Perussuomalaisten julkistettua  viime viikolla vaaliohjelmansa,  sekä vihervasemmiston että Kehittyvien maakuntien kokokepuleiden synkimmistä koloista alkoi kuulua älämölöä.

Toistaiseksi eniten mölinää on aiheuttanut perussuomalaisten kulttuuripoliittinen linjaus. Vaikka kiihkeää miesvihaa ja  änkyräfeminismiä edustava Anne ”Vulva” Moilanen oli viikonlopun keltalehdessä sitä mieltä, että kaikki taide on yhtä arvokasta,  niin Kullervoblogin toimitus uskaltaa  (muniin ampumisenkin uhalla) olla asiasta eri mieltä – kaikki ns. taide ei todellakaan ole yhtä arvokasta, vaan osa siitä on lähinnä irvokasta.

Täältä päin tarkasteltuna on kuitenkin aika vaikeaa nähdä mitään syytä tukea yhteiskunnallisesti (mitenkään) esimerkiksi Teemu Mäen taiteen nimissä suorittamaa eläinrääkkäystä ja suoranaista  perseilyä.

Taitelija Mäki tuli nimittäin ns.suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 1988 tekemällään  videoteoksella Sex and Death.  Mäen itsensä mukaan, kyseinen videoinstallaatio on  väkivallan eri muotoja käsittelevä montaasi.  30 minuuttia kestävässä tekeleen kliimaksi on kuusi sekuntia kestävä kohtaus, jossa Mäki tappaa kissan kirveellä. Tämän jälkeen hän masturboi ja ejakuloi viattoman luontokappaleen  ruumiin päälle.Valtion elokuvatarkastamo kielsi teoksen julkisen esittämisen vuonna 1989. Syynä oli  teoksen ”raaistavuus ja epäsiveellisyys”.

Helsingin hovioikeus tuomitsi 1991 Mäen eläinrääkkäyksestä 1 400 markan sakkoihin ja maksamaan 1 700 markkaa korvauksia Helsingin eläinsuojeluyhdistykselle, jolta sai kissan. Hovioikeus katsoi, että kissa ei kuollut riittävän nopeasti, koska Mäen käyttämä kirves oli liian tylsä ja pieni. Mäki oli myös ottaessaan kissan vastaan sitoutunut hoitamaan sitä hyvin ja siihen, että sitä ei saa lopettaa ilman yhdistyksen lupaa.

Mutta eihän tämä tähän (tietenkään)monikulttuurisessa ja suvaisevaisessa Suomessa tuolloinkaan jäänyt. Julkisesta esityskiellosta ja hovioikeuden päätöksestä huolimatta Valtion taidemuseo osti kokoelmiinsa vuonna 1994 20 000 markan hintaan Mäen videoteoksen My Way, a Work in Progress, joka sisältää osia Sex and Death -teoksesta, mukaan lukien kissantappokohtauksen.

Asia palasi uudestaan julkiseen keskusteluun  vuonna 2004, Tuolloin heräsi keskustelu siitä,  että oliko asiallista ja sopivaa  hankkia (julkisin varoin) tällaista kuvottavaa roskaa Kiasman kokoelmiin. Päätös kohtasi laajaa  kritiikkiä kansalaisilta, Kiasman sponsoriyrityksiltä ja (jopa) kulttuuriministeri Tanja Karpelalta.

Lopulta teos siirrettiin Kiasman kokoelmista toisen Valtion taidemuseon yksikön, Kuvataiteen keskusarkiston, kokoelmiin.

Tällaista toimintaa ymmärtävät ja tukevat ihmiset herättävät kysymyksen siitä, että onko heidän moraalinsa, maailmankuvansa ja mielenterveytensä normaalilla tasolla?

Jotenkin jää sellainen kuva, että sanoillakin on heille aivan toisenlainen merkitys kuin normivirtaselle tai Nyky-Suomen sanakirjalle.

Ehkä se ymmärrys kulkee niissä raameissa ja juuri siten, miten Mäki kommentoi itse kaikki mahdolliset horisontit ylittänyttä ( ja alittanutta) performanssiaan:

”Se nyt vain oli tapa ilmaista itsetarkoituksellista väkivaltaa ilman nöyryytystä tai alistamista!”

Onkohan täällä päässä jokin suvaitsevaisuuteen liittyvä puute tai vika, sillä me emme pysty ymmärtämään – emme Mäkeä, emmekä Mäen ymmärtäjiä.

Lähteet: Wikipedia, Hikipedia, IL, STT

Site Meter

Kaleva järjesti asiallisen Suuren maahanmuuttokeskustelun eilen. Olin paikalla ja asiantuntijapanelistit sekä puolueiden edustajat tuntuivat ymmärtävän maahanmuuton tärkeyden.

Vaivaamaan jäi perussuomalaisten esiintyminen. Valitettavasti persujen valtuutettu Olli Immonen latisti keskustelun tunnelmaa maahanmuuttovastaisilla mielipiteillään.  Hän ei jostain syystä ymmärrä että Suomella rikkaana maana on velvollisuutensa myös muiden maiden kansalaisten hyvinvoinnista. Maailma on avoin eikä rajoja voi sulkea.

Jos Immonen noilla halla-aholaisilla teemoilla nousee kevään eduskuntavaaleissa kansanedustajaksi, ovat maailmankirjat todella sekaisin!

Nimimerkki Tuutikki Kalevan internetkeskustelussa 23.11.2010

Site Meter

Kuva:Kari

Keskustan sisäpiirivaikuttaja Erkki Laatikainen haluaa rikoslakiin pykälän, jonka nojalla kiihottaminen kansanvaltaa vastaan olisi rangaistavaa.

Eeentinen Keskisuomalaisen päätoimittaja kirjoittaa Yleisradion nettikolumnissaan, että median luonne on muuttunut vahtikoirasta ”koiruudeksi ja rakkimaisuudeksi”.

Laatikainen toteaa, että kiihotus kansanryhmää kohtaan on jo rikos.

Rangaistavaa olisi oltava myös kiihotus kansanvaltaa ja sen vastuunkantajia kohtaan. Media ei voi vaalikaudesta toiseen vaihtaa pääministeriä luomalla maahan hysteerisen ilmapiirin, jossa kansanedustajat kadottavat viileytensä

hän kirjoittaa Radio Keski-Suomen sivuilla.

Kriittisyys ja epäkohtien paljastaminen on median velvollisuus ja kunniatehtävä, mutta yhteiskunnan vastaisen suoranaisen kiihotuksen hyväksyminen ylittää hyvän journalistisen tavan.

Mikään ei ole uutta keskustalaisen auringon alla. Kun keskusta on ollut liemessä, se sortunut aikaisemminkin kansanvallanvastaiseen toimintaan.

Erään tunnetuimman maalaisliittolais-kepulaisen valtapoliitikon, Urho Kekkosen, liian  pitkään jatkuneen presidenttikauden  – jopa diktatuuria menetelmiltään  enemmän kuin demokratiaa muistuttaneet – kansanvallalle vieraat otteet ovat varsin hyvin muistissa ja nuorempienkin tiedossa, joten niitä on tuskin syytä toistaa tässä.

Se mikä saattaa olla vähemmän tunnettua, on sellainen fakta, että Kekkonen julkaisi 1934 kirjan Demokratian itsepuolustus, jossa hän väitti demokratian saavan käyttää epädemokraattisia keinoja demokratian suojelemiseksi.

Käytännössä kyse oli vallananastamispyrkimyksistä ja kaipuusta sen kaltaiseen keskustadiktatuuriin, jota Virossa harjoitti Konstantin Päts. Tämän diktatuurin jäljiltä Viro putosi kuin kypsä omena 1940 Neuvostoliiton syliin – vastarintaa tekemättä ja laukaustakaan ampumatta. Tämä on historiallisesti tarkastelle varsin ymmärrettävää – ketään ei kiinnostanut tuolloin puolustaa Vanhasen Pätsin diktatuuria.

Kekkonen yritti kyllä samaa Suomessa. Toimiessaan sisäministerinä hän asetti syksyllä 1937  neljän nuoren keskustajuristin (kolme maalaisliittolaista ja yksi edistyspuolueen jäsen) ryhmän etsimään juridisia perusteita erään laillisen puolueen  lakkauttamiselle. Työryhmä ei kuitenkaan saanut aikaan yksimielistä lakkauttamista puoltavaa lausuntoa ja asia haudattiin toistaiseksi.

Marraskuussa 1938 Kekkonen yritti hieman pidemmälle viedyin keinoin ajaa samaa päämäärää – poliittisten kilpailijoidensa  julistamista lainsuojattomiksi. Asia konkretisoitui ja akutisoitui tuolloin selvästä syystä –  seuraavana vuonna oli eduskuntavaalivuosi.

Nyt poliisiministeri Kekkonen otti asian esille – väkisin ja väsyttämällä –   hallituksen iltakoulussa ja esitteli oman inkvisitioryhmänsä tuottamaa  perin pohjin lakkautusta puoltavaa ja yksisilmäistä (propaganda)materiaalia. Puuduttavan kolmen tunnin esittelyn jälkeen hallitus oli väsytetty ja se oli  valmis valtuuttamaan Kekkosen aloittamaan lakkautustoimet.

22. marraskuuta sisäasiainministeri Kekkonen  antoi päätöksen, jonka perusteella Valtiollinen poliisi ryhtyi toimenpiteisiin. Samana päivänä eduskunnassa heräsi kiivas väittely asiasta: tunnetut kyseisen puolueen  vastustajatkin epäilivät Kekkosen konsteja – etenkin niiden  tarkoituksen- ja lainmukaisuutta. Ne kuitenkin hyväksyttiin kekkosen painostuksesta. Valtiollinen poliisi ratsasi puolueen ja sihhen liittyneiden järjestöjen  toimistot sekä liiketoiminnan koko maassa ja takavarikoi löytämänsä paperit ja kortistot. Puolueen lehdistön   ilmestyminen estettiin – vastoin tuolloinkin lainsäädännössä voimassa ollutta mielipiteen-, ilmaisun- ja sananvapautta.

Helsingin raastuvanoikeus käsitteli asiaa 29. marraskuuta ja hylkäsi valtionsyyttäjän syytteet. Turun hovioikeus vahvisti asian helmikuussa 1939 ja korkein oikeus toukokuussa.

Vaikka lakkauttamisyritys oli epäonnistunut, sillä oli vaikutuksia Kekkosen konstien kohteeksi joutuneen puolueen toimintaan. Suurin osa tuon puolueen  entisestä lehdistöstä joutui – taloudellisten olosuhteiden pakosta –  (esimerkiksi vieläkin ilmestyvä Uusimaa) jäämään riippumattomiksi.

Kekkosen konstit lamauttivat niiden kohteeksi joutuneen puolueen valmistautumisen kesän eduskuntavaaleihin ja tuo vaalityö  jäi puolitiehen. Puolueen liiketoiminnan sulkeminen aiheutti sille taloudellisia menetyksiä.

Kekkosen painostuksesta lähdettiin seuraavaksi korjaamaan lainsäädäntöä niin, että hallitukselle voitaisiin tarvittaessa antaa valtuudet lakkauttaa kaikenlainen (keskusta-maalaisliittoa) uhkaava toiminta pelkällä hallinnollisella toimenpiteellä, mutta lain säätäminen jäi kesken talvisodan sytyttyä.

Olennainen on vielä jäänyt kertomatta. Tuo puolue, johon Kekkonen kokeili konstejaan oli IKL eli Isänmaallinen Kansanliike. Fasistit olivat hyvä koepallo – aivan kuten Virossa olivat Vapsit. Viron esimerkki ja Kekkosen tuolloiset lausunnot tukevat sitä, että kehitys olisi jatkunut myös Suomessa samansuuntaisena  ja seuraavana olisivat olleet vuorossa joko sosialidemokraatit tai muut porvaripuolueet.

Kekkonen pääsi sotien jälkeen sitten tunnetuin seurauksin vallankahvaan – eikä hän luopunut vallasta vapaaehtoisesti. Rajaton valta pilaa kenet tahansa – näköjään keskustapoliitikonkin.

Laatikainen on lukenut historiansa. Niin ainakin näyttää ja vahvasti. Kun Vanhanen ja Kes-Kusta ovat jääneet rysän päältä kiinni, tarve kiinnittää yleisön huomio muualle on suorastaan huutava – ja jos samalla saadaan Keskustan suhteellisesti jo nyt liian suurta alueellista valtaa pönkitettyä myös valtiollisella tasolla, niin mikä sen parempaa kepuleille.

Vaalipiirien uusjakoakaan koskeva ehdotus ei nimittäin tule menemään Keskustan vastutuksen vuoksi läpi – vaikka vihreät ja Tuija Brax sitä yrittävät vääntää hampaat irvessä. Nykyinen vaalipiirijako antaa maaseudulle – syövän tavoin levinneelle – kepulilaumalle sen kokoon nähden suhteettoman suuren äänimäärän, eikä se luovu todellakaan vallastaan vapaaehtoisesti.

Päinvastoin. Laatikaisen uudelleen lanseeraamilla Kekkosen konsteilla voidaan kokeilla ensin lehdistön ja toisinajattelijoiden hiljentämistä demokratian vihollisina. Seuraavaksi samoja konsteja voidaankin soveltaa kepuleiden poliittisiin kilpailijoihin. Miten jotenkin vaikuttaisi, että Laatikaisen hanke olisi suunnattu jo nyt aivan suoraan (todemmin kuin Daladierin tikari) perussuomalaisia vastaan?
Kun media on alistettu takaisin puudelin asemaan, toisinajattelijat hiljennetty ja PerSut lakkautettu, voidaan siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Seuraavaksi sanat Karto, Matti Vanhanen, Ruusunen, Tupee, Pekkarinen, Kehittyvien Maakuntien Suomi, Maaseudun Kukkasrahasto ja  Keskusta tullaan julistamaan (tai ainakin niiden julkinen käyttö kriittisessä mielessä) rikoksiksi kansanvaltaa vastaa.

Pitää myös muistaa, että jos fasistiksi kansantuomioistuimessa tuomittu henkilö käyttää sanoja (Mika Illmanin luomalla ns.julkisesti ei saa sanoa periaatteella) kansanvalta, demokratia tai peräti suora kansanvalta/demokratia, EIT tai jopa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tai peräti Ihmisoikeudet, hänet tuomittakoon menettämään omaisuutensa, päänsä, munansa ja kansalaisluottamuksensa kansanvaltaa vastaan suunnatun rikoksen valmistelusta.

Lähteet: YLE, Iltalehti, Mikko Uola; Sinimusta veljeskunta, Paavo Susitaival; Aktivisti ei hellitä (kiitos myös Thulelle)

Päivitys 051009 2345: Alkuperäisen tekstin tueksi valittu otsikkokuva löytyi ja se on lisätty tekstiin.


Site Meter