Moni meistä varmaan muistaa uudenvuoden 2002? Tuolloin kansallisen yleisradioyhtiömme televisiolähetyksissä hehkutettiin euroalueen valuutanvaihdosta ja sitä kuinka Suomi ja Kreikka olivat ensimmäiset maat, jotka ottivat uuden valuutan käyttöön.

Tuolloin toimittajat tuntuivat autuaasti unohtaneen sen, että Kreikan pääseminen yhteisvaluuttaan mukaan oli lähinnä siinä ja siinä – johtuen maan holtittomasta julkisesta rahankäytöstä ja budjetin huolestuttavasta alijäämäisyydestä. Itse asiassa kukaan ei tuntunut muistavan myöskään sitä, että Kreikka oli viimeinen maa, joka sai luvan (vuotta myöhemmin kuin muut) liittyä vuonna 2001 euroalueeseen. Tuolloinkin kriittisten puheenvuorojen säestämänä.

Kun euroaluetta alettiin aikoinaan muodostamaan, kyseessä oli suhteellisen kunniahimoinen ja pitkäkestoinen projekti. 1990-luvun alussa (Neuvostoliiton romahduksen aikoihin) oli tultu tilanteeseen, jossa yhteisvaluutta alkoi näyttää yhdentymiskehityksen saavutusten puolesta mahdolliselta.

Euroopan talous- ja rahaliiton, EMU:n, ensimmäisen vaiheen lasketaan käynnistyneen vuoden 1990 puolivälistä alkaen. Tuolloin kansallinen kansanvalta oli saatu alistettua silloisen EY:n alueella pienen oligarkkien joukon tahdon alle ja näin myös oli saatu poistettua lähes kaikki entiset pääoman vapaan liikkuvuuden esteet.

1980- ja 1990-lukujen vaihteen tietämiltä 1990-luvun alkuvuosiin jatkunut kansainvälisesti levoton aika kuitenkin lykkäsi yhteisvaluutan luomista, mutta toisaalta vahvisti tahtoa saada yhteisvaluutta aikaan. Unionissa ajateltiin idealistisesti, että monen maan yhteinen raha mahdollisuutena suojautua sellaisilta globalisoituvan maailmantalouden voimilta, joita vastaan Euroopan minkään maan kansallinen raha ei enää yksinään ollut riittävän suuri ja vahva.

Vuonna 1992 allekirjoitetussa Maastrichtin sopimuksessa sovittiin EMU:n toimintatapa ja niin sanotut lähentymiskriteerit. EMU:n toinen vaihe alkoi vuoden 1994 alusta. Tuolloin aloitti toimintansa Euroopan rahapoliittinen instituutti, EMI, joka oli Euroopan keskuspankin edeltäjä. EMU:n kolmanteen vaiheeseen eli yhteisvaluuttaan siirtymiseksi tarvittavat käytännön valmistelut alkoivat myös tuolloin. Tulevan yhteisvaluutan nimeksi päätettiin myöhemmin euro.

Vuoden 1998 toukokuussa päätettiin, mitkä valtiot olivat kelpoisia osallistumaan euroalueeseen. Päätöstä oli edeltänyt vähintään kahden vuoden pituinen ERM II ‑vaihe, jonka aikana kelpoisuus eli taloudellisten ehtojen täyttyminen kunkin maan osalta mitattiin. Kelpuutettuja valtioita oli yksitoista: Alankomaat, Belgia, Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Luxemburg, Portugali, Ranska, Saksa ja Suomi. Samalla kaikkien euroalueeseen osallistuvien maiden valuuttakurssit sidottiin euroon kiinteällä ja peruuttamattomalla kurssilla, jota ei enää kutsuttu valuuttakurssiksi vaan muuntokertoimeksi. Nämä muuntokertoimet päätettiin määritellä virallisesti kuudella merkitsevällä numerolla.

Eurosta tehtiin – tulevaisuuteen sokeasti luottaen – varsin suuriarvoinen rahayksikkö: yhden euron arvo oli korkeampi kuin minkään euroon osallistuvan maan rahayksikön, Irlannin puntaa lukuun ottamatta. Kun kyse oli kokonaan uuden rahayksikön luomisesta, niin periaatteessa euron arvo olisi voitu määrätä millaiseksi tahansa. Käytännössä arvoksi kuitenkin päätettiin ottaa jo edellä mainitun, maiden valuutoista muodostetun korivaluutan ecun silloinen arvo siten, että 1 eurosta tuli 1 ecun suuruinen.

Vuoden 1998 kesäkuun alusta Euroopan keskuspankki aloitti toimintansa ja korvasi sitä edeltäneen EMI:n. EMU:n kolmas vaihe eli yhteisvaluutan aika alkoi, kun euro otettiin tilivaluuttana käyttöön 1. tammikuuta 1999 edellä mainituissa yhdessätoista maassa. Käteisvaluuttana euro tuli käyttöön 1.1.2002. Tätä seurasi eri maissa vaihtelevan pituinen vaihtojakso, jonka aikana euroa ja kansallista valuuttaa sai käyttää yhtä aikaa. Suomessa tämä vaihe kesti maaliskuun alkuun 2002.

Nyt tämä uusi, uljas valuutta alkaa olemaan sitten tiensä päässä. Eräs historiaan kirjattavista syypäistä kokeilun epäonnistumiseen on Kreikan hallitus.

Kukaan ei varmaankaan ole välttynyt huomaamasta sitä, miten Kreikan hallinto on itsensä tuohon taloudelliseen tilaan ajanut – ja jatkanut kaikista kauniista lupauksista huolimatta holtitonta talouspolitiikkaansa. Kreikka on elänyt kuin pellossa.

Esimerkkejä tästä edesvastuuttomuudesta on lukuisia ja ne ovat lähinnä käsittämättömiä. Uutistoimisto Reuters listasi eriskummallisimpia menoeriä, joiden takia Suomikin joutuu nyt maata tukemaan.

Bonuksia työpaikalle saapumisesta

Valtion palveluksessa olevat kreikkalaiset voivat saada jopa 1300 euroa palkanlisää erilaisista bonuksista. Virkamiehille on maksettu esimerkiksi lisiä siitä, että he käyttävät tietokonetta. Bonuksia tulee myös, jos ilmestyy ajoissa työpaikalle tai osaa edes yhtä vierasta kieltä. Lisäksi kreikkalaiset metsurit voivat saada ulkotyölisää.

Vuodessa 14 kuukauden palkka

Kaikki julkisella sektorilla työskentelevät saavat vuodessa 14 kuukauden palkan. Tällä on pyritty pitämään keskimääräiset kuukausipalkat ja eläkkeet pienempinä. Ylimääräinen puolen kuun palkka maksetaan pääsiäisenä ja toinen puolikas kesällä.

Virkamiehet saavat jouluna ylimääräisen kuukausipalkan. Vastaavasti joulun aikoihin esimerkiksi taksit, parturit ja ravintolat saavat laskuttaa asiakkailta normaalia enemmän ”joululahjana”. Bonuksista on nyt leikattu 12 prosenttia.

Kuolleiden eläkkeet maksetaan sukulaisille

Virkamiesten naimattomat tai eronneet tyttäret saavat nostaa isiensä eläkettä sen jälkeen kun isät ovat kuolleet. Tästä edusta on nauttinut capital.gr-verkkosivujen mukaan noin 40000 naista, ja siihen kuluu valtion varoja 550 miljoonaa euroa vuodessa. Laskujen mukaan kreikkalaisten eläkkeisiin kuluisi tätä menoa 12 prosenttia maan bruttokansantuotteesta, kun EU-maiden keskiarvo on kolme prosenttia.

Virkamiehiä ei voi erottaa, eläkkeelle 50-vuotiaana

Virkamiehiä ei voi lain mukaan erottaa, mutta he ovat oikeutettuja eläkkeeseen 50-vuotiaina. Hallitus on jo luvannut nostaa eläkeikää.

Tyhjänpäiväiset komiteat

Sadat valtion nimittämät komiteat ovat palkanneet työntekijöitä, vaikka ei ole selvää, mitä komiteat ylipäänsä tekevät. Valtio on ylläpitänyt esimerkiksi Kopaisjärveä hoitavaa komiteaa, vaikka järvi on kuivunut jo 1930-luvulla.

Kreikkalaislehtien arvioiden mukaan komiteat työllistävät 10000 ihmistä, ja niihin palaa 220 miljoonaa euroa vuodessa. Hallitus on luvannut lakkauttaa ainakin 200 hyödytöntä komiteaa.

Puolustusmenot toista Nato-maata vastaan

Kreikan armeija nieli viime vuonna 14 miljardia euroa eli kuusi prosenttia maan bruttokansantuotteesta, mikä on selvästi yli EU-keskiarvon. Perusteena on kiristyneet suhteet Turkkiin, vaikka molemmat ovat Nato-maita. Lisäksi asemenojen sijaan hallintokuluihin ja palkkoihin menee summasta peräti 80 prosenttia

Velkainen valtionyhtiö tarjosi ilmaisia lentoja

Työmarkkinajärjestöt estivät vuosikymmenien ajan hallitusta myymästä velkaantuneen lentoyhtiön Olympic Airwaysin. Lentoyhtiö teki miljoonatappiot joka vuosi, mutta tarjosi työntekijöille avokätisiä etuuksia. Esimerkiksi työntekijöiden perheet saivat lennellä ilmaiseksi ympäri maailmaa. Valtio maksoi velat, vaikka samaan aikaan yksityiset yhtiöt lensivät samoja reittejä halvemmalla.

Yhtiö myytiin 2008, mutta sitä ennen työntekijöille maksettiin irtisanomisista, tai heidät palkattiin muihin tehtäviin.

Kiitokseksi tästä holtittomasta taloudenpidosta, muut euroalueen jäsenvaltiot ovat päättäneet tukea Kreikkaa lahjoittamalla tähän Kankkulan kaivoon (nimellisesti lainan muodossa) yli 80 miljardia euroa.

Kun tarkastelee omien päättäjiemme  (ja virkamiestemme) tähän asiaan liittyviä kommentteja, niin  ei voi muuta kuin ihmetellä.

Ensimmäisenä tässä täytyy tietysti huomioida (poliittisen broilerin pätevyydellä toimeensa nimitetyn ja sitä hoitavan) Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen naiivi lausahdus. Liikanen totesi YLE:n aamuohjelmassa, että Kreikan valtiolle annettavaan lainaan liittyvä riski on vähäinen. Liikanen sanoi myös, että Kreikka maksaa lainan ”aika varmasti” takaisin.

Kuka uskoo tähän? Minä en.

Toisaalta kansankoulunopettajan pätevyydellä puolestaan valtionvarainministeriötä luotsaava valtionvarainministeri Jyrki Katainen (kok) löysi päivässä muutenkin ylivelkaantuneesta valtiontaloudestamme 1,48 miljardia heitettäväksi tuohon Moolokin kitaan. Hän oli myös varma siitä, että eduskunta antaa tuon rahan tuosta noin vaan. Tämä lahjoitus tarkoittaa tässä (talouskriisin alkuvaiheessa) noin 300 euroa per jokainen suomalainen.

Sokerina pohjalla on (rehellisyytensä ja pätevyytensä useasti  kuluneen hallituskauden aikana esitellyt) pääministerimme Matti Vanhanen. Hän totesi Kataisen säestämänä, ettei vaihtoehtoja ole: Kreikan tukemisella estetään kriisin leviäminen muualle Eurooppaan ja puolustetaan näin omaa lamasta toipuvaa maata.

Velan ottamisella vähennetään velkaantumista?

Talouskriisi on tosin vielä alkuvaiheessa – todellakin. Nimittäin nyt näyttää siltä, että myös Espanja, Portugali ja Italia ovat ajautumassa konkurssin partaalle. Tämä tarkoittaisi monikymmenkertaisia taloudellisia satsauksia näiden maiden edesvastuuttoman talouden pönkittämiseen – ja kestämätöntä kasvavaa taloudellista rasitusta (yhä pienenevän) suomalaisen veronmaksajajoukon niskaan.

Silläkin uhkalla, että joku (ekonomi, merkonomi tai muuten vain reipas nuori mies) tulee kommentoimaan avun välttämättömyyttä ja euron uskontoon verrattavaa institutionaalista olemusta tähän kirjoitukseen, väitän tässä ja nyt kuitenkin, että yksinkertaisin, halvin ja fiksuin tie olisi erota koko rahaliitosta.

Vaikka kriisin suurin syypää ei ole se kuka pyytää (Kreikka) vaan se joka maksaa, niin en usko sellaisen toiminnan järkevyyteen jossa maksaja vaihdetaan ahneista ja moraalittomista sijoittajista yleiseurooppalaisiin veronmaksajiin. Meillä on edellisen laman seurauksena kokemusta siitä, kuinka konkurssikypsät ja edesvastuuttomat yritykset (pankit) nostettiin veronmaksajien subventoimilla rahoilla jaloilleen – ja myytiin pilkkahintaan sen jälkeen (ulkomaalaisille ) sijoittajille. ja näin tulee käymään tässäkin leikissä, tosin jaloilleen nouseminen ei ole ollenkaan varmaa.

Kaksinaismoralismin väkevimpänä ilmentymänä näyttäisi tämänkertaisen varallisuudensiirtoleikin alkuvaiheessa olevan se, että nimenomaan Saksan ja Ranskan pankit ja sijoittajat näyttävät olleen Kreikan valtion suurlainottajia.

Julkisuudessa on hieman sivuun jäänyt se, että juuri näiden maiden sijoittajat ovat holtittomasti rahoittaneet Kreikkaa (euroaikana) sadoilla miljardeilla euroilla. Nähtäväksi vielä jää, kuinka syvälle näiden sormeaan virallisesti Kreikan suuntaan heiluttavien maiden hallitukset ovat sotkeutuneet kriisin luomiseen ja ylläpitoon.

Joku (ekonomi, merkonomi tai muuten vain reipas nuori mies) voi tietysti olla sitä mieltä, että jos nämä lainat joudutaan mitätöimään, se uhkaa Euroopan talousalueen taloutta. Ensisijaisesti syöksykierre kohdistuu kuitenkin (vielä) tässä tapauksessa rahalaitoksiin ja sijoittajiin.

So?

Liiketoiminta on liiketoimintaa ja sen sääntöjen pitää vapaassa markkinataloudessa koskea kaikkia tasapuolisesti. Ei voi olla mitenkään moraalisesti hyväksyttävää, että eurooppalaisten veronmaksajien varoja siirretään tilanteen aiheuttaneiden spekulanttien ja riskirahoittajien taskuun. Riskin pitää realisoitua juuri sinne mihin se kuuluukin – itsekkäisiin sijoittajiin sekä kasvottomaan ja isänmaattomaan kapitalismiin.

Lähteet: Reuters, HS, IS, AL, EU, VM, YLE

Site Meter

Jk:  Tuo Kreikan valtiollinen lentoyhtiö oli muuten jo aikaisemminkin EU:n suurennuslasin alla. Joulukuussa 2002 (siis noin vuosi sen jälkeen kun euro muuttui käteisvaluutaksi) EU-komissio vaati Olympic Airwaysin maksavan takaisin Kreikan hallitukselle 194 miljoonaa euroa laitonta valtionapua, jota se oli saanut talousvaikeuksiinsa. Tuolloisen komissaarin, Loyola de Palacion, mukaan tuki oli komission selvitysten perusteella vaikeuttanut kilpailijoiden asemaa markkinoilla.

Palacio ilmoitti tuolloin, että nyt on Kreikan hallituksen aika vastata teoistaan.

… vaan miten sitten kävikään?


Vuonna 1983 maanpetoksesta vankeuteen tuomittu toimittaja Matts Dumell avautuu päivän Hyysärin Sunnuntaisivuilla ja kertoo joutuneensa sijaiskärsijäksi ja syyttää Suojelupoliisia turmeltuneeksi ja poliittisesti korruptoituneeksi  ’poliisiksi’, jota halveksittiin poliisin sisälläkin.

Se oli heille näytön paikka

Dumellin mukaan Supon miehiä ei pidetty edes poliisin sisällä poliisin terävimpänä huippuna.  Dumellin mukaan

Sinne oli kerääntynyt aika paljon vanhempia oikeistolaisia etsiviä. Vaikka sota oli loppunut 1944, he elivät vielä sotaa.

Vai niin?

Dumellilla on tietysti oikeus omaan näkemykseensä.  Dumell tuomittiin Helsingin hovioikeudessa kahdeksaksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen maanpetoksesta 27. tammikuuta 1983. Maaliskuussa 1984 korkein oikeus muutti rangaistuksen kahdeksan kuukauden ehdottomaksi vankeudeksi. Vaikka hän korostaa sitä, ettei ole katkeroitunut, minusta on kuitenkin syytä tarkastella aihetta ja Dumellin näkemyksiä hieman toisestakin näkökulmasta.

Mutta ennen kuin palaan tämän asian yksityiskohtiin, on syytä tehdä muutama asia ja käsite pohjiaan myöten selviksi – ilman sitä asiasta jää aika yksipuolinen kuva.

Kun puhutaan tuosta ajasta, pitää muistaa myös se, että elimme tuolloin valtiona, yhteiskuntajärjestelmänä ja kansakuntana poliittisesti varsin lähelläkoko  olemassaolomme kuilun reunaa.

Tuolloisen kylmän sodan aikaan Suomi kuului henkisesti länteen, mutta oli pakotettu olemaan (de facto) Neuvostoliiton sotilaallisessa etupiirissä ja YYA-sopimuksen (de jure) kautta sen tosiasiallinen sotilaallinen liittolainen. Neuvostoliitto ehdotti useampaan otteesseen jopa yhteisiä sotaharjoituksia. Nämä aloiteett saatiin kuitenkin torjuttua (lähinnä) tuolloisen presidenttimme Urho Kekkosen toimesta.

Neuvostoliitto harjoitti Suomessa laajaa ja aggressiivista tiedustelua ja pyrki ajoittain jopa muuttamaan markkinatalouteen perustuvan yhteiskuntajärjestelmämme omaansa – sosialismia – vastaavaksi. Viimeisin tällainen vakavampi tapahtunut yritys käynnistää – yleislakon kautta – vasemmoistolainen vallankumous tapahtui vuonna 1970. Tuolloin taistolaisliikkeenkin kulta-aikana Kekkonen piti linjansa ja soitti Kremliin, että NL: suurlähettiläs Aleksei Beljakov (joka puuhasi vallankumousta Suomessa) on vaihdettava.

Ja näin sitten tapahtuikin – rauhanomaisen rinnakkaiselon merkeissä…

Näihin yhteiskuntaamme kohdistuviin vihamielisiin pyrkimyksiinsä (ja niiden toteuttamiseen) Neuvostoliitto tarvitsi – kyseisen diktatuurin luojan  V.I. Leninin määritelmän mukaisia – ns. hyödyllisiä idiootteja.

Ja näitähän riitti – Dumell on harvoja julkisuuteen päässeitä ja hieman ankaramman tuomion saaneita vieraan vallan avuliaita kätyreitäja oman maansa myyneitä maanpettureita.

Tämän todellisuuden pohjalta katsoen on todettava – vastoin Dumellin näkemystä – että Suomi oli vuonna 1983 edelleen sodassa Neuvostoliittoa vastaan vielä vuoden 1944 jälkeenkin.Keinot ja sodankäynti olivat muuttuneet hiljaisiksi ja salaisiksi – mutta yhtä kaikki – edelleen päämäärältään  Suomen laillisen valtiojärjestelmän kaatamiseen pyrkiviksi.

Suojelupoliisi oli luotu vuonna 1949 korvaamaan pahoin (äärivasemmistolaisesti) korruptoitunut ja useisiin laittomuuksiin syyllistynyt Valtiollinen poliisi (eli Valpo).

Suojelupoliisi valvoi tuolloin ainoaa mahdllista yhteiskunnaliseen kumoukseen pyrkinyttä liikettä – äärivasemmistolaisuutta. Puheet poliisin oikeistolaisuudesta voidaan nähdä  Dumellin kohdalla poliittisesti tunnustautuneen ja maanpetoksesta tuomitun vallankumouksellisen henkilökohtaisiksi poliittiksi  näkemyksiksi.

Jo ennen hiljattain julkaistua Suojelupoliisin 60-vuotishistoriikkiakin, kaikki historialliset lähteet ovat antaneet kuvaa siitä, että Suojelupoliisi pysyi hankalasta poliittisesta tilanteesta huolimatta koko suomettuneisuuden ajan tilanteen tasalla ja pystyi hoitamaan tehtävänsä – Suomen suojelemisen.

On vaikea nähdä korruptiota ja turmelusta noin hyvin onnistuneen pitkäaikaisen viranhoidon perusteella. Päinvastoin – Suojelupoliisi on onnistunut työssään tuolloin erinomaisen hyvin.

Suojelupoliisi esti vasemmiston vallankumouksellisen toiminnan ja KGB:n vapaan toiminnan – suomettumisenkin aikana.

Mitä sitten Dumellin tapauksessa todellisuudessa tapahtui? Tämä tunnustuksellinen vasemmistolainen lähti Tammisaaressa ja Kirkkonummella vietetyn nuoruutensa jälkeen Helsinkiin opiskelemaan poliittista historiaa. Opinnot sujuivat ja niiden ohessa  Dumell ehti mukaan sosialistiseen opiskelijaliikkeeseen.

Tuon ajan useimpien akateemisten sosialistien kotitausta oli akateeminen ja porvarillinen – näin  Dumellinkin tapuksessa.  Akatemisissa lukupiireissä tankattiin marxismi-leninismiä ja välillä vallattiin opiskelijajärjestöjä.

Taistolaisten takapiruna hääri terävä kaveri, jolla oli tuohon aatemaailmaan ja aikaan täydellisen katu-uskottava tausta.  Jaakko Laakso oli kasvanut vasemmistolaisessa työläiskodissa, ja hänen molemmat vanhempansa olivat punaorpoja. Laaksolla oli suora linja Skp:n vähemmistön johtoon ja Neuvostoliiton lähetystöön.

Dumell tutustui Laaksoon ja asiat lähtivät kehittymään kohti Dumellin maanpetosta. Dumell  kutsui sekä Laakson että tämän suositteleman ”ystävän” Viktor Taratunkinin (KGB) vuokraamalleen mökille Bromarviin ” joskus huhtikuussa 1975-76″. Dumellin mukaan mökillä pidettiin hauskaa ja juteltiin.

Nyt pitää muistaa se, että aloite tapaamiseen oli Dumellin. Tämän tapaamisen jälkeen Dumelliin tarttuivat myös kaksi muuta KGB: Helsigin osaston edustajaa – Ernst Russak ja Aleksei Savin (joka Supon mukaan värväsi Dumellin virallisesti mukaan  KGB:n toimintaan).

Dumellista  oli tullut lyhyessä hetkessä  Helsingissä KGB:n Kiinan asioiden vakoilija,  ns. postilaatikko, henkilötietojen välittäjä KGB:n illegaalisiivelle sekä henkilötietojen ja -arviointien antaja ja tekijä. Hän ei  siis ollut KGB:n Helsingin kuvioissa mikään pikku tekijä missään mielessä.

Kun Supo otti yhteyttä Dumelliin 8.9.1981, koko juttu alkoi purkautua ja johti lopulta Dumellin saamaan 8 kuukauden ehdottomaan vankeustuomioon maanpetoksesta.

Jaakko Laakso pääsi – tässäkin tapauksessa kuin koira veräjästä ja jatkoi toimintaansa KGB:n ja Neuvostoliiton hyväksi.

Dumellin kohdalla nämä hänen  omaa toimintaansa puolustavat puheet ovat inhimillisesti katsoen aivan ymmärrettäviä. Minustakin Dumell on tietyllä tavalla ollut esimerkkitapaus – mutta se ei vähennä hänen aktiivisuuttaan tekemässään rikoksessa eikä sitä että hänet on tuomittu maanpetoksesta. Presidentti Mauno Koivisto kieltäytyi armahtamasta Dumellia ja julkisti jopa osan tuomiosta.

Se mitä henkilökohtaisesti ihmettelen, on Jaakko Laakson rooli neuvostovakoilussa ja myyräntyössä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Laakso olisi pitänyt raahata leivättömän pöydän ääreen vimeistään sen jälkeen, kun Gennadi Janajevin kommunistijuntta ja sen tekemä vallankumousyritys kaatuivat Boris Jeltsinin vastatoimiin ja juntan kännäämiseen.

KGB:n auliit ja iloiset asiamiehet Laakso ja Esko-Juhani Tennilä nimittäin vierailivat Tehtaankadulla saamassa ohjeita juntalta hieman ennen juntan kaatumista.

Laakson touhuissa riittää suomalaiselle totuuskommisiolle aivan riittävästi työsarkaa ja mielestäni  Jaakko Laakson   Suomea vastaan ja  vieraan valtion hyväksi suunnatut toimet pitäisi saada päivänvaloon ja (ainakin moraalisen) tuomioistuimen arvioitaviksi –  näiden hyväuskoisten höppänöiden vetistelyjen sijaan.

Erikoiseksi asian tekee myös  se, että tätä loanheittokampanjaa ja historian vääristelyä ajamaan on valjastettu Helsingin Sanomat. Kun puolueettomaksi valtakunnalliseksi päivälehdeksjulistautuva media lähtee mukaan äärivasemmistolaiseen lokauskampanjaan, olisi jossain syytä olla vakavasti huolissaan.

Ei, en tarkoita virkakoneistoa – tarkoitan Hyysärin tilaajia ja lukijoita. Kun luette näitä selkeän asenteellisia mutta uutisiksi naamioituja kirjoituksia, miettikää myös niiden kirjoittajan (ja julkaiijan) tarkoitusperiä.

Mielen kersantit ovat ihan nykyistäkin arkipäiväämme – Sinua manipuloidaan.

Lähteet: HS, STT, Kimmo Rentola; Vallankumouksen aave, Jukka Seppinen; Neuvostotiedustelu Suomessa – strategia ja toiminta 1917-1991.


Site Meter