Viikon mokutus 09/10

”Kuka uskaltaa perehtyä maahanmuuttajien asemaan ja puhua siitä julkisesti, kun seurauksena on se, että saa sähköpostinsa täyteen tätä vihakuormaa tappouhkauksineen”

Vihreiden puoluesihteeri Panu Laturi on huolissaan nousevasta maahanmuuttovihasta. Hänen mukaansa poliitikkoihin verkossa kohdistuvat uhkailut ja vihaposti vaikuttavat myös maahanmuuttopolitiikkaan.

Laturin huoli suomalaisen yhteiskuntarauhan murentumisesta ja kansan  sisäisen yhtenäisyyden murenemisesta on akuutti ja aiheellinen. Se kohta taas, missä Laturi kahauttaa rantapuskan kautta Koijärven suohon, on kansalaisten (l. hallintoalamaisten) syyttely poliitikon asemasta käsin.

Vihreiden ei-julkinen  poliittinen agenda ilmeisesti pitää sisällään sananvapauden rajoittamiseen (ja vastapuolen poliittisten mielipiteiden hiljentämiseen) kuuluvan tavoiteohjelman. Siitä on saatu aikaisemminkin jo esimakua Laturin oikeusministerinä toimivan puoluetoverin Tuija Braxin kummallisten lausuntojen, poliittisten operaatioiden ja hänen asettamansa poliittisesti yksisilmäisen työryhmän kautta.

(Hassu sattuma (jos nyt joku aikuinen vielä sattumaan uskoo) oli  sinänsä, että nämä uhkailut, jotka ovat jo vanhaa kauraa, tulivat sopivasti julkisuuteen tuon työryhmän tulosten jättämisen yhteydessä.)

Laturin tavoite on ilmeisesti käyttää tätä tilannetta hyväkseen ja pyrkiä rajoittamaan suomalaista sananvapautta tätäkin vastenmielistä asiaa keppihevosenaan käyttäen. Hänen kommentistaan paistaa vahvasti  myös tavoitteet, jotka ovat politiikkojen arvostelun kieltäminen ja hallitsijoihin kuuluvan kritiikin ja siihen liittyvän sananvapauden rajoittaminen – vastoin perinteistä sananvapauden käsitettä, jonka tehtävänä on ollut suojella hallintoalamaista hallitsijan mielivallalta.

Myös se perinteinen vihreiden osoittama besserwisseröinti ja pakko-pakko on mukana Laturin puheenvuorossa. Vanhan totuuden mukaan kukaan ei puhu rivaalistaan eikä opponentistaan ilman vahingoittamisen tarkoitusta. Laturi totesi samassa yhteydessä myös näin:

”Varsinkin kokoomuksesta olen huolissani, sillä puolueessa on ollut vallassa liberaalimpi siipi ja nyt näyttää, että vanha konservatiivikokoomus on tekemässä vastaiskun nuorten kautta”

Minusta tuo asia on sellainen, joka ei oikeastaan kuulu mitenkään kilpailevan puolueen puoluesihteerille. Eiköhän tuo asia lähinnä kuulu kokoomuksen jäsenille – ja äänestäjille.

Laturin ymmärrys varmaan riittäisi, mutta poliittinen tarkoituksenmukaisuus on korvannut sen. Kun Laturi on huolissaan väkivaltaisuuksien puhkeamisesta Suomessa, hänen olisi hyvä vilkaista ympärilleen ja peiliin.

Totuus nimittäin on se, että vihreitä julkisena suojamuurina käyttävä epämääräinen joukkio ns.kansalaisaktivisteja ja soosipäitä on se joukko, joka on syyllistynyt rikoksiin, tuhotöihin ja väkivaltaisuuksiin tässä maassa.

Se mikä ihmetyttää on eräs peruskysymys. Jos Laturi haluaa sulkea omaa mielipidettään vastaan olevien ihmisten suut ja kieltää asiallisen kritisoinnin, miten hän luulee näiden sen jälkeen kommunikoivan hänen kanssaan?

Laturi ja vihreät tanssivat  sillä kapealla terällä, mikä erottaa tyrannin demokraatista. Nimittäin se, että sananvapaus (ja vapaudet yleensäkin) loppuvat siihen kohtaan, jossa sananvapautta astalona käyttäen pyritään estämään jonkun muun sananvapaus.

Lähde: VL

Advertisement

 

Toveri Tontin neuvostofantasiat

Suomessa ikkunanäkymä nousujen ja laskujen aikana  on pysynyt ennallaan. Manner-Euroopassa sen sijaan maaseutumaisemaan on ilmestynyt kiihtyvällä tahdilla valkoisia torneja. Pitkin Eurooppaa teräslavat jauhavat puhdasta energiaa peltojen reunustoilla ja kukkuloilla. Suomessa tuulivoimalaa saa etsiä ja kauan.

Suuri Vihreä Ajattelija Jarkko Tontti Vihreän Langan julkaisemassa blogissaan.

Onneksi on vielä näin. Siis, että Suomessa saa vielä etsiä kauan tuulivoimalaa. Tuulivoimala on kaikkea muuta kuin kustannustehokas ja harmiton tapa tuottaa sähköä.

Se pilaa maiseman estetiikan (eräs tärkeimmistä luonnonarvoista on siihen itseensä latautunut estetiikka), se on tuhoisa linnuille, se aiheuttaa käsittämättömän melusaasteen ja – kuten jo todettiin – on kustannustehokkuudeltaan haittoihinsa nähden marginaalinen energianlähde.

Ilman nykyistä ilmastonmuutoskuplaan liittyvää jargoniakin,  fissiolla tuotettu ydinvoima on tällä hetkellä vähiten päästöjä levittävä, fossiilisia polttoaineita säästävä, energiatehokkain ja turvallisin tapa tuottaa energiaa.

Ennustan ydinvoimasta sellaista tulevaisuutta, että noin sadan vuoden sisällä nämä fissiovoimalat voidaan ajaa alas – tuon ajanjakson puitteissa näen (henkilökohtaisesti) ihmisen pystyvän valjastamaan fuusiovoiman insinöörin avulla uudenlaiseksi energialähteeksi.

Kovin kauas on tämä toveri  Tontin edustama vihreys karannut Koijärveltä. Alkuperäiset vihreät olivat sentään luonnonsuojelijoita – ennen kuin pääsivät kiinni hyviin sisätyöpaikkoihin ja poliittiseen valtaan. Tontin fantasiat ovat irvikuva luonnon- ja ympäristönsuojelusta – ja monesta muustakin aidosti arvokkaasta asiasta.

Tällainen vihreyteen näköjään kiinteästi liittyvä ilmestys tässä ajassa – tovereineen ja mielipiteineen – on kuin suoraan  1930- luvun Neuvostoliitosta nykyaikaan repäisty muinaisjäännös.

Nykyvihreiden olemuksessa nähdään, kuinka elitistinen suunnitelmatalouden dinosaurus raahustaa kohti Uutta Uljasta Eurostoliittoa – sellaista, jossa ei ole alueellista, kansallista eikä paikallista demokratiaa.

On vain muutamien itse itsensä valinneiden oligarkkien muodostama politbyroo – hännystelevine avustajineen.

Jo pelkkä Tontin kielikuvakin on kuin pahimmasta sosialistisen realismin oppikirjasta; pitkin Eurooppaa teräslavat jauhavat puhdasta energiaa peltojen reunustoilla ja kukkuloilla.

Hyi helvetti!

Tässä näemme erään nykyajan suurimmista paradokseista.

Vaikka Neuvostoliitto hajosi omaan mahdottomuuteensa 1991, jostain kumman syystä nämä kommunismin auliit juoksupojat (ja etenkin juoksutytöt) ovat päässeet Euroopassa kiinni vallan kahvaan – näennäisvihreyden ja eurososialismin kaapuihin piiloutuneina.

Vihreys, humanismi, kansanvaltaisuus ovat kääntyneet näiden punavihreiden arvoissa, teoissa ja puheissa samanlaiseksi irvikuvaksi kuin kansandemokratia oli demokratiasta sosialismissa.

Nämä näennäisvihreät on punnittu ja läpinäkyväksi todettu – luonnonsuojelu on elitistä erikoisudentavoittelua – suoranaista anekauppaa hyvän omantunnon edestä.

Vai voiko joku muuta väittää esimerkiksi juuri tästä toveri Tontista, joka ilmoittaa kirjoituksensa lopuksi, että kirjoittaja on kirjailija ja lakimies, joka on valmis maksamaan sähköstä enemmän.

Kun euro kirstuun kilahtaa, niin punavihreä sielu ekotaivaaseen vilahtaa?

JK. Palaan laajemman asiakokonaisuuden puitteissa lähiaikoina energiapolitiikan pariin.