Vanhuksista, vanhuudesta ja eutanasiasta

Viikonlopun ja eilisen aikana pinnalle ponnahti –  jälleen kerran –  keskustelu vanhuksista ja vanhuudesta Suomessa. Suurimman kohauksen aiheutti kirjailija Kaari Utrion sukailematon kommentti siitä, että yli 70-vuotialle vanhuksille annettaisiin itsemurhan mahdollistava unipilleri.

Utrio esitti varsin radikaaleja toimia Suomen vanhustenhoitoon. Utrion mielestä omaehtoinen kuolema voisi ehkä olla ratkaisu suurten ikäluokkien vanhentumisesta seuraavaan hoitaja- ja hoitopaikkapulaan.

Terveyskeskuksissa voitaisiin jakaa vanhuksille, vaikkapa yli 70-vuotiaille, ystävällisiä ”unipillereitä”. Se tulee olemaan välttämätöntä, sillä nopeasti kuoleva vanhus on eduksi yhteiskunnalle. Mistä muka kaikille suurten ikäluokkien edustajille saadaan hoitajat?

67-vuotias Utrio ei itse halua päätyä vanhainkotiin hoidettavaksi.

Jos taudit iskevät tai tulen sekopäiseksi, aion nitistää itseni. En halua olla kenenkään taakkana tai armoilla, kolmen pojan äiti Utrio sanoo lehdelle.

Ennen katsottiin hyväksi iäksi kolme tiuta ja kymmenen eli 70 vuotta, historiallisista romaaneistaan tunnettu Utrio huomauttaa.

Samasta asiasta kirjoitti muuten hetki sitten myös Freddy Van Wontherghem.

Minä en paheksu enkä kauhistele  Utrion kommentteja, olen itsekin ollut huolestunut jo aikaisemmin tästä skenaariosta. Hän näkee tilanteen ja vanhustenhoidon nykyisen todellisuuden varsin kirkaasti. Jos ihmisellä on oikeus ihmisarvoiseen syntymään ja elämään, hänellä pitää olla myös oikeus ihmisarvoiseen vanhuuteen – ja myöskin kuolemaan.

Todellisuus vanhustenhoidossa on kaukana ihmisarvoisesta vanhuudesta – sänkyyn sidottuja, nälissään ja janoissaan kuivuvia, sukulaistensa laitoksiin hylkäämiä  ja allensa laskevia ihmisraunioita ei voi oikein mitenkään kutsua ihmisarvoista vanhuutta viettäviksi arvostetuiksi seniorikansalaisiksi.

Pahimmillaan nämä pakkolaitoksiin suljetut vanhukset joutuvat sellaisten ihmisten armolle, jotka eivät osaa kunnolla suomea, eivät ymmärrä suomalaista kulttuuria eivätkä tapoja ja joiden ainoa syy olla hoitajina perustuu jonkun toisen ihmisen ahneuteen ja sen kautta tällaisen halpatyövoiman Suomeen raahaamiseen.

Kun meitä lainsäädännön tavoin ohjaava EU-direktiivi määrää, että lehmien on päästävä navetasta laitumelle vähintään 60 päivänä vuodessa, niin ihmisoikeudet on unohdettu,  eikä samaan aikaan ikäihmisille  pystytä järjestämään edes muutamaa jaloitteluhetkeä viikossa.

Ja kun vielä muistetaan se, että yhteiskunta on eräissä tapauksessa vielä ryöstänyt näiden uhriensa omaisuuden, niin en yhtään ihmettele Utrion kommentteja.

Vanhustenhoidosta on puhuttu ajoittain paljonkin. Siihen liittyvät ongelmat nousivat  tapetille viime viikolla, kun lääninhallitusten selvitykset paljastivat törkeitä laiminlyöntejä ja ihmisarvon alitttavaa kohtelua ja kaiken kaikkiaan varsin inhotavilta kuulostavia asioita vanhustenhoidon tilasta nykyisessä Suomessa.

Hoitohenkilökuntaa on selvitysten mukaan liian vähän kaikkialla, ja pakkokeinoja käytetään yleisesti – vapaiden kansalaisten alistamiseen ja heidän ihmisarvonsa viemiseen.

Selvityksissä kerrotaan, että vanhuksia sidotaan peteihin ja teljetään lukkojen taakse  – paitsi heidän oman turvallisuutensa myös henkilökunnan puutteen vuoksi.

Vaippoja käytetään vanhuksilla yleisesti. Niitä käytetään liikaa jopa hyväkuntoisilla, koska henkilökunnalla ei ole joko halua tai aikaa auttaa vanhuksia vessaan. Kaatumisia on selvitysten mukaan paljon. Ulkoilemaan vanhukset pääsevät varsin harvakseltaan. Lisäksi vanhukset kärsivät ravinnon puutteesta ja saavat paikoin liikaa lääkkeitä.

Kaikissa selvityksissä arvioidaan, ettei hoitajilla ole missään riittävästi aikaa vanhuksille. Sama pätee niin laitoshoidossa kuin kotona asuvienkin hoidossa ja palveluissa. Öisin ongelmat vielä korostuvat.

Se mitä tämä selvitys ei kerro, on vastaus siihen kysymykseen, että onko hoitajien työnorganisoinnissa, johtamisessa tai terveydenhuollon hallintokulttuurissa jotain perustavanlaatuista vikaa?

Eräs toinen tunnettu seniorikansalainen – veteraanipoliitikko ja entinen pääministeri – valtioneuvos Harri Holkeri, 72, vastasi lauantaina TV1:llä Arto Nybergin ohjelmassa terävästi ja hyvävoimaisesti vanhustenhoidosta esitettyihin kysymyksiin.

Entisen pääministerin terveys sai kovan kolauksen vuoden 2008 lopulla, kun myymälävaras törmäsi häneen Helsingin Kruununhaassa ja mies mursi lonkkansa. Pitkien hoitojen myötä hän sanoo tutustuneensa hyvin suomalaisen sairaanhoitojärjestelmään.

Tämä on tavallaan se hyvä uutinen koko huonojen uutisten sumassa. Kun valtioneuvostasoinen ihminen joutuu vanhustenhuollon (ja nykyisen julkisen terveydenhuoltohelvettimme) tehottoman, ihmisarvoa alentavan ja kustannuksiltaan tähtitieteellisen koneiston rattaisiin, luulisi jo jossain reagoitavan tai ainakin keskustelun käynnistyvän hieman enemmän todellisuutta hipovana siitä tasosta, kuin se nyt on ollut.

Terveyden menetys sapetti politiikan aktiivivuosinaan paljon liikuntaa harrastanutta Holkeria yhä selvästi. Myymälävarkaan törmäystä käsitellään kohtapuoliin oikeudessa, ja Holkeri joutuu esittämään korvausvaatimuksen, mutta sekään ei paljoa lämmitä.

Ikään kuin minä voisin määritellä mikä on terveyteni hinta, ei sellaista rahaa ole,

Valtion velkaantumisesta ja työttömyyden kasvusta Holkeri on huolissaan. Hän ei suostunut vertaamaan nykytilannetta kuitenkaan hänen hallituksensa aikoihin. Hänen mielestään tilanne on  nyt sellainen, että hallituksen pakko elvyttää lainarahalla. Hän myös muistutti samaan hengenvetoon muistutti samaan aikaan, että nyt saatetaan syödä paljonkin leipää, joka on pois lapsenlapsilta.

Väite siitä, että Suomen väestö ikääntyisi esimerkiksi Ruotsin väestöä nopeammin on sinänsä kupla. Kuten olen ennenkin todennut, kyse on sotien jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien aiheuttamasta tilastollisesta kummajaisesta. Tämä ongelma kuitenkin katoaa näiden suurten ikäluokkien mukana hautaan noin 10-20 vuoden sisällä. Tämän jälkeen Suomen väestö putoaa (ilman keinotekoista väestönkasvua) noin neljään miljoonaan suomalaiseen ja väestöpyramidi (ja elinkeinoelämä) normalisoituu.

Jos tätä – ominkin voimin hoidettavissa olevaa parinkymmenen vuoden mittaista – ongelmaa varten tuodaan maahamme massoittain (kielitaidotonta, suomalaista kulttuuria tuntematonta ja ammatitaidoiltaan ja -normeiltaan kotimaisesta paljonkin poikkeavaa)  halpatyövoimaa, tulemme rakentamaan tuleville sukupolville todellisen monikulttuurisen ongelman. Sellaisen,  jonka vaikutukset saattavat kestää satoja vuosia ja pahimmillaan ne tuhoavat suomalaisen kulttuurin,  suomalaisen kansallisvaltion ja suomalaisuuden.

Mikä sitten ratkaisuksi, mitä tässä pitäisi tehdä? Ehdotan sitä vanhaa konstia, joka on toiminut ennenkin kun yhteiskunta on joutunut hätään. Kutsutaan koko ikäluokka kansalaispalvelukseen.

Annetaan kullekin nuorelle mahdollisuus osallistua halunsa ja kykyjensä mukaan joko ase-, siviili tai kansalaispalvelukseen. Tasa-arvoistavan vaikutuksen lisäksi tällä olisi muitakin hyviä puolia. Nuoret joutuisivat olemaan tekemisissä vanhusten kanssa, nämä samat nuoret oppisivat hyödyllisiä kansalaistaitoja – ja yhteiskuntamme hyötyisi tasavertaisesti omista kansalaisistaan.

Minusta tässä on huomattavasti enemmän järkeä kuin nykyisessä touhussa. Puhumattakaan siitä, että Suomeen tuotaisiin massoittain näitä kielitaidottomia halpatyöläisiä – perheineen ja omine mummoine ja vaareineen, kuormittamaan vanhustenhuoltojärjestelmäämme lisää…

Lähteet: US, STT, HS, Kuvat: www.kaariutrio.fi

Advertisement

 

Päivi Lipponen ja luokkayhteiskunta

Päivi Lipponen kirjoittaa varsin usein asenteellista ja totuutta aika rajulla kädellä murjovaa roskaa – julistaen sen kuitenkin ajoittain yleisobjektiiviseksi totuudeksi. Hän esiintyy yleensä vasemmistolaisten medioiden – kuten Totuuden ja Demarin palstoilla. Yleisvasemmistolainen touhutätimme on tunkenut itsensä nyt myös Uusi Suomi-verkkojulkaisun vaaliblogeihin.

Ja mitä jännää Päivi onkaan sitten kirjoittanut?

Se selviää tästä (oheistan koko tekstin jälleen tänne, koska näillä on taipumus kadota nettiavaruuden syövereihin):

Säädyt sulkeutuvat
23.8.2008 10.09 | Lipponen | Yleistä

Taivallahden koulussa vietettiin 50-vuotisjuhlaa. Koulun historiaa käytiin läpi pienoisnäytelmien avulla. Tyttäreni luokan näytelmänä oli äidinkielen tunti 70-luvulla. Opettaja -venäläinen ruusuhuivi harteillaan kysyi mikä oli sadun aihe. Tyttäreni vastasi: “Pikkutyttö, vesipuhveli ja Vietnamin sota.” Pieni poika viittasi: “Opettaja lauletaan taas maailmanpelastuslauluja” Satu keskeytyi ja kirkkaat lasten äänet helätivät soimaan kuinka aseista pitäisi tehdä leluja maailman lapsille.

Näytelmä osui sieluuni. Miten lapset voivatkin olla niin vilpittömiä ja vastaanottavaisia? Tuollaisia mekin olimme. Taistolaisopettajamme soitti kitaraa ja me oppilaat lauloimme rauhasta ja kansojenvälisestä veljeydestä. Muistan kuinka antaumuksella veisasin lempilauluani “Seis sotilas, kuule sotilas, rauhaa myös aikuiset kaipaa. Paistaa aurinko aina, taivas kirkas on aina, elää saa äiti aina elää saan minä myös”. Laulun sanat ja sävel synnyttivät tunteen oikealla asialla olemisesta ja tulevaisuuden uskosta.

Nyt niin kaukainen 70-luku oli yhteisöllisyyden aikaa. Peruskoulu keräsi kaikki lapset yhteen sosiaaliseen taustaan katsomatta. Toki oppilaat tiesivät toistensa perhetaustat, mutta eivät ne vaikuttaneet kaverisuhteisiin. Aamuisin marssimme pituusjärjestyksessä aamuhartauteen veisaamaan virttä ja kuulemaan Sanaa. Viikottain hammashoitaja muisti meitä fluoripurskutuksin. Nyt koulu ei ole niin selvästi kansalaisten kasvattamisväline. Samalla yhteisöllisyyden ja tasa-arvon ihanteet ovat haalistuneet.

Luin professori Laura Kolben ja tohtori Katariina Järvisen kirjan “Luokkaretki hyvinvointiyhteiskuntaan”. Kirjassa tarkastellaan suomalaista luokkayhteiskuntaa omine tyypillisine arvoineen. Vaatimattomista oloista syntyisin oleva Järvinen pääsi Helsingin yliopistoon, jossa tutustui ylemmän keskiluokan lapsiin. Järvinen puhuu oman elämänsä kautta kuinka yhteiskunnan rakenteet uusintavat luokkayhteiskuntaa. Edelleen yliopistojen opiskelijoista valtaosa tulee akateemisista perheistä. Kirjoittajien viesti on se, että Suomi on edelleen luokkayhteiskunta. Siitä puhuminen on kuitenkin tabu. Ihmiset haluavat elää tasa-arvon illuusiossa.

Opettajana ja tutkijana olen pohtinut omia koulustvalintojani. Olin oppilas, joka uppoaa luokkaan. Kotonani ei puhuttu oppikouluun pyrkimisestä. Olin onnekas 10-vuotiaana siirryin peruskouluun eikä kukaan kysellyt ammatinvalintani perään. Lukion jälkeen vanhemmilleni oli tärkeintä, että hankin itselleni ammatin.

Nykyisin meillä on esiopetus, peruskoulu, erityisopetus, valinnan vapaus, huippuopettajat, hienot oppimisympäristöt ja lähes ilmainen jatkokoulutus. Silti 10 prosenttia ikäluokasta jättää opintonsa peruskoulun varaan ja merkttävä osa ammattikoulun aloittaneista keskeyttää tutkintonsa. Arvioidaan, että Suomessa on peräti 30 000 kadonnutta lasta eli nuorta, jotka ovat kadonneet tilastoista peruskoulun jälkeen. He eivät opiskele mitään tai osallistu työelämään.

Löytyykö ratkaisu ilmaisesta varhaiskasvatuksesta tai oppivelvollisuuden pidentämisestä 17-vuoteen, joita molempia demarit ovat ehdottaneet.

Peruskoulun merkitys oli siinä, että se pyrkii tasoittamaan sosiaalisen taustan merkitystä lapsen koulutusvalintoihin. PISA -tutkimus osoittaa, että näin on todella tapahtunut. Valitetavasti edelleen tutkimukset todistavat, että lasten oppimismenestys korreloi lapsen sosiaalisentaustan kanssa ei lahjakkuuden kanssa. Lahjakas oppilas köyhästä perheestä ei pärjää koulussa niin hyvin kuin häntä hieman heikompi oppilas vauraasta perheestä.

Opettajana minun on vaikea uskoa, että ihmisten välillä olisi suuria oppimiskykyeroja. Erot löytyvät kyvystä sitoutua, keskittyä ja motivoitua. Oleellisempia oppimisen ja koulutsvalintojen kannalta ovat lasten ja nuorten sosiaaliset erot. Entistä enemmän nuorten koulutusvalinnat korreloivat vanhempien varallisuuden kanssa. Perheiden valveutuneisuus ja uskonvalanta vaikuttavat merkittävästi nuorten koulutusvalintoihin. Kun 70-luvulla säätyrajat murtuivat, nyt koen säätyjen sulkeutuvan.

Tohtori Marjo Vuorikoski toteaa, että oppilaat tulevat erilaisista oloista ja perheet antavat heille kovin erilaiset eväät koulunkäyntiin. Hänen mielestään koulukeskustelussa pitää nostaa esille sosiaalisen taustan vaikutus koulumenestykseen. Vuorikosken mielestä koulua pitäisi uudistaa ottamalla paremmin huomioon oppilaiden erilaisuus ja lähtökohtien erot.

Olin kauan sitten radio-ohjelmassa ikäiseni miehen kanssa. Hän oli Kontulasta ja minä olin asunut lapsuuteni Länsimäessä, naapurilähiössä. Mies oli käynyt lukion jälkeen Kauppakorkean ja saanut stipendin toista tutkintoa varten Yhdysvaltoihin. Ohjelmassa hän vaati ilmaisen yliopistokoulutuksen lakkauttamista. Sanoin kaverille, että miten voit moista vaatia, kun itse olet suurin hyötyjä. Mies meni mietteliääksi ja totesi, että monet hänen kavereistaan eivät olleet enää edes elossa. “Silti ilmainen koulutus tulee liian kalliiksi yhteiskunnalle.”

Miten ihminen, joka on saanut järjestettyä lapsensa eliittikoulu SYK:iin voi kirjoittaa noin punaista uusvasemmistolaista luokkasodan kiihotusta?

Huoh… 😦

Mikään ei näköjään muutu – ainakaan parempaan suuntaan – Päivin kohdalla. Olen aikaisemminkin kommentoinut hänen aikaisempia älynväläyksiään.

Tosin tämä edustaa myös samaa ajattelutapaa, jonka koko kansan presidenttimme lohkaisi kuukauden sammakkona suustaan viime viikolla. Hänhän istui Pekingin olympialaisissa kannustamassa ja tukemassa Kiinan kansantasavallan diktatuuria, ihmisoikeusrikkomuksia ja teräskomentoa. Hän osoitti – jälleen kerran – todellisen luonteensa ehdottamalla kouluihin lisää pakkopullaa lauantaipäiviksi.

Syyksi Tarja Halonen ilmoitti nuorison huonon kunnon. Kunnon vasemmistolainen uskoo pakon autuaaksi tekevään voimaan. Nykyiselläkin toteutuksella koululiikunta aiheuttaa päinvastaisen tuloksen, kuin mitä opetustavoitteissa haetaan. Nykyinen liikuntakasvatus luo ja syventää inhoa liikuntaa kohtaan – sen tavoitteena olisi kannustaa läpi elämän kestävään liikuntaharrastukseen ja iloon.

Liikunnan iloa haetaan vapaaehtoisesta toiminnasta ja perheen piiristä. Tämän kaiken Halonen haluaisi kieltää ja ehkäistä viemällä perheiltä lauantaiden ja kahden päivän viikonloppujen vapaan ja yhteisen ajan – perusvasemmistolaiseen kontrollointi- ja pakotustyyliin.

Nämä tapaukset ja kommentit ovat kuitenkin läpinäkyvyydessään ja tietyissä ristiriitaisuuksissaan vain pinnalle pulpahtaneita esimerkkejä vasemmistolaisesta nykymenosta. Ainakin minusta varsin ikävä katsella Suomen nykyistä kehitystä.

Suomen kansan tuhoamisrintaman foliohattuosasto kukkahattutäteineen on huonossa kansallisessa itsetunnossaan pilkkaamassa ja purkamassa kaikkea sitä, mitä edelliset sukupolvet rakensivat ja vaalivat.

Samaan aikaan vasemmisto uhoaa luokkasotaa, unohtaen kaikki historian opetukset.

Tämä kuvaa tosin varsin selvästi vasemmiston ideologiaa. Pasifismi oikeuttaa (luokka)sotaan ja väkivaltaan, kunhan kohde on porvari. Eikä tuo ole mikään ihme. Kun SDP:nkin pohjana oleva sosialismi otetaan preparaattipöydälle ja avataan, totuus tulee entistä selvemmin esiin.

Tämänkaltainen vasemmistolaisuus perustuu kateuteen ja väkivallan voimalla toisen ihmisen omaan koskemisen (omankäden)oikeuteen. Yhteisöllisyys on hyvin suppeaa ja rajoittunutta vasemmistolaisittain. Se koskee lähinnä nomenklaturan yhteisten etujen ajamista periaatteella toveria ei jätetä. Muut pärjätköön miten taitavat.

Päivi Lipposen ja Tarja Halosen tahoillaan erinomaisesti esiin nostama yleisvasemmistolainen maailmankatsomus lukee yksilön yhteiskunnan omaisuudeksi. Vasemmistolainen yhteiskunta tarvitsee yksilöä tekemään palveluksia itselleen. Se ohjaa ja valvoo sitä, kuinka yksilö saadaan alistettua työmuurahaiseksi työmuurahaisten joukkoon – tarvittaessa turvallisuuspoliisin, pakkokeinojen ja keskitysleirien avulla.

Toivottavasti äänenpainot vasemmalla rauhoittuvat kohtuullisen nopeasti. Nimittäin, jos luokkasotakiihotus jatkuu ja yltyy, olemme matkalla vuoden 1918 toisintoa.

Ja sitähän ei kukaan täysjärkinen ihminen halua.

Lähde: US