Tässä blogissa otettiin kantaa tuoreeltaan (vuonna 2007) kahteen eri otteeseen aikeista aseistaa Afganistania Suomen puolustusvoimien hylkäämillä kiinalaisvalmisteisilla rynnäkkökivääreillä (ja muullakin materiaalilla).  Kirjoitukset löytyvät täältä ja täältä.

Asian suhteen Kullervoblogin kanta ei ole muuttunut. Toimitus näkee asian edelleen niin, että Suomen osallistuminen Naton Afganistan-operaatioon on kyseenalaista ja alkaa viimeistään eilisten uutisten valossa näyttää suuren luokan poliittiselta typeryydeltä.

Nykyinen Nato-yhteistyö kannattaa toki ottaa hyötymisen ja oppimisen kannalta, mutta Nato-jäsenyys (ja tällaisiin operaatioihin osallistuminen)  on meille haitallista – jopa vaarallista tulevaisuudessa. Lisäksi näihin  Naton rauhaanpakottamisoperaatioihin (l. USA:n uuskolonialismin pönkittämisoperaatioihin) osallistuminen on muuttanut maailmalla olevaa käsitystä Suomesta rauhanturvaamisen suurvaltana – haitalliseen suuntaan.

Säilyttääksemme uskottavuutemme puolueettomina ja luotettavina rauhanturvaamisen expertteinä, meidän pitäisi osallistua ainoastaan YK:n lipun alla tapahtuviin perinteisiin rauhanturvaamisoperaatioihin. Tietotaitomme ja luotettavuutemme sillä saralla on todellisuudessakin maailman huipputasoa. Maineesta ja kunniasta puhumattakaan. Sitä ei kannata uhrata lyhytnäköisen Nato-politiikan alttarille.

Se mikä on muuttunut, on tiedon määrä tässä asiassa. Wikileaks-vuotojen mukana on julkisuuteen tullut lisää tietoa tästä(kin) kähminnästä.

Julkistettujen raporttien mukaan Yhdysvallat taivutteli erittäin sitkeästi Suomea lahjoittamaan ylijäämäaseita Afganistaniin. Jostain syystä Yhdysvallat päätteli myöhemmin, että hankkeesta oli tullut Suomessa ”poliittista myrkkyä”.

Hankeaseiden luovuttamisesta Afganistaniin hylättiin presidentin ja hallituksen kesken ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa vuonna 2006 ja uudelleen 2007. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun kokoomus oli  noussut hallitukseen demareiden tilalle.

Hylkäämistä perusteltiin sillä, että aseiden vieminen konfliktialueelle olisi laitonta. Suomi oli kuitenkin saanut jo hankkeen alkuvaiheissa pyytämänsä vakuudet, että aseet menisivät Afganistanin poliiseille eikä armeijalle tai puolisotilaallisille järjestöille. Yhdysvaltain lähetystö Kabulissa viestitti kesäkuussa 2006, että Suomen suurlähettiläs Antti Koistinen oli saanut afgaanien turvallisuusjoukkojen koulutuksesta vastaavalta komentajalta lupauksen ”palomuurista”, jolla aseiden siirtyminen poliiseilta armeijalle estettäisiin.

Hanketta perusteltiin puhtaasti Suomen esittämällä toiveella. Siihen ei kuitenkaan (jostain ihmeellisestä syystä johtuen) otettu kantaa, että aseiden väärinkäyttö Afganistanissa oli huomattavasti todennäköisempää poliisien kuin sotilaiden käsissä. Poliisien aseita päätyy jatkuvasti kapinallisille.

Yhdysvaltain lähetystö totesi kuitenkin myöhemmissä sähkeissä, että hanketta vastustivat erityisen tiukasti alussa ulkoministerinä ollut Erkki Tuomioja (sd) ja hallituksen vaihdoksen jälkeen edelleen presidentti Tarja Halonen.

Valtiomme ulkopoliittinen johto varoitti Suomessa syyskuussa 2007 vierailutta  Yhdysvaltain virkamiestä varoitettiin,  että ”tästä asiasta on tullut poliittista myrkkyä, ja se uhkaa kaataa hankkeitamme saada Suomi tekemään Afganistanissa enemmän muilla alueilla”.

Ilmeisen selvää sotahulluutta (ja täydellistä sodankäynnistä ymmärtämättömyyttä) edustavat kokoomusministerit toivoivat viestien mukaan, että luopumalla asehankkeesta hallitus saataisiin sopimaan lisäjoukkojen lähettämisestä Afganistaniin ja komentovastuun ottamista yhteisessä osastossa Ruotsin kanssa 2009. Joukkoja lisättiin, mutta komentovastuuta ei otettu.

Niin mitä tästä voimme oppia? Ainakin sen, että yhteiskunnan tulevaisuus ja puolustautumisesta päättäminen ovat aivan liian vakavia asioita annettavaksi poliitikkojen päätettäviksi.

Vastoin julkisuuteen annettuja tietoja, juuri kokoomus on pyrkinyt aktiivisesti ajamaan Suomen väkisin väännettyä (ja kansan enemmistön tahdonvastaista) Nato-jäsenyyttä ja edesvastuutonta osallistumista johtovastuussa laittomiin sotatoimiin vieraassa maassa.

Tällaisten asioiden ehkäisemiseksi kenenkään suomalaisen ei pitäisi äänestää tätä mätää poliittista kulttuuria edustavia poliitikkoja. Vieläkin varmempi turva tällaista rehottavaa mädännäisyyttä (ja suoraa hulluutta) vastaan olisi sitovien kansanäänestysten käyttöön ottaminen  – ainakin tämän mittaluokan kansallisissa päätöksissä.

Nato ei ole Suomelle turva – se on riski, joka aktivoituessaan saattaa ajaa koko maamme ja kansamme perikatoon. Kansainvälisiin sotilasoperaatioihin osallistuminen heikentää asemaamme suvereenina kansallisvaltiona ja madaltaa terrori-iskun kynnystä suuntautua Suomeen.

Kun tarkastelee etenkin kokoomusta edustavien ministerien toimintaa (tässä nimenomaisessa tapauksessa), ensimmäinen mielikuva on se, että ministerien toiminta (ministerivastuulla) on ollut kansakunnan ja kansalaisten etujen vastaista ja Suomen turvallisuutta vaarantavaa.

Tosin, ministerivalalla ei tunnu olevan mitään merkitystä. Kyseisen hallituksen ex-pääministerikin näyttää kävelevän oman vaalikampanjansa julkisista varoista tapahtuneesta touhusta ilman valtakunnanoikeutta tai edes rangaistusta.

Toivottavasti maan tapa muuttuu seuraavien vaalien myötä.

*   *   *

Ai niin… jotain oli unohtua. Toimituksen sivuhuomautuksena; lisäksi tästä uutisesta voi lukea rivien välistä (hyvällä tahdolla), että kansalaisjournalismi ja asioiden esille tuominen täällä avoimessa mediassa on aidosti sellaista toimintaa jolla on vaikutusta asioihin ja päätöksiin – kansalaismielipiteen kautta.

Lähteet: HS, Puolustusvoimat, STT, Wikileaks

Site Meter

Minun on pitänyt jo pitkään kirjoittaa eräästä rauhanturvaoperaatioihin liittyvästä ongelmasta. Asia on unohtunut ja aina jotenkin siirtynyt, mutta nyt saattaa olla oikea hetki tällekin.

Nykyinen monimutkainen ja kompleksoitunut maailma pitää sisällään entistä enemmän erilaisia kansainvälisiä kriisejä ja kansainvälisiä ponnistuksia niiden ratkaisemiseksi.

Olemme olleet kansana  pitkään mukana rauhanturvaamisessa. Meitä luonnehditaan omien rajojemmekin ulkopuolella rauhanturvaamisen suurvallaksi. Mutta tähänkin asiaan liittyy myös ei-toivottuja elementtejä. Jätän tällä kerralla ulko- ja EU-politiikan kirjoituksen ulkopuolelle ja keskityn asiaan liittyvään kansalliseen ja sotilaalliseen ongelmaan.

Henkilökohtaisesti (ihmisenä)  vastustan kaikkia muita, kuin YK:n lipun alla tehtyjä rauhanturvaoperaatiota. Ammatillisesti vastustan ihan  kaikkia rauhanturvaoperaatiota – tai ainakin suomalaisten osallistumista niihin.

Yhdysvaltalainen eversti  Harry Summers (joka oli Vietnamin sodan veteraani) esitti näiden ”rauhanoperaatioiden” sotilaalliset ongelmat ensimmäisenä.

Hän korosti sitä  perusasiaa, että asevoimien ainoa tehtävä oli valmistautua käymään taisteluja sodassa ja käydä niitä tarvittaessa. Humanitaarisia operaatioita voidaan kyllä avustaa logistisesti, mutta taistelujoukkojen käyttöä niissä pitäisi välttää.

Tällaiset matalan intesiteetin operaatiot ja rauhanturvatehtävät kuluttavat asevoimien moraalia ja opettavat joukoille menettelytapoja, jotka heikentävät kykyä taisteluun tosipaikan tullen. Tällainen taistelujoukko on menettänyt arvonsa ennaltaehkäisevänä pelotteena.

Tuntemattoman Sotilaan majuri Karjulaa siteeraten, te olette sotilaita, ette mitään apusisaria.

Olen itse nähnyt tällaisten operaatioiden vaikutuksen suomalaisiin reserviläisiin ja se on monesti ollut negatiivinen.

Sen lisäksi, että sotaan koulutetuilta ja erinomaisen motivoituneilta miehiltä viedään koulutuksen tarkoitus ja heistä tehdään eräänlaisia poliiseja, he myöskin usein tylsistyvät rutiineihin ja vapaa-aika kuluu voittopuolisesti nestemäisten virvokkeiden parissa.

Kun nämä kaverit palaavat kotimaahan, otteen saaminen normaalista elämästä voi olla tuskallisen vaikeaa ja surukseni olen huomannut aika monen hyvän miehen elämän  menneen ulkopuolisuuden ja alkoholismin kautta turmiolle.

Tavallaan (ammatillisesti) vieläkin pahempaa on ollut seurata sitä, miten tällaiset operaatiot vaikuttavat ammattiarmeijoiden värvättyyn miehistöön ja heidän moraalinsa.

Kun tiedämme myös sen, että ns.rauhaanpakottamisoperaatiot (tai EU/YK-operaatio Darfur) ja esimerkiksi Yhdysvaltojen johtamat operaatiot ovat yleensä vain kaapu uuskolonialismille ja tämän vuosituhannen siirtomaasodille, mielestäni meidän olisi syytä saadaan aikaan laaja ja avoin kansalaiskeskustelu tästä aiheesta.

Siitä, että mikä on roolimme tällaisessa toiminnassa, haluammeko me olla siinä mukana, mitkä ovat saavuttamamme todelliset hyödyt ja mitkä ovat toiminnan todelliset riskit?

Tämä on niin vakava koko kansaa koskeva asia, että se pitää ottaa pois presidentti Tarja Halosen yksityislautaselta ja poliitikkojen saunaseuroista.

Lähteet: Puolustusvoimat, Harry G. Summers, The New World Strategy: A Military Policy for America’s Future, Simon & Schuster, 1995,

Site Meter

Jk. Unohtamatta tätäkään.