Verotusoikeus on kuulunut perinteisesti suvereenin valtion valtiosääntöoikeudellisiin perusoikeuksiin. Kotimaamme Suomen kohdalla pitää muistaa nyt kuitenkin se, että Suomi ei ole ollut pitkään aikaan suvereeni valtio. Se on ollut jo parisenkymmentä vuotta EU:n kuvernementti.

Tällä pohjalla verotusoikeus on siirtynyt yleisneuvostoliitt.. korjaan…  yleiseurooppalaiselle keskushallinnolle.

Verotus on tapa rahoittaa yhteisestä päätöksestä syntyneitä hankintoja, julkisia palveluja, julkista omaisuutta ja sen ylläpitoa. Kun tällaisista asioista päättävien ijhmisten joukko supistuu muutamaan (korruptoituneeseen) politiikkoon ja heidän näistä päätöksistä hyötyvään lähipiiriinsä, ollaan kaukana kansanvaltaisesta päätöksenteosta.

Ja kun tätä kaikkea säätelee ja komentaa (muutamaa hassua suomalaista lukuunottamatta)  yhteiskuntamme ulkopuolisista ihmisistä koostuva EU, ollaan tilanteessa, jossa Suomi on muuttunut Eurostoliiton syrjäiseksi kuvernementiksi.

Kun Suomessa toimiva EU:n kuvernementin senaatti (leikillisesti, Suomen valtioneuvosto) ilmoitttaa ”rakennemuutoksesta” ja ”umpirehellisesti tehdystä budjetista”, jokaisen veronmaksajan on syytä poistaa varmistin tajunnastaan.

Nykyisen hallinnon aikana on nähty sellaisiakin innovaatioita, että verotus on laajennettu myös ns. perinteiseen talkootyöhön  – joka on verottajan kannalta ns. pehmeä ja hyvä kohde,. Näillä ihmisillä on toistaiseksi ryöstämätöntä omaa rahaa ja he ovat yhteiskunnan valvonnassa suomalalisuutensa kautta –  toisin kuin romanialaisilla kerjäläisillä, pimeää rakennusduunia tekevillä virolaisilla tai ihmiskaupan uhreina tänne päätyneillä thaimaalaisilla puolukanpoimijoilla.

Suomalaisesta veronmaksajasta on tällä toiminnalla tehty EU:n omistama maaorja.

Merkillepantava on se, että verotuksen kiristämistä (ja sen kautta ihmisten elämän kurjistamista), ulkomaalaisen halpatyövoiman ja pitkäaikaistyöttömien ja osittain työkyvyttömien ihmisten orjatyöhön ajamista ajavat vihervasemmistolaiset veijarit.

Nämä, jotka kaikissa julkisissa puheenvuoroissa vastustavat (muka) pätkätyötä, eriarvoistumista ja tuloerojen syntymistä.Todellisuudessa he ovat tukevasti istuneet mukana Jyrki Kataisen Kansallisen Katastrofihallituksen päätöksissä, niillä joilla on pyritty ja päästy siihen tilaan, että Suomi olisi entistäkin pahempi paikka tulevaisuudessa

Samaan aikaan jatkuu oman ns.valtiomme ottaman velkarahan kaataminen Kreikan moolokinkitaan  ja Paavo Arhinmäki on vahvasti sitä mieltä, että entiset velat pitää antaa anteeksi.

Juuri ne piirit ja toverit, joilla ei ole mitään jaettavaa ja/tai menetettävää, ovat valmiita kuppaamaan muiden ihmisten työn hedelmät ja jakamaan ne ulkopuolisille (tai itseään lähellä oleville tahoille).

Se, jota oikeasti  verotetaan, on kuitenkin hyvin hiljainen. Ei siksi, että hän olisi samaa mieltä verottajan kanssa.

Hän on hiljaa siksi, että hänen aikansa kuluu omaa verovelvoitettaaan kerätessä ja sitä verottajalle (byrokratian ehdoin) tilastoidessa, dokumentoidessa ja  maksaessa.

Jopa orjalle suodaan tietty lepoaika. Se ei kuitenkaan koske verovelvollista.

Koska verovelvollinen on nykyään yksityisyrittäjä – ja sitä kautta yhtiö.

Ei työntekijä oikeuksineen.

KK

Site Meter


Maahanmuutosta keskusteltaessa sivuutetaan työperäinen maahanmuutto yleisesti sanomalla, ettei heistä mitään haittaa ole tai se on sitä oikeata maahanmuuttoa Suomelle. Asiahan ei näin ole.

Työperäisellä maahanmuutolla on huomattavia vaikutuksia suomalaisten työllistymiseen sekä palkkojen kehittymiseen. Työperäistä maahanmuuttoa käytetään yleisesti myös sellaisilla aloilla, missä suomalaisista työntekijöistä ei puutetta ole, kuten esimerkiksi rakennustyömailla. Pelottavimpana esimerkkinä tästä on uuden ydinvoimalan rakennustyömaa.

Maahanmuuttajia tarvitaan kyllä sellaisilla aloilla, missä työvoimapula on arkipäivää, kuten esimerkiksi hoitotyössä. Silloinkin on varmistettava, ettei ulkomaalaisella työvoimalla poljeta suomalaisten palkkoja tai rikota voimassa olevia työehtosopimuksia. Tätä valitettavasti tapahtuu useasti ja siihen on puututtava.

Ulkomaisen työvoiman käyttäminen on myös useasti liian helppo ratkaisu, jolloin rakenteellisia muutoksia koulutuspolitiikassa eikä palkkapolitiikassa tarvitse tehdä. Suomen pitäisi ensisijaisesti ratkaista itse työvoimapula-alansa tekemällä koulutus alalle houkuttelevammaksi sekä lisätä koulutuspaikkoja ja samaan aikaan vähentää niillä aloilla, missä työvoimapulaa ei ole. Palkkakannustin on tässä yksi asia, mutta myös erilaisia urakehitysmalleja pitäisi ruveta suunnittelemaan. Monen hoitajan urakehitys lakkaa samalla hetkellä, kun hän valmistuu, vain harvalle riittää paikkoja asiantuntijan tehtävissä.

Ulkomaisen työvoiman käyttäminen tulee kalliiksi myös maalle, josta koulutetut ihmiset ovat lähteneet pois. Harva maa kouluttaa toisten maiden tarpeisiin asti omia kansalaisiaan. Tässä poikkeuksen tekee Filippiinit, mistä on tullut ”sairaanhoitajatehdas”. On moraalisesti arveluttavaa hyötyä toisen maan kouluttamista työntekijöistä ja käyttää heitä halpatyövoimana Suomessa, samalla polkien suomalaisten palkkoja. Tätä moraalista ongelmaa ei ole Suomen itsensä kouluttamissa ihmisissä.

Perinjuurin vanhana vennamolaisena olen jo kerran (tai pari) ollut samaa mieltä – täysin eri ideologiaa ja puoluetta edustavan – Dan Koivulaakson kanssa ja nyt täytyy todeta (unohtakaa nuoleskelu), että myös Teemu Hiilinen osuu täysin napakymppiin kommentissaan.

Tosin Teemulle täytyy kertoa se, että myös hänen mainitsemallaan rakennusalalla työperäinen maahanmuutto näkyy ja juuri ns.talousajattelun myötä joka päivä voimakkaammin. Nämä ns. viiden euron vierastyöläiset alentavat suomalaistenkin palkkatasoa ja vievät myös heiltä työmahdollisuuksia. Kysele asiasta vaikka Rakennusliiton änkyröiltä.

Lähde: Hommawatch

Site Meter

JK. Jussi Jaloselle: tuolle mainitsemallesi käsitteelle ”remittance” ei taida löytyä vielä oikein suomenkielistä sanaa. Annapa jokin hyvä ehdotus, se saattaa päätyä ihan viralliseen kieleen saakka (me suomalaiset kun olemme vieläkin hanakoita kehittämään oman kulttuurimme pohjaa – omaa kieltämme).

Oma ehdotukseni on siirtotyöraha
tai vierastyöraha.

Kun noin viiden miljoonan suomalaisen muodostamassa yhteiskunnassa 39 000:n työssäkäyvän ihmisen tulot eivät riitä edes minimielinkustannuksiin, on syytä kysyä onko kovin rehellistä puhua enää hyvinvointiyhteiskunnasta?

Kelan julkaiseman tuoreen tilaston mukaan lähes neljännes asumistuen saajista on sellaisia työllisiä, jotka saavat niin pientä palkkaa, että se ei riitä asumismenoihin. Yleistä asumistukea saavista 24,2 prosenttia oli työssä käyviä. Tällaisten asumistukea saavien määrä on kasvanut edellisvuodesta tuhannella. Viime vuoden lopussa 39 000 ihmisen palkkatulot eivät riittäneet elinkustannuksiin.

Yleistä asumistukea saavien määrä on muutenkin kasvussa. Asumistukea saavia ruokakuntia oli viime vuoden lopussa 161 800 ja 2010 maaliskuussa jo 165 300. Joulukuun kasvu edelliseen vuoteen oli 16,1 %. Työttömiä ruokakuntia oli 63,3%. Lisäys oli 2 prosenttiyksikköä.

Tällä tavalla yhteiskuntamme osallistuu verovaroilla pienipalkkaisten toimeentulon tukemiseen. Kolikolla on tosin kääntöpuolensakin.

Näin jokainen meistä veronmaksajista osallistuu myös toimeentulon kannalta liian  pieniä palkkoja maksavien yritysten taloudelliseen tukemiseen – ja jopa suoranaiseen orjatyövoiman välittämiseen.

Kun yhteiskunta pitää yllä tällaista kilpailuakin vääristävää järjestelmää, yhteiskunta on aika kaukana omasta tarkoituksestaan – kansalaistensa suojaamisesta ja näille yhdenvertaiset olosuhteet takaavasta yhteisön ylläpidosta.

Tässä maassa pitäisi purkaa paljon tällaista typerien poliittisten päätösten (kaurapuurokompromissien) seurauksena syntynyttä vääristymää. Tässä tapauksessa – eli siinä, miten työnteosta saatava raha riittää työntekijän toimeentuloon – minulla on eräs ehdotus.

Nostetaan tuloveron nollaprosentti tuhanteen euroon kuukaudessa. Tämä toimenpide lisää työntekijän käteen (siis elinkustannuksiin) saamaa tulon nettomäärää. Sen lisäksi se purkaa pahimmat poliittisten nerojemme rakentamat kannusteloukut.

Tässä on sellainenkin piirre, että se kansalainen jolla on jo kaikkea, kuluttaa suhteessa vähemmän kuin pienituloinen. Pienituloiselle palkkaan suoraan kohdistettu yhteiskunnallinen tulonsiirto siirtyy suoraan kulutukseen, lisää työllisyyttä ja on näin eräs osa yhteiskunnallista nousua lamasta (vaikka vihreät kulutuksen kasvua ja kaikkien kesken jaettua hyvinvointia vastustavatkin).

Veikkaan, että tämän jälkeen myös asumistuen lisäksi muita suoria tulonsiirtoja saavien kansalaisten määrä vähenee.

Lähde: Kela

Site Meter

Eilen putkahti viimein julkisuuteen se uutinen, jota (ainakin jotkut meistä) ovat odottaneet (kaiken tähän mennessä ryssineen) valtionjohdon viimeinkin tunnustavan julkisesti.

Vastoin valtionvarainministeri Jyrki Kataisen (kok) ilmoituksia siitä, että meillä on varaa, (rikostutkinnan kohteena oleva) pääministeri Matti Vanhanen (kesk) ilmoitti  maanantai-iltana virka-asunnossaan Kesärannassa:

”Suomalaisille annetun hyvinvointilupauksen toteuttamiseen ei ole rahaa”

Tämä asia on ollut  – aika hyvin ja aika pitkään – kansalaisten tietoisuudessa ja tajunnassa, mutta ilmeisesti poliittinen kulttuuri on aidosti muuttumassa siihen, että poliitikonkin pitää jossain vaiheessa luopua ”ei”-mantran julistamisesta.

Toisaalta Vanhanen lopettelee uraansa politiikassa samalla tavalla kuin hän on sitä  toteuttanutkin – siirtämällä vastuun omista toimistaan Suomen kansalle ja seuraajalleen sekä irtisanoutumalla aikaisemmista puheistaan ja lupauksistaan.

Media kertoi siis eilen, että Suomen julkinen talous on ajautumassa umpikujaan.  Suomessa on aloitettava mittava sopeutusohjelma, kertoo valtiovarainministeriön tuore raportti. Tässä yhteydessä termi julkinen talous tarkoittaa valtiota, kuntia ja erilaisia sosiaaliturvarahastoja (esimerkiksi eläkeyhtiöiden hallussa olevia eläkerahastoja).

Julkisen talouden kestävyysvaje on jo 5,5 prosenttia bruttokansantuotteesta. Vaje on uhannut aiempienkin tietojen mukaan, mutta nykyinen  talouskriisi – ja sen aikana hallituksen suruton velanotto –   on pahentanut tilannetta.

Kestävyysvaje kertoo, kuinka paljon pitäisi löytää säästöjä tai lisätuloja, jotta raha riittäisi tulevaisuudessakin esimerkiksi terveyskeskusten ja koulujen pyörittämiseen ja eläkkeiden maksamiseen.

Vanhasen hallituksen tyylin  koreografisesti sopien, tämä sopeutusohjelma alkaa heti ensi vaalikaudella eli kevään 2011 eduskuntavaalien jälkeen. Eli Vanhasen hallitus mätkäyttää seuraavan hallituksen persauksilleen jäähän – kerien tai ilman.

Ministeriön raportin laatinut ylijohtaja Jukka Pekkarinen laskee, että sopeutus vie koko vuosikymmenen eli kaksi vaalikautta. Taloutta pitäisi joka vuosi vahvistaa 1,5 miljardilla eurolla. Pekkarinen korostaa sitä, että toimien pitää tulla pian. Käytännössä se tarkoittaa leikkauslistoja ja veronkorotuksia.

Vanhanen on (tyylilleen aina uskollisena) ilmoittanut puolestaan, ettei menoleikkauksia tarvita, vaan muut keinot riittävät.

Tämän (kauan tiedossa olleen) vajeen paikkaaminen pelkästään tuloveronkorotuksilla,  tarkoittaisi nykyisten tuloverotuottojen kaksinkertaistamista. Se taas tarkoittaisi nykyisen taloudellisen taantuman aikana sitä, että ne joilla vielä on tuloverotettavia töitä, läkähtyisivät ennätysmäisen verotaakan alle.

Vasemmiston näkemyksen mukaan, verojen nostaminen on aina paikallaan ja heidän mielestään paljon lisätuloja olisi saatavissa esimerkiksi poistamalla verotuet eli erilaiset verovähennysoikeudet. Verotukien poistamisen  merkitys olisi valtion budjetissa noin 13 miljardia , joten (vasemmistolaisen näkökulman mukaan) yksin niiden poistaminen täyttäisi kestävyysvajeen.

Jos koko vaje haluttaisiin puolestaan (libertalistien toiveiden mukaan)  täyttää pelkillä menoihin kohdistuvilla leikkauksilla, se tarkoittaisi julkisten menojen leikkaamista 11 prosentilla. Pelkästään valtion rahoista otettuna se tarkoittaisi neljäsosaa valtion budjetista.

Konsensukseen perustuvassa yhteiskunnassa talouden tasapainotukseen (l.konsensuspolitiikalla itseaiheutetun tuhon korjaamiseen) käytetään kuitenkin  useita erilaisia keinoja.

Tässä on jälleen kerran nähtävissä sekä perinteisen vasemmiston, että uuslibertalistien ajattelumaailmojen suurimmat sokeat pisteet.

Vasemmistolla on edelleen se  ikuinen ja sokea usko veronkorotusten autuaaksi tekevään voimaan hyvinvointiyhteiskunnan pelastusrenkaana – huomioimatta verotuksen kiristämisen aiheuttamia muita vaikutuksia.

Huomattavimpia nykyisiä  verotukia ovat ansiotulovähennys sekä laskennallinen asuntotulo. Nämä poistamalla saadaan kyllä budjetti tasapainoon, mutta seurauksena on ihmisten elämän kurjistaminen entisestään ja pakkohuutokauppojen esiin vyöry – kun asuntovelalliset eivät pysty enää huolehtimaan velvoitteistaan.

Kun tähän lisätään vielä kokonaisveroasteen korottaminen ja nykyinen sosiaalipolitiikka, päädymme ilman kaavailtua maahanmuuttajavyöryäkin seuraavan vaalikauden aikana hyvinvointivaltion konkurssiin.

Kun veroaste nousee liian kireäksi, kukaan ei halua tehdä töitä (etenkään jos saman toimeentulon saa kotona makaamalla). Jos kukaan ei tee töitä, kassassa ei ole rahaa hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitoon.

Hyvinvointiyhteiskunta on hiellä, verellä ja työllä aikaansaatu luomus. Se on aivan  liian arvokas (ja liian suurten uhrausten varaan rakennettu) annettavaksi pelkästään tällaisten (ajattelemattomien) haihattelijoiden käsiin.

Vuosi 1918 näyttää olevan heille aivan turhan kaukana historiassa (talvisodasta näköjään puhumattakaan…)

Toisaalta nämä libertalistit ovat supistuksiin ja hyvinvoinnin romuttamiseen (kuin pässi suuriin sarviinsa) uskova ja itsekeskeistä talouskasvumantraa kiljuva minä-minulle-kaikki-ja-heti-heimo.

Jos lakkautamme kaiken hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluvan ja siirrymme ns. yövartijayhteiskuntaan, siirrymme hetken päästä anarkiaan ja yhteiskunnan menot (eli tuossa yhteisössä ainoastaan yksityisen omaisuuden valvontaan kuluvat) kasvavat hetkessä yli yhdenvertaisuuteen perustuvan yhteiskunnan rauhallisena pitävien välttämättömien menojen.

Tällaiseen yhteiskuntaan liittyy myös (vääjäämättä ja  jossain vaiheessa), joko yhteiskunnan vähäosaisten alistaminen puoliorjuuteen tai näiden korvaaminen yhteiskunnan ulkopuolelta tuodulla vierastyövoimalla.

(Sivuhuomiona; se mitä en ymmärrä, että miksi miksi jotkut libertalistit ovat maahanmuuttokriittisiä?. Etenkin jos suomalainen kansallisvaltio, oma kansa, kulttuuri, traditiot, käytöstavat ja kaikki siihen muuten liittyvä ei kiinnosta pätkääkään?

Onko näiden (nimeltä mainitsemattomien) ihmisten maahanmuuttokritiikin syy (jos he eivät noita asioita tunnusta) ksenofobia vai ihan aito rasismi?)

Hyvinvointiyhteiskunta on hiellä, verellä ja työllä aikaansaatu luomus. Se on aivan  liian arvokas (ja liian suurten uhrausten varaan rakennettu) annettavaksi pelkästään tällaistenkaan (itsekkäiden) haihattelijoiden käsiin.

Vuosi 1918 näyttää olevan heille aivan turhan kaukana historiassa (talvisodasta näköjään puhumattakaan…)

Tämän ministeriön julkaiseman raportin luvuissa ei kuitenkaan ole laskettu erilaisten (todellisten) rakenteellisten uudistusten varaan.

Vastoin eräiden ns.suurien ajattelijoiden  näkemyksiä, todelliset uudistukset tarkoittavat työnteon kannattavuuden lisäämistä, väestönkasvuun liittyvästä odotteesta luopumisesta ja työperäisen maahanmuuton patoamista (omaan massatyöttömyyteen perustuen).

Työnteon kannattavuuden lisääminen olisi erinomaisen helppoa pelkillä veroteknisillä toimenpiteillä. Jos työtulon nollaveroprosentti (edes valtionverotuksessa) nostettaisiin 700-1000 euroon kuukaudessa, suurin osa tällä hetkellä aikaansa kannusteloukuissa viettävistä suomalaisista palautuisi todennäköisesti kiljuen työelämään. Tätä kautta menetetyt tuloveroeurot palautuisivat valtion kassaan kasvavan kulutuksen ja välillisten verojen kautta.

Köyhällä kun saattaisi olla useampikin akuutti hankinta edessään, kuin varakkaammalla ja ultrakuluttaneella kanssakansalaisella  – vaikka jollakin olisi seitsemän autoa, ei hän pysty ajamaan niistä kuin yhdellä kerrallaan.

Väestönkasvun rajoittaminen on myös eräs tärkeä rakenteellinen muutos. Vaikka sen vaikutukset ovatkin  hieman hitaammat, se on ekologisesti, työvoimapoliittisesti, teollisesti ja rakenteellisesti jossain vaiheessa elintärkeää Suomella ja suomalaisten tulevaisuudella.

Meidän pitäisi (niin äkkiä kuin mahdollista) luopua ajattelusta, jossa >5,3 miljoonaa asukasta nähdään Suomen elinehdoksi. Tällainen ajattelu johtaa itse asiassa täysin päinvastaiseen tulokseen – Suomen tuhoutumiseen sivistys-, kansallis- ja hyvinvointivaltiona.

Nykyinen yli viiden miljoonan ihmisen muodostama väestömme on pääasiassa sodan ja sitä seuranneiden  ns.suurten ikäluokkien syntymän  aiheuttama tilastollinen harha – jota on pahentanut täysin järjetön ulkomaalaispolitiikkamme ja EU:n jäsenyys.

Kun suuret ikäluokat siirtyvät noin 10-15 vuoden sisällä luonnollisella tavalla historiaan, Suomen väestön pitäisi antaa painua luonnolliseen määräänsä – noin 3,5 – 4 miljoonaan suomalaiseen. Siitä miten tästä mahdollisesta ylikäymisen ajasta selviydytään, jos työvoimapula tuleekin (johon en enää milloinkaan  suostu uskomaan tällä näytöllä), olen kertonut aikaisemmin esimerkiksi täällä.

Ehkä tärkein kaikista näistä toimenpiteistä on kuitenkin työperäisen maahanmuuton rajoittaminen. On täysin järjetöntä jakaa samaan aikaan suomalaisille yhteiskunnallisia tukia työttömyyden ajalta ja raahata maahan (usein alle minimipalkan ja – työehtojen työtä tekevää) ulkomaalaista työvoimaa. Tähänkin pystymme puuttumaan lainsäädännöllä (ja aktiivisilla toimilla), ilman että EU:lla olisi sanansijaa asiassa.

Puhumattakaan eräiden todellisuudeesta vieraantuneiden elitistien näkemyksistä siitä, että tällaisen ns.työperäisen maahanmuuttajan mukana pitäisi tuoda koko hänen sukunsa – rasittamaan jo muutenkin vinossa olevaa huoltosuhdettamme.

Lainaan tähän erään Kullervoblogin lukijan oivaltavaa kommenttia:

Kuka sitten elättää sen 500000 (Helsingin väestömäärän kokoisen lisäväestön sitä kuuluisaa työvoimapulaa odotellessa?

Kirjoitukseen linkitetyn (ilmeiasesti luotettavan) tilaston mukaan työllisiä oli vuoden 2009 joulukuussa 2 410 000. Kun koko väestö on 5 350 000 (nyt 5352332) ja siitä vähennetään tämä 2 410 000, tulokseksi saadaan 2 940 000.

Tästä päästään sellaiseen lukuun, tämän lyhyen laskutoimituksen 2 940 000 – 2 410 00 = jälkeen, kuin 530 000.

Meillä on nytkin yli puoli miljoonaa ruokittavaa enemmän kuin ruokkijoita. Tällaisen suunnitelman jälkeen pelkkä ns. vierastyövoima noataa ruokittavien määrän yli miljoonan.

Tämän kun kertoo vaimolla + kolmella lapsella + mummilla + ukilla eli kuudella luku onkin , lyhyen laskutoimituksen jälkeen 500000 x 6 =, 3 000 000.

Tähän 3 000 000 miljoonaan kun listään kotimainen elätettävä väestö 500 000, ollaan siinä tilanteessa, että huoltosuhteemme on muuttunut raskaasti negatiiviseksi.

Vai uskooko joku, että 2 400 000 ihmisen työllä voidaan elättää 3 500 000 työvoiman ulkopuolista ihmistä ja säilyttää siinä sivussa vielä hyvinvointiyhteiskunta?

Niinpä niin… Siinä muuten kysymys…

Puhumattakaan sitten humanitaarisesta maahanmuutosta. Nykyinen täysin hallitsematon humanitaariseen maahanmuuttoon liittyvä politiikkamme tulee jouduttamaan (tällaisena jatkuessaan) hyvinvointivaltiomme romahdusta, etnisiä konflikteja, avointa rasismia ja yhteiskunnallisia väkivaltaisuuksia.

Minusta on aivan käsittämätöntä se, miten sisäministeriön kansliapäällikkö Ritva Viljanen voi leijua kaksi metriä maan pinnan yläpuolella. Miten hän voi kuvitella, että kieli- ja ammattitaidoton, lapsia kotona hoitava ja kulttuurinsa mahdollisesti alistama maahanmuuttajanainen voisi ”tienata” sosiaalisesti subventoiduilla tukirahoilla enemmän kuin 20 senttiä työtätekevän suomalaisen eurosta?

Maahanmuuttajanaiset ovat taloudellisesti hyvin heikossa asemassa. Siinä missä naisen euro on Suomessa 82 senttiä, maahanmuuttajanaisen euro on vain noin 20 senttiä, sanoo Etnisten suhteiden foorumin puheenjohtaja Ritva Viljanen.

Kuule Ritva, ei se ole 20 senttiä kummallisempi suomalisenkaan – miehen tai naisen – saama sosiaalinen tulonsiirto. Työ on työtä ja tulonsiirrot ovat tolonsiirtoja.

Koska muuten aloitat suomalaisen syrjäytyneen, köyhän tai työttömän puolesta puhumisen? Luulisi feministiä kiinnostava se, kuinka paljon Suomessa onkaan vielä sodan kärsineitä ja sotien jälkeen suomalaisen yhteiuskunnan ritvoille rakentaneita tyynejä ja hilmoja – ilman työeläkettä, pelkän kansaneläkkeen perusosan varassa kituuttaen?

(Kysymys oli retorinen. Tyyne ja Hilma ovat vääränvärisiä tai vääräuskoisia herättääkseen rouva kansliapäällikön mielenkiintoa.)

Kun lukee näitä ministeriöiden kommentteja tulee (kansalaisena) varsin skitsofreeninen olo. Eikä sisäministeriössä todellakaan tiedetä sitä, missä jamassa Suomi on. Luuleeko Viljanen, että rasistiset rahanjakotalkoot vieläkin jatkuva?

* * *

Niin… Minulla on muuten eräs muukin ihan vakava ehdotus säästötalkoisiin. Lakkautetaan parlamentarismi, poistetaan palkkalistoilta kaikki poliittiset virkamiehet ja palkataan näiden tilalle aitoja alojensa ammattilaisia.

Niin – ja alistetaan kaikki yhteiskunnalliset asiat (myös nimitykset) suoraan kansanäänestykseen. Ehkä siten saamme pelastettua jotain kansallisvaltiosta – sekä sen solidaarisuuteen perustuvasta hyvinvoinnista.

Ehkä saamme näin karsittua myös tarpeettomat rimpsut pois hyvinvointivaltion turvaverkosta.

Lähteet: VM, SM, UM, HS, STT, IL, Wikipedia

Site Meter

Eräässä toisessa keskustelussa tuli esiin Helsingin kaupunginvaltuustossa vihreitä edustavan feminismitutkija Sari Näreen viime marraskuinen käsittämätön ja aidon rasistinen lausunto.

Tässä lausunnossa hän rinnastaa karjalaiset (ja etenkin sodan jaloista evakuoidut  siirtokarjalaiset) lähinnä  Afrikasta nykyisin Suomeen tuleviin maahanmuuttajiin:

Kun kuuntelee eräänlaista moralisoivaa pakolaispanikointia, niin tulee mieleen sota-aikana 40-luku. Evakkohistoria on täynnä kertomuksia siitä, miten kotinsa menettäneiden tarpeita on torjuttu ja heitä on syyllistetty hädänalaisesta tilastaan. Karjalaisevakot ovat kuitenkin tuoneet tärkeän panoksensa suomalaiseen yhteiskunnan kehittämiseen, eikä mielestäni vähäisin niistä ole lämpimämmän tunnekulttuurin välittäminen tähän pohjimmiltaan aika tunnekylmään kulttuurimme, josta pakolaispolitikointi tai -panikointi osittain juontaa.

Viimeksi tänään kuulin, kuinka yksi somalityttö taas kerran on muuttanut Englantiin suomalaisten rasismin takia. Kotoutuneista turvapaikanhakijaperheistä on paitsi kuluja myös runsaasti resursseja tuotavaksi yhteiskuntaamme, ja me hukkaamme asenteidemme takia paljon verovaroin koulutettuja maahanmuuttajanuoria kehittämästä tätä yhteiskuntaa, kun he aikuistuttuaan muuttavat pois Suomesta. Olisikin syytä katsoa sodanjälkeiseen historiaan, olisiko evakkojen kotiuttamisesta jotain opittavaa.


Kun nyt satun olemaan – toiselta puolelta suvultani – geeneiltäni siirtokarjalaisen suvun vesa, koen Sari Näreen kaupunginvaltuustossa esittämän  kommentin erittäin loukkaavana.

Tämä kommentti, jossa hän rinnastaa oikeudettoman hyökkäyksen takia kotinsa ja omaisuutensa jättämään joutuneet suomalaiset esi-isäni ja sukulaiseni maamme ulkopuolelta (paremman elintason perässä valmiiseen pöytään) tulleisiin ei-suomalaisiin maahanmuuttajiin, on lähinnä karjalaisten antaman uhrin häpäisemistä – asia jonka Näreen luulisi tuntevan ja tunnistavan.

Olen samaa mieltä Näreen kanssa siitä, että myös kotoutuneista turvapaikanhakijaperheistä on kuluja. Näreen näkemyksen mukaan me siis  hukkaamme asenteidemme takia paljon verovaroin koulutettuja maahanmuuttajanuoria kehittämästä tätä yhteiskuntaa, kun he aikuistuttuaan muuttavat pois Suomesta.

Asiaa kannattaisi miettiä myös meidän suomalaisten näkökulmasta. Jos suurimmalle osalle meistä suomalaisista kansallisvaltio ja homogeeninen kulttuuri on tärkeää ja säilyttämisen arvoista, niin miksi ihmeessä tuoda humanitaarisen maahanmuuton keinoin maahan ihmisiä, jotka eivät joko halua olla täällä tai joita enemmistö suomalaisista ei todellakaan halua vakituisesti Suomeen asumaan?

Järjenköyhyys on naamioitu näennäishumanismiin tässä asiassa – joku voisi sanoa jopa, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Näin saadaan aikaan sitä todellista rasismia.

Minunkin  mielestäni meidän olisi  syytä katsoa sodanjälkeiseen historiaan. Minun mielestäni Näreenkin olisi tosin syytä lähinnä katsoa sitä, ketkä tämän hyvinvointiyhteiskunnan rakensivat sodan rauniosta – ja kenelle?

Evakkotaipaleelle joutui lähtemään talvisodan alkaessa 1939 430 000 henkeä . Heistä suurin osa oli karjalaisia.

Sodan lopussa evakkojen kokonaismäärä oli jo noin puoli miljoonaa. Evakot menettivät kotinsa ja yleensä lähes koko omaisuutensa. Äidit joutuivat yksin vastaamaan perheistään vieraissa oloissa miesten ollessa rintamalla.

Evakuoidut ihmiset majoitettiin alusta pitäen lähinnä maaseudulle yksityistalouksiin. Kyseessä oli pakkoratkaisu, sillä viranomaiset eivät olleet varautuneet pakolaisleirien perustamiseen.

Tämä ratkaisu oli paljon inhimillisempi kuin leirimajoitus, mutta eri heimoon kuuluvien ja erilaisen taustan omaavien ihmisten asettuminen samoihin asumuksiin ei tapahtunut aina kivuttomasti. Tästä kuitenkin selvittiin ja sotien jälkeen monissa osissa Suomea on ollut (ja on edelleen)  karjalaistaustaista väestöä, joka on sopeutunut uusiin olosuhteisiinsa.

Talvisodan jälkeen Suomi joutui luovuttamaan koko Karjalan kannaksen Neuvostoliitolle. Tuon alueen asukkaat joutuivat jättämään alueelle koko kiinteän omaisuutensa ja suurimman osan irtaimistostaankin.

Eräs hyvin läheistä sukua minulle oleva evakko oli tuolloin viisivuotias. Hän heräili koko loppuikänsä kesken päiväunien ja vielä vanhuksenakin haki turvaa sänkynsä alta. Hän muisti kuolemaansa saakka, kuinka hänen vasemman jalan kenkänsä jäi evakkotaipaleelle ja neuvostoliittolaiset koneet ampuivat evakkojunaa.

Toinen isoisäni (siis se joka selvisi hengissä talvisodasta, toinen ei selvinnyt) tutustui jatkosodan aikana Karjalan kannakseen ja kertoi kotiin lähettämässään kirjeessä vaikutelmistaan.

Isoisäni kirjoittaa isoäidilleni kenttäpostikirjeessään kokemuksistaan Käkisalmesta. Kirje on päivätty “Täällä 25/8 -41 “:

… Me tulimme Käkisalmen kautta, mutta kyllä se on ikävän näköinen paikka. Siellä on melkein kaikki talot poltettu, ei ole enää muuta kuin savuavia raunioita ja piiput törröttävät pystyssä. En nähnyt yhtään polttamatonta tai muulla keinoin tuhoamatonta taloa kaupungin keskustassa. Oli tosin pimeää kun kuljimme kaupungin lävitse ja ohitse. … Täällä missä nyt ollaan, on poltettu kanssa kaikki ryhmissä olleet talot , vaan yksinäiset ovat pystyssä. Ja niissäkin osassa on vaan kuoret jäljellä. Kaikki on viety sisäkattoja ja lattioita myöten ja ihmisen ulosteita joka nurkassa. … Ei sitä tiedä vaikka se sinun kotisi olisi vielä ehjänä. Kyllä nämä talot on muuten hurjassa kunnossa ja on niin kuin sikoja olisi ollut niissä. Kyllä niissä on paljon korjaamista ja siivoomista, ennen kuin ihminen voi asua niissä. …

No… jokainen tietää miten siinä sitten kävi…

Tämä hyvinvointivaltion pöytä, joka on katettu ja rakennettu alkuperäisväestöä edustavien suomalaisten (siis myös myös karjalaisten) suunnattomin uhrauksin ja kärsimyksin, on tarkoitettu ensisijaisesti meille alkuperäisväestöä edustaville suomalaisille – vapaa maahanmuutto ei kuulu edelleenkään ihmisoikeuksiin, toisin kuin suvereenin valtion huolenpito omista kansalaisistaan.

Kuten jo totesin, minä pidän tällaista lausuntoa loukkaavana ja sukulaiseni todennäköisesti kääntyvät haudoissaan.

Herää kysymys – miksi edelliset sukupolvet puolustivat verisin uhrauksin tätä maata vieraan kulttuurin invaasiolta, kun nykyiset päättäjämme ovat valmiita jakamaan tämän maan koko maailman paremman elintason perässä juokseville ihmisille?

Jokainen siirtokarjalainen ja heidän jälkeläisensä kantaa sielussaan suurta märkivää henkistä haavaa – tunnusti hän sen sitten tai ei. Jokainen suomalainen kantaa mukanaan edellisten sotien ja niiden mukanaan tuoman kauhun, väkivallan ja vääryyden kuormaa.

Me olemme oman kortemme kantaneet kekoon ja meidän ainoa todellinen huolemme on se, miten yli 6000 vuotta vanha kielemme ja kulttuurimme tulee säilymään kansainvaellusten ja globalisaation varjostamassa tulevaisuudessa.

Kolonialismin jälkien siivoaminen kuuluu kolonialismia harjoittaneille imperiumeille ja valtiolle.

Ei meille suomalaisille – kolonialismin uhreille.

Eikä etenkään meille karjalaisille.

Lähteet: Helsingin kaupunki, UNCHR, YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus, http://www.veteraanienperinto.fi

Site Meter

Eilisessä Hyysärissä oli kyseisen lehden normaalista tyylistä hieman poikkeava kirjoitus (kiitos nimimerkki Hyysärille 😉 (sic!) sen linkittämisestä tänne).

Tuossa uutisessa käsiteltiin varsin avoimesti kohti Suomea suuntautuvaa ja entisestään kiihtyvää pakolais- ja turvapaikanhakijaliikennettä – unohtamatta myöskään todellista sosiaaliturismia.

Komisario Henry Reponen, Imatran Etelä-Karjalan poliisin ulkomaalaistutkinnasta, sanoi näin:

Tuntuu, että suomalaisen sosiaaliturvan taso on tiedossa paremmin kuin meikäläisillä virkamiehillä. Hyvin monet kertovat suoraan, että ovat tulleet Suomeen rahan perässä. He ovat hyvin avoimia etenkin silloin, kun on jo tiedossa, että tulee lähtö Suomesta.

Reponen jatkaa:

Jotkut pojat kertovat, että Suomesta saa diskorahaa. Toiset sanovat, että täältä saa rahaa lähetettäväksi kotimaahan. Monethan elävät minimiruualla, ja silloin toimeentulotuesta riittää lähettäväksi.

Kiva – onhan se ihan hauska tietää mihin ne verorahat, jotka on tarkoitettu hädänalaisten suomalaisten hengissäpitämiseen kuluvat – ainakin osittain:

    Lähde: KariQVA/Homma

… kun samaan aikaan tavalliset suomalaiset joutuvat tyytymään leipäjonoihin pysyäkseen hengissä…

    Lähde:edu.fi

… kun samaan aikaan yli 80-vuotias sotaveteraani asuu näin.

Lähteet: HS, Homma/KariQVA


Site Meter

Hieman yllättäen, päivän Hyysärissä on julkaistu sekä maahanmuuttoon että helsinkiläisten turvallisuudentunteeseen liittyvä uutinen. Tuon uutisen mukaan puolet helsinkiläisistä kokee kaupungin turvallisuuden heikentyneen.

Tarkemmin ottaen, noin puolet helsinkiläisistä on sitä mieltä, että kaupungin turvallisuustilanne on huonontunut viimeisimpien kolmen vuoden aikana.

Vähemmän yllättäen, kyselytyöryhmä itse yllättyi tuloksista, joiden mukaan helsinkiläiset pelkäävät maahanmuuttajia.

Turvallisuuskyselyn tuloksia kansalaistilaisuuksissa

Helsingin kaupungin turvallisuus- ja valmiusosasto on toteuttanut välillä 1.12.2008 – 31.1.2009 turvallisuuskyselyn, jossa kartoitettiin Helsingissä asuvien ja täällä kävijöiden näkemyksiä siitä, mihin seikkoihin tulisi kiinnittää huomiota uuden turvallisuusohjelman laadinnassa. Kyselyyn vastasi 765 helsinkiläistä tai vierailijaa. Tämän kyselyn otos on siis kapeudestaan huolimatta varsin tuore. Viimeksi tätä samaa asiaa on selvitetty perusteellisesti vuonna 2006.

Helsingin kaupungin turvallisuusohjelman valmistelua sekä vuoden vaihteessa toteutetun turvallisuuskyselyn tuloksia esitellään kansalaistilaisuuksissa tiistaina 24.2. kaupunkisuunnitteluviraston auditoriossa, keskiviikkona 25.2. Kanneltalossa ja torstaina 26.2. Näkövammaisten keskusliiton toimitalo Iiriksessä. Tilaisuuksiin on vapaa pääsy.

Turvallisuusohjelman valmistelussa ovat mukana eri hallintokuntien, Helsingin poliisilaitoksen, seurakuntien, elinkeinoelämän sekä asukasyhdistysten ja muiden kolmannen sektorin toimijoiden edustajat. Tilaisuuksissa käsitellään kansalaiskyselyn keskeisiä vastauksia ja ohjelmatyöskentelyn painopistealueita. Turvallisuusohjelma antaa suuntaviivat sille työlle, jolla Helsingin turvallisuutta ja viihtyisyyttä lähivuosina parannetaan.

Mitä kaupunkilaiset sitten vastasivat?

Vastaukset esimerkiksi julkisten liikennevälineiden turvallisuudesta olivat melko samansuuntaisia kuin 2006. Sen sijaan uutta oli kaupunkilaisten mielipide maahanmuuttajien vaikutuksesta Helsingin turvallisuuteen.

Turvallisuustilanteen huonontuneeksi kokeneista vastaajista 70 prosenttia nimesi maahanmuuttajat syyksi heikentyneeseen tilanteeseen, vaikka sellaista vastausvaihtoehtoa ei edes annettu kyselylomakkeessa.

Vastaajat olivat huolissaan maahanmuuttajien kasvaneesta määrästä. Maahanmuuttajiin yhdistettiin usein myös rikollisuus ja häiriökäyttäytyminen. Kaupunkilaisten keskeisiksi huolenaiheiksi nousivat maahanmuuttajien lisäksi syrjäytyminen, välinpitämättömyys, yhteisöllisyyden puute, katuväkivalta ja sen uhka, joukkoliikenteen turvallisuus ja liikenneturvallisuus.

Helsingin kaupungin turvallisuus- ja valmiusosaston projektipäällikkö Johanna Seppälä kertoo tulosten yllättäneen kyselytyöryhmän.

Oli syy mikä tahansa, tämä on nyt niin vahva signaali kaupunkilaisten mielipiteestä, että asian eteen tullaan tekemään paljon töitä. Jos mahdollisiin ongelmakohtiin ei puututa nyt, tilanne saattaa olla muutaman vuoden päästä erittäin paha.

Seppälän mielestä olisi erittäin tärkeää välttää alueiden eriarvoistumista.

Emmehän halua Helsinkiin ongelmalähiöitä, joihin kukaan ei uskalla mennä.

Niin, emme me helsinkiläiset varmaankaan sitä halua, mutta nyt näyttää siltä, että eräät Helsingin ulkopuolelta tulevat poliitikot sitä haluavat.

Mikä tai kuka on tämä kuuluisa maahanmuuttaja?

Eräs asia, joka minua näissä uutisoinneissa tökkii on sellainen pieni seikka, että kaikki maahanmuuttajat niputetaan samaan nippuun.

Minun mielestäni nämäkin ongelmat, joista kaupunkilaisten pelko johtuu, ovat muutaman – tässä nimeltä mainitsemattoman – yhteiskuntaan sopeutumattoman maahanmuutajavähemmistön sekä kotimaisten ongelmaryhmien – ja niiden joukossa olevien vieläkin pienempien vähemmistöjen – aikaansaamia.

Jotenkin hullulta tuntuu niputtaa samaan uutiseen helsinkiläistynyt nokiainsinööri Mats Svensson ja kieli- ja ammattitaidoton, toiselta puolelta maailmaa Suomeen saapunut pakolainen tai turvapaikanhakija – puhumattakaan sitten eräistä syrjäytyneistä – tässä väestöryhmää edelleenkään nimeltä sanomatta – toisen polven maahanmuutajista.

(Tällaisen yleistämisen luulisi olevan sellainen asia, josta Johanna Suurpää tai Mika Illman saisivat kipinän tutkimuksilleen sen suhteen, onko joku nyt kiihottanut tai kiihottunut – siis siellä Hyysärin toimituksessa ja kaupungintalolla…)

Rasismin syntymekanismi

Olen todennut tämän saman asian aikaisemminkin, mutta otetaan asiayhteyden vuoksi se jälleen kerran pöydälle.

Kun alkuperäisväestö joutuu sietämään eriarvoista kohtelua suhteessa (lähinnä) sosiaalisilla subventioilla eläviin maahanmuutajiin nähden, ollaan varsin lähellä sitä pistettä jossa rasismi syntyy. Kun siihen lisätään ns. positiivinen syrjintä (kammottava ja inha sanahirviö ja etenkin ajatus) ja pakolla tapahtuva omista tavoista luopuminen keinotekoisen monikulttuurin alttarille, olemme rasismin todellisessa leimahtamispisteessä.

Rasismi syntyy kulttuurien ja kansojen kohtaamisesta, eikä se ole mitenkään valkoisen heteromiehen yksinoikeus. – sitä harjoitetaan kaikkialla. Espoon hiippakunnan piispa Mikko Heikka – käytti eilisessä Hyysärin puheenvuorossa (usein itsenikin lainaamaa) Aristotelesta. Aristoteles filosofioi, että ihminen luonnostaan rakastaa samanlaista ihmistä ja vierastaa toisenlaista. Tämä piirre palvelee yhteisön muodostamista mutta se palvelee myös minuuden kehittymistä yhteisön jäsenenä.

Todellisuus lyö monikulttuuritavoitteita korvalle

Yksinkertaistaen kyse on siitä, että päättäjät ovat luisuneet varsin kauas kansan edustamista mielipiteistä.

Jos tällaiselle työryhmälle on yllätys sellainen asia, mitä jokainen kaupungissa asuva normivirtanen pitää valitettavana itsestäänselvyytenä, niin minulle puolestani olisi yllätys, jos joku tämän työryhmän jäsenistä sattuisi mahdollisesti asumaan Helsingissä.

Asioiden – etenkin ongelmien – hyssyttely ja monikulttuurin väkisinvääntäminen (vastoin enemmistön tahtoa) on edesvastuutonta ja ikävillä seurauksilla lastattua edesvastuutonta peräsimenpitämistä.

Tämä tutkimus on omiaan osoittamaan sen, että vakavan maahanmuuttokeskustelun käymiseksi olemme jo siinä kuuluisassa yhdennessätoista hetkessä – jos kansa on aivan jotain muuta mieltä kuin päättäjät kansanvaltaisessa tasavallassa, olisko syytä vaihtaa päättäjät. Tämä nykyinen vanhastelu ja thorssaus eivät nimittäin osoita demokratian alkeidenkaan sisäistämistä.

Jos tarkkoja ollaan, Suomen muuttaminen yksikulttuurisesta kansallisvaltiosta monikulttuuriseksi yhteiskunnaksi saattaisi täyttää rikoslainsäädännössä määritellyn valtiopetoksen ja vallananastamisen tunnusmerkistön.

Ihmettelen sitä, mikä mies tämä Matti Vanhanenkin oikein on? Hyvän karjalaissuvun ja arvostetun tutkijan poika, joka puhuu vakavissaan pääministerin virasta käsin omasta Suomen diktaattoriksi ryhtymisestään ja Suomen rajojen avaamisesta kaikille.

Kansanvallan vastaisuutensa lisäksi nämä puheet ovat kylmä isku märällä rätillä vasten veteraanisukupolven kasvoja.

Luuletteko, että sodissamme annetut uhrit annettiin siksi, että nämä vanhaset saisivat jakaa toisten rakentaman hyvinvoinnin kenelle tahansa ja mistä tahansa Suomeen sosiaalituristille?

Tällainen toiminta on antautumista vastarinnatta valloittajan armeijoiden edessä – nykyaikaistettu Carl von Clausewitzin käsitys verettömästä valloituksesta.

Rikoslaki on valtiopetoksen ja vallankaappauksen osalta siis voimassa olevaa lainsäädäntöä – sellaista joka päättäjien olisi syytä huomata ja kunnioittaa sitä (sekä kansan tahtoa) – ennen kuin tuulen suunta muuttuu todella rajusti.

Teitä on varoitettu – ken tuuleen kylvää, se myrskyn niittää…

Lähteet: Helsingin kaupunki, HS


Site Meter

Viimeaikainen kotimaan uutisointi on keskittynyt julistamaan kansallismielisten ihmisten rasismia ja ulkomaalaisvastaisuutta.

Se on tavallaan ymmärrettävä pelkoreaktio, joka on saanut paniikkia muistuttavia piirteitä kansan äänestettyä (vastoin ns.virallista maahanmuuttototuutta) maahanmuuttokriittisiä, PerusSuomalaisia – ja etenkin Jussi Halla-ahoa.

Pelkopropagandaa – uuskolonialismin nimeen.

Totuus on kuitenkin se, että maahanmuuttokriitikot tai ns.kämypiirit (eli kansallismieliset) eivät ole suunnanneet voimiaan maahanmuuttajia vastaan. Kamppailu kansallisvaltion puolesta ja siihen liittyvä syyttävä sormi on suunnattu aivan toiseen kohteeseen – kotimaiseen vihervasemmistoon.

Nämä nykyajan siirtomaaisännät (l.vihervasemmistolaiset) haluaisivat muuttaa kansallisvaltio Suomen monikultuuriseksi kilpailuvaltioksi. Tähän tavoitteeseen tarvitaan kuitenkin maahanmuuttajia – tai kuten nyttemiin agendana näyttäisi olevan, kotimaisten vähemmistöjen nimittämistä moninaisiksi vähemmistöiksi.

Vähemmistötutkija Merja Pentikäisen sanoin:

Hallituksen maahanmuuttopoliittisessa ohjelmassa ei oikeastaan käsitellä sitä kulttuurista muutosta, jota moninaisuuden lisääntyminen välttämättä merkitsee.

Suomeksi – maahanmuutto on vain yksi niistä keppihevosista, joilla pyritään ajamaan maatamme kohti dekadenssia ja järjestäytyneen yhteiskunnan – sekä sen tuoman hyvinvoinnin – tuhoa. (Asiasta ei tietenkään kysytä mitään kansalta. Tämä moninaisuus on lyöty lukkoon kabineteissa ja se ajetaan läpi vaikka väkisin.)

Maahanmuuton käyttämisenä keppihevosena ja metodina näyttäisi olevan – etenkin taloudellisen taantuman kolkuttaessa maamme ovia – paluu pakolaisiin, perheenyhdistämisiin ja muihin sellaisiin ihmisiin, joita vihervasemmisto voi käyttää kätevästi agendansa ajamiseen.

Nämä kun saapuvat Suomeen jäädäkseen yhteiskunnan hyvinvointikoneiston armoille.

Massa, massa

Vihervasemmistolaiset siirtomaaisännät ovat jääneet muussakin kuin joukkoliikenteessä 1800-luvulle. He ovat luoneet maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta aivan oman todellisuutensa.

Tuo todellisuus ei kuitenkaan ole mitenkään uusi ilmiö.

Se on puhdas toisinto siitä ajatusmaailmasta, jota eurooppalaiset siirtomaaisännät (ja -emännät) levittivät valloittamiinsa maihin ja sovelsivat näiden maiden ihmisiin.

Kuten oppi-isänsä, nykyisetkin siirtomaaisännät pitävät alistamiaan kansoja (maahanmuuttajia) pieninä tahdottomina lapsina. He olettavat, että jokainen länsimaahaan haalittu (valloitettu) kehitysmaan asukas katsoo heihin silmät pyöreinä – kuin uuteen jumalaan. He olettavat näiden ihmisten ajattelevan – tai oppivan ajattelemaan – kuin he. He olettavat näiden jakavan isäntiensä – ja emäntiensä – vihervasemmistolaiset arvot ja arvostavan kuin paratiisia sitä paikkaa johon heidät on johdatettu.

Todellisuus on kuitenkin toinen

Todellisuudessa maahanmuuttajat ovat kuitenkin yksilöitä. Kaikkia heistä ei kiinnosta se, mitä heitä hyysäävät tahot ajattelevat ja arvostavat. Todellisuudessa myös pakolaisten – ja ns. pakolaisten – keskuudessa elää ihmisiä, jotka ovat oppineet kovien kokemusten kautta selviytymään varsin egosentrisesti. He ovat jättäneet oman kulttuurinsa ja kansansa ja haluavat parantaa – totta kai – oman elämänsä laatua.

Tämä yritteliäs joukko on kaukana siitä vihervasemmistolaisuudesta. Siitä, jota heidän siirtomaaisäntänsä kuvittelevat.

He perustavat yrityksiä ja kilpailevat yritysmaailman keinoin – keinoja paljonkaan kaihtamatta – paikastaan auringossa. Ei heitä kiinnosta globaali solidaarisuus yhtään sen enempää kuin suomalainen monikulttuurisuuskaan. He haluavat hyvinvointia, mammonaa ja jossain vaiheessa myös valtaa.

He ovat pärjääjiä – toisin kuin nämä uuden ajan siirtomaaisännät antavat ymmärtää. Eivätkä he todellakaan tarvitse hyvinvointiyhteiskuntaa tai demokratiaa tavoitteidensa saavuttamiseen. Jos siitä toisaalta on heille hyötyä – miksi he eivät hyötyisi siitä, mitä ilmaiseksi nenän eteen työnnetään?

He – jos ketkä – ovat niitä työperäisiä maahanmuuttajia. Niitä, joiden jälkeläiset eivät erotu valtaväestöstä muutaman sukupolven jälkeen mitenkään.

Se toinen, toinen totuus

Toisaalta pitää muistaa, että kyse on yksilöistä. Joukossa on myös vaatimattomammalla kunnianhimolla ja vaatimattomimmilla kyvyillä varustettuja ihmisiä. Niitä, joille pohjoismainen hyvinvointivaltio on lupaus paremmasta, ilman omaa kovinkaan suurta ponnistelua. Näitä on myös omassa alkuperäisväestömme joukossa.

He ovat helppoa karjaa nykyajan siirtomaaisännille. He jäävät roikkumaan hyvinvointivaltion suhteellisen vaatimattomiin verkkoihin – ja syrjäytyvät näihin verkkoihin, kuten alkuperäisväestöä edustavat verkkojen omatkin asukkaatkin.

Heillä ei ole juurikaan tulevaisuutta uudessa maassa.

Heidän tulevaisuutensa on itse asiassa vielä synkempi kuin alkuperäisten luusereiden. Alkuperäisväestön syrjäytyneillä on sentään joitain juuria maahansa ja heillä on sentään joitain tukiverkkoja turvanaan. Vieraasta kulttuurista tulevan ja syrjäytyvän väestön ainoa turva on käpertyä tuttuun ja turvalliseen – eristäytyä omaan yhteisöönsä, valtakultuurin keskelle. Ainoa asia, joka yhdistää heidät tuolloin yhteiskuntaan on yhteiskunnan säännöllisesti jakamat tuet.

Nykyinen maahanmuuttosoppa

Nykyinen maahanmuutopolitiikkamme on valheellista.

Kaikki siihen kohdistuva kritiikki on pyritty – vihervasemmiston ja jopa julkisen vallan taholta – joko tukahduttamaan (rasistisena ja ulkomaalaisvastaisena) tai vaientamaan kuoliaaksi. Sen keskeiset ainesosat – kuten myös julkinen terveydenhuolto, koulutuspolitiikka, vanhukset, sairaat, mielneterveyshäiriöiset, syrjäytyneet tai köyhyyden hoitaminen – on kasattu vääristyneestä sosialidemokratiasta.

Se koostuu – kuten kouluruokakin – mahdollisimman halvoista aineksista, mahdollisimman välinpitämättömästi ja hutiloiden kokoonkeitetystä sopasta. Sellaisesta, jonka jokainen pystyy juuri ja juuri hampaitaan kiristellen nielemään ja joka täyttää hengissäpysymisen kaikkein alhaisimmat kriteerit.

Sitä pidetään julkisuudessa hyvänä – jopa loistavana – ja jokainen, joka uskaltaa kertoa, että keisarilla ei ole kuitenkaan vaatteita, päätyy omalla nimellään kritisoidessaan pahantahtoista julkisuutta suorastaan kerjäävän tosinajattelijan (l.kyseenalaistajan) ei-toivottuun asemaan.

Maahanmuuttopolitiikkamme tulevat hedelmät

Tulevaisuus näyttää tässä tapauksessa myöskin Euroopassa jo nähdyltä.

Se osa maahanmuuttajista joka ei pysty integroitumaan tulee asettumaan alkuperäisluusereiden kilpailijaksi. Tästä syntyy kiistaa ja kilpailua yhteiskunnan tarjoamista tukinuodoista. Kun ne vähenevät, syntyy eri kulttuurien välistä kitkaa. Sen seurauksena on räjähtävä rasismi, rikollisuus ja väkivalta.

Tämä on nähty nimittäin ennenkin.

Vimeistään toisen tai kolmannen polven syrjäytyneet maahanmuutttajat ymmärtävät sen, että heillä ei ole tulevaisuutta uudessa kotimaassaan. Kuten aikaisemmin totesin, heidän ainoa – ja varsin ymmärrettävä – mahdollisuutensa on vetäytyä yhteiskunnan ulkopuolella seisovaan oman alakulttuurin linnakeeseen.

Tämä on se tulevaisuus, jolla suorastaan kutsutaan Suomeenkin järjestäytynyttä rikollisuutta ja ääriliikkeitä – kuten mafiaa, ympäristöterroristeja tai ääri-islamin sanansaattajia.

Lainaan uudestaan erästä Christopher Caldwellin lausumaa:

Ruotsin suurimmat maahanmuutto-ongelmat eivät välttämättä liity ainoastaan rikollisuuteen, työttömyyteen ja ääri-islamilaisuuteen , vaan johonkin muuhun asiaan erillisenä kokonaisuutena.

Siihen, että Ruotsiin tulevat maahanmuuttajat ymmärtävät täydellisesti sen, että ruotsalainen järjestelmä on pystytetty tasa-arvon perustalle, mutta he ovatkin päättäneet, ettei tämä järjestelmä sovi erityisen hyvin heille.

Olisiko meidän jo aika painaa jarrua, pysähtyä ja miettiä missä helvetissä me oikeastaan olemme – tai ainakin miettiä sitä, minne me oikeastaan olemme matkalla?

Jk. Kiitos tämän kirjoituksen synnystä voidaan laskea niille keskusteluille, joita olen asiasta käynyt rakkaan vaimoni kanssa.

Tarvitseeko Suomi paluumuuttajia?

Näin kysyy paluumuuttaja Eeva Liinaharja päivän Hyysärin yleisönosastolla. Hän kertoo kokemuksistaan suomalaisen työvoimahallinnon byrokratian ja tehottomuuden rattaissa.

Tarvitseeko Suomi paluumuuttajia?

Suomalaiset vanhenevat, ja uusia keinoja työvoimapulaan yritetään löytää kotouttamalla ja kouluttamalla maahanmuuttajia. Yksinkertaisimpiinkin töihin vaaditaan kielitaitoa, joten ulkomaalaiset istuvat koulun penkillä.

Hallituksen toivomus on lisäksi, että suomalaiset pysyisivät työelämässä entistä kauemmin. Karu totuus on, että alle 60-vuotiaita yhä sanotaan irti vakavaraisista yrityksistä tekaistuin perustein.

Poliitikkojen ja elinkeinoelämän oletuksena näyttää olevan, että raskaista irtisanomisprosesseista putkahtaa ilmoille intoa puhkuvia 57-vuotiaita, jotka heti syöksyvät lähihoitajakoulutukseen ja valmistuvat 59-vuotiaina.

Tähän Suomeen laskeutuu ikääntynyt paluumuuttaja ja ilmoittautuu työnhakijaksi.

Työuraa ulkomailla on 25 vuotta pankissa ja sieltä ulkoistamisen seurauksena kymmenen vuotta kodinhoitajana. Hän puhuu täydellistä suomea ja on valmis mihin tahansa työhön. Työvoimatoimisto suosittelee kurssia ”Kuinka työllistän itseni”.

Kurssista luvataan jopa maksaa pientä päivärahaa. Sillä rahalla ei kuitenkaan elä kuin nuori, joka saa asua vanhempiensa kotona.

Kaikki paluumuuttajat eivät ole onnistuneet keräämään miljoonia maailmalta vaan ovat tavallisia ihmisiä, jotka tarvitsevat säännölliset ja kohtuulliset tulot selviytyäkseen elämästä.

Siispä selaamaan työvoimatoimiston avoimia työpaikkoja. Päivästä toiseen paluumuuttaja ajaa bussilla, junalla tai metrolla ympäriinsä esittäytymässä hoitolaitoksissa, palveluyrityksissä, kodeissa, siivousfirmoissa, rekrytointitapahtumissa laihoin tuloksin. Yritteliäisyydessä ei ole vikaa.

Sitten tärppää. Yksityinen palveluyritys antaa hänelle seitsemän avainta ja osoitteet: pitäisi käydä iltakierroksella mummojen ja vaarien luona.

Seuraavana päivänä on työvuoro vanhainkodissa vanhuksia syöttämässä vakituisemman työntekijän sairastuttua. Tähän työt loppuvat viikoiksi, eikä rahaa tule mistään. Kelalta ei tipu ropoakaan. Ei ole pakolaisstatusta eikä työmarkkinatukeakaan saa.

Kolmen kuukauden etsimisen jälkeen löytyy sopiva työ henkilökohtaisena avustajana. Työ on säännöllinen, kolmena päivänä viikossa yhteensä 18 tuntia, josta kertyy kuukaudessa 600 euroa. Jos tällä summalla ei elä, pitää löytää lisätyö.

Henkilökohtaisia avustajia tarvitaan, mutta pätkittäisen työn luonteeseen kuuluu, että sekä avun tarvitsijat että työn tekijät joutuvat pätkätyökierteeseen työntekijöiden vaihtuvuuden ja vähäisyyden takia. Jokapäiväinen työnhaku on todella haastavaa, suomeksi vaikeaa, uuvuttavaa.

1990-luvun suurtyöttömyyden vuosina puhuttiin työn puolittamisen tarpeellisuudesta, kun joillakin oli liikaa työtä ja toisilla liian vähän. Asia on nyt ratkaistu. Kunnat, jotka monessa tapauksessa maksavat henkilökohtaisen avustajan palkan, ovat puolittaneet työt. Käytännössä kaksi entistä pienipalkkaista jakaa nyt työnsä ja palkkansa, ja työllisyystilastot kaunistuvat.

Paluumuuttaja harkitsee muuttamista takaisin sinne, mistä keväällä tuli. Ei Suomi häntä tarvitse. Vanhat ja vaivaiset tarvitsevat mutta ei Suomi. Suomi on kalsea maa eikä anna anteeksi sille, joka sen nuorena hylkäsi.

Elämiseen tarvitaan hiukan rahaa, ja moni haluaisi ansaita rahansa itse.

Rahapyramidin (HS 4. 11.) puoli lanttia riittäisi, mutta edes neljänneksestä ei ole takeita. Ehkä paluumuuttaja ei ole osannut pyytää apua oikealla tavalla oikeasta paikasta.

Ketään ei kuitenkaan saa jättää epätietoisuuteen, onko hänen hyväkseen tehty kaikki voitava vaan täytyy perustaa se oikea palveluyritys näitä kysymyksiä varten.

Yrityksen toimenkuvaan on liityttävä jonkinlainen takuu palvelun laadusta ja asiakkaan tyytyväisyydestä.

EEVA LIINAHARJA

Helsinki

Edelleenkin muutama asia on ja pysyy.

Ns. työvoimapula on sodan ja sen jälkeisten suurten ikäluokkien aiheuttama tilastollinen harha. Tämä ongelma poistuu seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana luonnollisella tavalla. Suomen väestö putoaa sen seutrauksena luonnollisella tavalla luonnolliseen noin neljään miljoonaan suomalaiseen.

Tätä totuutta vasten ns. työperäisellä maahanmuutolla on kolme perustarkoitusta.

Ensimmäinen on hankkia entistä halvempaa työvoimaa ja samalla nöyryyyttää myös suomalaista työntekijää. Kyse on uudenaikaisesta ihmiskaupasta ja kehitysmaiden uuskolonialisaatiosta.Ssamalla saadaan aikaan näppärästi eri etnisten ryhmien välistä kitkaa ja konflikeja, joita hallitsija voi puolestaan käyttää tekosyynä kansalaisoikeuksien rajoittamiseen.

Toinen tarkoitus on pitää – jostain minulle käsittämättömästä syystä – Suomen väkiluku yli viidessä miljoonassa ja jopa kasvattaa sitä. Näin silti vaikka vaikka väestöräjähdys on ehdottomasti tärkein ilmastonmuutosta kiihdyttävä syy. Ja näin silti, vaikka työvoimavaltainen teollisuus muuttaa Suomesta halvempien työvoimakustannusten ja olemattoman ympäristönsuojelun maihin – kuten Kiinaan ja Intiaan.

Kolmantena perustarkoituksena näen vihervasemmiston ikiaikaisen unelman rajattomasta maailmasta ja monikulttuurisesta yhteiskunnassta. Sellaisesta, joista kansat on tuhottu, eri etniset ryhmät kilpailevat ja taistelevat keskenään vähentyvistä elinmahdollisuuksista ja ainoastaan voimakkaimmat pärjäävät.

Kun vertaa totuutta Liinaharjan kokemuksiin työvoimahallinnon tehottomuudesta, mieleeni tulee vahvasti sellainen mielikuva, että vika on jossain muualla kuin riittämättömässä suomalaisessa työvoimassa.

Olisiko johdon lisäksi syytä vaihtaa koko jakojärjestelmä ja korvata se täysin uudella, huomattavasti pienemmällä ja paljon tehokkaammalla systeemillä?

Lähde: HS

Hyysärin Pohjoismaiden kirjeenvaihtaja Kalle Koponen kirjoittaa tänään Matti Vanhasen ja Ilkka Kanervan naisseikkailuihin viitaten otsikolla Sympaattisia luolamiehiä.

Lainaan tämän kirjoituksen kokonaisuudessaan tähän.

Ruotsissa on kommentoitu varsin vähän ja hillitysti suomalaisten ministereiden naissotkuja. Osaksi se lienee ruotsalaisten hyvää käytöstä. Naapureiden kompuroinneille ei ole tapana ilkkua.

Mutta kysymys on osittain myös siitä, että pääministerin ja ulkoministerin toilailut ovat niin kertakaikkisen kaukana siitä arkitodellisuudesta, jota ruotsalainen voi millään tasolla ymmärtää. Yhtä hyvin Suomessa olisi voitu tehdä vuosisadan läpimurto hiukkasfysiikassa ja ratkaista bosonien ja antimaterian ongelmat. Ei niistäkään osattaisi sanoa mitään kahvipöydässä.

Ruotsalaisesta näkökulmasta neanderthalit itärajan takana elävät eri aikavyöhykkeellä. En tarkoita Itä-Euroopan aikaa – jota Suomessa kellotetaan – vaan aikaa pari jääkautta sitten.

Touhukkaat möyhäkäiset teroittelevat nuolenkärkiä idän sapelihammastiikerin varalta ja örjähtelevät ohi kulkevien naisten perään. Ruotsalaiset kulkevat hyvissä kengissä ja puhuvat kieliä – mitkä eivät sivumennen sanoen kumpikaan ole suomalaisministereiden tyypillisiä ominaisuuksia.

Jos ulkoministeri Carl Bildt olisi jäänyt kiinni satojen vonkaustekstareiden lähettämisestä stripparille, hänen poliittinen elinaikansa olisi laskettu nanosekunneissa. Arvostelukyky ja tilannetaju olisi todettu riittämättömiksi ministerin vastuutehtävään. Paljastusta seuraavassa megatonniluokan räjähdyksessä koko hallitus olisi todennäköisesti sulanut loppusijoituskuntoon ja pakattu poliittisen historian syvimpään säteilyholviin.

Jos pääministeri Fredrik Reinfeldt lentelisi kukasta kukkaan ja haastaisi jättämänsä naiset käräjille näiden lörpöteltyä saloja julki, Ruotsi todennäköisesti lakkaisi hengittämästä pelkästä ällistyksestä. Ruotsissa ministeri eroaa, jos hän on jättänyt tv-lupansa maksamatta. Ruotsissa ei ole tapana ilkkua Suomelle. Päinvastainen on tunnetusti suomalaisten lempiharrastuksia.

Niinpä niin…

Tämä on omasta mielestäni varsin hyvin kirjoitettu artikkeli. Se sisältää teräviä havaintoja ja niiden pohjalta tehtyjä osuvia johtopäätöksiä. Juttu on kirjoitettu pilke silmäkulmassa ja mukavasti huumorilla ryyditettynä.

Tällainen kirjoitus osoittaa sen, että me suomalaiset – omalaatuisesta kulttuuristamme huolimatta, tai mahdollisesti juuri sen vuoksi – pystymme nauramaan myös itsellemme.

Se osoittaa myös sen, että meillä suomalaisilla menee nykyään sen verran mukavasti, että meille näyttäisi olevan aivan se ja sama minkälaiset b-luokan tahvot päättävät politiikassa yhteisistä asioistamme. Ja näille tahvoillehan tämä sopii mainiosti. Nämä kyvyttömyydet olisivat hautautuneet keskinkertaisuuksien joukkoon ilman oligarkkista hyvä veli-järjestelmää – poliittista kähmintää, näennäisdemokratiaa, palkintovirkoja ja likaista peliä.

Itsevarmuus näyttäisi tämän käytöksen perusteella olevan aivan yhtä suuri, kuin etäisyys normaalin kansan elämään, mielipiteisiin ja tahtoon. Mutta kuten sanoin – ei sillä ole tämän hetkisessä ajassa kovinkaan suurta väliä.

Panem et Circus.

Kun kansalla on tarpeeksi leipää ja sirkushuveja on aivan sama kuka päättää asioista kansan puolesta.

Mutta mitä tapahtuukaan silloin, kun seuraava lama iskee todellisuuteen ja tajuntaan? Mitä tapahtuu silloin, kun keskiluokka joutuu myymään kulutus- ja viihde-elektroniikkaansa kirpputoreilla saadakseen ruokaa? Mitä tapahtuu silloin kun siitä kuuluista ns. työvoimapulasta huolimatta maa ajautuu massiiviseen joukkotyöttömyyteen?

Mitä silloin tapahtuu, jos pahimpien haihattelijoiden utopiat toteutuvat ja maassa on kymmeniä tuhansia maahanmuuttajia kilpailemassa kapenevista veroilla kustannetuista etuuksista?

Olisikohan aika vaihtaa päättäjiä ja heistä muodostuvaa nomenklatuura hyvissä ajoin ennen kuin ollaan kaulaamme myöten kusessa?

Ai niin…

Tämän jutun tekee myös mielenkiintoiseksi se, että jos sanan suomalainen tilalle vaihtaisi minkä tahansa muun kansallisuuden, kyseessä olisi Mika Illmanin, Mikko Puumalaisen ja Johanna Suurpään mukaan mitä todennäköisemmin kiihottaminen kansanryhmää vastaan.

Suomalaiset kun eivät näyttäisi olevan tämän – totalitarismia tai vaihtoehtoisesti anarkiaa ajavan – kolmikon mielestä mikään kansanryhmä – edes Suomessa.

Muistatteko muuten herran nimeltään Pol Pot?

Lähde: HS

Suomi tunnetaan maailmalla vankkana demokratiana ja edistyksellisenä hyvinvointivaltiona.

Jopa niin hyvin, että koko ajan kasvava osa maailman köyhistä on suunnannut tulevaisuudentoivonsa ja sitä kautta sosiaaliturisminsa tänne – Euroopan kaukaisimpaan ja ilmastoltaan varsin karuun kolkkaan.

Maahan, jossa sulkeutuneet ihmiset puhuvat eriskummallista kieltä, käyvät alasti keskenään höyrykylvyssä, käyttäytyvät ajoittain väkivaltaisesti, tanssivat tangoa, laulavat karaokea ja juovat liikaa alkoholipitoisia juomia kerralla

Olemme pärjänneet tasa-arvossa, hyvinvoinnissa, korruptoimattomuudessa ja peruskoulutuksen tasossa niin, että voimme sanoa olevamme näillä osa-alueilla kansainvälistä huippuluokkaa.

Kuitenkin kantaväestömme tietyt osat syrjäytyvät ja kurjistuvat – myös näinkin vahvan nousukauden keskellä.

Pääkaupunkiseudulla – jonka vuosittaiset lämpötilat saattavat vaihdella -30 ja +30 celsiusasteen välillä – on tämän hetkisten tilastojen mukaan 3100 asunnotonta – ja heistä muutama sata asuu pysyvästi kadulla.

Kuten tämä 82-vuotias sotaveteraani. Hän asui vielä keväällä Vauhtitien laidalla

Lähde:HS

Vailla vakinaista asuntoa -yhdistyksen toiminnanjohtaja Sanna Lehtonen kertoo:

Ihmisiä tippuu asunnottomiksi koko ajan. Juuri nyt meillä näkyvät Helsingin seudun kovat vuokrat. Monet jäävät vuokrarästien takia vaille kotia

Tässä samassa hyvinvoinnin ja yltäkylläisyyden ajassa, sairaanhoitaja Vesa Timberg hoitaa saman yhdistyksen Yökiitäjä-projektia. Yökiitäjä on käytännössä asunnottomille tarkoitettu minibussi, joka on kesästä 2006 kiertänyt Helsingissä joka toinen yö. Bussi tarjoaa asunnottomille kahvia, sämpylää, ensiapua ja terveysneuvontaa. Bussin vakiovarustukseen kuuluvat Timbergin lisäksi myös lähihoitaja ja mielenterveyshoitaja. Kerran kuussa mukana on myös Helsingin kaupungin sosiaalityöntekijä.

Muovipusseja kantavat puliukot ole mihinkään kadonneet

Sanoo Timberg.

Enää he eivät vain asu rakennustyömailla tai veneiden alla. Ne kun ovat aidattuja ja vartioituja

Lehtonen puolestaan toteaa, että

Metsissä asuu enää kourallinen ihmisiä. Kadulla asuvat ovat siirtyneet portaiden alle, vessoihin, pankkiautomaatteihin ja roskiksiin.

Lehtosen – kuten myös omien sivullisena ja joskus kovinkin läheltä tehtyjen havaintojeni mukaan – tie pysyvästi kadulla asuvaksi alkaa usein avioerosta. Sen jälkeen tulevat masennus, rahavaikeudet, vuokrarästit ja asunnon menetys. Jossain vaiheessa tartutaan pulloon ja kyllästytään viranomaisiin. Sitten päätetään muuttaa pysyvästi kadulle ja haistattaa yhteiskunnalle pitkät.

Joku voisi tähän sanoa, että tuohan on tietoinen valinta. Olen eri mieltä.

Eikä tämä ongelma koske ainoastaan syrjäytyneitä miehiä. Myös monet perheet ovat valuneet asunnottomuuteen – ja hajonneet sen myötä. Tai sitten perheen hajoamisen mukana valuneet asunnottomuuteen tai tulevaisuudettomuuteen.

Ihmiset ovat erilaisia – erilaisuus on rikkaus. Myös paineensieto- ja mukautumiskyvyiltään. Joku kestää enemmän – joku vähemmän – paineita ja katastrofeja. Yhteisön tehtävänä on tukea jäseniään – ei hylkiä ja hylätä heitä vaikeuksissa.

Suomalaisuus on kansainvälisesti tarkasteltuna varsin erikoinen kulttuuri. Sen vahvuus on perustunut perhe- ja sukuyhteisöön. Kuitenkin se on pystynyt sulattamaan itseensä maahanmuuttajat jo satojen – jos ei tuhansien – vuosien ajan.

Osoitan syyttävällä sormella nykyaikaa ja siihen pesiytynyttä viranomainen on lähin omainen – mentaliteettia. Kun lapsi syntyy ja hänet jo pienestä otetaan yhteiskunnan – ei perheyhteisön – huomaan ja valvontaan, kukaan ei voi ihmetellä miksi perheyhteisön merkitys rapautuu.

Miten näistä ihmisistä voisikaan kasvaa omaa perhettään niin myötä- kuin vastamäessä luotsaavia tasapainoisia vanhempia?

Kun vanhemmilta viedään oikeus vanhemmuuteen – eikä tilalle anneta mitään – syntyy juurettomia lapsia ja pahoinvoivia aikuisia. Samaan aikaan yhteiskunta tuputtaa kansalaisilleen hedonistista minä-minä-minä-ensin mallia. On elämyksiä, nautintoja ja pelkän oman egon korostamista. Väärinymmärrettyä yksilöllisyyttä.

Kun katson omien – vielä kotonaan asuvien – lapsieni ystäviä, huomaan heidän viihtyvän varsin hyvin perheyhteisömme keskuudessa. Kun pohdimme tätä asiaa vaimoni kanssa, hän totesi, että katsopa noita lapsia. Lähes kaikki tulevat joko yksihuoltaja tai eroperheistä. Heidän perheyhteisönsä on – ikävä kyllä – hajonnut ja he hakevat – ja saavat – turvaa meidän yhteisöstämme.

Ketju kun on niin vahva, kuin sen heikoin lenkki.

Samaan maailmaan tunkee lauma kukkahattutätejä ja näennäisesti suvaitsevaisia ihmisiä. Suomesta tehdään metodilla management by Perkele vähemmistöystävällistä, erikoisuuden tavoitteluun pyrkivää ja monikansallista yhteiskuntaa. Vastoin kaikkea normaalia ja luonnollista.

Onko se sitten ihme, että Suomessa voidaan pahoin?

Ja edelleen samaan aikaan.

Samaan aikaan maahamme haalitaan mahdollisimman suomalaisesta kulttuurista kaukana olevia kieli- ja ammattitaidottomia ihmisiä. Heille yhteisöllämme on varaa jakaa sosiaalisia subventioita ja huolehtia siitä, etteivät he jää asunnottomiksi.

Tämä – jos mikä on kansallinen häpeäpilkku.

Jokainen yhteiskunta on – ensisijassa – rakennettu omia kansalaisiaan varten. Minusta on häpeällistä hylätä omat pahoinvoivat ja ja jakaa yhteistä mannaa samaan aikaan vieraille.

Ja mitä näiden valmiina yhteiskunnan hoiteissa elämään tottuneiden maahanmuuttajien lapsista tulee?

Heidän vanhempansa pitävät – kukkahattukuoron vieressä yllyttäessä – kynsin hampain ns. identiteetistään kiinni. Jopa sillä tasolla, että osa näiden perheiden naispuolisista jäsenistä alistetaan suomalaisen yhteiskunnan ulkopuolelle – miesten jäädessä sinne ulkopuolelle vapaaehtoisesti ja ymmärtämättömyyttään.

Lapset ovat sosiaalisen valvontakoneiston puristuksessa. Sellaisen koneiston joka antaa heille ristiriitaisia signaaleja. Toinen täti huutaa suomalaiseen yhteiskuntaa sopeutumista – ja vanhemmat pistävät hanttiin – ja toinen täti huutaa, että pidä siitä identiteetistäsi kiinni!

Kovin usein tämä kukkahattutäti on henkilönä sama – ms. Jekyll and ms. Hyde.

Hölmöläisten hommaa – sanon minä.

Mutta mitä tälle asunnottomuudelle voisi sitten tehdä?

Tähän ongelmaan tuskin löytyy mitään viisastenkiveä. Tutkijat Leena Lehtonen ja Jari Salonen kertoivat jokin aika sitten, että asunnottomien tilanteeseen reagoidaan usein liian myöhään. Heidän mielestään riskejä pitää ennakoida ja tarjota henkilökohtaista, räätälöityä neuvontaa.

Apua on tarjottava silloin, kun taivas ole vielä pudonnut niskaan

Lehtonen ja Salonen tutkivat 32:ta espoolaista, jotka olivat vaarassa joutua asunnottomiksi. Tutkimuksen tulokset kerrottiin viime torstaina Paasitornissa, Espoon Diakonissasäätiön ja ympäristöministeriön järjestämässä Asunnottomuuden monet kasvot -seminaarissa.

Seminaarissa julkistettiin myös Asumisen taidot -hankkeen tuloksena syntynyt uusi asunnottomuuden tukipalvelumalli eli TUPA.

Lehtosen ja Salosen valitsemista Espoon aikuissosiaalityön ja Espoon kaupungin vuokra-asuntoyhtiön, Espoonkruunun, asiakkaista 16 oli päihteiden väärinkäyttäjiä, kolme oli vapautunut vankilasta ja 13 oli nuoria, jotka olivat itsenäistymässä vanhempiensa kodista.

Tutkimukseen valitut elivät riskiympäristössä. Esimerkiksi joillakin valituista oli jo valmiiksi vuokrarästejä, ja toisilla oli todennäköinen riski saada niitä.

Tutkijat loivat heille palvelupaketin, jonka avulla maksuongelmien takia uhkaavaa asunnottomuuden kiroa koetettiin torjua.

Monilla, jotka tulivat palvelupaketin piiriin, oli vuokravelkaa. Lopuksi useimmilla ei ollut velkaa tai oli ainakin maksusopimus

sanoo Lehtonen.

Asiakkaita ohjattiin kädestä pitäen arkisissa asioissa. Heille tehtiin maksusuunnitelmia, heitä opetettiin asioimaan virastoissa ja rakentamaan päivänsä mielekkääksi, vaikka he olivatkin esimerkiksi työttömiä tai jos he pyrkivät olemaan erossa viinasta tai huumeista.

Tämä on ehkä eräs malli. Minusta se on kuitenkin lähinnä toipumisterapiaa sairastuneelle.

Paras lääke olisi – mielestäni – lopettaa kaiken maailman hömpötys ja hyväksyä suomalainen yhteiskunta sellaisena kuin se on. Vahvana – sekä sukuun että perheeseen tukeutuvana – kansalaisvaltiona.

Se on taakkamme – mutta se on myöskin suurin vahvuutemme.

Lähteet: HS, Tilastokeskus

JK. Kuinka hyvin tämä sitten sopii Valtioneuvoston uunituoreeseen Maahanmuuton toimenpideohjelmaan – sen aika näyttää…

Aika mielenkiintoisen näkökulman tämä tilanne tuo esimerkiksi tähän tavoitteeseen:

Toimenpiteeksi on määritelty myös kansallisen vetovoimastrategian tekeminen, jonka tarkoitus on lisätä Suomen tunnettuutta ja houkuttelevuutta maahanmuuttomaana, ministeri Astrid Thors totesi.

Jep…