”Suomesta saa discorahaa”

Eilisessä Hyysärissä oli kyseisen lehden normaalista tyylistä hieman poikkeava kirjoitus (kiitos nimimerkki Hyysärille 😉 (sic!) sen linkittämisestä tänne).

Tuossa uutisessa käsiteltiin varsin avoimesti kohti Suomea suuntautuvaa ja entisestään kiihtyvää pakolais- ja turvapaikanhakijaliikennettä – unohtamatta myöskään todellista sosiaaliturismia.

Komisario Henry Reponen, Imatran Etelä-Karjalan poliisin ulkomaalaistutkinnasta, sanoi näin:

Tuntuu, että suomalaisen sosiaaliturvan taso on tiedossa paremmin kuin meikäläisillä virkamiehillä. Hyvin monet kertovat suoraan, että ovat tulleet Suomeen rahan perässä. He ovat hyvin avoimia etenkin silloin, kun on jo tiedossa, että tulee lähtö Suomesta.

Reponen jatkaa:

Jotkut pojat kertovat, että Suomesta saa diskorahaa. Toiset sanovat, että täältä saa rahaa lähetettäväksi kotimaahan. Monethan elävät minimiruualla, ja silloin toimeentulotuesta riittää lähettäväksi.

Kiva – onhan se ihan hauska tietää mihin ne verorahat, jotka on tarkoitettu hädänalaisten suomalaisten hengissäpitämiseen kuluvat – ainakin osittain:

… kun samaan aikaan tavalliset suomalaiset joutuvat tyytymään leipäjonoihin pysyäkseen hengissä…

… kun samaan aikaan yli 80-vuotias sotaveteraani asuu näin.

Lähteet: HS, Homma/KariQVA

Advertisement

 

Ja mitä saakaan sitten 72000:lla eurolla?

Etäisesti liittyen aikaisimpiin kirjoituksiini – kun kysyin sitä, että mitä saa 12000:lla eurolla ja mitä saa puolestaan 57000:lla eurolla – on ihan pakko jatkaa sarjaa kysymyksellä, mitä sitten saakaan 72000 eurolla?

Sillä rahalla saa Helsingin kaupungin sosiaalijohtaja Paavo Voutilaiselle uudet ja uljaat 72 000 euron toimistokalusteet upeisiin toimistopuitteisiinsa.

Sosiaalijohtaja Voutilainen katsoo puheiden mukaan kauas eteenpäin. Hänellä on kirkas visio Helsingin tulevaisuudesta ja hän kantaa huolta Helsingin maahanmuuttajista (kantaväestö pärjätköön sitten vaikka siltojen alla ja skutseissa) ja hän haluaa monikulttuurista stadia (vaikka stadilaisten enemmistön mielipiteen vastaisesti) .

Yhdennentoista kerroksen avarista ikkunoista onkin varmasti helppo nähdä pitkälle. Edessä avautuu upea maisema yli Kaisaniemen lahden. Tokoinranta on kuitenkin lähellä.

… niinpä niin….

Voutilainen teetätti arkkitehdilla sisustussuunnitelman ja hankitutti (vastoin kaupungin ohjeita) kilpailuttamatta suurjohtajatasoisen ökysisustuksen (moottoroitune työpöytineen) työtilaansa. Voutilaisen lakeijat ja alamaiset ovat jo ehtinet hänen puolestaan selittämään, että edellisen (160 cm pitkän) johtajan jälkeen (190 cm pitkälle) äijänköriläälle piti saada sopivammat kalusteet.

Toki, toki… mutta; niitä löytyy myös normaaleista konttorikalustevalikoimista.

Unohtamatta sitä, että tämä sosiaalijohtajan tekemä ökyilevä kalustehankinta on ristiriidassa sosiaalivirastolle asetettujen tavoitteiden, kaupungin toiminnalle määriteltyjen arvojen ja eettisten periaatteiden sekä hankintalain ja kaupungin hankintasäännön kanssa ja toisaalta unohtamatta sitä, että se rikkoo ilman kilpailuttamista hankintalaissa ja Helsingin kaupungin valtuuston hyväksymässä hankintasäännössä määriteltyjä kynnysarvoja ( joiden mukaan hankinnat on kilpailutettava 15 000 eurosta alkaen) niin asiassa on eräs vielä tärkeämpi näkökulma.

Nimittäin se, että onko ihminen joka tekee sosiaalijohtajan asemassa näinä vaikeina aikoina tällaisen päätöksen, täysin (tai mitenkään) sopiva tehtäviensä tasolle?

Millaisen signaalin tällainen sosiaalijohtaja antaa niille ihmiseille, jotka joutuvat henkensä pitimikseen nöyrtymään ja pyytämään mitättömiä sosiaalisia almuja sosiaalivirastolta?

Etenkin kun sama sosiaalijohtaja vaatii samaan aikaan päivähoidon, harkinnanvaraisen toimeentulotuen, vanhustenpalvelujen ja muiden menojen leikkaamista.

Ja etenkin, kun tämä sama sosiaalijohtaja on aivan samassa tilanteessa asiakasjoukkonsa kanssa – hän ei nimittäin ole sanan varsinaisessa merkityksessä mikään veronmaksaja – hän saa palkkansa samoista varoista joista maksetaan myös sosiaalituet.

Tuolla 72000:lla olisi saanut (taas lyhyen laskutoimituksen jälkeen, 72000 jaettuna kuukauden toimeentulotuella 375 euroa) 192:lle ihmiselle kuukauden toimeentulotuen.

(Turha tulla itkemään – budjetoitu yhteiskunnallinen raha on aina jostain muualta (tässä tapauksessa ihmiseten toimeentuloedellytyksistä) pois.)

Tässäkin nähdään taas kerran se, mitä tarkoittaa suomalainen priorisointi.

Sosiaalijohtajalle on tärkeämpää ostattaa kaupungilla (eli meillä veronmaksajilla) omaan käyttöönsä johtajatason kalusteita sekä suunnitteluttaa työhuoneensa sisustus arkkitehdilla – kuin huolehtia perustehtävästään, eli hädänalaisten ihmisten auttamisesta.

(Jumalauta!)

Samaan aikaan yhteiskunnallemme on tärkeämpää auttaa jokaista maamme rajojen takaa tänne rantautuvaa ihmistä, kuin taata hyvinvointiyhteiskunnna tarjoama hyvinvointi ja turvallisuus kaikille omille jäsenilleen.

(Oksettaa…)

Luojalle kiitos, että vanhempieni eikä isovanhempieni tarvitse nähdä tätä nykyistä järjettömyyden kilpalaulantaa. Hullu on maailma nykyään ja hulluja olemme me, jotka hyväksymme tämän hulluuden.

(Perkele!)

Lähde: IS

Jk. Myös (ja ainakin) kanssasyyllinen Octavius kirjoittaa samasta taudista.

 

Mitään ei ole opittu

Osa meistä muistaa edelleen hyvin 1990-luvun alussa maatamme vaivanneen taloudellisen lamakauden. Tuolloin poliitikkojen edesvastuuttomuuden ja pankkien moraalittoman ahneuden vuoksi kansamme ajautui kuilun reunalle.

Kymmenet tuhannet terveet yritykset ajettiin selvitystilaan, valuuttalainoja ottaneet ihmiset joutuivat pakkoluovuttamaan kotinsa, kymmenet tuhannet – jopa sadat tuhannet – suomalaiset joutuivat maksamaan toisilleen takaamia velkoja. Perheet hajosivat, ihmiset joutuivat ahdinkoon ja osa teki jopa itsemurhan.

Yhtenä syynä oli lisäksi se edesvastuuton tuhlauspolitiikka, mitä Suomessa 1980-luvun loppupuolella harrastettiin. Julkiset menot paisuivat älyttömiin mittapuihin ja päättäjät jakoivat rahaa mitä älyttömimpiin projekteihin – eläen kuin pellossa, pätkääkään välittämättä tulevan taantuman merkeistä.

Tulos oli hirvittävin suomalaista yhteiskuntaa kohdellut kurimus sotien jälkeisenä aikana – ja todellisuudessa hirvittävin tuho 1800-luvun nälkävuosien ja vuoden 1918 tapahtumien jälkeen.

Osa kansastamme ei ole edelleenkään noussut siitä suosta, johon he vajosivat tuolloin – eivätkä varmaan tule koskaan nykyisen egosentrisen ja ahneen ilmapiirin aikana nousemaankaan. Yrittäjyydestä ja takauksien kautta velkavankeuteen – ja sitä kautta elämän loppumiseen – päätyneitä ihmisiä on edelleen sankoin laumoin joukossamme. Pitkäaikaissairaat, mielenterveyspotilaat ja pitkäaikaistyöttömyyden loukkuun pudonneet yli 50 mutta alle 65 vuotiaat kituuttelevat pienen yhteiskunnallisen subvention ja leipäjonoista heruvan hyväntekeväisyyden varassa.

Samaan aikaan maahan raahataan sellaisia maahanmuuttajia, jotka eivät osaa maamme kieltä, eivät tunne tapojamme ja kulttuuriamme ja heidän työllistymisensä on varsin epätodennäköistä. Heille varataan samanlainen – jopa parempi maahanmuutto-osan sisältävä – tuki kuin alkuperäisväestölle (sille kuka on rakentanut tätä maata itselleen ja toisille samanlaisille). He saavat automaattisesti kalustetun asunnon ja suomalaisen sosiaaliturvan – tekemättä asian eteen yhtään mitään.

Samaan aikaan osa omasta kansasta on jätetty täysin oman onnensa ja lähimmäisten hyväntahtoisuuden varaan.

Samaan aikaan monikulttuurisuuden bakkanaaleihin on lähtenyt riemusta hihkuen myös kansankirkkomme. Lähimmäisen määritelmä näyttää muuttuneen siten, että mahdollisimman kaukainen ihminen on nykykirkolle ja – ainakin osalle – sen työntekijöistä lähellä kärsivää lähimmäistä läheisempi.

Samaan aikaan Helsingin Sanomat – ja etenkin toimittaja Kimmo Oksanen – propagoivat täysin tuulesta temmatun ja käsittämättömän väitteen (Suomi ja suomalainen hyvinvointi kuuluvat ihan kaikille) puolesta – ymmärtämättä, että hyvinvointi perustuu työntekoon ja veronmaksuun. Jos veronmaksajat korvataan sosiaalituristeilla, myös hyvinvointi romahtaa.

Samaan aikaan Tasavallan presidentti kääntää selkänsä omalle kansalleen ja järjestää kuudennen Presidenttifoorumin lempiaiheistaan monikulttuurisuudesta ja suvaitsevaisuudesta.

Samaan aikaan RKP näyttää todelliset rasistiset kasvonsa ja pyrkii korvaamaan suomenkielisyyttä englannilla ja toivoo saavansa maahanmuuttajista uusia ruotsinkielisiä täyttämään kuolevaan kansalliskieleen perustuvaa etuoikeutettua asemaansa.

Samaan aikaan Helsingin Uutiset kertoo meille, että edellisen laman pankkikriisin sontakeosta löytyy vielä uusia salaisuuksia. Suomalaiset pankit olisivat saattaneet 1990-luvun alussa kaatua verorästeihin, kertoo Antti-Pekka Pietilän tänään torstaina julkaistava, pankkikriisistä kertova kirja. Tieto perustuu pankkikriisin aikana valtiovarainministerinä toimineen Iiro Viinasen (kok) päiväkirjoihin.

Vuonna 1993 verohallituksesta tuli tieto, jonka mukaan kaikki pankit olivat systemaattisesti kiertäneet sijoitustodistusten leimaveroja. Maksamattomien verojen potti arvioitiin noin kymmeneksi miljardiksi markaksi. Verovelat annettiin anteeksi lailla kesällä 1993, lehti kirjoittaa.

Nyt tulee miljoonan taalan kysymys:

Miksi näiden – rikolliseen liiketoimintaan perustuneiden – pankkien ei annettu kaatua konkurssiin tuolloin? Miksi veronmaksajien piti maksaa niille tukia?

Siksi, että rikolliset pääsivät kuin koira veräjästä ja veronmaksajat lahjoittivat veroina ruotsalaisille ja tanskalaisille pankeille pankkijärjestelmämme.

Nyt näyttää taas siltä, että mitään ei ole opittu – ymmärrätte, kun katsotte mitä ympärillänne tapahtuu.