Viime viikon katsotuin suomalainen poliittinen näytelmä osoitti sen arvottomuuden ja falskiuden, joka liittyy suomalaiseen parlamentarismiin – ja sitä monopolinaan pyörittävään puoluelaitokseen.
Kun päättäjillä (ja näiden sylikoirana toimivalla HS-medialla) oli kiire peitellä Kreikan taloudellisen kriisin todellisuutta, niin sopiva syntipukki koko tilanteeseen tehtiin kansanedustaja Jussi Halla-ahosta.
Halla-ahon sarkastinen (Facebookissa jutusteltu kahden rivin) kommentti parlamentaarisen demokratian institutionaalisesta kyvyttömyydestä ratkaista yhteiskunnallisesti vaikeita asioita ymmärrettiin tahallaan väärin – ja näin Jussi Halla-ahosta tehtiin yhden aamupäivän aikana demokratian vihollinen.
Otetaanpa hieman perspektiiviä siihen, kuinka vanha ja instituutionaalinen parlamentarismiin liittyvä suomalainen puoluelaitos on.
Puoluelaitos (ja puoluetuki) virallistettiin vasta vuonna 1967 – ja tämäkin vasemmiston vaalivoiton jälkeen (ek-vaalit 1966) Rafael Paasion (sd) vasemmistohallituksen esiteltyä tämän edistyksellinen saavutuksen vuonna 1966. Paasion hallituksen toinen vastaavanlainen edistyksellinen saavutus liittyi vasemmiston ajamaan kansan tasapäistämiseen ja oli – yllätys, yllätys – peruskoululaki.
Ennen puoluelaitoksen virallistamista (puoluetukilaki 1967 ja puoluelaki 1969) puolueet nähtiin suomalaiseen yhteiskuntaan kuuluvina riippumattomina ideologisina ryhmittyminä. Sellaisina aatteellisina yhdistyksinä, jotka eri suuntiin vetäen pyrkivät toteuttamaan maailmankatsomustaan ja tavoitteitaan. Ne hyväksyttiin yleisesti lähinnä yhteiskunnallisesti välttämättömänä pahana (suorasta kansanvallasta ei oltu käyty edes keskustelua tuolloin).
Tämän uudistuksen eräs perustarkoituksista oli betonoida puoluelaitos ns. kansanvaltaisen järjestelmän (l. käytännössä parlamentaarisen meritokratian/oligarkian) välttämättömäksi toimintaedellytykseksi, järjestelmää ylläpitäväksi hyödylliseksi laitokseksi, joka on tunnustettava ja jolle on annettava erityisiä oikeuksia ja korvausta suoritetuista palveluksista (Pertti Pesonen, 1971).
Eduskuntavaalien 1966 jälkeen Paasion ensimmäinen henkilökohtainen (ja tietenkin myös tovereiden) missio oli käynnistää puoluetukihanke. SDP palkkasi heti vaalien jälkeen kaksi tutkimussihteeriä, joista (yllätys, yllätys) juuri eduskuntaan valittu Paavo Lipponen oli toinen.
SDP käytti ainakin osan puoluetukirahoista sellaiseen tutkimukseen ja asioiden selvittämiseen, joka olisi ollut valtiovallan tehtävä (eli tunkeutui valtiovallan toiminta-alueelle).
(Näin SDP pystyi luomaan itselleen sellaisen henkisen substanssin, jolla se vähitellen tunkeutui maan suurimmaksi puolueeksi ja johtavaksi poliittiseksi voimaksi. Tähän ei ollut kyennyt kokoomus, joka perusti silloin toimintansa liian yksisilmäisesti vain elinkeinoelämän ja yrittämisen perusteiden luomiseen.)
Kun keskustellaan parlamentarismista ja demokratiasta, tämä historiallinen tausta on hyvä muistaa ja tiedostaa.
Parlamentarismin suurin heikkous ei ole se, että se ei pysty tekemään vaikeita päätöksiä – sen suurin heikkous on siinä, ettei se pysty tekemään oikeastaan mitään järkeviä ja yleishyödyllisiä päätöksiä – paitsi kriisitilanteessa ja silloinhan ei tunnetusti demokratia ole se tärkein iskulause poliittisessa keskustelussa.
Parlamentarismissa päätökset ovat joko muodottomia ja kenenkään etuja ajamattomia kaurapuurokompromisseja tai kähminnän seurauksena tapahtuvan ryöstösaaliin jakamisen kirjaamista ja legalisoimista.
Ja kun nyt (ja tässä ajassa) keskustellaan demokratiasta ja totalitarismista, on todellakin syytä miettiä myös sitä, että onko parlamentarismi demokratiaa – vai edustaako se harvainvaltaa sotilasjuntan tavoin?
En väitä, että ajamani suora kansanvalta pystyisi välttämättä kaikissa asioissa parempaan ja tehokkaampaan kuin parlamentarismi. Väitän kuitenkin, että se edustaa aidompaa kansanvaltaa ja siinä on mahdollisuus päästä yhteiskunnan etujen kautta järkevämpiin päätöksiin kuin parlamentarismissa.
Suorassa kansanvallassa asiat joudutaan perustelemaan ja argumentoimaan, näin vaikeatkin asiat pystytään tarvittaessa perustelemaan.
Toisin kuin kabinettien kätköissä, kähminnän ja salailun ilmapiirissä, tapahtuva parlamentaarinen päätöksen teko.
*
Lähteet: HS, YLE, Pertti Pesonen( Protestivaalit, nuorisovaalit : tutkielmia kansanedustajien vaaleista 1966, 1970 ja 1972, . Ylioppilastuki 1972) , Sami Outinen (Pro Gradu 2000, Helsingin yliopisto).
Jk. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen myös tämän lukemista.
HP
Kullervo Kalervonpoika 