Tänään on hyvä päivä

Tänään on hyvä syy liputtaa ja skoolata. 12 vuoden kansallinen hätätila ja painajainen loppuu tänään, kun koko kansan presidentiksi itseään tituleerannut vähemmistöänkyrä Tarja Halonen poistuu takavasemmalle Tasavallan Presidentin virasta.

Tuon kahdentoista vuoden ajan suomalaisen yhteiskunnan traditioita ja kivijalkaa rappeuttamaan pyrkinyt vasemmistotantta on saanut niin paljon ikävää ja pahaa hallintokautensa aikana aikaan,  joten veikkaan ettei kansan konservatiivinen osa jää häntä kaipaamaan. Tässä kohtaa on syytä muistaa, että juuri Halonen ja hänen hengenheimolaisensa ovat pääsyylliset siihen ikävään asiaan, että Suomen kansa on jakautunut jyrkästi kahtia.

Suoraan kansanvaltaan uskovana ei tulisi mieleenikään arvostella sitä vaalitulosta, jolla Halonen pääsi valtaan. Se, että tulos ei miellytä kertoo ainoastaan siitä, ettei omalla puolella tullut tehtyä tarpeeksi töitä oman asian ja ehdokkaan eteen – tai sitten vaihtoehtoisesti sen, että valintamahdollisuudet olivat lähinnä verrattavissa valintaan kupan ja ruton väliltä.

Halosen kausi hallitsijana herättää myös aiheellisen kysymyksen siitä, onko presidentti-instituutio sinänsä välttämätön – ja jos on, millaisin valtaoikeuksin. Tästä on helppo jatkaa ajatusta siihen, että onko edustuksellinen demokratia tarpeellinen vai voitaisiinko se korvata virkamiesvalmistelulla ja suorilla (sitovilla ) kansanäänestyksillä?

Änkyrävasemmistolaista demokratiakäsitystä edustava Halonen on vielä kautensa viime metreillä antanut ajatuksistaan varsin selvän ja kirkkaan kuvan.  Hän on pahoittanut mielensä siitä, että kansalaiset ovat uskaltaneet ja kehdanneet arvostella hänen persoonaansa ja toimiaan.

Halosen mielestä Halosen arvostelu osoittaa kansanvallan kunnioittamattomuutta ja halveksuntaa.

Yleinen ja vakiintunut käsitys tästä kansalaisten poliitikkoihin (ja muihin vallankäyttäjiin) kohdistuvasta arvosteluoikeudesta on kylläkin tasan päinvastainen kuin tämän sosialidemokratian kasvatin puolueriippuvainen näkemys.

Puhumattakaan nyt sitten  niistä virkanimityksistä, joissa Halonen hallintokausiensa aikana käveli niin hallituksen kuin eduskunnankin yli ja nimitti omia suosikkejaan, tovereitaan ja jopa muodollisesti ilman riittävää koulutusta vailla olevia poliittisia broileraita enemmistöpäätöksellä valittujen kyvykkäämpien, sopivampien ja jopa koulutetumpienkin ehdokkaiden ohi.

Jääköön jokaisen oman ymmärryskyvyn varaan kuinka enemmistöpäätöksiä ja kansanvalta kunniottavaa tämän koko kansanpresidenttimme toiminta ja arvomaailma todellisuudessa ovat.

Tervemenoa, ei tule ikävä.

*  *  *

Ai niin – melkein unohtui.

Kullervoblogin toimitus onnittelee Sauli Niinistöä vaalivoitosta ja toivottaa hänelle onnea tulevalla hallintokaudella. Sitä hän nimittäin tarvitsee  – etenkin omien (entisten)  puoluetovereidensa vuoksi.

KK

Advertisement

 

Sananen taiteesta

Perussuomalaisten julkistettua  viime viikolla vaaliohjelmansa,  sekä vihervasemmiston että Kehittyvien maakuntien kokokepuleiden synkimmistä koloista alkoi kuulua älämölöä.

Toistaiseksi eniten mölinää on aiheuttanut perussuomalaisten kulttuuripoliittinen linjaus. Vaikka kiihkeää miesvihaa ja  änkyräfeminismiä edustava Anne ”Vulva” Moilanen oli viikonlopun keltalehdessä sitä mieltä, että kaikki taide on yhtä arvokasta,  niin Kullervoblogin toimitus uskaltaa  (muniin ampumisenkin uhalla) olla asiasta eri mieltä – kaikki ns. taide ei todellakaan ole yhtä arvokasta, vaan osa siitä on lähinnä irvokasta.

Täältä päin tarkasteltuna on kuitenkin aika vaikeaa nähdä mitään syytä tukea yhteiskunnallisesti (mitenkään) esimerkiksi Teemu Mäen taiteen nimissä suorittamaa eläinrääkkäystä ja suoranaista  perseilyä.

Taitelija Mäki tuli nimittäin ns.suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 1988 tekemällään  videoteoksella Sex and Death.  Mäen itsensä mukaan, kyseinen videoinstallaatio on  väkivallan eri muotoja käsittelevä montaasi.  30 minuuttia kestävässä tekeleen kliimaksi on kuusi sekuntia kestävä kohtaus, jossa Mäki tappaa kissan kirveellä. Tämän jälkeen hän masturboi ja ejakuloi viattoman luontokappaleen  ruumiin päälle.Valtion elokuvatarkastamo kielsi teoksen julkisen esittämisen vuonna 1989. Syynä oli  teoksen ”raaistavuus ja epäsiveellisyys”.

Helsingin hovioikeus tuomitsi 1991 Mäen eläinrääkkäyksestä 1 400 markan sakkoihin ja maksamaan 1 700 markkaa korvauksia Helsingin eläinsuojeluyhdistykselle, jolta sai kissan. Hovioikeus katsoi, että kissa ei kuollut riittävän nopeasti, koska Mäen käyttämä kirves oli liian tylsä ja pieni. Mäki oli myös ottaessaan kissan vastaan sitoutunut hoitamaan sitä hyvin ja siihen, että sitä ei saa lopettaa ilman yhdistyksen lupaa.

Mutta eihän tämä tähän (tietenkään)monikulttuurisessa ja suvaisevaisessa Suomessa tuolloinkaan jäänyt. Julkisesta esityskiellosta ja hovioikeuden päätöksestä huolimatta Valtion taidemuseo osti kokoelmiinsa vuonna 1994 20 000 markan hintaan Mäen videoteoksen My Way, a Work in Progress, joka sisältää osia Sex and Death -teoksesta, mukaan lukien kissantappokohtauksen.

Asia palasi uudestaan julkiseen keskusteluun  vuonna 2004, Tuolloin heräsi keskustelu siitä,  että oliko asiallista ja sopivaa  hankkia (julkisin varoin) tällaista kuvottavaa roskaa Kiasman kokoelmiin. Päätös kohtasi laajaa  kritiikkiä kansalaisilta, Kiasman sponsoriyrityksiltä ja (jopa) kulttuuriministeri Tanja Karpelalta.

Lopulta teos siirrettiin Kiasman kokoelmista toisen Valtion taidemuseon yksikön, Kuvataiteen keskusarkiston, kokoelmiin.

Tällaista toimintaa ymmärtävät ja tukevat ihmiset herättävät kysymyksen siitä, että onko heidän moraalinsa, maailmankuvansa ja mielenterveytensä normaalilla tasolla?

Jotenkin jää sellainen kuva, että sanoillakin on heille aivan toisenlainen merkitys kuin normivirtaselle tai Nyky-Suomen sanakirjalle.

Ehkä se ymmärrys kulkee niissä raameissa ja juuri siten, miten Mäki kommentoi itse kaikki mahdolliset horisontit ylittänyttä ( ja alittanutta) performanssiaan:

”Se nyt vain oli tapa ilmaista itsetarkoituksellista väkivaltaa ilman nöyryytystä tai alistamista!”

Onkohan täällä päässä jokin suvaitsevaisuuteen liittyvä puute tai vika, sillä me emme pysty ymmärtämään – emme Mäkeä, emmekä Mäen ymmärtäjiä.

Lähteet: Wikipedia, Hikipedia, IL, STT

 

Miksi Osmo Soininvaara asettuu ehdolle vaaleihin?

Monikulttuurin pää-äänenkannattaja Helsingin Sanomat kertoo, että vihreiden entinen puheenjohtaja Osmo Soininvaara lähtee puolueen ehdokkaaksi ensi kevään eduskuntavaaleihin. Soininvaara on ehdolla Helsingin vaalipiiristä.

Se miksi Soininvaara pyörtää aikaisemmat pyhät puheensa ja lähtee vaaleihin onkin sitten toinen juttu.

Kuten täällä jo aikaisemmin ennusteltiin, entisen pikkupioneerin,  Anni Sinnemäen, valinta virheiden puoluejohtajaksi on aiheuttanut kansalaisten silmien avautumista vihreiden todellisen olemuksen suhteen.

Sinnemäki on anarkisteja ja prekaeetuja beesailevana (ja kommuuniasumista suomalaisille tyrkyttävänä) vasemmistoänkyränä on sittemmin onnistunut erinomaisen hyvin hajottamaan puoluettaan, osoittamaan virheiden poliittisen todellisuuden elitistisenä vasemmistopuolueena ja (toivottavasti)  antamaan Suomen kansalle viimeinkin tehokkaan rokotteen virheitä vastaan.

Niin tehokkaan, että tämä muka-ympäristöpuolue katoaa muiden jälkistalinististen painostus- ja kiristysryhmien mukana viimeinkin unohduksen yöhön.

Vihreiden kannatus on romahtanut ja kyseisen puolueen ummehtuneelta kuukautisvereltä tuoksahtavalla puoluejohdolla alkaa olla pakkotilanne edessään. Jostain on löydettävä ääniharava edes Helsinkiin tai vaalitappio realisoituu puolueen täydellisenä marginalisoitumisena. Ja ääniharava voi (vastoin tuon puolueen nykyisiä feministisiä periaatteita) ääritilanteessa olla sitten jopa mies.

Ja tässä vaiheessa – ja tästä syystä – Osmo Soininvaara astuu takaisin remmiin. Jostain syistä rationaalisestikin ajattelevilla ihmisillä on edelleen sellainen näköharha, että Soininvaara eroaisi jotenkin edukseen muista vihreistä. minäkin luulin joskus näin, mutta seuraamalla Osmon blogia (ja etenkin siellä käytyjä keskusteluja) suomut putosivat omilta silmiltäni.

Puutarhatonttumaisesta ulkonäöstään ja näennäisliberaaleista puheistaan huolimatta, monissa asioissa tuon ulkokuoren takaa on (ilmeisen vahingossa?) astunut esiin aito tahtopoliitikko ja vihreä pakottaja. Osmo toki kuuntelee eri mieltä olevien mielipiteitä, mutta ei hän ole valmis juurikaan tinkimään omistaan – kompromissien tekemisestä puhumattakaan.

Hyvä esimerkki Soininvaaran todellisesta olemuksesta on hänen toimintansa Suur-Lahden yksimiehisenä selvityslautakuntana. Soininvaara poltti päreensä kun ei saanut tahtoaan lävitse ja kansa äänesti (demokratian periaatteiden mukaisesti) hänen slummiuttamissuunnitelmaansa vastaan ja halusi edelleen elää kotiseudullaan.

Tässä on erinomainen esimerkki siitä ristiriidasta, joka vallitsee vihreiden puolueohjelman ja heidän tekemänsä politiikan välillä.

Vihreiden periaateohjelmassa nimittäin kerrotaan, että parempi maailma ei synny ylhäältä päin annettuna, vaan ihmisten vapaaehtoisesta toiminnasta. Ihmisten on voitava vaikuttaa laajasti ja eri tavoin yhteisiin asioihin niin paikallisesti, kansallisesti kuin globaalistikin.

Tämä ei oikein sovi Soininvaaran toimiin Päijät-Hämeen kuntaliitosprojektin parissa. Ehkä kyse oli kuitenkin siitä, että vain tietynlaiset ihmiset saavat harjoittaa vapaaehtoista toimintaa. Tai siitä, että unelmat ja maaseutu kuuluvat vain harvoille ja valituillle.

Vai olisiko kyse sitten kuitenkin Oden henkilökohtaisista ambitioista? Olisiko kyse siitä, että politiikka ja puolue ovat Osmon ajatusmaailmassa vain välttämättömiä pahoja ja keinoja, joilla hän pääsee todelliseen päämääräänsä?

Osmo Soininvaaran entinen puoluetoveri  Eero Paloheimo (joka kuului myös ns. Pyhään Perheeseen), kuvaili jo viitisen vuotta sitten näin (hyvin tuntemansa) Soinivaaran tarkoitusperiä:

Osmo Soininvaaralle henkilökohtaisen vallan kuvitelma on tärkeä ja puolueenkin valta sen apuvälineenä. Hän ilmoitti, että tavoite on vaalivoitto seuraavissa eduskuntavaaleissa. Hän jätti sanomatta, että se on välitavoite ja varsinainen tavoite on kauempana: Soininvaarasta ministeri. Sitten ei tule mitään. Tavoitteena on asema, ei asia. Vihreät ovat hallitusneuvotteluissa helppo nakki, koska Soininvaara suostuu kaikkeen ministerikiima silmissä ja se tiedetään muissa puolueissa. Ei asioilla ole väliä, tuoli on itsetarkoitus. Hurraa!

Lähteet: HS, STT, Eero Palonheimo blogi