Itsenäisyyspäivänä 2009

Näin itsenäisyyspäivänä, joulukuun kuudentena , Kullervoblogin toimitus haluaa toivottaa hyvää yhdeksättäkymmenettätoista itsenäisyyspäivää kaikille lukijoilleen.

Tämä päivä herättää tämän tekstin kirjoittajassa nykyään varsin ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tämä päivä ja sen sisältö – eli itsenäisyys – on yksi tärkeimmistä asioista kodin ja maailmankatsomuksen lisäksi kirjoittajan elämässä.

Itsenäisyytemme on lunastettu aikoinaan kallilla hinnalla ja suurilla kärsimyksillä. Sitä on jouduttu puolustamaan kaksi kertaa raskain uhrein ja menetyksin. Edelliset sukupolvet pystyivät rakentamaan Suomesta hyvinvointiyhteiskunnan sotien jälkeisen surutyön, menetysten, epäoikeudenmukaisuuden, nöyryytyksen ja tuhojen alhosta.

Ne sukupolvet, jotka joutuivat vastoin omaa tahtoaan puolustamaan itseään, läheisiään, omaa kieltään ja kulttuuriaan sekä isänmaataan, ovat pääsääntöisesti poistuneet manan majoille meidän muiden suomalaisten joukosta – ja he todennäköisesti kääntyvät haudoissaan nykyisen elämänmenon aikana.

Nykyinen poliittinen johtomme on hyvää vauhtia tuhoamassa kaiken sen minkä edelliset sukupolvet raskain uhrauksin rakensivat.

Tämän (lähes maanpetoksellisen) poliittisen johtomme toiminnan syvimmän olemuksen on nimimerkki Kantakaupunkilainen pukenut varsin osuvaan muotoon:

Tuli tuossa mieleen puutarhassa, että miten ihminen onkaan voinut edetä tähänkin asti vaikka onkin käytännössä paljon järjettömämpi kuin esim. muurahaiset jos muurahaispesässä olisi näitä sirniöitä ja pelkosia niin osa murkuista hajottaisi pesää kun toiset rakentavat ja osa toisi kusiaisia asumaan murkkujen ruokavarastolle.

Niinpä.

Tuntuu todella pahalta, kun miettii tämän Suomessa nykyisin harjoitetun – täältä katsoen jokaiselle onnenonkijalle avoimen – maahanmuuttopolitiikan valossa sitä, että toinen isoisäni kaatui sodassa ja toinen haavoittui ja sai psyykkisiä traumoja puolustaessaan samaa maata tuolloisilta maahantulijoilta.

Tulevaisuudessa tämä nykyinen aika saattaa tuntua samanlaiselta veitsenterällä tasapainottelulta kuin rähmälläänolon aika 1970-luvulla tuntuu nyt – käsittämättömältä ja painajaismaiselta valveunelta.

Tuolloin vallassa oli kuitenkin sodan kokenut sukupolvi ja vasemmistoradikaalien suoranaiset vallankumouspuuhastelut – jotka tapahtuivat Neuvostoliiton suurlähettilään Aleksei Beljakovin masinoimina ja suojeluksessa – pystyttiin torjumaan laajan (puoluerajat ylittäneen) kansallismielisen rintaman ja presidentti Kekkosen aktiivisten toimenpiteiden avulla.

Itse asiassa meidän pitää tarkastella juuri tuota Kekkoslovakian aikaa ja silloista vasemmistoradikaaalien sukupolvea, ymmärtääksemme sen mitä ja miksi itsenäisyydellemme on tapahtunut ja on tapahtumassa tässä ajassa.

Tuolloin nämä (jo silloin)  moraaliltaan ja maailmankatsomukseltaan vinksahtaneet vallankumoukselliset  olivat liian nuoria ja vailla valtaa –  saadakseen tuon kammottavan maailmankatsomuksensa valtaan Suomessa.

Aika kului ja 1990-luvulle tultaessa kommunismi hajosi omaan mahdottomuuteensa, mutta se ei näitä 1970-luvun vasemmistoradikaaleja juurikaan hetkauttanut. Ilman sen suurempaa häpeää, suurin osa näistä ihmisistä vaihtoi kommunismin tilalle sanan monikulttuuri – ja agenda jatkui muuten samanlaisena.

Nämä entiset vasemmistoradikaalit ovat miehittäneet nykyisin vallan avainpaikat varsin tehokkaasti. Kun tarkastelllaan itsenäisyyttä tuhoavaa virkamies- ja poliitikkojoukkoa, huomamme, että sana demla (ja sen jäsenyys) yhdistää näitä ihmisiä.

Nämä vasemmistoradikaalit eivät ilmeisesti näe sitä, että oman sukupolveni jälkeen valtaan on tulossa 1990-luvun alun lama-aikana kasvanut entistä konservatiivisempi – ja asenteiltaan meitä vanhempiaankin jyrkempi – sukupolvi.

Heissä lepääkin Suomen toivo. Toivottavasti kansallisvaltion ja itsenäisyyden tuhoaminen ei ole edennyt tuolloin niin pitkälle, että Suomessa päädytään vuoden 1918 toisintoon – sillä erolla, että sortajina toimivat punaiset.

Niin pitkälle on itsenäisyytemme tuhoaminen edistynyt, että presidentiksemme on valittu avoimesti suomalaisia arvoja ja kansallisvaltiota pilkkaava ns. koko kansan presidentti – joka ei kuitenkaan suvainnut osallistua vuoden 1918 tapahtumien tiimoilta koko kansan tilaisuuksiin. Hän osallistui ainoastaan punaisten tapahtumiin – ilmoittaen tulevansa työväenluokasta.

Tämä samainen presidentti on osoittanut hallintokautensa aikana viisveisaavansa demokratian pelisäännöistä. Tämä on nähty esimerkiksi täysin käsittämättömässä sisäministeriön kansiapäällikön ja Suomen Pankin johtajan nimityksiin liittyneissä valtioneuvoston ja eduskunnan ylikävelyssä.

Tuollaista toimintaa on totuttu muualla kutsumaan tyranniaksi tai vähintään itsevaltiudeksi.

Kun jälkipolvet tarkastelevat tämän ajan kuvaa, niin uskallan lyödä vetoa siitä, että tämä nimenomainen kuva tulee symboloimaan tätä aikaa sekä sen estetiikan tajua että myös sen perinteiden kunnioitusta.

Kaikesta huolimatta – hyvää itsenäisyyspäivää kaikille niille, jotka itsenäisyyttämme arvostavat.

Advertisement

 

Väärä maa ja väärä paikka?

Hyysärin  itseään, kansaansa ja kulttuuriaan vihaava toimittajantaimi Vesa Mäkinen on päästänyt meihin alkuperäisasukkaisiin (ainakin epäilyksen tasolla)   halveksuen, vaatimuksia esittäen ja julkirasistisesti suhtautuvan Percy Mashairen julistamaan vihapropagandaansa suomalaisia kohtaan valtakunnan suurimman päivälehden sivuilla.

Juttu alkaa suomalaisia halventavalla otsikolla, Perisuomalainen pahe ryypiskely vaikeuttaa islaminuskoisten maahanmuuttajien harrastuksia Suomessa.

Eikä siinä vielä kaikki – ei tietenkään. Koko propagandateksti  on kirjoitettu ns.puukottaminen kännissä on suomalaisten geneettinen ominaisuus tyyliin.

Mäkinen kirjoittaa

suomalaiset kuluttavat alkoholia konserteissa, näyttelyissä, teatterissa ja jalkapallo-otteluiden jälkeen. Suurin osa muslimeista kaihtaa alkoholia, ja monet heistä kokevat suomalaisten kanssa harrastamisen vieraaksi.

Muun tärkeämmän toiminnan puutteessa, Helsingin kaupungin tietokeskus selvitti maahanmuuttajien vapaa-ajanviettoa. Viinaongelma nousi tämän (jonkun mielestä ilmeisesti yhteiskuntamme kannalta elintärkeän)tutkimuksen perusteella esille yhtenä olennaisena syynä, minkä vuoksi maahanmuuttajat harrastavat viihdettä ja kulttuuria paljolti omissa joukoissaan.

Hyysärin toimituksessa on (hassua kyllä) huomattu myös sellainen seikka, että  maahanmuuttajien oma kulttuuri jarruttaa tutkimuksen mukaan joitain harrasteita. 18-vuotias Suleqo Yussuf on yksi harvoja somalialaistaustaisia naisjalkapalloilijoita. Somalialaiseen kulttuuriin tyttöjen futis ei kuulu.

Yussufin joukkue  Puistolan urheilijat pelaa naisten kolmannessa divisioonassa.

Näin siis kuitenkin on –  kaikesta suomalaisesta viinanjuonnista huolimatta. Toisaalta onhan Suomessa raittiusyhdistyksiä, helluntalaisseurakuntia ja rauhanyhdistyksiä – näiden piirissä ei tosiaan viinan kanssa läträtä.

Näille alkoholinkäytön mörkönä näkeville muslimeille toivotan, että uskallusta mukaan ja rohkeasti ensi kesän suviseuroille . Ehkä sieltä löytyy jotain sellaista, mistä on heillekin hyötyä Suomessa  – ja mikä on taatusti Jumalaa rakastavaa ja raitista.

Tässä vaiheessa tulee mieleen varsin nopeasti kysymys, että ovatko nämä Suomeen hyvää hyvyyttämme päästämämme  ihmiset ihan oikeassa maassa ja paikassa? Miten on mahdollista, että toistasataa vuotta Suomesssa olleella tataarivähemmistöllä ei ole tällaisia ongelmia elämisessään kultturissamme?

Yleinen oletus on se, että vieraat kunnioittavat maan tapoja ja sopeutuvat niihin. Jos näin ei tapahdu, vieraan on syytä poistua isäntäväen nurkista – ja vauhdilla. Tämän totuuden ymmärtämisestä on tosin viime aikoina ollut entistä enemmän viiteitä.

En sitten tiedä onko tässä kyse pelkästään monikulttuurin edessä rähmälläänolevien perseennuolijoiden päiväunista vai aito maahanmuuttajan pyrkimys muuttaa suomalainen yhteiskunta omanlaisekseen.

Percy Mashairen tapauksessa tuollainen (mahdollinen) halu on varsin pelottava tulevaisuudennäkymä rauhallisessa hyvinvointiyhteiskunnassamme *).

Johtuisiko   näiden tuoretta verta edustavien islaminuskoisten maahanmuuttajien (ainakin tämän äänekkään osan) ongelma siitä, että he eivät kenties halua kunniottaa sitä valtakulttuuria, jonka suvaitsevaisuudesta ja armosta he yleensä saavat Suomessa olla?

He eivät ole ehkä sisäistäneet (tai edes halunneet sisäistää) enemmistödemokratiaan kuuluvaa ajatusta siitä, että enemmistö sanelee (vähemmistön oikeuksia kunnioittaen) sen mitä missäkin yhteisössä tapahtuu ja mikä on sopivaa. Tässä tapauksessa myös käsite maassa maan tavalla näyttäisi olevan täysin tuntematon.

Olisiko myös kyse siitä, että ainakin osa  nykyisin Suomeen tulevista maahanmuuttajista ymmärtää  täydellisesti sen, että suomalainen järjestelmä on pystytetty tasa-arvon perustalle, mutta he  ovatkin päättäneet, ettei tämä järjestelmä sovi erityisen hyvin heille?

Lähde: HS

*)Asiaan jotenkin liittyen.  P.Mashaire on ymmärtänyt aikaisemmin varsin syväällisesti Zimbabven Rhodesian diktaattorin Robert Mugaben hirmuhallintoa ja kyseisen maan kivikaudelle palauttamista.

Tämä kirjoitus on julkaistu Hyysärissä 28.5.2000.

Valkoisten isien synnit vainoavat lapsia

Läntiset tiedotusvälineet saivat herkkupalan, kun Zimbabwen mustat alkoivat vallata valkoisten maatiloja, kirjoittaa Suomessa asuva zimbabwelainen toimittaja Percy Mashaire.

J uuri nyt ei ole helppo olla zimbabwelainen Suomessa. Suomalaisten kanssa käy useimmiten näin: kun ensin on vastannut vakiokysymykseen ”Mistä olet kotoisin?”, saa aina kuulla saman analyysin: ”Ai, siitä maasta, jossa valkoiset tapetaan ja heiltä riistetään maat. Eikö olekin kamalaa!”

Suomessa asuvat afrikkalaiset puolestaan kysyvät, miksi valkoiset ylipäänsä omistavat maata Zimbabwessa. Suurin osa on valmis kuuntelemaan ja keskustelemaan asiasta, mutta eivät kaikki. Radikaalien mielestä asia on yksinkertainen: zimbabwelaisten pitää ottaa omat maansa takaisin.

Yritin kerran selittää eräälle radikaalille afrikkalaiselle, että se olisi tappoisku Zimbabwen maataloudesta riippuvaiselle taloudelle.

”Ei haittaa, pääasia on saada maat takaisin!” kaveri rähisi.

Olen huomannut, että ulkomailla asuvat afrikkalaiset ovat jyrkempiä kuin Zimbabwessa asuvat. Se johtuu siitä, että Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin siirtyneet afrikkalaiset kohtaavat arkielämässään niin paljon rasismia, että heidän on hyvin vaikea hyväksyä valkoisia siirtolaisia mustien omalla mantereella. Turisteja tai ulkomaisia työntekijöitä voidaan kyllä sietää, mutta ei maata omistavia siirtolaisia.

Zimbabwessa tilanne on toisin päin. Maanomistus on mielipidemittauksien mukaan maan tärkein asia juuri nyt vain joka kymmenennelle zimbabwelaiselle. Kansalle tärkeintä olisi saada maan sairas talous kuntoon.

Sekä inflaatio että työttömyys ovat yli 50 prosenttia. Suhteellisen rikkaassa maassa on pulaa polttoaineesta ja sähköstä. Terveydenhuolto on romahtanut.

Kansa ei ymmärrä, miksi Zimbabwen pitäisi lähettää yli 10000 sotilasta taistelemaan Kongon kansantasavallan presidentin Laurent Kabilan rinnalla ja kuluttaa sotaan noin viisi miljoonaa markkaa päivässä samaan aikaan, kun sairaaloista puuttuu tavallisia kipulääkkeitä. Z imbabwelaisille on päivänselvää, kuka on syypää maan yhteiskunnalliseen sekasortoon: 20 vuotta vallassa ollut presidentti Robert Mugabe ja hänen Zanu-PF -puolueensa. Kansa on pettynyt ja haluaa korruptoituneen puolueen ja hallituskoneiston pois vallasta. Mutta Mugabe uskoo olevansa korvaamaton.

Mugaben valttikortti ovat olleet valkoisten omistamat farmit. Hän on mobilisoinut työttömiä ja niin sanottuja sotaveteraaneja valtaamaan muutamien valkoisten maat, jotka hän väittää brittisiirtolaisten ryöstäneen zimbabwelaisilta. Tämä kylmän machiavelliläinen strategia on tuonut hänelle poliittisen voiton.

Varsinkin länsimaiset tiedotusvälineet ovat brittien BBC:n johdolla dramatisoineet maatilojen valtauksia. Kysehän on länsimaisten tiedotusvälineiden ikuisesta lempiaiheesta: valkoinen mies suuressa seikkailussa Afrikan viidakossa. David Livingstonesta Tarzaniin.

Mediakohu huipentui, kun kaksi valkoista miestä murhattiin maatilojen valtauksissa ja kolmas myöhemmin. Puhuttiin sisällissodasta ja kerrottiin , että EU valmisteli omien maidensa kansalaistensa evakuointia Zimbabwesta.

Saimme tietää senkin, että Zimbabwessa asuu 55 suomalaista. Tähän mennessä yksikään suomalainen ei ole lähtenyt maasta.

Etiopian nälänhätä ja mantereen muut, miljoonien ihmisten kohtaloihin vaikuttavat selkkaukset unohtuivat, kun media ryntäsi Zimbabween.

Yhdessä yössä Mugabe nostettiin keskitason afrikkalaisesta johtajasta kansainväliseksi voimamieheksi Saddam Husseinin ja Muammar Gaddafin rinnalle. Mugabe onkin jo alkanut puhua kuin Robert Suuri, sankari joka ottaa mittaa koko maailmasta.

Zimbabwen entinen siirtomaavalta Britannia on ollut suurin tekijä tässä älyttömässä poliittisessa teatterissa. Hyökkäämällä Mugabea vastaan britit ovat ainostaan kiillottaneet hänen kilpeään ja auttaneet häntä siirtämään huomion pois Zimbabwen taloudellisista ja sosiaalisista ongelmista. Häviäjiä ovat unohdetut ja kärsivät tavalliset zimbabwelaiset. L änsimaisessa mediassa viidakkoveitsiä ja kirveitä kantavat mustat barbaarit terrorisoivat viattomia valkoisia. Harva kysyy, miten valkoiset saivat maatiloja Zimbabwessa. On unohdettu, miten 1800-luvun lopussa brittiläisestä imperiumista Afrikassa haaveillut Cecil John Rhodes huijasi kuningas Lobengulaa luovuttamaan maansa.

Kun Lobengula vuonna 1893 oivalsi petoksen, syttyi sota, jonka britit voittivat. Muutaman vuoden jälkeen seurasi toinen sota, jossa kaksi isoa etnistä ryhmää, ndebelet ja shonat, yhdistivät voimansa ja yrittivät ajaa britit pois maasta. Mutta modernein asein varustetut britit voittivat jälleen.

Voittajan julmuus oli suunnaton. Vuorille paenneita mustia jahdattiin, ja heidän piilopaikkansa luolissa räjäytettiin dynamiitilla.

”Poltimme kaikki majat ja monta nekrua. Ne, jotka eivät tulleet ulos, paloivat kuoliaiksi, ja se oli oikein heille. Kuulimme heidän huutonsa”, eräs brittisotilas kuvasi tuhoa.

Verilöylystä hengissä selvinneet häädettiin pois maatiloiltaan ja sijoitettiin kuiviin ja hedelmättömiin reservaatteihin, joissa he joutuivat maksamaan valkoisille veroja. Jos ei maksanut veroja, vietiin pakkotöihin valkoisten kaivoksiin tai maatiloille.

Häikäilemättömän Cecil John Rhodesin mukaan Rhodesiaksi kutsuttua maata hallittiin rasistisen apartheid-järjestelmän avulla. Rhodesiassa mustat olivat täysin sorrettu ja halveksittu kansa.

Tilanne vain paheni, kun kovaotteinen pääministeri Ian Smith julisti maan itsenäiseksi Britanniasta vuonna 1965.

Smith oli oivaltanut, että emomaa aikoi siirtää vallan mustille, niin kuin oli tapahtunut muualla Afrikassa. Britannia ei pystynyt kukistamaan kapinaa, koska sen olisi pitänyt lähettää sotilaita taistelemaan valkoisia vastaan mustien puolella.

Rhodesiassa mustat nationalistit kamppailivat itsenäisyyden puolesta. Smith vastasi siihen kovalla kädellä. Itsenäisyysaktivisteja murhattiin, karkotettiin ja vangittiin.

Smith vannoi, ettei musta valta toteudu hänen elinikänään. ”Ei tuhannessa vuodessa”, hän julisti. ’T uhat vuotta” kului nopeasti. Vuonna 1980 Rhodesia lakkasi olemasta ja tilalle tuli mustan enemmistön hallitsema Zimbabwe.

Mustat sissit kukistivat Smithin armeijan raa’assa sodassa marxilaisen Robert Mugaben ja veteraanipoliitikko Joshua Nkomon johdolla. Kun sota loppui, valkoiset alkoivat pakata matkalaukkujaan koston pelossa. Se oli turhaa. Pääministeriksi valittu Robert Mugabe kehotti kuuluisassa televisiopuheessaan mustia ja valkoisia unohtamaan menneet ja rakentamaan uutta maata yhdessä.

Mugabe oli käytännön mies. Hän oli nähnyt, mitä oli tapahtunut Mosambikissa, kun maa oli itsenäistynyt Portugalista vuonna 1975. Portugalilaiset olivat lähteneet ja kostoksi sabotoineet Mosambikin talouselämää. Siitä Mosambik ei ole toipunut vieläkään. Mugabe ymmärsi, että valkoisilla oli taitoja ja kokemusta, joita Zimbabwe tarvitsi.

Mugaben sovintopolitiikan hinta oli se, että valkoisten etuoikeudet säilyivät. Poliittinen valta siirtyi mustille, mutta talous pysyi valkoisten käsissä. Ratkaisematta jäi muun muassa maanomistus, joka oli ollut yksi tärkeimpiä vapaussodan syitä.

Rauhanneuvottelut Lontoossa olivat kaatua maakiistaan, sillä sissijohtajat eivät suostuneet allekirjoittamaan aseleposopimusta ilman selviä takuita asian ratkaisemisesta. Silloin Britannia ja Yhdysvallat lupasivat rahoittaa maareformin eli korvata valkoisille viljelijöille maiden menetyksiä. Aseleposopimus allekirjoitettiin, mutta luvattua rahaa ei kuulunut.

Aluksi se ei juurikaan vaikuttanut Zimbabwen talouselämään. Kansainväliset pakotteet oli purettu, ja maan talous kasvoi. Vanhat asenteet elävät kuitenkin sitkeässä. Niin rasismikin. Jouduin itsekin 1980-luvun puolivälissä väkivallan kohteeksi, koska seurustelin valkoisen naisen kanssa. Mustat eivät Zimbabwessa edelleenkään yleensä pääse valkoisten hallitsemien urheiluseurojen ja klubien tiloihin. Suurin osa Zimbabwen krikettimaajoukkueen pelaajista on valkoisia – valkoisten osuus väestöstä on alle prosentin.

Eniten raakaa rasismia ja ennakkoluuloja esiintyy valkoisten maatiloilla. Toisilla tiloilla eletään kuin Yhdysvaltojen syvässä etelässä orjuuden aikana. Isäntä asuu isossa hienossa talossa, mutta ryysyinen, paljasjalkainen ja lukutaidoton työntekijä viruu rähjäisessä majassa.

Kun isäntä kutsuu, täytyy vastata ”sir” tai ”madam”. Maanteillä näkee usein, kuinka valkoinen isäntä ajaa avolavapakettiautolla, jossa koira istuu penkillä isännän vieressä mutta musta työläinen lavalla takana. Viime vuoden lopulla nousi kova kohu, kun erään maatilan valkoinen isäntä virtsasi nukkuvan työntekijänsä päälle.

Nämä ovat yksittäisiä tapauksia, eivätkä kaikki Zimbabwessa asuvat valkoiset ole rasisteja. Mutta vähintäänkin yksisilmäinen on myös se länsimaisten tiedotusvälineiden välittämä kuva, jossa mustat vainoavat viattomia valkoisia.

Raamatussa sanotaan, että isien synnit vainoavat lapsia. Zimbabwessa tehtiin syntiä sata vuotta sitten. Britannia ei ole kyennyt tai halunnut pyyhkiä näitä syntejä pois, ja nyt ne vainoavat sen lapsia. Ulkomaille muuttaneiden afrikkalaisten asenteet ovat jyrkimpiä: heidän on vaikea hyväksyä valkoisia siirtolaisia Afrikassa. Tavallisille zimbabwelaisille maanomistusoloja tärkeämpää olisi saada maan pahasti sairas talous kuntoon

 

64 rauhan vuotta

Tänään tulee täyteen 64 vuotta siitä, kun viimeisetkin vihollisen joukot poistuivat maastamme – 64 vuotta rauhan aikaa.

27. huhtikuuta 1945 on Lapin sodan päättymispäivä. Silloin viimeisetkin saksalaisen 20. vuoristoarmeijan sotilaista vetäytyivät kello 13:30 mennessä Kilpisjärveltä Norjan puolelle rajaa ja myös Lapin sota oli käytännössä loppunut.

Tänään vietetään myös 22. kerran kansallista veteraanipäivää. Tällä veteraanipäivällä kunnioitetaan sotiemme veteraaneja ja heidän sukupolvensa uhrauksiaan Suomen itsenäisyyden puolustamiseksi sekä heidän tekemäänsä valtavaa työtä sotien jälkeen tapahtuneen jälleenrakennuksen merkeissä.

Kansallista veteraanipäivää vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1987 osana Suomen itsenäisyyden 70-vuotisjuhlavuotta. Ehdotuksen kansallisesta veteraanipäivästä teki Rintamaveteraanien asiain neuvottelukunta, jonka jälkeen valtioneuvosto vahvisti kansallisen veteraanipäivän viralliseksi liputuspäiväksi.

Virallisten juhlapuheiden lisäksi on syytä muista kaikkien hengissäolevien veteraanisukupolven edustajien lisäksi myös heitä, jotka ovat jo siirtyneet manan majoille ja tuonpuoleisen lepoon ja rauhaan.

Myös heitä, jotka virallinen Suomi hylkäsi sotien jälkeen.

Kun mietin tänään entisiä rindiskundeja – etenkin juuri heitä syrjäytyneitä, alkoholisoituneita, mielenterveyshäiriöisiä ja henkisesti haavoittuneita – ja kuuntelin samaan aikaan Matti Vanhasen sekä Tarja Halosen (joka ei edes vaivautunut juhlaan paikalle) mahtipontisia ja onttouttaan kumisevia puheita, minulle tuli käsittämättömän huono olo juuri veteraanien puolesta.

Minusta on nimittäin käsittämätöntä, että juuri näillä kahdella suomalaisen kansallisvaltion ja veteraanien perinnön loukkaajalla on vielä otsaa puhua itsenäisyydestä ja uhreista – ja siitä kuinka hyvin invalidien ja veteraanien asiat on Suomessa järjestetty.

Veteraanisukupolvi nimittäin jätettiin Vanhasen ja Halosen hengenheimolaisten (osittain myös juuri heidän sukupolviensa) toimesta täysin heitteille ja oman onnensa nojaan sotien jälkeen – ainoastaan sotaväki ja veteraanien omat järjestöt tukivat heitä mitenkään näkyvästi – surkeimmat kohtalot saivat lähinnä lähimmäisyyydestä ja huonosta omastatunnosta herennytttä apua suoraan kansan kädestä.

Virallisen valtiovallan edustajina Vanhasen tai Halosen olisi lähinnä syytä pyytää veteraaniilta anteeksi -samoin kuin niiltä veteraanisukupolviin kuuluvilta naisilta, jotka vielä kituuttavat 500 euron kansaneläkkeen varassa.

Arvoisat veteraanisukupolven edustajat – kunnioitan uhrauksianne ja elämäntyötänne aivan yhtä paljon kuin häpeän sitä miten poliitikot ovat teihin suhtautuneet.

Toivotan hyvää kansallista veteraanipäivää Teille, arvoisat veteraanisukupolven edustajat. Toivotan tätä samaa myös kaikille Teille vastuuntuntoisille ja isänmaan arvon ymmärtäville suomalaisille.

Isänmaan tulevaisuus ja veteraanien perintö on meidän käsissämme.