Rauhanturvaoperaatioista

Minun on pitänyt jo pitkään kirjoittaa eräästä rauhanturvaoperaatioihin liittyvästä ongelmasta. Asia on unohtunut ja aina jotenkin siirtynyt, mutta nyt saattaa olla oikea hetki tällekin.

Nykyinen monimutkainen ja kompleksoitunut maailma pitää sisällään entistä enemmän erilaisia kansainvälisiä kriisejä ja kansainvälisiä ponnistuksia niiden ratkaisemiseksi.

Olemme olleet kansana  pitkään mukana rauhanturvaamisessa. Meitä luonnehditaan omien rajojemmekin ulkopuolella rauhanturvaamisen suurvallaksi. Mutta tähänkin asiaan liittyy myös ei-toivottuja elementtejä. Jätän tällä kerralla ulko- ja EU-politiikan kirjoituksen ulkopuolelle ja keskityn asiaan liittyvään kansalliseen ja sotilaalliseen ongelmaan.

Henkilökohtaisesti (ihmisenä)  vastustan kaikkia muita, kuin YK:n lipun alla tehtyjä rauhanturvaoperaatiota. Ammatillisesti vastustan ihan  kaikkia rauhanturvaoperaatiota – tai ainakin suomalaisten osallistumista niihin.

Yhdysvaltalainen eversti  Harry Summers (joka oli Vietnamin sodan veteraani) esitti näiden ”rauhanoperaatioiden” sotilaalliset ongelmat ensimmäisenä.

Hän korosti sitä  perusasiaa, että asevoimien ainoa tehtävä oli valmistautua käymään taisteluja sodassa ja käydä niitä tarvittaessa. Humanitaarisia operaatioita voidaan kyllä avustaa logistisesti, mutta taistelujoukkojen käyttöä niissä pitäisi välttää.

Tällaiset matalan intesiteetin operaatiot ja rauhanturvatehtävät kuluttavat asevoimien moraalia ja opettavat joukoille menettelytapoja, jotka heikentävät kykyä taisteluun tosipaikan tullen. Tällainen taistelujoukko on menettänyt arvonsa ennaltaehkäisevänä pelotteena.

Tuntemattoman Sotilaan majuri Karjulaa siteeraten, te olette sotilaita, ette mitään apusisaria.

Olen itse nähnyt tällaisten operaatioiden vaikutuksen suomalaisiin reserviläisiin ja se on monesti ollut negatiivinen.

Sen lisäksi, että sotaan koulutetuilta ja erinomaisen motivoituneilta miehiltä viedään koulutuksen tarkoitus ja heistä tehdään eräänlaisia poliiseja, he myöskin usein tylsistyvät rutiineihin ja vapaa-aika kuluu voittopuolisesti nestemäisten virvokkeiden parissa.

Kun nämä kaverit palaavat kotimaahan, otteen saaminen normaalista elämästä voi olla tuskallisen vaikeaa ja surukseni olen huomannut aika monen hyvän miehen elämän  menneen ulkopuolisuuden ja alkoholismin kautta turmiolle.

Tavallaan (ammatillisesti) vieläkin pahempaa on ollut seurata sitä, miten tällaiset operaatiot vaikuttavat ammattiarmeijoiden värvättyyn miehistöön ja heidän moraalinsa.

Kun tiedämme myös sen, että ns.rauhaanpakottamisoperaatiot (tai EU/YK-operaatio Darfur) ja esimerkiksi Yhdysvaltojen johtamat operaatiot ovat yleensä vain kaapu uuskolonialismille ja tämän vuosituhannen siirtomaasodille, mielestäni meidän olisi syytä saadaan aikaan laaja ja avoin kansalaiskeskustelu tästä aiheesta.

Siitä, että mikä on roolimme tällaisessa toiminnassa, haluammeko me olla siinä mukana, mitkä ovat saavuttamamme todelliset hyödyt ja mitkä ovat toiminnan todelliset riskit?

Tämä on niin vakava koko kansaa koskeva asia, että se pitää ottaa pois presidentti Tarja Halosen yksityislautaselta ja poliitikkojen saunaseuroista.

Lähteet: Puolustusvoimat, Harry G. Summers, The New World Strategy: A Military Policy for America’s Future, Simon & Schuster, 1995,

Jk. Unohtamatta tätäkään.

Advertisement

 

Yhdysvaltain kapeat vaihtoehdot

Kuten olemme varmaan kaikki jo huomanneet, (monikulttuurinen) maailmanmahti nimeltään Yhdysvallat on rämpinyt taloudellisen taantuman suossa jo yli vuoden. Tämä taantuma on levinnyt myös muualle – Eurooppaan ja jopa pieneen Suomeen.

Asuntorakentamisen kuplasta paljastunut kansallinen likviditeetin vaje (tai sen olemattomuus) heiluttaa jo hyvin voimakkaasti maailman ainoaa supervaltiota ja sen kautta koko globaalia taloudellista järjestelmää.

Missä Yhdysvallat seisoo?

Yhdysvaltain suurissa talousongelmissa on taustalla on myös muita näkymättömämpiä ongelmia. George Bush nuoremman hallintokausi osoittautui sellaiseksi, joka oli valmis työntämään kansallista varallisuutta epämääräisiin sotiin – unohtaen samalla oman kansansa ja sen jokapäiväiset vaikeudet. Se, että alempi keskituloinen väestö on joutunut jo vuosia tekemään kahta tai kolme työtä pitääkseen kiinni amerikkalaisesta unelmasta, ei ole myöskään mikään uutinen. Myöskään se, että sotaa käydään ulkomaita vastaan ei ole uutinen – se on iät ajat ollut hallitsijoiden keino siirtää mielenkiinto pois sisäisistä ongelmista.

Tämä tuore uutinen – ainakaan kaltaiselleni paatuneelle macchiavellistille – ei ole yllätys. Siis se, että paljon puhuttu muutos ja uusi hallinto jatkavat pitkälti samoilla linjoilla edeltäjiensä kanssa.

Tosin on syytä muistaa, että heidän (siis uusien vallanpitäjien) vaihtoehdot ovat kovin vähissä kuuluisan 9/11 jälkeen aloitetun – sekavan – ristiretken jälkeen.

Missä mennään?

Sekä Afganistanissa että Irakissa käydyt – ja pitkittyneet – sodat ovat vieneet Yhdysvallat vararikon partaalle. Samaan aikaan Kiina ja Intia voimistuvat, mutta Venäjä on joutunut taantumaan (palaan tähän).

Nato-joukkojen (käytännössä Yhdysvaltain intressien) Afganistanin ja Irakin sotilaskomentaja vaati eilen Brysselissä Yhdysvaltain eurooppalaisia liittolaisia pistämään käden syvemmälle taskuun AfPak-operaation onnistumisen vuoksi. Yhdysvaltain keskisen komentoalueen johtaja, Irakin ja Afganistanin sodista vastaava kenraali David ”Catepillar” Petraeus sanoi, että Afganistan on Yhdysvaltain suurin sotilaallinen haaste tällä hetkellä.

(Tässä kannattaa miettiä sitä, ovatko Yhdysvaltain edut ja haasteet myös eurooppalaisesta näkökulmasta samanlaisia?)

Lauantaina puhuneen varapresidentti Joseph Bidenin hengessä Petraeus kehotti liittolaismaita pohtimaan tarkoin, millä tavoin ne voisivat lisätä ponnistuksiaan Afganistanissa.

(Jep…)

Myös Yhdysvaltain presidenin, Barack Obaman, erityislähettiläs Richard Holbrook totesi sunnuntaina Münchenin turvallisuuskokouksessa, että, Afganistan tulee olemaan pitkä ja vaikea kamppailu.

Guantamo olikin siis pelkkä taloudellinen rasite – ei poliittinen kysymys? Ja sen seuraukset työnnetään tunkiöoon nimeltään Eurooppa?

Ei – eipä juu – mitään uutta länsirintamalta…

Taloudelliset ja poliittiset vaihtoehdot

Eli siis – tilanne tänään on se, että Yhdysvallat – valtiona ja keskenään – on eilen päässyt yhteisymmärrykseen valtavasta ja kansallisesta tukipaketista. Tuon paketin suuruus on 800 miljardia dollaria. Ja tämä valtava rahasumma on sellainen, jonka Obaman hallinto joutuu hakemaan markkinoilta velkarahana.

Yhdysvaltain vaihtoehdot ovat vähissä (Eurooppa nimittäin alkaa muodostua jo kilpailijaksi sille):

1. Lisätä Kiinan omistusta liittovaltiosta – ja luovuttaa sen mukana herruus jossain vaiheessa.
2. Liittoutua Venäjän kanssa – ja jakaa sen mukana herruus jossain vaiheessa.
3. Harrastaa vanhan mallin mukaan isoloitumista (periaatteena se, että sisämarkkinat riittävät)
4. Lähteä mukaan härskiin uuskolonialismiin.

Viimeinen vaihtoehto näyttää todennäköisemmältä.

Yhdysvallat ajaa edelleen monarkististen Arabimaissa sijaitsevien öljyvaltioiden hallitsijoiden etuja (nitistämällä islamistit ja arabisosialistit) – ja nämä puolestaan tukevat Yhdysvaltoja.

Se nimittäin on tunnettuna ja selvänä ilmiönä niille pienempi paha kuin Putinin Venäjä – puhumattakaan Kiinasta.

Miten tämä sitten koskettaa suomalaista?

No – oman näkemykseni mukaan (ainakin) kolmella eri tavalla.

1. Ankkurilapset
Jo nyt olemme nähneet maahanmuuttorysäyksen kohdistuvan ns. ankkurilapsiin. Vuonna 2007 maahamme tuli 98 alle 18-vuotiasta turvapaikanhakijaa ilman yhtä tai kumpaakin vanhempaa.

Näiden ns. ankkurilasten lukumäärä kasvoi vuonna 2008 kuusi ja puolikertaiseksi edellisen vuoteen nähtynä. Vuonna 2008 näiden ankkurilasten määrä oli 647 – siis 647 ihmistä.

Näistä turvapaikanhakijoista 10 % oli kotoisin Afganistanista ja 30 % Irakista – siis juuri niistä maista, joissa Yhdysvallat käy järjetöntä ja määrittelemätöntä sotaansa ns. kansainvälistä terrorismia vastaan – ja vain joka kuudes näistä lapsista on tyttö.

Lyhyelläkin matematiikan oppimäärällä voi siis nähdä Yhdysvaltojen sodankäynnin ja näiden turvapaikanhakijoiden moninkertaistumisen yhteyden. Meidän etumme on noiden valtioiden kansallistuminen ja stabilisointi sen kautta.

Summa summarum: Yhdysvallat käy sotaa varjoja vastaan eurooppalaisen (l. suomalaisenkin) veronmaksajan kukkarolla.

2. Suomen Nato-jäsenyys

Tässä vaiheessa, fundamentalistemmankin Nato-jäsenyyden kannattajan toivoisi miettivän sitä hintaa, mitä Suomi tulee tuon jäsenyyden lisäkustannuksina maksamaan – sinkkiarkuissa ja suorana varojen siirtoina Pentagonin kassaan?

Nato (nykyisin) on – vain ja ainoastaan- Yhdysvaltain kassara oman imperialisminsa tukemiseksi – ei mikään vapaiden demokratioiden liitto. Jos mikään muu ei soita hälytyskelloja, viimeistään sen pitäisi soittaa, että Ranska ja Saksa (perinteiset eurooppalaiset kolonialistiset kisailijat) ovat yhtä kylmäkiskoisia Yhdysvaltojen ulkomaanpolitiikkaa kohtaan.

3. Uuskolonialismi

Siitä sitten ihan omana lukunaan, nimittäin…

Eurooppalainen uuskolonialismi

EU osallistuu tällä hetkellä kahteen sotilaspoeraatioon talousliittona – Darfruriin YK:n kanssa ja Somalian merirosvojen tukistamisoperaatioon.

Varsin – poliittisesti – epäkanonisesti väitän, että kummankin operaation perimmäisenä tarkoituksena on lisätä valtioliitto EU:n potentiaalista – ja uuskolonialistista – valtaa kyseisillä alueilla.

Tässä tilanteessa suomalaiselle on ehkä selvintä lukea se, mitä Kuninkaanporttiin on Suomenlinnassa kirjoitettu:

… and USA can kiss my hairy Finnish ass – with or without this new regime…

Lähteet: YLE, HS, STT, Wikicommons