Kirjavassa joukossa on helppo hengittää

Annukka Oksanen

HELSINGIN SANOMAT

Kirjavassa joukossa on helppo hengittää

Virkailija kysyi, haluanko nais- vai mieslääkärin.

”Naislääkärin, kiitos”, sain kakistettua. Virkailija klikkaili hiirtään ja alkoi pahoitella, että lähimmälle naislääkärille minulla kertyisi matkaa 1,4 kilometriä.

”Toivottavasti etäisyys ei ole liian pitkä”, hän sanoi hymyillen ja toivotti tervetulleeksi maahan.

Olin juuri muuttanut Kööpenhaminaan. Kysymys esitettiin, kun hain sosiaaliturvatunnusta. Aiempien ulkomaillemuuttojeni perusteella hermoilin maahanmuuttobyrokratian kohtaamista. Turhaan, näköjään.

Tanskassa on ehkä Euroopan kirein ulkomaalaislainsäädäntö, mutta me pohjoismaalaiset pääsemme sen läpi kuin koira veräjästä pohjoismaisen vapaan liikkuvuuden ansiosta. Tanskassa tehdään selväksi, ketkä ovat tervetulleita.

Mutta millaista on asua Pohjoismaassa, jossa noin joka kymmenes asukas on maahanmuuttajataustainen?

Kansainvälisyys ja monikulttuurisuus ovat Kööpenhaminassa läsnä aivan eri tavoin kuin Helsingissä. Palasin Suomeen viime kesänä. Kuuden Tanskan-vuoden jälkeen Suomi on vaikuttanut häkellyttävän vaalealta, yhtenäiskulttuuriselta ja eristäytyneeltä maalta.

Kööpenhaminan-kotini sijaitsee Etu-Töölöä vastaavassa kaupunginosassa. Talossamme asuu tanskalaisten lisäksi amerikkalaisia, italialaisia ja iranilaisia.

Lähikaduilla ei voi kävellä niin, ettei kohtaisi muitakin kuin valkoisia eurooppalaisia. Helsingin katukuvaan nähden on toinenkin ero: Kööpenhaminan keskustassa näkee paljon enemmän lapsia, vammaisia ja vanhuksia. Erilaisia ihmisiä näkee niin paljon, ettei heihin jaksa kauan kiinnittää huomiota.

Jos haluaa kunnon vilskettä, voi mennä opiskelijoiden, kulttuuriväen ja siirtolaisten kansoittamiin Nørrebrohon ja Vesterbrohon keskustan kyljessä. Alueet pursuavat baareja, halal-lihakauppoja, trendiputiikkeja ja katuelämää. Myös moskeijoita ja vanhojen miesten puistoparlamentteja löytyy.

On sellainen olo, että on mukana menossa, kun syö etnisissä ravintoloissa, tapaa monenmaalaisia ihmisiä ja aistii niin sanotusti kaupungin sykettä. Monikulttuurisuutta parhaimmillaan siis.

Tällaista tunnelmaa moni taitaa mennä hakemaan kaupunkilomiltaankin.

Sitten on se toinen puoli, jota kepeiltä kaupunkipyrähdyksiltä ei etsitä. Vesterbrolaisen kivitalon kellari-ikkunasta vilahtavat tumman naisen kasvot. Ihmiskaupan uhri siellä tekee töitä prostituoituna, jottei häntä tapettaisi. Nørrebrossa ammuskellaan mielivaltaisesti, kun jengit jakavat huumemarkkinoita. Aseita riittää, sillä Tanskassa ja Etelä-Ruotsissa on paljon Balkanin levottomuuksia aikoinaan paenneita.

Maahanmuuttajien kerrostalogetoissa työttömiä voi olla 60–70 prosenttia työikäisistä. Kunniaan liittyvää väkivaltaa esiintyy, pakolaislapsilla on vakavia mielenterveysongelmia, ja uusnatsit ottavat yhteen heitä vastustavien aktivistien kanssa. Monet toisen polven maahanmuuttajanuoret turhautuvat, kun eivät saa töitä. He syrjäytyvät, ajatuvat rikoskierteeseen ja päätyvät vankilaan.

Oikeistopopulistinen, maahanmuuttoa vastustava Tanskan kansanpuolue kommentoi tätä kaikkea kärkkäästi ja muokkaa samalla tanskalaisten kielenkäyttöä rasistisempaan suuntaan. Puolueen mielestä jokseenkin kaikki on pahojen ulkomaalaisten vika.

Ulkomaalaisviha ja maahanmuuttajien ongelmat näkyvät paljon tiedotusvälineissä. Aika moni ajattelee, että Tanskassa kaikki olisi paremmin ilman maahanmuuttajia.

Mutta olisiko?

Minun mielestäni ei. Yhteiskunnan saumat kieltämättä välillä ratkeilevat, mutta maahanmuuttajaväestö luo Tanskaan sellaista dynamiikkaa, jota yhtenäiskulttuurisessa Suomessa kasvanut ihmettelee kateellisena.

Musiikki- ja muukin kulttuurielämä kuhisee, kihisee ja kuplii.

Tanskalaistuneen puolalaisperheen tytär Caroline Wozniacki on pidellyt tänä vuonna tenniksen maailmanlistan ykkössijaa.

Ja se ruoka! Kööpenhaminalainen Noma valittiin jo toistamiseen maailman parhaaksi ravintolaksi. Sen keittiömestari on albanialais-tanskalainen Rene Redzepi. Hänen ja muiden taitureiden ansiosta ruokakulttuuri on nyt merkittävä turistivetonaula.

Paras viimeiseksi: kokemukseni perusteella valtaväestönkin on helpompaa hengittää kirjavassa porukassa. Kynnys kokeilla uutta madaltuu, kun näkee ympärillään muitakin kuin vain itsensä kaltaisia.

Syntyy yrityksiä, vientituotteita ja uudenlaisia palveluita. Yhteiskunta pysyy vireänä ja siinä sivussa kilpailukykyisenä.

Kirjoittaja annukka.oksanen@hs.fi on HS:n taloustoimituksen esimies – joka ymmärtää varmasti harmaan ja puoli-ilmaisen työvoiman merkityksen.

Lähde: HS

Site Meter
Advertisement

Muistamme varmaan epäkansallisen Kokoomuksen eurokansanedustajan Piia-Noora ”Piitu” Kaupin?

Jos ei muusta, niin Hyysärin Njet-liitteen muutamia vuosia sitten julkaisemasta haastattelusta. Jo tuossa haastattelussa Piitu valotti äänestäjilleen moraalinsa perustaa.

Häneltä kysyttiin, miten miljoonan perintö tulisi jakaa oikeudenmukaisesti kahden perillisen – köyhän ja varakkaan sisaruksen – kesken. Oikeustietelijämme väläytti, että hänestä oikeudenmukainen ratkaisu olisi antaa köyhemmälle perilliselle 100 000 ja varakkaammalle 900 000.

Piitumoraali on nyttemmin noteerattu laajemmissakin yhteyksissä.

Piia-Noora on saanut kyseenalaisen kunnian tulla palkituksi. Hänelle on myönnetty Brysselissä The Worst Conflict of Interest Award 2008 (Vuoden pahin eturistiriita -palkinto 2008).

Palkintokomitean perustelujen mukaan Kauppi on ajanut tulevan työnantajansa, Finanssialan keskusliiton, etua toimiessaan yhä aktiivisesti euroedustajana, unohtaen samalla sen kenen etua hänet on valittu ajamaan europarlamenttiin.

Mitään ristiriitaa ei ole. Olen ollut koko ajan täysin avoin nimityksestäni. Ehkä juuri avoimuuteni takia olen tällaiselle helppo kohde

… kommentoi Piitu-tyttösemme tiistaina.

Lähde