Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) antoi tiistaina Suomelle – jälleen kerran – kolme langettavaa tuomiota epäoikeudenmukaisista oikeudenkäynneistä ja kansainvälisten ihmisoikeussopimusten rikkomisesta.
Yksi näistä tuomiosta tuli erikoisesta tapauksesta. Tässä tapauksessa lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomittu mies ei ollut saanut kunnolla puolustautua oikeudessa . Oikeudenkäynnissä käytettiin syyttäjän puolella avaintodisteena videota lapsen ja lääkärin keskustelusta. Syytetty ei saanut esittää lapselle kysymyksiä suoraan eikä myöskään avustajansa kautta välillisesti, vaikka ihmisoikeussopimuksen mukaan syytetylle pitää antaa mahdollisuus kyseenalaistaa häntä vastaan esitettyjä väitteitä.
Suomi on aiemmin saanut EIT:ltä ainakin kaksi tuomiota melkein samanlaisista tapauksista. Tähän mennessä kaikki ne tapaukset, joissa Suomi on ollut vastaajana ovat päätyneet langettavaan tuomioon.
Kahdessa muussa tiistaina annetussa tuomiossa oli kyse liian kauan kestäneistä oikeudenkäynneistä. Sellaisistakin on tullut lukuisia langettavia tuomioita.
Mitä jatkossa?
Vaikka tämä saattaa tuntua hieman toistolta, siihen on syynsä – kuten tulette huomaamaan.
Tätä uutista vasten voisi peilata myös kovasti pinnalla olevia kotimaisia sananvapausasioita – etenkin eräiden virallisten tahojen sananvapautta vastaan käynnistämän ristiretken valossa.
Jussi Halla-ahon tapauksessa sopivan rikollisen löytäneen, mutta sopivaa rikosta etsiessään, tuhansia poliisin työtunteja tähän sanavapauden kannalta arveluttavaan projektiin käyttänyt valtionsyyttäjä Mika Illman on ollut varsin hyvin esillä – muuallakin kuin tässä tai Halla-ahon blogissa.
Mihin valtionsyyttäjä perustaa laintulkintansa?
Kaikesta päätellen on helppo päätyä sellaiseen päätelmään, että valtionsyyttäjä Illman on käyttänyt aikaisemmissa ja nykyisissä prosesseissaan laintulkintansa pohjana omaa väitöskirjaansa Hets mot folkgrupp.
Kun tämä asia nousi julkisuuteen kuuluisan Mikko Ellilän irvokkaan näytösoikeuden käynnin aikana, valtionsyyttäjälle tuli kiire peitellä oikeussalissa saakka jälkiään. Seuraava lainaus on osa tuon oikeudenkäynnin kuvausta, joka löytyy Matias Turkkilan blogista. Illmanin loppupuheenvuoro:
Vetoaisin kirjallisuuslähteisiin [Toinen niistä on WSOY:n julkaisema ”Rikosoikeus”, toinen on Syrjinnän vastainen käsikirja, toimittanut Timo Makkonen – International organization for migration 2003. s. 128.].
Tässä kommentaari. Todetaan, että on tullut riidattomasti näytetyksi, että teksti on ollut yleisön saatavilla. Ei ole kyse siitä, etteikö mielipiteitä saisi olla. Tietynlaisten mielipiteiden levittäminen on säädöksen tarkoittamaa. Panetelussa ja kiihottamisessa on usein kyse yleistämisestä.
Vai niin – eipä vakuuta…
Motiivi?
Illman on kuvannut myös itse suhtautumistaan sananvapauteen – väitöskirjansa lisäksi – esimerkiksi Akkusatoori-lehdessä vuonna 2005:
Tuskin millään rikosoikeuden lohkolla lainkäyttäjälle on jätetty yhtä paljon harkintavaltaa kuin sananvapausrikosten alueella.
Tämä kommentti paljastaa sellaisen karun totuuden, että Illman toimii täysin tietoisesti ymmärtäen sen , että hänen keppihevosenaan käyttämissä ns. sananvapausrikoksissa syyttäjän ja tuomioistuimen pelivara on erittäin suuri. Suomeksi sanottuna ttämä merkitsee sitä, että tavallisen kansalaisen on käytännössä mahdotonta tietää, mikä on lain mukaan kiellettyä kiihotusta ja mikä vastuullista sananvapauden käyttöä – Illmanin jumalaisen tulkinnan mukaan.
Mielenkiintoista onkin nähdä joskus tulevaisuudessa se, kuinka suuren korvaussumman ja kuinka monta langettavaa tuomiota tämä banaali ristiretki kansalaisoikeuksia vastaan aiheuttaa Suomen valtiolle.
The tolerance of individual points of view is an important component of the democratic political system.
Lähteet: HS ja Turkkilaista tuumintaa. Kiitos LOT ja Vasarahammer