittaa The Moscow Times. Naši ilmoitti soittavansa komission rakennuksen läheisyyteen asentamaansa kelloa joka viidestoista minuutti niin kauan, kunnes Našin aktivisti Mark Siryk vapautetaan. Našin mukaan EU:n on ymmärrettävä, että yksi sen jäsenmaista pitää koululaista poliittisena vankina. Našin johtaja Vasili Jakimenko sanoi, että lukiolaisen pidätys on häpeä koko Euroopalle. Jakimenkon mukaan Naši suunnittelee järjestävänsä kesäkuussa vastaavanlaiset protestit myös Brysselissä ja Helsingissä, kirjoittaa Eesti Päevaleht. 18-vuotias Siryk on Virossa asuva Našin jäsen, jota syytetään Tallinnan huhtikuun mellakoiden organisoimisesta.

    Kuvia täältä (Našin sivut)

    Aiheesta lisää täällä ja täällä.

    Eli hän on Našin ristiretken aiheena:

    Image Hosted by ImageShack.us

    Raukka pieni koululainen, joka on joutunut Viron fasistisen hallinnon jalkoihin poliittisena vankina.

    Tai tämähän on se kuva, jonka Naši – ja sen takana seisova vahvistuva isovenäläinen imperialismi – haluavat antaa. Mikähän mahtaa olla sitten kolikon kääntöpuoli?

    wikimedia, Nashi

    Naši – Молодёжное демократическое антифашистское движение ,Наши – eli Meikäläiset, kirjaimellisesti meidän. Se on venäläinen vuonna 2005 perustettu poliittinen nuorisojärjestö, jolle Venäjän presidentti Vladimir Putin on antanut julkista tunnustusta. Naši on Kremliä lähellä oleva järjestö.

    Naši perustettiin antifasistiseksi liikkeeksi kolmea kuukautta ennen kuin Kansallisbolševistinen puolue – Национал-большевистская партия, NBP – lakkautettiin ensimmäisen kerran 2005.

    The Moscow Timesin julkaiseman artikkelin mukaan presidentti Vladimir Putin tapasi 56 Naši-järjestön jäsentä Zavidovon asunnollaan 26.7.2006. Venäjän Television Ykköskanava näytti Putinin nuorten keskellä, joille hän kertoi haluavansa heiltä luovuutta enemmän kuin konformismia. ”Olen varma, että jos te ette byrokratisoidu, jos ajattelette laatikon ulkopuolelle, voitte silloin auttaa – – yhteiskuntaa ja hallitusta”, sanoi Putin Interfaxin raportin mukaan. ”Ilman epäilystäkään voitte auttaa maan tilannetta. Luotan siihen hyvin paljon ja olen varma, että näin tapahtuu”, hän sanoi.

    Naši käynnisti joulukuussa 2006 kampanjan Englannin Moskovan suurlähettilästä Tony Brentonia kohtaan. Englannin viranomaiset arvelivat BBC:n julkaiseman artikkelin mukaan sen olleen kosto siitä, kun lähettiläs osallistui Venäjän opposition järjestämään konferenssiin Pietarissa heinäkuussa 2006.

    Naši piiritti Viron Moskovan suurlähetystöä Tallinnan Pronssisoturi-kysymyksen vuoksi 27. huhtikuuta – 4. toukokuuta 2007 välisenä aikana. Liikkeen liittokomissaari vaati Viron Moskovan suurlähetystön siirtämistä toiselle paikalle. Saartoon osallistuivat myös Mestnye, Yhtenäisen Venäjän Nuori Kaarti (Molodaja Gvardija) sekä Rossija Molodaja.

    Naši järjestön omien verkkosivujen mukaan miliisi otti kiinni kolmen tunnin ajaksi Našin ja poliittisen nuorisojärjestön Rossija Molodajan 200 mielenosoittajaa epäiltyinä osallisuudesta Viron lähetystön lipun repimiseen. Komissaarit Aleksandr Salikov, Aleksei Smirnov ja Dmitri Olenin saivat kukin sadan ruplan sakot. Mielenosoituksissa näytettiin muun muassa julistetta, jossa kysyttiin: ”Vastaa IlveSS! Onko Viro Euroopan unionista vai SS:stä?” Toomas Hendrik Ilves on Viron presidentti.

    Keskiviikkona 2. toukokuuta 2007 Naši järjestön edustajat tunkeutuivat lehdistötilaisuuteen, jonka järjestäjänä oli venäläinen viikkolehti Argumenty i fakty. Tilaisuudessa Viron Moskovan suurlähettiläs Marina Kaljurand vastaili kysymyksiin Pronssisoturi-patsaan siirtämisestä.

    Naši järjestö rikkoi diplomaattista koskemattomuutta, joka takaa suurlähettiläille ja muulle diplomaattisia tehtäviä hoitavalle lähetystöhenkilökunnalle koskemattomuuden asemamaan tuomiovallasta. Esimerkiksi poliisi voi tunkeutua lähetystöalueelle ainoastaan saatuaan tähän lähetystön päällikön luvan.

    Našin edustajilla oli suurlähettiläälle kuusi kysymystä:
    1) Missä on Mark Siryk
    2) Missä on Dmitri Linter
    3) Koska Viron pääministeri pyytää anteeksi sitä, että hän nimitti Tallinnan mielenosoittajia juopoiksi 4) Millä perusteella estettiin kuuden liikkeen komissaarin matka Viroon patsaan luoksi
    5) Minkä uhan he muodostivat Viron turvallisuudelle
    6) Milloin Viro lopettaa venäjänkielisen väestön sortamisen, ja koska sadat venäjänkieliset vapautetaan vankeudesta?

    Našin edustajat selittivät, että he eivät akkreditoituneet eli ilmoittautuneet tiedotusvälineiden edustajille tarkoitettuun lehdistötilaisuuteen, koska eivät uskoneet saavansa akkreditaatiota.

    Mutta kuka on Mark Siryk?

    Viron suojelupoliisin Kapon johtaja Martin Apo sanoi että Mark Siryk oli huhtikuun Viron vastaisten tapahtumien organisaattori ja Našin Viron komissaari. Mark Sirykia voi uhata viiden vuoden vankeustuomio.

    Henkilökohtainen mielipiteeni – joka lienee vahvasti seuraava – on se, että Mark Siryk on Virossa toiminut venäläisen viidennen kolonnan asiamies. Naši-järjestö toimii saman kannan mukaan Kremlin käsikassarana, jolla kokeillaan EU:n yhtenäisyyttä. Sitä käytetään myös työkaluna EU:n rintaman hajottamiseen sekä sen pienempien jäsenvaltioiden uhkailuun.

    Toivottavasti viisumeja myöntävät viranomaisemme pysyvät ajan ja tilanteen tasalla… Jatkan aiheesta paremmalla ajalla ja enemmällä asialla.

    Lähteet tekstissä.

    Kun liityimme Euroopan Unioniin vuonna 1995, jouduimme muuttamaan lainsäädäntöämme myös sen maanomistukseen liittyviltä osiltaan. Ja se oli virhe – kuten näyttäisi EU:n jäsenyyskin olevan tällä 12 vuoden aikajatkumolla tarkasteltuna. Jollain tavalla vielä pystyn ymmärtämään maan ja kiinteän omaisuuden vapauttamisen EU:n jäsenvaltioiden kansalaisten ostettavaksi ja omistettavaksi. Sitä en kuitenkaan ymmärrä miksi se vapautettiin koko maailman ostettavaksi. Nykyään ymmärrän tuota asiaa vielä entistäkin vähemmän.

    Mielenkiintoinen havainto on myös se, että maaomaisuudestamme ovat olleet kaikkein kiinnostuneimpia EU:n ulkopuolelta tulevat ostajakandidaatit. Kuten esimerkiksi Venäläiset. Maamme etäisyys Euroopan sydämeen ja venäläisen metropolialueen, Pietarin, läheisyys on tietysti yksi selittävä seikka. Niitä muita saa sitten arvailla – olen kirjoitellut niistä aikaisemmin enemmänkin.

    Yksi – toistaiseksi onneksi marginaalinen – syy, jota en ole kirjoituksissani suoraan maininnut on eurooppalainen viheraate. Eräät järjestöt ja luonnosta vieraantuneet keskieurooppalaiset viherpiipertäjät ovat pyrkineet luomaan kuvaa, että Suomi on Euroopan viimeinen erämaa. Tähän ajatteluun kuuluu yltiösuojelu ja valmistelutyö Suomen muuttamiseksi Koko Euroopan Luontoreservaatiksi (KEL).

    Muun muassa mafiatyylinen kiristys- ja painostusjärjestö Greenpeace on osallistunut tähän toimintaan erittäin ansioutuneesti. Se on saanut jo lakkautettua paikallista metsänjalostusteollisuutta Lapissa ja siirrettyä jalostuksen sinne minne se heidän mielestään kuuluukin: Keski-Eurooppaan. Suomelle on varattu tässä toiminnassa ja tulevaisuudensuunnitelmissa raaka-aineen toimittaja (l. siirtomaan) asema. Paikallisia alkuperäisasukkaita jätetään alueille toki asumaan – varakkaiden elämysturistien huvitukseksi ja piristykseksi. Nämä elämysturistit tulevat tietysti saksalaisen toimiston järjestämänä Suomeen. Eiväthän tyhmät alkuasukkaat osaa mitään tehdä tai järjestää… Eivätkä he ainakaan ansaitse mitään – herramunjee, apinan elintaso nousee ja aitous katoaa.

    Nyt on taas korkea aika herätä kysymään: Kenen onkaan maa?

    Kaiken kaikkiaan kaikki lupaukset, joita meille tuolloin annettiin nomenklatuuran taholta ovat vesittyneet ja jääneet lunastamatta. Lisäksi meiltä salattiin tarkoituksellisesti osa äänestyksen tulokseen mahdollisesti vaikuttaneista asioista. Ja nykyään jokainen päivä tuo tullessaan uusia – yleensä vähemmän miellyttäviä – yllätyksiä.

    Päivän Pravda kirjoittaa, että Rantasalmelle puuhataan keskusta arabinuorille qatarilaisin varoin. Qatarin valtion edustaja yrittää perustaa arabinuorisolle leiri- ja lomakeskuksen Rantasalmelle. Toiminta olisi tarkoitettu Qatarin, Arabiemiraattien, Bahrainin, Saudi-Arabian, Omanin ja Kuwaitin nuorille.

    Qatarilaisen Khalid Y. Al Mullan aikeet tosin kokivat vastaiskun maanantaina, kun Rantasalmen kunnanvaltuusto hylkäsi 60 000 euron ostotarjouksen viiden hehtaarin maa-alasta liian pienenä.

    Kaupunginhallitus oli esittänyt alueen myymistä miehelle. Hän vastaa Qatarin valtion nuorisojärjestön toiminnasta. Kyseinen alue on Tiemassaaren kylän Rykiniemi. Metsäisen alueen rakentaminen oli määrä aloittaa tämän vuoden aikana. Rakentaminen tapahtuisi qatarilaisin varoin.

    Kunnanvaltuusto hylkäsi ostotarjouksen yksimielisesti keskustan valtuustoryhmän esityksestä. Valtuuston puheenjohtaja Esa Lappalainen (kesk) kertoi, että alueen arvo on moninkertaisesti suurempi kuin ostotarjous. Hän vakuutti, ettei valtuustolla ollut mitään ostajaehdokkaan suunnitelmia vastaan. ”Mahdolliset jatkoneuvottelut lähtevät kuitenkin nollatilanteesta.”

    Kunnanjohtaja Esko Hinkkasen mukaan Rantasalmi on halunnut lisätä yhteistyötä arabimaiden kanssa. ”Meillä on aiemmin käynyt Egyptistä opiskelemassa nuorisoryhmiä. Viime kesänä Varkaudessa ja Rantasalmella järjestettiin leiri qatarilaisille ja omanilaisille nuorille. Rykiniemi on kaavoitettu matkailukäyttöön. Se on ollut myytävänä pitkään.

    Se, että Rantasalmi haluaa lisätä yhteistyötä arabimaiden kanssa ei sinänsä ole ihmeellistä. Matkailun merkitystä maaseudun tyhjentymisen pelastuksena on toitotettu niin pitkään, että siitä on muodostunut jo ns. virallinen totuus. Sitä uskallan kuitenkin epäillä, että rantasalmella ei ymmärretä tällaisen kaupan vaikutuksia laajemmin.

    Niissä osissa Suomea, joissa matkailu on merkittävä elinkeino se on kuitenkin vain osan väestöstä sesonkiluonteisesti työllistävä lisäelinkeino. Hyvin harvat ihmiset ja hyvin harvoissa paikoissa pystyvät elämään matkailulla Suomessa ympäri vuoden.

    Lisätulona se toki on merkittävä. Näemme, joka vuosi kuinka sesonkityövoima matkaa täyttämään Lapin kevään ajoittaista ja alueellista työvoimapulaa Etelä-Suomesta käsin. Mutta eivät nämä ihmiset kuitenkaan uudelleenasuta eivätkä pidä asuttuna tyhjentyvää maaseutua. Siihen tarvitaan toisenlaisia ratkaisuja kuin matkailuteollisuus.

    Matkailuteollisuus – eli turismi – on luonteeltaan myös alistavaa sekä alkuperäiskulttuuria ja luontoa tuhoavaa. Kun turismi saapuu, alkuperäiskulttuuri alistetaan rahanteon lähteeksi ja siitä tehdään oman itsensä irvikuva. Tämän pystyy kuka tahansa näkemään. Kun ajatte pohjoiseen, niin viimeistään Rovaniemen jälkeen näette sen todellisuuden kuinka alkuperäisestä saamelaiskulttuurista on tehty matkailuun liittyvä rahastusväline. Irvokkaasti.

    Matkailuteollisuushuuman luulisi jo hiljalleen laskeneen 1990-luvun alun laman ja loppulaskun jälkeen – vaan ei. Silloin rakennettiin laskettelukeskuksia – joka niemeen notkoon ja jopa saarelmaankin. Seurauksena suurempia ja pienempiä vararikkoja, henkilökohtaisia tragedioita, hukkaan heitettyä julkista infrastruktuuria ja valtava velka. Se velka, joka jäi pankkikriisin osana veronmaksajien jaettavaksi. Ja samaan aikaan kun Suomen kansa maksoi tuon höyrykauden loppulaskua, niin ne kenellä oli varallisuutta jakoivat pesät keskenään pilkkahintaan.

    Ja nyt näyttäisi siltä – kaiken jo ennen koetun ja tilastoidun jälkeen – että kuva matkailuteollisuudesta on muuttunut maagiseksi maaseudun elävänä pitäväksi taikakaluksi. En olisi uskonut tätä todeksi, mutta uskottava se näköjään on. Ihmisen typeryys on rajaton ja historia toistaa samoja virheitä.

    Kuulkaa te Rantasalmen isännät ja muutkin höpertäjät: Heittäkkee jo helevettiin se höperrys.

    Haluankin nyt muistuttaa kolmesta asiasta kaikkia niitä ihmisiä, jotka puuhastelevat tämän matkailuteollisuuden ympärillä. Kun matkailuteollisuus saapuu, se tuo tullessaan muutoksen. Sen mukana alkuperäisestä isännästä tulee renki ja muutos tuo tullessaan vieraan isännän ja uudet tavat.

    Jotta alkuperäisväestö pystyisi pitämään kiinni omista arvoistaan, kulttuuristaan ja elämästään, turismin tulee olla paikallisesti hallittua ja maaseudulla yksilöllisyyttä ja todellisia luontoarvoja korostavaa design-matkailua. Massaturismi kuuluu suuriin kaupunkeihin – jos sinnekään.

    Kolmas asia – joka etenkin – on kaikkien isänmaataan vieraille myyvien ihmisten hyvä muistaa: On tyhmää myydä omaansa pilkkahintaan vieraille. Ja varsinkin maakaupoissa kannattaa olla tarkkana. Kun olet myynyt maasi vieraalle, olet vieraan maalla.

    Maaomaisuudessa kun on sellainen ominaisuus, että sen valmistus on lopetettu.

    Lähteet: MEK, KTM, HS

    Murina Moskovan suunnasta jatkuu. Tarina etenee käsikirjoituksen mukaan ja olemme nähneet seuraavan episodin. Murinaa Moskovasta Osa 2:

    Raskauttavaa aineistoa on löytynyt koskien virolaisten viranomaisten toimintaa patsaskiistan aikana. Venäjän duumalla on hallussaan aineistoa, joka osoittaa Viron poliisin käyttäytyneen raa’asti sotilasta esittävän pronssipatsaan siirron vastustajia kohtaan, Venäjän duuman puhemies Boris Gryzlov sanoi torstaina uutistoimisto Ria Novostin mukaan.

    Viron pääministeri Andrus Ansip torjui – yllättäen – torstaina ihmisoikeusjärjestö Fidhin syytökset, että Viron poliisi olisi mellakoita taltuttaessaan rikkonut ihmisoikeuksia. Asiaan liittyen, Viron syyttäjäviranomaiset kertoivat, että neljä rikostutkintaa on aloitettu poliisin toiminnasta.

    Taas voimme todeta, että on ensiarvoisen tärkeää, että Venäjän Federaation kaltainen puhtoinen ja perinteinen ihmisoikeusvaltio ottaa esille fasistisen ja imperialistisen Viron ihmisoikeusloukkaukset. Kunnioitusta herättävää on myöskin Venäjällä esiintynyt uskallus näin mahtavan vastustajan edessä.

    Ja tarina jo aikaisemmin paljastetun kirjeen ympärillä jatkuu. Venäjän ulkoministerin Sergei Lavrovin Euroopan unionin jäsenmaille lähettämä kirje on julkaistu virolaisessa Eesti Päevaleht -sanomalehdessä. Lehden mukaan Lavrov kehottaa kirjeessään EU-maita rankaisemaan Viroa.

    Lavrov – kuten Venäjän duumakin – arvostelee Viron viranomaisia voiman käytöstä kiistellyn sotilaspatsaan siirron yhteydessä ja yrityksistä kirjoittaa historiaa uudelleen. Lavrov varoittaa kirjeessään myös, että selkkauksen seuraukset saattavat ulottua Viron ja Venäjän suhteiden lisäksi myös Venäjän suhteisiin Euroopan unioniin ja sotilasliitto Natoon.

    Suomen ulkoministeri Ilkka Kanerva kertoi torstaina saaneensa Lavrovin kirjeen huhtikuun lopussa. Kanervan mielestä kirjeeseen ei sisälly ylimääräistä dramatiikkaa.(sic!)

    Otteita Lavrovin kirjeestä EU-maille:

    Valituskirjeessään EU:n jäsenmaille Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov ilmaisi närkästyksensä EU:n sisäisestä solidaarisuudesta ja vaati rankaisemaan Viroa, ilmenee Eesti Päevalehdessä julkaistusta kirjeestä.

    – Tilanne Tallinnassa on kääntymässä hyvin huonoon suuntaan. Poliisivoimia käytetään monumenttia puolustanutta pientä mielenosoittajien joukkoa vastaan, Lavrov kirjoitti ja lisäsi, että voimankäytön takia kymmenet siviilit ovat kärsineet ja Virossa pysyvästi asuva Venäjän kansalainen on kuollut.

    Lavrov sanoi, että Venäjä on toistuvasti vedonnut Viron viranomaisiin, jotta puna-armeijan muistomerkki ja neuvostosotilaiden jäännökset jätettäisiin Tõnismäelle.

    – Sotilaat antoivat henkensä maailman vapauttamiseksi fasismista – Valitettavasti Tallinna pysyi kuurona näille vetoomuksille, Lavrov sanoi.

    Ministeri totesi, että Viron ”loukkaavat ja räikeät toimet” ovat haaste maailman demokraattiselle yhteisölle. Hän lisäsi, että Tallinnan tapahtumat horjuttivat ”humanismin ja etiikan periaatteita” ja että Viro ”uhmasi kaikkia arvoja, joille nykyajan elämänjärjestys perustuu”.

    Lavrov ilmaisi tuohtumuksensa, koska monet länsimaat tukivat Viroa ja sietivät hallituksen toimintaa sen sijoittaessa muistomerkin muualle.

    – Länsimaat antavat hiljaisen hyväksyntänsä tosiasialle, että samastamalla sotilasvapauttajien sankaruuden natsien ja heidän kätyreidensä rikoksiin Viron viranomaiset yrittävät kirjoittaa uudelleen historiaa ja tulkita uudelleen Hitlerin-vastaisen liittouman roolia fasismista saavutetussa voitossa toisessa maailmansodassa.

    Lavrovin mukaan ”sankareista, jotka uhrasivat henkensä tulevien sukupolvien onnen ja vapauden puolesta ei saa tulla poliittisten pelien uhreja”.

    Ministeri vaati kirjeessä, että ”Viron kumppanien Euroopassa ja transatlanttisissa järjestöissä erityisesti, samoin kuin Euroopan neuvoston ja ETYJ:in tulee antaa asiaan kuuluva arvio Viron viranomaisten toiminnasta”.

    – Venäjä, joka on maksanut hirveän hinnan fasismista saavutetusta voitosta, ei voi olla välinpitämätön kehityskululle, jossa pyhästä historiallisesta muistosta tulee hetken poliittisten vaatimusten panttivanki, Lavrov sanoi.

    – VÄLIAIKA –

    Ja näytelmä jatkuu toisella puoliajalla. Propaganda alkaa tuottaa tuloksia. Yli puolet venäläisistä kannattaa ajatusta Virolle asetettavista talouspakotteista, selviää venäläisen tutkimuslaitoksen toteuttamasta kyselystä.

    Kyselyyn vastanneista 54 prosenttia on sitä mieltä että taloudelliset pakotteet olisivat oikea rangaistus neuvostosotilasta esittävän patsaan siirtämisestä Tallinnassa. Viidesosa venäläisistä vastusti ajatusta pakotteista. Viron-suhteiden katkaisemista ja rajojen sulkemista vaati neljä prosenttia vastanneista ja yksi prosentti kannatti jopa sotatoimia Viroa vastaan.

    Vastaajista 78 prosenttia tuomitsi pronssipatsaan siirron ja – ei kovinkaan yllättäen – vain kaksi prosenttia kannatti patsaan siirtoa. Venäjän hallitus on saanut siis viestinsä perille loistavasti oman kansansa parissa.

    Suora lainaus Ylen uutistekstistä:

    Viidennes vastaajista piti siirron syynä Viron päättäjien vihamielisyyttä Venäjää kohtaan. Joka kymmenes sen sijaan oli sitä mieltä, että päättäjät ovat vihamielisiä ennemminkin vironvenäläisiä kohtaan. Seitsemän prosenttia syytti virolaisia päättäjiä fasismin tukemisesta. Viisi prosenttia oli sitä mieltä, että Yhdysvallat oli patsaan siirron takana. Kolme prosenttia vastaajista ilmaisi ymmärtävänsä virolaisten ja muiden Baltian maiden haluttomuutta nähdä neuvostomonumentteja kaduillaan ja aukioillaan. 74 prosenttia venäläisistä sanoi pitävänsä Viroa nyt vihamielisenä valtiona. Kymmenen prosenttia piti Viroa yhä ystävällisenä.

    No nyt sen sitten kuulitte. Suurvalta Viro uhkaa Venäjää, tukee fasisteja ja taustalla häärii USA. Tämä oli siis venäläisten mielestä syynä patsaan siirtoon. Uskokaa pois, ei Venäjä voi olla väärässä.

    Mutta mitä, mitä, mitä? Mitä kuuluukaan Suomesta?

    Tyhmät tsuhnat eivät taaskaan ymmärrä tosiasioita eivätkä Venäjän rehellisyyttä, epäitsekkyyttä, auliutta ja hyvyyttä.

    Taloustutkimuksen YLE Uutisille tekemän kyselyn mukaan 73 prosenttia vastanneista on sitä mieltä, ettei Venäjä toiminut kiistassa oikein. Vain neljä prosenttia vastasi Venäjän toimineen oikein.
    51 prosenttia sanoi Viron toimineen oikein, kun taas 23 prosenttia ei hyväksynyt Viron toimintaa asiassa. Venäjän toimintaa ei osannut arvioida 24 prosenttia vastanneista, Viron toimintaa puolestaan 27 prosenttia.

    Taloustutkimus haastatteli YLE Uutisten pyynnöstä noin tuhatta suomalaista tällä viikolla. Viron patsaskiistan aiheuttama kuohunta oli siis kyselyä tehtäessä jo laantunut. Kyselyn virhemarginaali on noin 2,5 prosenttiyksikköä.

    Jyrkimmin Venäjän toiminnan tuomitsee niin sanottu aikuisväestö eli yli 35-vuotiaat. Sen sijaan 15 – 24-vuotiaista 10 prosenttia näyttää hyväksyvän Venäjän toiminnan Viron suhteen. Vastaavasti nuorin ikäryhmä antaa muita vähemmän tunnustusta Viron toiminnalle. Puoluekannan mukaiset vastaukset ovat hieman ristiriitaisia. Venäjän toimintaan tyytymättömimpiä ovat kokoomusta, vasemmistoliittoa ja vihreitä äänestävät. Kuitenkin Viron toimintaan tyytyväisimpiä ovat SDP:tä ja kokoomusta kannattavat. Vasemmistoliittoa kannattavista 36 prosenttia on tyytymättömiä myös Viron toimiin.

    Kuten olen joskus tämän kirjoitusketjun aikana todennut: Olemme samassa veneessä Viron kanssa – halusi sitä joku tai ei. Isovenäläinen imperialismi on marssilla – toivottavasti pöllöimmätkin haihattelijat ja idealistit ymmärtävät tämän.

    Lähteet: YLE Uutiset, STT, RIA-Novosti

    Turun Sanomat kertoo ulkoministeri Ilkka Kanervan saaneen jyrkkäsävyisen kirjeen Moskovasta. Vanhat perinteet nostavat päätään nousevan isovenäläisen imperialismin mukana. Muistanette, että olen varoitellut tästä useammassa artikkelissani.

    Uutinen kertoo Suomen ulkoministeri Ilkka Kanerva (kok) saaneen Viron patsaskiistaa koskevan ”melko jyrkän” kirjeen Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovilta. Kirjeen sisältö on salaisuus ja vastaus toimitetaan EU:n nykyinen puheenjohtajamaan Saksan kautta Venäläisille.

    Kanervan lisäksi Lavrov on lähettänyt kirjeen Euroopan unionin puheenjohtajamaan Saksan ulkoministerille Frank-Walter Steinmeierille. Saksan Suomen-suurlähettilään Hanns Schumacherin mukaan kirje on sanamuodoiltaan ”melko jyrkkä”. Tiettävästi ulkoministeri Steinmeier matkustaa ensi viikolla Moskovaan.

    Aiemmin tällä viikolla ulkoministeri Kanerva puolusti tapaa, jolla EU:n puheenjohtajamaa Saksa on toiminut patsaskiistassa. Kanervan mukaan kiistan tiimoilla ”tapahtui paljon diplomatiaa, jota ei ole saatettu julkisuuteen”. Kanerva piti virheellisenä mielikuvaa, että ”EU toimi hitaasti, ikään kuin käsijarru päällä”.
    ”Tiedämme, mitä tapahtui kolmiossa Moskova-Tallinna-Berliini. On epäoikeudenmukaista sanoa, että Saksa ei ollut liikkeellä. Voin vakuuttaa, että se oli”, sanoi Kanerva. Hänen mukaansa Saksan valitsema hiljainen diplomatia osoittautui hyväksi ratkaisuksi.

    Tämän hiljaisen diplomatian seurauksena on ollut se, että valkofasisteja – Suomea ja Saksaa – on korvennettu ja painustettu diplomatian keinoin kulisseissa. Venäjä ei katso olevansa vielä tarpeeksi vahvoilla uhkaamaan suoraan EU:n ydintä. Uusia pieniä jäsenvoltiota on hyvä kurmoottaa ihan tavankin vuoksi. Todellisuus on kuitenkin se, että näin Venäjä on testannut EU:n yhtenäisyyttä ja solidaarisuutta.

    Minulle – vanhalle macchiavellistille ja pessimistille – unionin ja etenkin Suomen uuden ulkoministerin lausunnot ja ulospäin osoitettu solidaarisuus olivat yllätys. Myönnetään nyt sekin – tässä ja nyt. Miettimisen arvoinen asia on se, että jos puheenjohtajamaa olisi ollut esimerkiksi Espanja tai Italia. Olisiko tapauksessa menetelty nyt tapahtuneella tavalla?

    Tämä kulkee taas vanhan käsikirjoituksen mukaan. Mainilan sivunäytös on vielä kaukana, mutta ei kuitenkaan unohtunut. Ja tärkeänä avustajajoukkona tässä näytelmässä toimii väärinkohdeltu vähemmistö.

    Kuten varmaan muistatte, olen kirjoittanut suhteellisen monta artikkelia Tallinnan tapahtumista.
    Vanha sanonta kuuluu, yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

    Annetaan kuvien kertoa tarinansa:

    1

    2

    3

    4

    5

    6

    7

    8

    9

    10

    11

    12

    13

    14

    15

    16

    17

    18

    19

    20

    21

    22

    23

    24

    Kuvien lähde: Postimees ja ap3.ee, Erikoiskiitos TG:lle

    Seuraava sivu »