Keskustan sisäpiirivaikuttaja Erkki Laatikainen haluaa rikoslakiin pykälän, jonka nojalla kiihottaminen kansanvaltaa vastaan olisi rangaistavaa.
Eeentinen Keskisuomalaisen päätoimittaja kirjoittaa Yleisradion nettikolumnissaan, että median luonne on muuttunut vahtikoirasta ”koiruudeksi ja rakkimaisuudeksi”.
Laatikainen toteaa, että kiihotus kansanryhmää kohtaan on jo rikos.
Rangaistavaa olisi oltava myös kiihotus kansanvaltaa ja sen vastuunkantajia kohtaan. Media ei voi vaalikaudesta toiseen vaihtaa pääministeriä luomalla maahan hysteerisen ilmapiirin, jossa kansanedustajat kadottavat viileytensä
hän kirjoittaa Radio Keski-Suomen sivuilla.
Kriittisyys ja epäkohtien paljastaminen on median velvollisuus ja kunniatehtävä, mutta yhteiskunnan vastaisen suoranaisen kiihotuksen hyväksyminen ylittää hyvän journalistisen tavan.
Mikään ei ole uutta keskustalaisen auringon alla. Kun keskusta on ollut liemessä, se sortunut aikaisemminkin kansanvallanvastaiseen toimintaan.
Erään tunnetuimman maalaisliittolais-kepulaisen valtapoliitikon, Urho Kekkosen, liian pitkään jatkuneen presidenttikauden – jopa diktatuuria menetelmiltään enemmän kuin demokratiaa muistuttaneet – kansanvallalle vieraat otteet ovat varsin hyvin muistissa ja nuorempienkin tiedossa, joten niitä on tuskin syytä toistaa tässä.
Se mikä saattaa olla vähemmän tunnettua, on sellainen fakta, että Kekkonen julkaisi 1934 kirjan Demokratian itsepuolustus, jossa hän väitti demokratian saavan käyttää epädemokraattisia keinoja demokratian suojelemiseksi.
Käytännössä kyse oli vallananastamispyrkimyksistä ja kaipuusta sen kaltaiseen keskustadiktatuuriin, jota Virossa harjoitti Konstantin Päts. Tämän diktatuurin jäljiltä Viro putosi kuin kypsä omena 1940 Neuvostoliiton syliin – vastarintaa tekemättä ja laukaustakaan ampumatta. Tämä on historiallisesti tarkastelle varsin ymmärrettävää – ketään ei kiinnostanut tuolloin puolustaa Vanhasen Pätsin diktatuuria.
Kekkonen yritti kyllä samaa Suomessa. Toimiessaan sisäministerinä hän asetti syksyllä 1937 neljän nuoren keskustajuristin (kolme maalaisliittolaista ja yksi edistyspuolueen jäsen) ryhmän etsimään juridisia perusteita erään laillisen puolueen lakkauttamiselle. Työryhmä ei kuitenkaan saanut aikaan yksimielistä lakkauttamista puoltavaa lausuntoa ja asia haudattiin toistaiseksi.
Marraskuussa 1938 Kekkonen yritti hieman pidemmälle viedyin keinoin ajaa samaa päämäärää – poliittisten kilpailijoidensa julistamista lainsuojattomiksi. Asia konkretisoitui ja akutisoitui tuolloin selvästä syystä – seuraavana vuonna oli eduskuntavaalivuosi.
Nyt poliisiministeri Kekkonen otti asian esille – väkisin ja väsyttämällä – hallituksen iltakoulussa ja esitteli oman inkvisitioryhmänsä tuottamaa perin pohjin lakkautusta puoltavaa ja yksisilmäistä (propaganda)materiaalia. Puuduttavan kolmen tunnin esittelyn jälkeen hallitus oli väsytetty ja se oli valmis valtuuttamaan Kekkosen aloittamaan lakkautustoimet.
22. marraskuuta sisäasiainministeri Kekkonen antoi päätöksen, jonka perusteella Valtiollinen poliisi ryhtyi toimenpiteisiin. Samana päivänä eduskunnassa heräsi kiivas väittely asiasta: tunnetut kyseisen puolueen vastustajatkin epäilivät Kekkosen konsteja – etenkin niiden tarkoituksen- ja lainmukaisuutta. Ne kuitenkin hyväksyttiin kekkosen painostuksesta. Valtiollinen poliisi ratsasi puolueen ja sihhen liittyneiden järjestöjen toimistot sekä liiketoiminnan koko maassa ja takavarikoi löytämänsä paperit ja kortistot. Puolueen lehdistön ilmestyminen estettiin – vastoin tuolloinkin lainsäädännössä voimassa ollutta mielipiteen-, ilmaisun- ja sananvapautta.
Helsingin raastuvanoikeus käsitteli asiaa 29. marraskuuta ja hylkäsi valtionsyyttäjän syytteet. Turun hovioikeus vahvisti asian helmikuussa 1939 ja korkein oikeus toukokuussa.
Vaikka lakkauttamisyritys oli epäonnistunut, sillä oli vaikutuksia Kekkosen konstien kohteeksi joutuneen puolueen toimintaan. Suurin osa tuon puolueen entisestä lehdistöstä joutui – taloudellisten olosuhteiden pakosta – (esimerkiksi vieläkin ilmestyvä Uusimaa) jäämään riippumattomiksi.
Kekkosen konstit lamauttivat niiden kohteeksi joutuneen puolueen valmistautumisen kesän eduskuntavaaleihin ja tuo vaalityö jäi puolitiehen. Puolueen liiketoiminnan sulkeminen aiheutti sille taloudellisia menetyksiä.
Kekkosen painostuksesta lähdettiin seuraavaksi korjaamaan lainsäädäntöä niin, että hallitukselle voitaisiin tarvittaessa antaa valtuudet lakkauttaa kaikenlainen (keskusta-maalaisliittoa) uhkaava toiminta pelkällä hallinnollisella toimenpiteellä, mutta lain säätäminen jäi kesken talvisodan sytyttyä.
Olennainen on vielä jäänyt kertomatta. Tuo puolue, johon Kekkonen kokeili konstejaan oli IKL eli Isänmaallinen Kansanliike. Fasistit olivat hyvä koepallo – aivan kuten Virossa olivat Vapsit. Viron esimerkki ja Kekkosen tuolloiset lausunnot tukevat sitä, että kehitys olisi jatkunut myös Suomessa samansuuntaisena ja seuraavana olisivat olleet vuorossa joko sosialidemokraatit tai muut porvaripuolueet.
Kekkonen pääsi sotien jälkeen sitten tunnetuin seurauksin vallankahvaan – eikä hän luopunut vallasta vapaaehtoisesti. Rajaton valta pilaa kenet tahansa – näköjään keskustapoliitikonkin.
Laatikainen on lukenut historiansa. Niin ainakin näyttää ja vahvasti. Kun Vanhanen ja Kes-Kusta ovat jääneet rysän päältä kiinni, tarve kiinnittää yleisön huomio muualle on suorastaan huutava – ja jos samalla saadaan Keskustan suhteellisesti jo nyt liian suurta alueellista valtaa pönkitettyä myös valtiollisella tasolla, niin mikä sen parempaa kepuleille.
Vaalipiirien uusjakoakaan koskeva ehdotus ei nimittäin tule menemään Keskustan vastutuksen vuoksi läpi – vaikka vihreät ja Tuija Brax sitä yrittävät vääntää hampaat irvessä. Nykyinen vaalipiirijako antaa maaseudulle – syövän tavoin levinneelle – kepulilaumalle sen kokoon nähden suhteettoman suuren äänimäärän, eikä se luovu todellakaan vallastaan vapaaehtoisesti.
Päinvastoin. Laatikaisen uudelleen lanseeraamilla Kekkosen konsteilla voidaan kokeilla ensin lehdistön ja toisinajattelijoiden hiljentämistä demokratian vihollisina. Seuraavaksi samoja konsteja voidaankin soveltaa kepuleiden poliittisiin kilpailijoihin. Miten jotenkin vaikuttaisi, että Laatikaisen hanke olisi suunnattu jo nyt aivan suoraan (todemmin kuin Daladierin tikari) perussuomalaisia vastaan?
Kun media on alistettu takaisin puudelin asemaan, toisinajattelijat hiljennetty ja PerSut lakkautettu, voidaan siirtyä seuraavaan vaiheeseen.
Seuraavaksi sanat Karto, Matti Vanhanen, Ruusunen, Tupee, Pekkarinen, Kehittyvien Maakuntien Suomi, Maaseudun Kukkasrahasto ja Keskusta tullaan julistamaan (tai ainakin niiden julkinen käyttö kriittisessä mielessä) rikoksiksi kansanvaltaa vastaa.
Pitää myös muistaa, että jos fasistiksi kansantuomioistuimessa tuomittu henkilö käyttää sanoja (Mika Illmanin luomalla ns.julkisesti ei saa sanoa periaatteella) kansanvalta, demokratia tai peräti suora kansanvalta/demokratia, EIT tai jopa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tai peräti Ihmisoikeudet, hänet tuomittakoon menettämään omaisuutensa, päänsä, munansa ja kansalaisluottamuksensa kansanvaltaa vastaan suunnatun rikoksen valmistelusta.
Lähteet: YLE, Iltalehti, Mikko Uola; Sinimusta veljeskunta, Paavo Susitaival; Aktivisti ei hellitä (kiitos myös Thulelle)
Päivitys 051009 2345: Alkuperäisen tekstin tueksi valittu otsikkokuva löytyi ja se on lisätty tekstiin.
Kullervo Kalervonpoika 