Tuntuu hyvältä

Tunne siitä, että kaikki se mitä vuosien aikana on kirjoittnut, ei mennytkään aivan harakoille.

Kiitos puolustusvoimille siitä, että olette lukeneet ja arvioineet erään tämän blogin tärkeimmistä kirjoituksista myös tärkeäksi tämän kansan ja maan  puolustuksen suhteen.

KK

Advertisement

 

Poliitikot eivät muutu

Kuten varmaan kaikki ovat huomanneet, Suomen poliittinen johto (sekä sen narussa perässään vetämät rivikansanedustajat) päättivät sitoa suomalaisen maanpuolustajan toisen käden selän taakse mahdollisen sotilaallisen hyökkäyksen kohdistuessa Suomeen. Ainoastaan perussuomalaiset äänestivät eduskunnassa näytellyssä demokratiafarssissa tätä maanpetokselta haiskahtavaa järjettömyyttä vastaan.

Liittymällä Ottawan miinakieltosopimukseen poliitikkomme eivät suinkaan parantaneet maailmanrauhaa, vaan heikensivät sitä madaltamalla hyökkäyskynnystä Suomeen. Täysin päinvastoin esimerkiksi Rauhanliiton toiminnanjohtajan Laura Lodeniuksen näkemystä:

Hylkäämistä esittäessään perussuomalaiset ovat väärässä miina-asiassa. On tärkeää, että Suomi osallistuu sopimuksiin, joilla luodaan yhteisiä pelisääntöjä siihen, mikä sodankäynnissä on oikeutettua ja mikä ei. Miinat eivät erottele sotilasta siviileistä. Ne ovat epäinhimillinen ase, jota sivistynyt valtio ei käytä. Miinakieltosopimuksen myötä miinojen tuotanto ja kansainvälinen kauppa on tyrehdytetty ja käytännössä niiden käyttö konflikteissa on minimissään. Miinauhrien määrä on laskenut raivauksen johdosta dramaattisesti eikä uusia miinoja enää kylvetä

Kun suurvaltavihollinen tietää tästä eteenpäin , että suomalaiset – tekemiään sopimuksia kunnioittavina – todellakin hävittävät jalkaväkimiinansa, vihollisen ei  enää tarvitse huolehtia siitä, kohtaako se ns. passiivista tulta.

Eikä tällainen sopimus todellakaan vähennä sotatilanteessa maaperäämme kylvettävien jalkaväkimiinojen määrää. Ne suurvallat, jotka ovat ainoa mahdollisen sotilaallinen uhka Suomelle, eivät ole liittyneet (eivätkä ole liittymässä) Ottawan sopimukseen.

Kun tällainen miehittäjä tunkeutuu maahamme,  se tulee aivan varmasti suojaamaan valloittamansa alueet miinoittamalla ne jalkaväkimiinoilla. Niistä miinoista ei tehdä karttoja ja ne eivät todellakaan valitse uhriaan.

Tässä nykyisessä tilanteessa voisi vastaavasti miettiä, tuleeko mahdollisen sodan aikana puolustusvoimien suojella niitä ihmisiä ja tahoja, jotka ovat olleet tällaisen typeryyden takana?

Puolustusvoimat on joutunut reagoimaan ankaran säästökuurin ja miinakieltosopimuksen seurauksiin. Reagointi on ollut nohevaa ja oikeansuuntaista. Tänään julkistetussa uutisessa puolustusvoimat tiedottaa alueellisen puolustuksen suurimmasta remontista vuosikymmeniin.

Puolustusvoimat muuttaa alueellisten joukkojen sodan ajan rakenteita. Nykymuotoiset jalkaväkiprikaatit puretaan. Tilalle tulee muutamia uusia alueellisia prikaateja ja taisteluosastoja.

Aluepuolustuksesta ei luovuta, mutta sen perusfilosofia vaihdetaan.

Nykyään puolustustaistelu perustuu tärkeiden maastonkohtien pitämiseen. Tulevaisuudessa joukot pyrkivät tuottamaan hyökkääjälle riittävät tappiot toimimalla nykyistä hajautetummin, aktiivisemmin ja joustavammin.

Tätä asiaa on eräs tämänkin blogin kirjoittajista kommentoinut ja ideoinut jo jokin aika sitten. Tuo kirjoitus löytyy täältä.

Olennaista on kuitenkin se, että tämä sotilaallisesti katsottuna järjetön päätös ja hiljattain eduskunnassa  tapahtunut perustuslain raiskaaminen herättävät ainakin kirjoittajassa kysymyksen siitä, että onko suomalainen parlamentarismi kulkenut polkunsa päähän korruptoituneena demokratian irvikuvana?

Olisiko aika korvata poliitikot ja Arkadianmäen ongelmajätelaitos suoralla kansanvallalla ja unohtaa tuo hyväksikäyttäjien joukko lakia valmistelevien virkamiesten ja kansan väliltä?

HP

 

Kävelikö Pekka Haavisto jalkaväkimiinaan?

Mikähän muuten  mahtaa olla se sotilaallinen koulutus,   jonka pohjalta Pekka Haavisto esiintyy sotilasasioiden asiantuntijana?

Kun tämä vihreiden (ihan itse itsensä nimittämä) sotilasasiantuntija otti kantaa taannoin Ottawan sopimukseen ja jalkaväkimiinoihin, puurot ja vellit ainakin ovat hyvin sekaisin.

Suomi ei ole osa Afrikkaa, ei käy sotaa, on kansainvälisesti korkealle rankattu kansanvalta ja tärkeimpänä kaikista seikoista – suomalaiseen jalkaväkimiinaan kävelee ainoastaan Suomeen hyökkäävä vihollisvaltion sotilas. Tämän lisäksi ainoa potentiaalinen vihollinen ei ole sitoutunut luopumaan jalkaväkimiinoista.

Toisaalta (todellisuuskuvan vuoksi) on ihan kiva huomata vihreiden epärehellisyys tässäkin asiassa.

Se kuka on käynyt joskus  Kaunialan sotavammasairaalassa on  nähnyt sen, mitä vastuuntunnottomien ja ajattelemattomien poliitikkojen toimet ovat tehneet niille tavallisille suomalaisille miehille.  Niille tavallisille suomalaisille reserviläisille,  jotka lähetettiin kotimaisten  1930-luvun rauhanpoliitikkojen toimesta sotaan puutteellisesti varustautuneina.

Kun tänään on tullut myös julkisuuteen tieto siitä, mitä poliittinen päätös puolustusvoimien supistuksista ja säästöistä tarkoittaa puolustusvoimien komentajan näkökulmasta katseltuna, myös poliittisten päättäjien olisi syytä kertoa mitä nämä kaksi asiaa tarkoittavat yhteen ynnätytyinä.

Vaikka poliitikot ovat päätöstensä seurauksista hiljaa, niin ainakin everstiluutnantti (evp) Jarmo Niemisen US-blogissa on käyty varsin suoraa ja rehellistä kansalaiskeskustelua tästä muutoksesta ja sen todellisista seurauksista.

Lainaan tähän Ilari Kerttuojan varsin reipasotteista näkemystä:

”Tuo suunnitelma virallistaisi nykyisen poliittisen johdon näkemyksen siitä, että koko Suomea ei enää kriisitilanteessa puolustettaisi.

Arktinen prikaatikin olisi todellisuudessa (valmiusjoukkona) lähinnä hidastamassa etenemistä Ruotsin pohjoisosien kautta (Atlantin kuljetusten vuoksi Natolle elintärkeään) Pohjois-Norjaan.

Ajattelin tässä, että on ehkä ihan hyvä herättää ajatuksia siitä,mitä puolustusvoimien alasajo tarkoittaa elävässä elämässä. Hyvän avauksesi jälkeen.

Siinä voi Tarvaisen Kyösti olla ihmeissään pientilallaan siellä Nilsiän Nipasessa,kun aamulla herää ”kärjistyvään kriisiin”.

Jos kriisi onkin yllättäen kärjistynyt siihen, että Igor tyhjentää perheen arvoesineitä,Sergei jääkaappia ja Nikolai vie perheen dievustkaa väkisin banjaan…

Ja alueellinen puolustus on samaan aikaan kadonnut kuin pieru Saharaan ja Naton 10000 miehen iskujoukko odottelee jossain Nova Scotiassa lähtöä Suomen avuksi – Pohjois-Norjaan.”

Juuri tästä on kyse.

Lisäksi Haavisto aatetovereineen (etunenässä Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja) tekee näiden virallisen maanpuolustuksen hylkäämien ihmisten itsensä, omaistensa ja omaisuutensa puolustamisesta käytännössä mahdotonta – viemällä halvimman ja tehokkaimman asejärjestelmän näiden ulottuvilta – siis jalkaväkimiinat.

Onko todellakin näin, että vihreät haluavat ihan kaikessa erotella suomalaiset ihmiset parempiin (vihreisiin, jotka asuvat slummeissa radan varressa tai hienoilla omakotialueilla taajaman läheisyydessä) ja huonompiin (maaseudulla ja taajamien ulkopuolella asuvat ihmiset)?

Onko myös näin, että vihreät näkevät puolustusvoimien tehtäväksi suojella sosiaalisilla subventioilla eläviä kaupunkilaisia (sosiaalipummeja), niiden omavaraisten ( veroja maksavien) ja  syrjäseudulla asuvien kansalaisten kustannuksella?

Onko näin, etytä vihreiden lanseerama ns. kansalaistottelemattomuus (rikollisuus) on laajennettu koskemaan lainsäädäntöä yksityisen omistusoikeuden lisäksi myös esimerkiksi yhdenvartaisuuslain kohdalle?

Onko näin, että vihreiden maailmassa kaikki ovat toki yhdenvertaisia, mutta toisaalta vihreät ovat yhdenvertaisempia kuin muut?

Kaikkea tätä todellisuutta vasten tarkasteltuna Haaviston mahtipontinen julistus muuttuu aika groteskiksi:

”Toinen asia on Suomen kansallinen puolustuskyky. Siitä on tärkeä kantaa  huolta. En usko, että meidän puolustuksemme tulevaisuus on yhden asejärjestelmän varassa. Tämän syksyn aikana on tarkasteltava Suomen koko turvallisuuden kuvaa, myös uusia turvallisuusuhkia.”
”Maamiinakeskustelussa korostetaan vain yhtä turvallisuusuhkaa: massiivista maavoimien hyökkäystä itärajan ylitse Suomeen. Tänä päivänä meidän haasteemme ovat aivan muualla.”

Toisin kuin tämä presidenttiehdokas (ja vihreiden Ylin Ja Korkein Sotilasasiantuntija) Haavisto väittää., puolustusvoimien haasteet ja päätehtävät eivät ole missään muualla. Ja vaikka Haavisto olisikin jotain muuta mieltä, laki puolustusvoimista kertoo puolustusvoimien päätehtävät  (ja niihin liittyvät haasteet) varsin selvästi:

2 §

Puolustusvoimien tehtävät

Puolustusvoimien tehtävänä on:

1) Suomen sotilaallinen puolustaminen, johon kuuluu:

a) maa-alueen, vesialueen ja ilmatilan valvominen sekä alueellisen koskemattomuuden turvaaminen;

b) kansan elinmahdollisuuksien, perusoikeuksien ja valtiojohdon toimintavapauden turvaaminen ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolustaminen;

c) sotilaskoulutuksen antaminen ja vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutuksen ohjaaminen sekä maanpuolustustahdon edistäminen

Toki toisessa momentissa mainitaan ne muutkin tehtävät – ne jotka ovat yleishyödyllisiä muiden viranomaisten avustamistehtäviä (muiden viranomaisten tukeminen). Tähän kategoriaan lasketaan laissa mukaan myös osallistuminen kansainväliseen sotilaalliseen kriisinhallintaan.

Mutta – huomio tähän – nämä ovat siis vain ja ainoastaan kakkosluokan tehtäviä.  Maanpuolustus on puolustusvoimien tärkein tehtävä.

‎

Rehellisesti ottaen, minun on erittäin vaikea ymmärtää tällaista ajattelua Suomen puolustamisesta käytävän keskustelun yhteydessä:

”Toiseksi alueiden raivaaminen sataprosenttisesti kaikista miinoista oli lähes mahdotonta. Raivaustyötä ammatikseen tekevien rauhanturvaajien ja humanitääristen miinanraivaajien mukaan maastoon jää aina miinoja, joista syntyy ongelmia siviiliväestölle.”

Haavisto varmaan kertoo meille muille (sotilasasioista hänen tasollaan ymmärtämättömille höpsöille alamaisilleen) , kuinka moni siviili on kuollut suomalaisten joukkojen Suomen alueelle viime sodissa tekemiin miinoitteisiin?

Tässä syntyy sellainen mielikuva, että Haavisto halveksii avoimesti suomalaista maanpuolustajaa – ja tämän ymmärrystä.

Annetaan Haaviston kuitenkin jatkaa valitsemallaan polulla:

‎”Liittymällä Ottawan sopimukseen Suomi voi omalta osaltaan heikentää jalkaväkimiinojen markkinoita ja näin vähentää niiden tuotantoa kaikkialla maailmassa. Tämä heijastuu suoraan Aasian, Kaukasuksen ja Afrikan konfliktialueille. Näillä alueilla toimivilla ryhmittymillä ei ole varaa hankkia korvaavia järjestelmiä, vaan siviiliväestöä vahingoittava asetyyppi jää hiljalleen kokonaan pois käytöstä.”

Roskaa. Suomi ei myy maailmalle jalkaväkimiinoja, niitä valmistetaan ainoastaan omaa (kriisin aikaista) käyttöä varten.

Niin kauan kun Kiina, Venäjä ja Yhdysvallat toimittavat jalkaväkimiinoja (ei siis maamiinoja kokonaisuutena, panssari- ja viuhkamiinat ovat tuon sopimuksen ulkopuolella myös muiden osalta) kehitysapuna ja sille joka haluaa ostaa, niin Suomen liittyminen Ottawan sopimukseen aiheuttaa mahdollisen sodan alettua ainoastaan turhia suomalaisten ihmishenkien menetyksiä.

Vallattuaan munattoman miinattoman Suomen suurvaltavihollinen kylvää kyllä maaperämme täyteen jalkaväkimiinoja estääkseen vastatoimemme. Siitä ei ole minkäänlaista epäselvyyttä.  Ja noita miinoja ei merkitä karttoihin, toisin kuin suomalaisia.

Haavistolle tämä tuntuu olevan sivuseikka, koska hän polkaisee aivan omiin sfääreihinsä:

‎”Suomen esimerkkiä ja toimia seurataan. Sillä, miten menettelemme kansainvälisten aseistariisuntasopimusten kohdalla, on merkitystä myös Suomen asemalle haettaessa YK:n turvaneuvoston jäsenyyttä.”

Kysymys kuukin, että miksi ihmeessä Suomen pitäisi saada olla yksi kausi YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvana jäsenenä?

Etenkin kun kyseisellä neulontakerholla ei ole juurikaan sanomista suurvaltojen asioihin ja tekemisiin.

‎

”Jalkaväkimiinat jäävät konfliktin jälkeen omien siviilien uhkaksi vuosikymmeniksi. Suomessakin on kokemusta tästä Lapin sodan jäljiltä. ”

Rehellisyyden nimissä nuo miinat olivat saksalaisen suurvaltavihollisen kylvämiä. Haaviston historiantietämys ja logiikka  ontuvat tässä myös – ja pahasti (sodankäynnin perustiedoista nyt puhumattakaan).

Suomen liityttyä Ottawan sopimukseen maahamme hyökkäävä suurvaltavihollinen voi hyökätä rauhassa ylivoimansa turvin. Jalkaväkimiina edustaa passiivista tulta. Passiivisella tulella pyritään vihollisen liikkumisen hidastamisen lisäksi suuntaamaan vihollisen liike sille alueelle, jossa itse haluamme heikentämisen jälkeen käydä lopullisen tuhoamistaistelun.

Haaviston ajama ratkaisu ei siis luo lisää rauhaa maailmaan eikä  ei myöskään vähennä jalkaväkimiinojen määrää kuin yksipuolisesti (puolustajan puolelta) sotaa käyvässä Suomessa.

Vihollinen muistaa kyllä miinoittaa valtamansa alueet jalkaväkimiinoilla.

Haaviston mainostamaan ICRC:n raporttiin tämän kirjoituksen kirjoittaja suhtautuu aivan samalla tavalla kuin vihreiden näkemyksiin yleiselläkin tasolla  –  molemmat ovat yksisilmäistä propagandaa, joka on vahingollista  tavallisille suomalaisille ihmisille.

Ja jos nyt ollaan ihan rehellisiä, nykyisen taistelijan peruskoulutuksen saaneet suomalaiset taistelijat pystyvät rakentamaan saatavilla olevista ja tilapäismateriaalista huomattavasti teollllisesti valmistettuja jalkaväkimiinoja ilkeämpiä, tehokkaampia ja huonommin havaittavia miinoja ja ansoja.

Eikä miinantuotannon aloittaminen uudestaan ole todellakaan teollisestikaan mitään rakettitiedettä.

Lisäksi muistutan siitä, että Haavistolta on aikamoista hurskastelua väittää, että jotkut valmistajat ovat lopettaneet tuotannon sen vuoksi, että kaupallista kysyntää tälle asetyypille ei enää ole. Jos tämä vähentää jalkaväkimiinojen harkitsematonta käyttöä maailmalla, niin se on erinomainen asia.

Erinomainen asia olisi se, että Suomessa kuunneltaisiin kansan ääntä ja tietyt asiat alistettaisiin sitovan kansanäänestyksen alaisiksi.

Silloin kansalaiskeskustelu pitää huolen siitä, että näin vakavasta asiasta ja sen seurauksista on riittävästi tietoa saatavilla, ennen päätöstä.

Plus se, että Haaviston, Tuomiojan ja Halosen  kaltaiset ihmiset eivät tee päätöksiä (ainakaan kuulematta) meidän muiden puolesta.

KK

 

Päättäjät eivät ole oppineet historiasta mitään

Viimeisinä päivinä on käynyt erittäin selväksi sellainen totuus, että nykyiset päättäjämme eivät ole oppineet yhtään mitään omasta historiastamme. Se mikä asiasta tekee todella huolestuttavan, on tämän älyllisen dementoitumisen kohde.

Päättäjät (kokoomus etunenässä) ovat päättäneet ajaa Suomen puolustuskyvyn alas aina siihen malliin saakka, ettei maanpuolustukseen jää muuta vaihtoehtoja kuin Nato-jäsenyys. Nato-jäsenyys Suomen kohdalla tarkoittaa puolustusmenojen kasvua, turvattomuutta, 1300  kilometriä etulinjaa ja Suomen kokoista viivytystaistelualuetta, jolla puolustetaan Norjaa ja Ruotsia viimeiseen suomalaiseen saakka –  ja jopa jokamiehenoikeuksien rajoittamista.

Ja jotta tämä Suomen demilitarisointi ja asevoimien nöyryyttäminen saadaan vietyä kliimaksiin saakka, ulkoministeri Erkki Tuomioja ja Tasavallan presidentti Tarja Halonen masinoivat omien maanpuolustajiemme käsien selän taakse sitomisen – ja vetivät samalla koko puolustusvoimiltamme housut kinttuihin julkisesti.  Asiaa on käsitelty täällä aikaisemminkin.

Kun tähän ynnätään tavoite yleisestä asevelvollisuudesta luopumisesta – joka merkitsee myös vahvan maanpuolustustahdon tahallista romuttamista – ja nykyisen EU-jäsenyyden aikana tuhottu huoltovarmuutemme (joka on varmuusvarastoinnin hävittämisen ja  kotimaisen tuotannon lakkauttamisen lisäksi viety infrastruktuurinkin tasolle), katastrofi on käsissämme seuraavan kansainvälisen kriisin levitessä Suomeen .

Tällaista edesvastuuttomuutta on toki nähty aikaisemminkin omien päättäjiemme taholta. Sotien opetukset olivatkin sitten erinomaisen hyvin päättäjien muistissa aina Suomen EU-jäsenyyteen asti. Vuonna 1995 alkanut huoltovarmuuden, kansallisvaltion ja puolustuskyvyn romuttaminen on lähestymässä kohti surkeaa loppuaan nykyisen vallankäyttäjien puumerkkinä maamme historiaan.

Historia muistuttaa myös edellisten haihattelijoiden toimien seurauksista verisesti. Puolustuskyvyn laiminlyöminen johti Neuvostoliiton hyökkäykseen 1939, koska  se piti Suomea sotilaallisena tyhjiönä. Sotien jälkeinen vahva reserviin perustuva kenttäarmeija ja aluepuolustuksemme doktriini ovat pitäneet vieraat Suomen rajojen ulkopuolella tähän saakka.

Tulevaisuus saattaa olla sitten aivan toisenlainen.

Talvi- ja jatkosodan tappiot  olivat sotaväen kohdalla kaatuneina ja kadonneina talvisodassa 22 830 ja jatkosodassa 66 044 eli yhteensä 88 874 miestä. Siviiliuhrien kanssa näiden sotien uhrien määrä nousee melkein sataantuhanteen turhaan kuolleeseen suomalaiseen – unohtamatta myöskään suoranaisten sotarikosten uhreja.

Laittomasta aggressiosta  uhrille (eli Suomelle) aiheutuneet aluemenetykset olivat valtavat. Suomi luovutti Neuvostoliitolle talvisodassa menetettyjen Sallan ja Karjalan lisäksi Petsamon ja joutui vuokraamaan Porkkalan 50 vuodeksi ja takaamaan sinne Neuvostoliiton sotilaille vapaan pääsyn Suomen alueiden kautta.

Materiaaliset menetykset (sotakorvauksineen) olivat suunnattomat. Sodan tuhojen ja menetettyjen alueiden lisäksi Suomen piti maksaa hyökkääjälle ns. sotakorvauksia  300 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria kuudessa vuodessa, ja korvata kaikki luovutetulta alueelta viety ja hävitetty  (oma) omaisuus.

Tämän lisäksi maassa jouduttiin käyttämään oikeusjärjestyksemme vastaista takautuvaa lainsäädäntöä sotasyyllisyysfarssissa (jossa vihollisen avuliaana ajokoirana toimi Urho Kekkonen) ja maamme valui vuosikymmeniksi itäisen naapurin talutushihnaan kytketyksi rakiksi.

Näin kävi siksi, että vanha roomalainen viisaus oli unohdettu tyystin. Nimittäin Si vic Pacem, Para Bellum – jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan.

Kun lähdimme talvisotaan, sotaväellä ei ollut jakaa edes kaikille kiväärimiehille kivääriä –  asianmukaisista vaatteista ja muista varusteista nyt puhumattakaan. Esimerkiksi 3.12.1939 12. divisioonan materiaalivahvuudesta puuttui lähes 1000 kivääriä – ja näin huonosti varustetun joukon piti kuitenkin lähteä vastahyökkäykseen vahvan panssariaseen tukemaa  suurvaltavihollista vastaan.

Tykistön tilanne oli kuitenkin kaikkein surkein. Koko kenttätykistömme käsitti vaivaiset 500 tykkiä – joista suurin osa oli autamattomasti vanhentuneita. Lisäksi (kuin pisteenä iin päällä) ampumatarvikkeita tykistölle oli ainoastaan 280000 laukauksen verran – tuon määrän venäläisen armeijakunnan tykistö ampui talvisodassa yhtenä päivänä.

Panssaritorjunnan jälkikäteen luotu gloria on osittain todellinen – mutta se kuuluu suomalaiselle taistelijalle, ei päättäjälle.  Molotovin coctailit ja kasapanokset olivat päättäväisen puolustajan tilapäistarpeita vastustajan monituhantista panssarivoimaa vastaan. Niillä vajaalla sadalla pst-tykillä ei todellakaan torjuttu vihollisen panssarivoimaa.

Kun pääministeri Cajander onnitteli talvisodan sytyttyä armeijaa siitä, ettei sen tarvinnut raahata mukanaan vanhanaikaisia aseita, saa tämä kommentti lähinnä ironisen irvokkaan sävyn nykyään sitä tarkasteltaessa.

Tähän samaan tilanteeseen päättäjämme ovat ajamassa Suomen puolustusta uudelleen. Venäjällä kuohuviinipullot napsahtelevat auki ja suunnitelmia yksinkertaistetaan.Poliittinen johtomme on kyvytön näkemään sen, että yksipuolinen aseistariisunta pienen valtion taholta –  tai jäsenyys sen suurvaltanaapuria vastaan suunnatussa sotilasliitossa – ovat omiaan laskemaan suurvaltanaapurin hyökkäyskynnystä.

Jos me vielä joskus joudumme itänaapurin kanssa sotaan, syylliset tähän kansalliseen katastrofiin löytyvät tämän päivän päättäjien joukosta.

*  *  *

Jk. Valtio on muuten osoittanut myös luotettavuutensa ja lojaaliuutensa työnantajana niitä työntekijöitään  kohtaan, jotka kutsumuksensa mukaan varjelevat tätä maata.

… varjelkoon Luoja entistä tiukemmin Suomea – johtajamme kun eivät siihen kykene.

Lähteet: YLE, US, Puolustusvoimat, Wikipedia

KK

 

Edesvastuuttomat päättäjät sitovat maanpuolustajan kädet selän taakse

Päivän uutisvirta toi tullessaan surullisen tiedon siitä,  kuinka nykyisten päättäjien edesvastuuttomuus on alittanut jälleen kerran uuden kynnyksen.

Neuvostovaltio Valtioneuvosto on hyväksynyt lakiesityksen jalkaväkimiinojen kieltämisestä.

Huomenna perjantaina Suomen lipun voi hyvällä syyllä vetää puolitankoon, sillä eduskunnalle annettavan esityksen voimaantulo merkitsee Suomen liittymistä Ottawan sopimukseen, joka solmittiin Oslossa vuonna 1997.

Suomi ei ole halunnut kieltää jalkaväkimiinoja aikaisemmin, koska ne ovat olleet keskeisessä asemassa alueellisessa puolustusjärjestelmässä. Niistä luopumisen on nähty heikentävän olennaisesti maan puolustuskykyä. Nyt jokin on liikahtanut ja haihattelijat ovat saaneettahtonsa läpi tässä (äärimmäisen vakavassa) asiassa.

Suomen jalkaväkimiinavarastot on tarkoitus hävittää vuoden 2016 loppuun mennessä- vaikka Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat eivät tee näin.

Näin Suomen edesvastuuttomat päättäjät ovat tehneet tietoisen päätöksen sitoa Suomea puolustavan kenttäarmeijan kädet selän taakse (mahdollisessa sodassa) suurvaltavihollisen kanssa.

Ne syyt miksi tarvitsemme jalkaväkimiinoja ja miksi tuollainen kielto on kuitenkin kierrettävissä (kalliden omien ihmisuhrien kustannuksella) ovat aikaisemmin olleet käsittelyn alla täälläkin.

Voitte halutessanne  tutustua niihin täällä.

Päättäjät ovat unohtaneet kaikki viime sotien opetukset,  mutta tulevaisuudessa näiden päätösten takia turhaan vuodatettu suomalainen veri on silti heidän käsissään .

Lähde: STT/IL

KK

 

Lainauksia: Raimo Hynynen, Sotilasaikakauslehti 8/2010

Viimeisimmässä Sotilasaikakauslehdessä (Elokuu, 8/2010) majuri (res) Raimo Hynynen ottaa kantaa NATO-keskusteluun.

Lähde: Sotilasaikakauslehti

 

Maitotuotteet nousevat huoltovarmuuskysymykseksi

Uutisvuo on työntänyt tullessaan jälleen erittäin huolestuttavan uutisen rannoillemme.  Suomen suurin osuuskauppa HOK-Elanto täyttää  maitohyllyjään tästä eteenpäin  ainoastaan osittain ruotsalaisomisteisen Arla Ingmanin maidoilla.

Huolestuttavinta koko uutisessa on se , että avainlipputunnusta avoimesti markkinoinnissaan käyttävälle yhteistoiminnalliselle  osuusliikkeelle, kotimaisen osuusmeijerin – Valion – tuotteet eivät kelpaa, vaikka Valio on suomalaisten maidontuottajien osuuskuntien omistama yritys.

Valion maidot poistuvat suuren osuusliikkeen valikoimasta – erikoismaitoja lukuun ottamatta. Valion rasvatonta maitoa sekä kevyt- ja kulutusmaitoa on HOK-Elannon S-marketien, Prismojen ja Alepojen hyllyistä saatavissa ainoastaan  niin kauan kuin tavaraa riittää.

Käytännössä tässä on kyse erittäin huomattavaa taloudellista suuruusluokkaa edustavasta ja  yhteiskunnallisesti varsin merkittävästä asiasta. HOK-Elanto myi viime vuonna noin 50 miljoonaa litraa maitotuotteita, joista puolet oli peräisin Valion meijereistä.

Tämän päätöksen tehneellä (ja osuustoiminnallisesti johdetulla) HOK-Elannolla on pääkaupunkiseudulla 143 elintarvikemyymälää ja yli puoli miljoonaa asiakasomistajaa. Päätöksen syiksi HOK-Elannosta kerrotaan  Arla Ingmanin tarjoama edullisempi hinta ja logistiset edut.

Mitä se taas pitää sisällään, on voiton maksimointi – yhteiskunnallisista  arvoista ja kokonaisuudesta pätkääkään välittämättä. Käytännössä tässä on taas eräs EU:n mukanaan tuoma koko Suomea ja kansallisvaltiomme tulevaisuutta koskeva loukkaus.

Peruslähtökohtana tässäkin asiassa on EU:n peruskirjaan kirjattu tavaroiden vapaa liikkuvuus. Ja sillä taas ei ole mitään tekemistä EU:n alueellisen tasa-arvon kanssa – puhumattakaan  ihmisten oikeudesta asua kotiseudullaan ja elättää itsensä työllään.

Arla Ingman aloitti keväällä maidon tuonnin Ruotsista. Halvan hinnan ryydittämänä tuontimaidon määrän arvioidaan kasvavan tänä vuonna 50 miljoonaan litraan. Jo viime vuonna tuontimaidon määrä nousi 19 miljoonaan litraan.

MTK:n johtokunnan jäsen ja maitovaliokunnan puheenjohtaja Eero Isomaa on (varsin aiheellisesti) huolissaan siitä, että tuontimaidolla ja HOK-Elannon kaltaisilla päätöksillä horjutetaan Suomen maitoon ja maitotuotteisiin liittyvää huoltovarmuutta.

Ingmanin ankkalammikkopääomaa edustava  toimitusjohtaja Robert Ingman kertoo  puolestaan, että

”Arla Ingmanilla on 26 prosenttia Suomen maitomarkkinoista ja Valiolla noin 60 prosenttia. Kilpailun avulla nostamme markkinaosuutemme 30 prosenttiin. Pystymme maksamaan tuottajille Valioa korkeamman tilityshinnan”,

Tämän jälkeen näitä tilityshintoja voidaankin  tarkastella aivan uudelta tasolta.

Kun Suomen kaltaisessa harvaan asutussa maassa lähdetään purkamaan yhteiskunnallisen elintarvikehuollon rakenteita, ainoastaan taloudellinen voitto tähtäimessä, ollaan heikoilla jäillä.

Valion kertoman mukaan, sen periaatteena on ollut, että maito haetaan kaikilta tiloilta Utsjokea myöten. Esimerkiksi Itävallassa ja Espanjassa meijerit eivät hae jokaiselta tilalta maitoa. Jobbarit ovat hakeneet sen jälkeen tiloilta maitoa kymmenen sentin litrahinnalla. Jopa 600 000 litran villejä maitoeriä on liikuteltu Euroopassa.

Jokainen ajatteleva kansalainen varmaan ymmärtää pahimman mahdollisen tilanteen – eikä päättäjiä vieläkään huolestuta. Olennaista on se, että raha liikkuu ja kerääntyy entistä pienemmän piirin taskuun.

Välittämättä siitä missä tuo piiri vaikuttaa, kunhan jokainen päätösketjun osallistuva saa oman osuutensa kakusta. Tällä asialla on rumempikin nimi – korruptio.

Tämän maassamme kukoistavan poliittisen korruption johdosta, kaikesta – jopa huoltovarmuudesta – on tullut kauppatavaraa isänmaan kauppiaiden käsiin.

Huoltovarmuus on jokaiselle itsenäiselle maalle vakava kysymys. Suomelle se on sotilasmaantieteellisen asemamme vuoksi suorastaan kysymys elämän ja kuoleman välillä.

Yleisesti ottaen huoltovarmuudella tarkoitetaan kykyä sellaisten yhteiskunnan taloudellisten perustoimintojen ylläpitämiseen, jotka ovat välttämättömiä väestön elinmahdollisuuksien, yhteiskunnan toimivuuden ja turvallisuuden sekä maanpuolustuksen materiaalisten edellytysten turvaamiseksi vakavissa häiriöissä ja poikkeusoloissa.

Suomalaisittain kansallisen huoltovarmuustoimintamme tarkoituksena on analysoida kriittisiin toimintoihin kohdistuvia uhkia ja riskejä ja kehittää keinoja haavoittuvuuksien hallintaan. Häiriöissä ja poikkeusoloissa taloudelliset toiminnot pyritään säilyttämään mahdollisimman lähellä normaalitilaa.

Ikävä kyllä, myös huoltovarmuuden ammattilaitoksen –  puolustusvoimien – hallinnoimissa  25 muonituskeskuksessa on varusmiehille tarjottu jo kahden vuoden ajan pelkästään Arla Ingmanin maitotuotteita.

Tämä on erinomaisen huono esimerkki siitä, miksi kaikkia asioita ei voida mitata taloudellisilla mittareilla.

Kun yhteiskunnalliset  turvallisuus- ja palveluorganisaatiot (puolustuslaitos, rajavartiolaitos, poliisi, pelastustoiminta ja terveydenhuolto) alistetaan taloudellisen tuottavuuden alttarille, ne menettävät suuren osan luonnollisesta toimintakyvystään.

Pahimmassa tapauksessa nykyinen priorisointi kulkee siihen suuntaan, että koko maata ei puolusteta sodan syttyessä, poliisi huolehtii ainoastaan yhteiskunnallisesti merkittävien ihmisten turvallisuudesta ja omaisuudensuojasta, rajavartiolaitos päästää suurimman summan maksavat maahan, ambulanssit kuljettavat vain suhteellisen terveitä ja varakkaita, palokunta sammuttaa maksusta ja terveydenhuollon piiriin pääsee vain osa väestöstä.

Ja kriisin tullessa vain etuoikeutetut kuuluvat huoltovarmuuden piiriin.

Vieläkin omituisemmaksi tämän HOK- Elannon päätöksen tekee se, että HOK-Elanto käyttää markkinoinnissaan avainlipputunnusta – kuten tässä kirjoituksessa jo mainittiinkin.

Tämä osuusliike on saanut oikeuden tuohon tunnukseen, tehtyään päätöksen palkata vakituisiin työsuhteisiin nuoria suomalaisia – ikävä kyllä HOK-Elannossa työskennelleet ja tapaamani nuoret eivät ilmeisesti ole ymmärtäneet samalla tavalla kuin heidän työnantajansa käsitettä vakituinen työsuhde.

Kun samainen osuuskauppa lähtee tietoisesti murentamaan suomalaista maataloutta ja siihen liittyvää osuuskuntatoimintaa, suosien samalla halvinta mahdollista, eikö osuustoimintamiesten olisi syytä poistaa avainlippu firmansa mainoksista?

Ja kun kyseinen osuusliike on poliittisin perustein valittujen luottamusmiesten käsissä, herää kysymys siitä, että ovatko he aidosti yhteiskunnallisessa valvontatehtävässä vai keräämässä henkilökohtaisia etuuksia meidän muiden suomalaisten asiakasomistajien kustannuksella?

Samalla suomalaista yhteiskuntaa, elinkeinoelämää ja kansallista huoltovarmuuttamme murentaen.

Lähteet: HS, STT, Wikipedia, Puolustusvoimat, Huoltovarmuuskeskus

 

Rauhanturvaoperaatioista

Minun on pitänyt jo pitkään kirjoittaa eräästä rauhanturvaoperaatioihin liittyvästä ongelmasta. Asia on unohtunut ja aina jotenkin siirtynyt, mutta nyt saattaa olla oikea hetki tällekin.

Nykyinen monimutkainen ja kompleksoitunut maailma pitää sisällään entistä enemmän erilaisia kansainvälisiä kriisejä ja kansainvälisiä ponnistuksia niiden ratkaisemiseksi.

Olemme olleet kansana  pitkään mukana rauhanturvaamisessa. Meitä luonnehditaan omien rajojemmekin ulkopuolella rauhanturvaamisen suurvallaksi. Mutta tähänkin asiaan liittyy myös ei-toivottuja elementtejä. Jätän tällä kerralla ulko- ja EU-politiikan kirjoituksen ulkopuolelle ja keskityn asiaan liittyvään kansalliseen ja sotilaalliseen ongelmaan.

Henkilökohtaisesti (ihmisenä)  vastustan kaikkia muita, kuin YK:n lipun alla tehtyjä rauhanturvaoperaatiota. Ammatillisesti vastustan ihan  kaikkia rauhanturvaoperaatiota – tai ainakin suomalaisten osallistumista niihin.

Yhdysvaltalainen eversti  Harry Summers (joka oli Vietnamin sodan veteraani) esitti näiden ”rauhanoperaatioiden” sotilaalliset ongelmat ensimmäisenä.

Hän korosti sitä  perusasiaa, että asevoimien ainoa tehtävä oli valmistautua käymään taisteluja sodassa ja käydä niitä tarvittaessa. Humanitaarisia operaatioita voidaan kyllä avustaa logistisesti, mutta taistelujoukkojen käyttöä niissä pitäisi välttää.

Tällaiset matalan intesiteetin operaatiot ja rauhanturvatehtävät kuluttavat asevoimien moraalia ja opettavat joukoille menettelytapoja, jotka heikentävät kykyä taisteluun tosipaikan tullen. Tällainen taistelujoukko on menettänyt arvonsa ennaltaehkäisevänä pelotteena.

Tuntemattoman Sotilaan majuri Karjulaa siteeraten, te olette sotilaita, ette mitään apusisaria.

Olen itse nähnyt tällaisten operaatioiden vaikutuksen suomalaisiin reserviläisiin ja se on monesti ollut negatiivinen.

Sen lisäksi, että sotaan koulutetuilta ja erinomaisen motivoituneilta miehiltä viedään koulutuksen tarkoitus ja heistä tehdään eräänlaisia poliiseja, he myöskin usein tylsistyvät rutiineihin ja vapaa-aika kuluu voittopuolisesti nestemäisten virvokkeiden parissa.

Kun nämä kaverit palaavat kotimaahan, otteen saaminen normaalista elämästä voi olla tuskallisen vaikeaa ja surukseni olen huomannut aika monen hyvän miehen elämän  menneen ulkopuolisuuden ja alkoholismin kautta turmiolle.

Tavallaan (ammatillisesti) vieläkin pahempaa on ollut seurata sitä, miten tällaiset operaatiot vaikuttavat ammattiarmeijoiden värvättyyn miehistöön ja heidän moraalinsa.

Kun tiedämme myös sen, että ns.rauhaanpakottamisoperaatiot (tai EU/YK-operaatio Darfur) ja esimerkiksi Yhdysvaltojen johtamat operaatiot ovat yleensä vain kaapu uuskolonialismille ja tämän vuosituhannen siirtomaasodille, mielestäni meidän olisi syytä saadaan aikaan laaja ja avoin kansalaiskeskustelu tästä aiheesta.

Siitä, että mikä on roolimme tällaisessa toiminnassa, haluammeko me olla siinä mukana, mitkä ovat saavuttamamme todelliset hyödyt ja mitkä ovat toiminnan todelliset riskit?

Tämä on niin vakava koko kansaa koskeva asia, että se pitää ottaa pois presidentti Tarja Halosen yksityislautaselta ja poliitikkojen saunaseuroista.

Lähteet: Puolustusvoimat, Harry G. Summers, The New World Strategy: A Military Policy for America’s Future, Simon & Schuster, 1995,

Jk. Unohtamatta tätäkään.

 

Integrointia?

Aamun Hyysäri ei (jälleen kerran) yllätä. Viimeaikaisen White Flightiin liittyvän keskustelun (ja sen mukanaan tuoman pienen toivonkipinän) jälkeen toimittaja Teppo Moisio vetäisee maton jälleen kerran järkevän kansalaiskeskustelun alta.

Hän on kirjoittanut otsikolla ”Oppilaiden etnistä taustaa lakkaa ajattelemasta” söpön propagandakirjoituksen – kukkahattu päässään ja ruusunpunaisten monikultuuristen lasien läpi maailmaansa tarkastellen.

Sen kummemmin tätä uutisten joukkoon työnnettyä tekelettä tässä repostelematta, haluan kuitenkin ottaa erään kohdan esille.

Sen rajoitetun maahanmuuttokeskustelun piirissä – jota Suomessa on lupa käydä – on toisteltu integraatiota lähes mantrana. Kaikki osapuolet tuntuvat olevan (ainakin teoriassa) herttaisen yksimielisiä siitä, että maahantulevien siirtolaisten pitäisi integroitua mahdollisimman nopeasti suomalaiseen yhteiskuntaan.

Moisio lainaa Vesalan yläasteen opettajaa Petri Rytkölää:

Kun puhutaan Neuvostoliiton edesottamuksista, tuntuu maahanmuuttajataustaisten määrä toisinaan. Esimerkiksi toisen maailmansodan tulkinnassa on eroja suomalaisen ja venäläisen tulkinnan välillä.

”Joskus katsottiin Parikan Talvisotaa, ja tunnelma oli kuin lätkämatsissa”, Rytkölä kertoo. Yhdet hurrasivat, kun neuvostoliittolaisia kuoli, toiset suomalaisten kaatuessa.

Näin siis Vesalan yläasteella integroidaan. Antamalla maahanmuuttajalasten sympatoida avoimesti hirveintä diktatuuria mitä ihminen on maan päälle luonut.

Neuvostoliitto on tuomittu Venäjän Federaatiossa rikolliseksi valtioksi ja kommunistien toiminta on kielletty. Silti suomalaisella yläasteella ollaan perse pystyssä keskenkasvuisten maahanmuuttajalasten edessä ja annetaan näiden levittää kommunistista propagandaa oppitunnilla.

Parikan elokuvan käsittelemä talvisota alkoi kommunistisen tyrannian Neuvostoliiton laittomasta hyökkäyksestä rauhanomaisen ja itseään huomattavasti pienemmän naapurivaltion kimppuun.

Tätä asiaa on suomalaisilta pyydetty anteeksi jo 1990-luvun alussa Venäjän federaation taholta, sen presidentin Boris Jeltsinin suulla.

Tätä vasten tuntuu käsittämättömältä, että suomalainen koulu antaa tilaa ja mahdollisuuden rikollisen valtion ja yhteiskuntajärjestelmän ylistämiseen, eikä pyri edes opettamaan näille lapsille sitä, että kyse ei ole tulkintaeroista vaan eksaktista (molemmin puolin yhtenevästä) historiantutkimuksesta.

Näille maahanmuuttajalapsille tulisi myös kertoa siitä , että ilman näitä heidän pilkkaamiaan suomalaisia sotaveteraaneja, täällä Suomessa ei olisi nykyisen kaltaista hyvinvointivaltiota vaan Suomi olisi samassa tilassa kuin se maa, josta he ovat Suomeen saapuneet. Tätä olisi hyvä painottaa etenkin nyt, kun talvisotaan johtaneesta suurvallan imperialistisesta agressiosta tulee kuluneeksi 70 vuotta.

Jos opetuslaitoksemme ei tähän pysty, sekä opettajilta että Suomea ja suomalaisuutta pilkkaavilta maahanmuuttajilta pitäisi kysyä se sama kysymys, joka kysyttiin jokaiselta neuvostoliittolaiselta sotavangilta talvisodan aikana:

Что вы будете делать в Финляндии?

Mitä te teette Suomessa?

Lähde: HS

 

64 rauhan vuotta

Tänään tulee täyteen 64 vuotta siitä, kun viimeisetkin vihollisen joukot poistuivat maastamme – 64 vuotta rauhan aikaa.

27. huhtikuuta 1945 on Lapin sodan päättymispäivä. Silloin viimeisetkin saksalaisen 20. vuoristoarmeijan sotilaista vetäytyivät kello 13:30 mennessä Kilpisjärveltä Norjan puolelle rajaa ja myös Lapin sota oli käytännössä loppunut.

Tänään vietetään myös 22. kerran kansallista veteraanipäivää. Tällä veteraanipäivällä kunnioitetaan sotiemme veteraaneja ja heidän sukupolvensa uhrauksiaan Suomen itsenäisyyden puolustamiseksi sekä heidän tekemäänsä valtavaa työtä sotien jälkeen tapahtuneen jälleenrakennuksen merkeissä.

Kansallista veteraanipäivää vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1987 osana Suomen itsenäisyyden 70-vuotisjuhlavuotta. Ehdotuksen kansallisesta veteraanipäivästä teki Rintamaveteraanien asiain neuvottelukunta, jonka jälkeen valtioneuvosto vahvisti kansallisen veteraanipäivän viralliseksi liputuspäiväksi.

Virallisten juhlapuheiden lisäksi on syytä muista kaikkien hengissäolevien veteraanisukupolven edustajien lisäksi myös heitä, jotka ovat jo siirtyneet manan majoille ja tuonpuoleisen lepoon ja rauhaan.

Myös heitä, jotka virallinen Suomi hylkäsi sotien jälkeen.

Kun mietin tänään entisiä rindiskundeja – etenkin juuri heitä syrjäytyneitä, alkoholisoituneita, mielenterveyshäiriöisiä ja henkisesti haavoittuneita – ja kuuntelin samaan aikaan Matti Vanhasen sekä Tarja Halosen (joka ei edes vaivautunut juhlaan paikalle) mahtipontisia ja onttouttaan kumisevia puheita, minulle tuli käsittämättömän huono olo juuri veteraanien puolesta.

Minusta on nimittäin käsittämätöntä, että juuri näillä kahdella suomalaisen kansallisvaltion ja veteraanien perinnön loukkaajalla on vielä otsaa puhua itsenäisyydestä ja uhreista – ja siitä kuinka hyvin invalidien ja veteraanien asiat on Suomessa järjestetty.

Veteraanisukupolvi nimittäin jätettiin Vanhasen ja Halosen hengenheimolaisten (osittain myös juuri heidän sukupolviensa) toimesta täysin heitteille ja oman onnensa nojaan sotien jälkeen – ainoastaan sotaväki ja veteraanien omat järjestöt tukivat heitä mitenkään näkyvästi – surkeimmat kohtalot saivat lähinnä lähimmäisyyydestä ja huonosta omastatunnosta herennytttä apua suoraan kansan kädestä.

Virallisen valtiovallan edustajina Vanhasen tai Halosen olisi lähinnä syytä pyytää veteraaniilta anteeksi -samoin kuin niiltä veteraanisukupolviin kuuluvilta naisilta, jotka vielä kituuttavat 500 euron kansaneläkkeen varassa.

Arvoisat veteraanisukupolven edustajat – kunnioitan uhrauksianne ja elämäntyötänne aivan yhtä paljon kuin häpeän sitä miten poliitikot ovat teihin suhtautuneet.

Toivotan hyvää kansallista veteraanipäivää Teille, arvoisat veteraanisukupolven edustajat. Toivotan tätä samaa myös kaikille Teille vastuuntuntoisille ja isänmaan arvon ymmärtäville suomalaisille.

Isänmaan tulevaisuus ja veteraanien perintö on meidän käsissämme.

 

Suomalaisista jalkaväkimiinoista ja maanpuolustuksesta

(Toimitus jakaa tämän kirjoituksen uudelleen lukijoiden toivomuksesta 16.8.2016
Toimitus)

Poliittinen nomenklaturamme jatkaa edellisten sukupolvien uhrausten kautta luodun perinnön hävittämistä omin voimin. Kuten tiedämme, päättäjiksi kutsuttu haihattelijajoukkomme on liittämässä Suomea Ottawan sopimukseen. Kyseinen Ottawan sopimus kieltää osan maamiinoista – Suomen puolustamisen kannalta ne tärkeimmät eli jalkaväkimiinat.

Ottawan sopimus

Ottawan miinakieltosopimus on kansainvälinen valtiosopimus, joka kieltää henkilömiinojen käytön, valmistuksen, myynnin, varastoinnin ja kuljetuksen. Sopimuksen allekirjoittaneen maan tulee tyhjentää miinavarastonsa neljässä vuodessa, puhdistaa miinoitetut alueet kymmenessä vuodessa sekä tarjota apua miinojen uhreille.

Aloitteen tästä sopimuksesta teki Kanadan ulkoministeri Lloyd Axworthy vuonna 1996. Sopimus kirjattiin ja allekirjoitettiin perustajavaltioiden toimesta 5. joulukuuta 1997.

Jalkaväkimiinojen kieltoa koskevassa sopimuksessa on allekirjoittajina 153 jäsenvaltiota. Myös EU on ilmaissut – tyypillisen besserwissermäisen – huolensa siitä, että 40 maata ei ole vielä liittynyt kansainväliseen sopimukseen. Näitä maita ovat Suomen lisäksi muun muassa Somalia, Myanmar, Arabiemiirikunnat, Kiina, Venäjä, Yhdysvallat ja Irak.

Kansallisen päätöksenteon ylitse kävelevä EU:n parlamentti vaatii päätöslauselmissaan kaikkia jäsenmaitaan liittymään Ottawan sopimukseen – pystymättä takaamaan kuitenkaan jäsenmaidensa turvallisuutta.

Vaikka kyseistä paperinpalaa on ympäri maailman sodankäyntiä ymmärtämättömissä piireissä haihatellen julistettu erinomaiseksi asiaksi, jokaisen kannattaa kuitenkin muistaa muistaa mitä se on – paperia. Paperi voidaan repiä tai polttaa tarvittaessa. Jokainen paperille laadittu sopimus velvoittaa allekirjoittajiaan juuri niin pitkään, kunnes joku katsoo itsensä tarpeeksi vahvaksi pyyhkiäkseen sopimuksilla takamuksensa. Näin on käynyt ennenkin ja näin tulee käymään tulevaisuudessakin.

Tuhannen ruplan kysymys kuuluukin tällä kerralla oikeastaan näin: mitä hyötyä maailmanrauhalle Suomen sitoutumisesta jalkaväkimiinakieltoon on? Etenkin kun suurvallat Venäjä, Yhdysvallat ja Kiina eivät ole ratifioineet sitä – eivätkä aiokaan ratifioida sitä. Jos Suomi ratifioi tuon sopimuksen sen ainoana hyötynä voidaan nähdä maamme osittainen halvaannuttaminen ja suurvaltavihollisen valloitussodan helpottaminen.

Kun länsimaiden – ja muun liikaa degeneroituneen maailman – kukkahattutädit huutavat kaula pitkänä, kituset auki ja pää punaisena suomalaisten jalkaväkimiinojen kauheutta ja vaarallisuutta, he ovat – joko tietoisesti tai ajattelukyvyn puutteen vuoksi unohtaneet muutaman asian.

Suomen jalkaväkimiinat lepäävät tarkoin vartioiduissa varastoissa nykyisen syvän rauhan aikana. Ne kaivetaan maahan vasta sitten, kun Suomi on tilanteessa, jossa valtakunnan alueellista koskemattomuutta joudutaan turvaamaan voimakeinoin.

Ne eivät ole uhka kenellekään muulle, kuin sellaiselle joka haluaa väkisin ja asevoimia käyttäen tunkeutua Suomeen – siis vihamieliselle valloittajalle. Ne eivät ole siis minkäänlainen uhka lapsille, miehille, naisille, ukeille, vaareille, mummoille, huldille, hilkoille, arvoille, arskoille, tarjoille, erkeille, villeille eläimille, naisille, vapaamuurareille, pikajuoksijoille, kaupparatsuille, vinttikoirille, maahanmuuttajille, astridthorseille eivätkä buddhalaismunkeillekaan.

Jalkaväkimiinat Suomessa

Pitää myös muistaa, että näitä – kuten Suomen puolustusvoimia kokonaisuudessaankin – käytetään Suomen suojelemiseen aggressiota vastaan. Taistelun peruselementit ovat tuli ja liike – ja näistä vain tuli on tappavaa. Liikettä tarvitaan ainoastaan tulen siirtämiseksi oikeaan aikaan oikeaan paikkaan – tai pois vihollisen tulen vaikutukselta. Miinat edustavat tässä ns. passiivista tulta. Ne pystytään sijoittamaan ennakkoarvioiden mukaan nopeastikin alueellisesti tietyllä tavalla rajattuihin paikkoihin.

Miinat ovat perusolemukseltaan puolustusase. Passiivisena aseena ne suojaavat puolustajaa ja aiheuttavat tappiota ja hidastavat hyökkääjää. Sotatilan aikana miinat ovat lähes korvaamaton asejärjestelmä Suomessa – maassa, jolla on pitkät rajat puolustettavinaan mutta vain vähän puolustajia. Jalkaväkimiinojen etuna on myös niiden psykologinen vaikutus – kun vihollinen tietää maassa olevan miinoja, se varoo liikkeitään ja on sidottu puolustajan vastatoimien uhkaan. Valvotussa käytössä maamiinat ovat siviiliväestölle turvallisempia kuin rypälepommit. Lähi-idän kokemukset kertovat, että niiden mahdollisuus jäädä räjähtämättöminä maastoon on paljon suurempi

Kun taistelussa tarvittavia sulutteita ja miinotteita rakennetaan, niistä tehdään (Suomessa) hyvin tarkat peitepiirrokset. Näin siksi, että ne saattavat olla myös omille joukoille vaarallisia. Lisäksi näin helpotetaan kriisinjälkeistä raivaustyötä. Suomi ei  – ainakaan toistaiseksi –  ole mikään kolmannen maailman diktatuuri eikä ekspansiivinen imperiumi.

Panssarimiinoite on edelleen 2000-luvullakin tärkein kaikista sulutteista (myös rannikkopuolustuksessa). Hyökkääjän panssarivaunujen ja panssaroitujen ajoneuvojen liikkeen tehokas rajoittaminen ja kanavointi puolustajan kannalta edullisille alueille voidaan yleensä toteuttaa vain miinoitteilla, murrosteilla sekä hävittämällä teitä ja siltoja. Näiden toimien suojaaminen ilman jalkaväkimiinoja vihollisen vastatoimilta on vaikeaa ja erittäin kallista.

Korvaamiseen tarkoitetut kuorma-ammus- ja rypäleasejärjestelmätkin ovat päätyneet samanlaiseen kukkahattutätien aiheuttamaan mielikuvamyrskyyn, joten niiden käyttö jalkaväkimiinoja korvaavana järjestelmänä on – myös Suomessa – varsin epätodennäköistä. Ne ovat myös normaalia jalkaväkimiinaa epäluotettavampia ja Suomen olosuhteisiin huonosti sopivia teknisiä asejärjestelmiä.

Jalkaväkimiinojen tehokkuus perustuu muutamaan asiaan. Ne ovat yksinkertaisia, luotettavia, huokeita, helppoja käsitellä, tehokkaita ja koulutettu joukko pystyy rakentamaan niitä korvikemateriaaleistakin.

Tätä todellisuutta vasten tuntuu järjettömältä kieltää suomalaiselta maanpuolustajalta sakaramiinan (SM 65-98 ) käyttö. Tämän varsin pienen, halvan ja yksinkertaisen aseen käyttötarkoituksena on rikkoa pyöräajoneuvon rengas tai silpoa alaraajan osa, mutta ei surmata miinaan astunutta. Sakaramiina kuuluu painevaikutteisten polkumiinojen ryhmään. Sakaramiina SM 65-98:ssa käytetään räjähdysaineena 60 grammaa tiiviiksi puristettua trinitrotolueenia (TNT). SM 65-98 laukaistaan yleissytytin 65:llä ja sakaralaukaisin 98:lla.

Tai putkimiinaa (PM 68 95). Se asennetaan yleensä puuhun. Putkimiinan sirpaleet tappavat aina 15 metriin ja haavoittavat 30-50 metriin saakka. Teollisesti valmistetun putkimiinan paino on 900 g, josta räjähdysaineen osuus on 180 g. Suomessa tämän (kuten monen muunkin miinan) sytyttimenä käytetään vetosytytin 95:ttä. Miinan sirpaloituva kuori on valmistettu jousiteräksestä.

Kuka tahansa niiden toimintaperiaatteen tunteva taistelija – eli suomalainen reserviläinen – osaa rakentaa korvikemateriaaleista ja räjähdysaineista vastaavanlaisia – jopa nykyisin käytössä olevia tehokkaampia – taisteluvälineitä.

Uusi aika – vanhat ja uudet konstit

Tämä on aika, jolloin vanhat viisaudet ja kokemuksen kautta saadut opit tunnutaan hylkäävän lähes alalla kuin alalla. Suomi on pinta-alaltaan suurehko eurooppalainen maa. Sen tyhjenevä maaseutu ja taajamiin keskittyvä asutus mahdollistavat entistä paremmin puolustusdoktriinimme mukaisen vihollisen hidastamisen, kuluttamisen ja lopullisen tuhoamisen – siellä missä me itse haluamme. Tällaista sodankäyntiä varten tarvitaan aivan toisenlaisia joukkoja kuin nyt näköpiirissä oleva NATO-yhteensopiva teknistynyt armeija.

Näinä aikoina olisi syytä kääntää katse takaisin hajautettuun toimintaan ja sissitaktiikkaan. Samalla rahalla – ja halvemmallakin – kuin millä ostamme kalliita NATO-teknologiasta riippuvaisia ja olosuhteissamme epävarmoja teknisiä asejärjestelmiä (rypäleammukset, Leopard 2-taisteluvaunut, muutama hassu F/A-18 Hornet-taistelulentokone) pystymme ylläpitämään perinteistä uskottavuutta puolustuksessa perinteisin – ja vähän kehittyneimminkin – keinoin ja välinein.

Väitän, että huomattavasti pidemmän ajan, huomattavasti tehokkaammin, huomattavasti huokeammin ja huomattavan paljon vähemmillä omilla tappioilla.

Miettikää kuinka monta mönkijää peräkärryllä, Rskk:lla, IT- ja Pst-ohjuksilla, taistelumateriaalilla, lääkintätarvikkeilla, miinoilla ja elintarvikkeilla varustettuna saadaan yhden panssarivaunun hinnalla?

Unohtamatta tässäkään – jälleen kerran – maanpuolustuksen kulmakiveä: kansanarmeijaa ja sitä kautta nousevaa yhteistä maanpuolustustahtoa. Tämä saadaan kylkiäisenä tai sivutuotteena.

Tämä jos mikä on tulevaisuuden tuki ja liike – perisuomalaisena versiona.

En väitä, ettei motorisoituja nykyaikaisia joukkoja tarvita heikennetyn vihollisen tuhoamiseen ratkaisutaisteluissa. Sen sijaan väitän, että,  ja jos,  ns. kenttäarmeija hajautetaan, organisaatio kevennetään aina motorisoituun taistelupariin, motorisoidaan sellaisella laitteella, jonka taistelupari pystyy itse huoltamaan, on maastokelpoinen sekä nopea ja varustetaan  tämä laite tehokkailla torjunta-aseilla (maamiinoja unohtamatta) kynnys siihen, että suurvaltavihollinen(kaan) lähtee edes kokeilemaan Suomen valloitusta, nousee entisestään. Kyse on mönkijästä/moottorikelkasta.

Väitän myös, että tämä – todellinen motorisoitu sissiarmeija – pystyy nopeuttamaan vihollisen tuhoamista paremmin, kuin kolme panssariprikaatia tai 160 F/A taistelusuihkukonetta yhteensä – Suomessa.

Se kuka unohtaa historiansa on tuomittu tuhoutumaan

Ei pidä unohtaa sitä, että Pohjois-Vietnamin puolustusdoktriini oli Neuvostoliiton kautta – ainakin osittain – lainattu suomalaisilta. Se oli eräs syy siihen, että agraarinen Pohjois-Vietnam pystyi päihittämään teollistuneen suurvallan nimeltään Yhdysvallat.

Samaa suurvaltojen kömpelyyttä pystyä taistelemaan maahan sidottua ja kevyttä sissitaktiikkaa käyttävää puolustajaa vastaan on nähty myöhemmin kaikkialla – viimeisimmät esimerkit löytyvät Afganistanista ja Irakista.

Kun mietimme miinojen merkitystä Suomelle, muistettakoon myös se, että Venäjä ei ole sitoutunut luopumaan niistä. Venäjän edeltäjä – Neuvostoliitto ja sen neuvostoarmeija – käytti toisessa maailmansodassa noin 70 miljoonaa maamiinaa – ja voitti sen sodan.

YE eversti ja Mannerheim-ristin ritari Wolf Halsti varoitti jo 1970-luvulla jälkipolvia. Hän varoitti omiin kokemuksiinsa perustuen siitä, että meidän tulee ottaa oppia niistä virheistä mitä 1930-luvun suomalaiset poliitikot tekivät.

He nimittäin lähettivät suomalaisen reserviläisen puutteellisesti varustettuna puolustamaan maataan. Ja tuon ajan typeryys maksoi ihmishenkiä ja verta.

Tuota typeryyttä tuskin kukaan haluaa enää nähdä uusintana. Vai kuinka on Tarja Halonen, Erkki Tuomioja, Matti Vanhanen ja muut – haihattelijat?

Lähteet: Puolustusvoimat, Ottawan sopimus

Päivitys 170313.

 

Yleinen vai yksityinen etu – isänmaan vai oman kukkaron asialla?

Viime päivinä ikioman nomenklaturamme mediaorkesteri on poistanut sordiinon Nato-trumpettinsa edestä.

Mistä on sitten oikeastaan kyse? Yleisestä vai yksityisestä edusta?

Muistamme varmaan kaikki mainiosti puolustusministeri Jyri Häkämiehen taannoiset lausunnot Washingtonissa ja niitä seuranneen pienen mediamyrskyn.

Häkämiehen puheet pitää kuitenkin laittaa tässäkin keskustelussa oikeaan kontekstiinsa. Häkämies heitti ns. pallon jolla hän testasi kuinka hereillä Venäjä on ja kuinka tähän – kabineteissa jo pitkään valmisteltuun asiaan – suhtaudutaan sekä kotimaassa että ns. ystävällismielisessä lännessä.

Kun pallo kimposi takaisin, Häkämies totesi isseekseen, ettei kannata strittailla luuvarttiin – se kun tulee omille kintuille – ja kutsui paikalle selityskuoron. Ja selityskuoro aloitti taustalaulunsa.

Niinpä, niin…

Nato-jäsenyys ei näyttäisi enää olevan mikään vaihtoehto. Siitä on olemassa tarvittava kotimainen poliittinen konsensus ja poliittiset oligarkit ovat tehneet päätöksensä vastoin kansan enemmistön tahtoa. Jotta sisäpolitiikka näyttäisi edes hieman demokraattiselta, nomenklatura on aloittanut propagandakampanjan muuttaakseen kansan mielipiteen edes vähemmän Nato-kielteiseksi.

Nykyisen suomalaisen oligarkian suurin työpanos näyttäisi kuluvan siihen, että se yrittää näyttää epätoivoisesti demokratialta.

Myös pääministeriksemme – jostain sattuneesta syystä – juurtunut Matti ”Dhimmi” Vanhanen kommentoi asiaa viime viikonloppuna. Hän totesi, että Nato ei ole minulle mikään ideologinen kysymys. Se on poliittinen tarkoituksenmukaisuuskysymys..

Vanhasen lausunto on harvinaisen suoraviivainen ja kertoo kaiken olennaisen lausujansa todellisista tarkoitusperistä.

Masa kysyy ja vastaa samalla itselleen:

Onko nyt olemassa sodan uhkaa, onko Natosta muodostumassa kriisinhallintajärjestö ja kallistuuko aseteknologia niin paljon, että Suomen kaltainen maa ei yksin pysty ylläpitämään esimerkiksi ilmavoimia.

Se koskee 2020- ja 30-lukua, jos aseteknologia koko ajan kallistuu. Silloin saattaa syntyä tilanne, jossa pienten maiden mahdollisuudet ylläpitää vaikkapa ilmavoimia vaikeutuvat. Paineet tehdä yhteistyötä kasvavat.

Tämä tarkoittaa, että myös Masa on valmis pyyhkimään kansallisvaltiolla, isänmaalla ja itsenäisellä puolustuskyvyllä takapuolensa säästääkseen rahaa tai ansaitaakseen sitä enemmän.

Raha, raha, raha…

Juuri tämän saman ajattelutavan vuoksi jouduimme 1939 vihamielisen invaasion kohteeksi täysin puutteellisesti varustautuneina. Se armeija, jonka piti suojella Suomea ja suomalaisia, oli varustettu pääasiallisesti varustuksella Malli Haihattelijat.

Tuon ajan poliittisten päättäjien kykenemättömyys, ajattelemattomuus, ahneus, itsekkyys ja säästäminen väärässä paikassa sai aikaan sen, että suomalaista verta vuoti aivan liian paljon ja aivan liian turhaan.

Olen sanonut joskus aikaisemminkin, että sotaväellä ja palokunnalla on kaksi yhdistävää tekijää. Kukaan ei oikeasti halua käyttää kumpaakaan siihen mihin ne on tarkoitettu, mutta toisaalta kumpikin pitää olla olemassa siksi, ettei sitä minkä torjuntaan ne on tarkoitettu pääse koskaan syntymään.

Vanhanen totesi muuten myös, ettei Venäjän pelon ei pitäisi antaa määritellä keskustelua.

Ja tästähän me pääsemme suoraan eiliseen korkean tason puheenvuoroon. Sellaiseen joka on tilattu virkamiestaholta oligarkkien tueksi.

Puolustusministeriön ylijohtaja Järvenpää nimittäin loihe lausumaan, että Nato-jäsenyys suojelisi Suomea sotilaalliselta uhalta. Samaan hengenvetoon hän toteaa myös, että kylmän sodan haamut on häädettävä Suomesta:

”Kaikki suomalaiset seisoisivat ulkona, ottaisivat toisiaan kädestä kiinni ja huutaisivat yhteen ääneen: Kylmä sota on ohi! Ehkä tällainen puhdistautumisrituaali ajaisi kylmän sodan haamuja Suomesta”, ylijohtaja Pauli Järvenpää puolustusministeriöstä pohtii.

Hänen mielestään vanhat ”ajatushaamut” leimaavat suomalaista keskustelua sotilasliitto Natosta. ”Kuvitellaan, että Eurooppa on jakautunut, Yhdysvallat jyrää Natossa ja Nato on suunnattu Venäjää vastaan.”

Totta, mutta sotilasmaantiede eikä asemamme Venäjän naapurimaana ole todellakaan muuttunut miksikään. Eikä myöskään se, että Venäjä on ja pysyy suurvaltana.

Tämä on viisaus joka pitäisi meidän kaikkien suomalaisten muistaa aina. Myös politiikkojen.

Henkilökohtaisesti en näkisi ollenkaan pahana asiana paluuta J.K. Paasikiven oppeihin virallisellakin tasolla.

”Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen”

Järvenpää näkee puolustuspolitiikan kovimman ytimen täysin eri tavoin kuin nationalistisesti ajatteleva ihminen. Hänen mielestä Nato-jäsenyys on kuin palovakuutus: Se auttaa vahingon sattuessa eli sotilaallisen voimankäytön uhatessa.

Oma kansallinen ja kansalliseen puolustukseen motivoitunut ja hyvin varustettu armeija on se todellinen palovakuutus – ei Nato.

Koko touhun taustalla on edelleen raha. Tämä – jos mikä – on yhteiskunnallinen arvostuskysymys. Kansalliseen puolustukseen satsaaminen ei kaada vauraan maamme kansantaloutta eikä ole mikään mahdoton taloudellinen rasite myöskään veronmaksajille – eli meille joita varten tuo puolustus on rakennettu.

En usko maanpuolustustahdon kasvavan siitä, jos suomalaiset puolustavat Naton – tai EU:n – lipun alla globalisaatiota, kasvotonta ylikansallista pääomaa tai uuskolonialismia.

Päin vastoin.

Enkä usko Naton – tai EU:n – olevan kiinnostunut suomesta muuta kuin puskurivaltiona – sanoi kuka mitä muuta tahansa – kasvavaa ja epävakaata suurvaltaa – Venäjää – vastaan. Se on entisen itäblokin ja Baltian maidenkin asema tuossa yhteistyössä.

Euroopassa ei hänen mielestään ole jakolinjoja, pienetkin maat vaikuttavat tutkimusten mukaan Natossa sekä Naton Venäjä-neuvostossa Nato ja Venäjä tekevät yhteistyötä. Silti täällä toistellaan vanhoja käsityksiä ja pelotellaan niillä kansaa, hän ihmettelee.

Tämä onkin pienenpien maiden kannalta kaikkein pelottavin skenaario koko asiassa. Nimittäin se, että Nato ja Venäjä menevät yhteistyössään pidemmälle. Muistatte varmaan mitä seurasi eräiden herrojen – A.Hitlerin ja J.Stalinin – keskinäiseen sopimukseen perustuneesta yhteistyöstä?

Häkämies on kahdeksas puolustusministeri, jonka alaisuudessa Järvenpää työskentelee. Häkämies on aloittanut kautensa joidenkin arvioiden mukaan harkitsemattomasti ja tallonut varpaita.

”Olisiko parempi, ettei ministeri kertoisi kantojaan? Pitäisikö hänen istua hiljaa hiirulaisena nurkassa?”, ministerin oikeaksi kädeksi luonnehdittu Järvenpää kuittaa.

Eli jäljet johtavat sylttytehtaalle – jälleen kerran…

Ylijohtaja Järvenpää on työskennellyt puolustushallinnossa 1970-luvun lopulta. Nykyisin hän on puolustuspoliittisen osaston päällikkö, puolustusministeriön toiseksi korkein virkamies ja merkittävä taustavaikuttaja.

Häntä pidetään yhtenä Häkämiehen kohutun Venäjä-puheen kirjoittajista. Tätä Järvenpää ei halua kommentoida mutta pitää loukkaavana ajatusta, että ministeri olisi jonkun virkamiehensä äänitorvi. Hän sanoo puheesta nousseen keskustelun osoittavan, että perustuslaissa piilee miina: tulkinnanvarainen kirjaus siitä, kenellä on oikeus käyttää valtaa Suomen ulkopolitiikassa.

Järvenpää on Suomen tunnetuimpia Nato-jäsenyyden kannattajia. Hänen mielestään jäsenyys nostaisi kynnystä uhata Suomea sotilaallisesti ja takaisi maamme turvallisuuden tarvittaessa.

Olen edelleen eri mieltä. Ainoa todellinen vaihtoehtomme on Pohjoismainen puolustusliitto. Olen sivunnut asiaa aikaisemminkin kirjoituksissani. Niitä löytyy esimerkiksi täältä.

Lainataanpa vielä suoraan tuota uutista. Näin päästään kirjoitukseni todelliseen ytimeen:

Naton jäsenyyshakemus jätetään hänen arvionsa mukaan 2010-luvun alkuvuosina. Ja missä on Järvenpää Nato-lippuineen silloin? Eläkkeellä puolustushallinnosta?

Eläkkeellä ehkä, mutta ei nykyisestä tehtävästään. Hän tähyää ennen eläkevuosiaan vielä uusiin tehtäviin, mahdollisesti suuriin kansainvälisiin järjestöihin.

Eli nyt pääsimmekin koko asian syvimpään olemukseen.

Kyse ei eräiden virkamiesten ja poliittisten päättäjien kohdalla ole missään nimessä yleisen edun – l. Suomen ja suomalaisten – valvomisesta, ajamisesta tai puolustamisesta. Kyseessä on puhtaasti yksityisen – l. oman kukkaron, aseman ja meriitin – ajamisesta.

Ja tänään jatketaan saman aiheen parissa. Uutisvuo kertoo meille, että Suomi hakee johtopaikkaa EU:n puolustusvirastossa.

Uutisen mukaan Suomi tavoittelee paikkaa Euroopan puolustusviraston johdossa. Puolustusvoimien sotavarustepäällikkö, insinööriprikaatikenraali Jukka Juusti on tarjolla viraston puolustusmateriaaliosaston johtoon.

Asiasta kertoi maanantaina Ylen uutiset. Ylen mukaan Juusti on loppusuoralla ehdolla osastopäällikön virkaan ja päätöstä odotetaan lähipäivinä. Puolustusviraston tehtävänä on kehittää EU:n puolustusyhteistyötä, pysyä perillä tulevaisuuden sotilasteknologiasta ja edistää hankintojen koordinointia jäsenmaiden kesken.

Periaatteessa kannatettava ajatus. Pääsemme edistämään oman puolustusteknologiamme myymistä ja seuraamaan näköalapaikalta naapureiden teknologian kehittymistä.

Asialla on kuitenkin kääntöpuolensa.

Miksi sitoutuisimme sellaiseen aseteknologiaan, joka on napin painalluksella tai logistiikkahanat sulkemalla suljettavissa maamme rajojen ulkopuolelta?
Miksi jakaisimme omaa tietämystämme samoille tahoille ja heikentäisimme vapaaehtoisesti omaa asemaamme?

Ja olennaisin kaikista:

Onko tässä natoilussa kyse yleisestä vai yksityisestä edusta?

Puolustusministeriön ja eri esikuntien käytävillä vaeltaa sankka joukko sellaisia esiupseereita, jotka odottavat Suomen liittyvän Natoon.

Syy tähän odotukseen ei ole kuitenkaan välttämättä isänmaallisuus – siis yleinen etu.
Syy on Naton kautta avautuvat korkeapalkkaiset virat ja ulkomaankomennukset – siis yksityinen etu.

Kuten Järvenpään kohdalla – ja hän ei sentään ole sotilasvirassa.

Ja tästä on helppo jatkaa ajatusketjua niihin tahoihin, joille raha ja mammona muodostavat koko elämän tarkoituksen.

Minulle on muodostunut ajan mittaan varsin surullinen kuva. Kuva surullisesta itsekeskeisyyden ja omaneduntavoittelun ajasta. Ajasta jolloin yhteisöllisyys toimii ainoastaan huussipaperina.

Kun tämän päivän haihattelijat miettivät sitä, pitääkö Suomen puolustus ulkoistaa ja samaan aikaan sisäistää isänmaa monikulttuuriseksi, kannattaa myös miettiä sitä miten jo nyt osa vieraaseen kulttuuriin hurahtaneista syntyperäisistä suhtautuu Suomen puolustamiseen.

Ikävä kyllä, yksityinen etu näyttäisi menevän yleisen ohi – näinä itsekkyyden kulta-aikoina.

Lähteet: Wikipedia, Puolustusministeriö, STT, TS, YLE, Verkkouutiset, HS, Aamulehti