Päivän Hyysäri uutisoi työvoimapolitiikkaan liittyen, että nykyisistä työttömistä jopa puolet uhkaa jäädä pysyvästi työttömiksi.

Alkusyksyllä uutisoitu työttömyyden aleneminen on erilaisen tilastokikkailun ja lomautusten vähenemisen ansiota. Muu työttömyys kasvaa edelleen. Myös pitkäaikaistyöttömyys on kasvussa, eli yhä suurempi joukko on ajautumassa lopullisesti työmarkkinoiden ulkopuolelle.

Yli puolet Suomen työttömistä eli peräti 150 000 ihmistä kiertää työttömyyden ja erilaisten työllistämistoimenpiteiden kehää. Ministeriön tilaaman tutkimuksen mukaan he eivät välttämättä enää palaa työelämään.

Ja samaan aikaan eräät tahot hehkuttavat työvoimapulaa ja ajavat kiihkeästi työperäistä maahanmuuttoa. Kokoomuksen, keskustan ja RKP:n kohdalla motiivi on selvä ja peittelemätön; halu lisätä tuottoa ja katetta halvemman työvoiman kautta.

Vasemmistoliiton ja vihreiden kohdalla syy on ideologinen; internationalistien mielestä maailmassa ei ole rajoja ja kaikki on yhteistä (paitsi tietysti oma omaisuus johon toimitus palaa vielä).

Tämän kaiken keskellä valtapuolueet ovat unohtaneet kokonaan suomalaisen ihmisen.  Erityisesti työministeri Anni Sinnemäki on pitänyt loistavasti huolta todellisen työttömyyden lisääntymisestä ja keskittynyt virkansa hoitamisen kannalta ilmeisen tärkeisiin asioihin.

Jotenkin aikaan sopivana anekdoottina voisi nähdä kaiken tämän homohysterian, maahanmuuttopakon ja itsekeskeisen sekoilun aikana esimerkiksi sen, miten hoitokulttuuri saattaa muuttua varsin radikaalisti ulkomaisen hoitohenkilökunnan saapuessa massoittain paikkaamaan tätä työvoimapulaa.

Päivän kysymykset kuuluvatkin  seuraavasti:

Lähteet: HS, IS, Meidän Mökki, US

Site Meter

Olen tässä jonkin aikaa seurannut ns. suvaitsevaiston ja etenkin vihervasemmiston paasausta työvoimapulan vääjäämättömyydestä- Ja etenkin sitä informaatiotulvaa, että sellainen vitsaus pitää hoitaa Suomessa (jossa on ainakin 200 000 erilaista työtöntä ja suuret ikäluokat ovat tilastollinen kupla) maahanmuuttajista koostuvan, kieli- ja ammattitaidottoman, suomalaista kulttuuria ymmärtämättömän, (toistaiseksi)vähään tyytyvän ja etenkin kustannuksiltaan halvan työvoima-armeijan voimin.

Tämä herättää taas uusia kysymyksiä kaltaisessani omassa parastaan ymmärtämättömässä hallintoalamaisessa.

Mitä kaikkia kieliä vanhustenkodissa makaavien Hiljan ja Helmin pitää osata, pystyäkseen kommunikoimaan hoitohenkilökunnan kanssa? Esimerkiksi kertomaan näille, että

* minulla on jano.
* minulla ei ole jano. Ei en halua yhtään enemmän juomaa (tukehdun siihen).
* minulla on nälkä.
* minulla ei ole nälkä. Ei en halua yhtään enemmän ruokaa (tukehdun siihen)
* vaippani on märkä (voitko vaihtaa)
* haluan huikan konjakkipullostani (sopiiko se uskontoosi/onko joku varastanut sen?)

Tai ihan vain kommunikoinnin ja höpinän vuoksi.

Toinen kysymys kuuluu – miten aioitte hoitaa tämän kielenopetuksen?

Kolmas kysymys kuuluu sitten näin. Osaan – nyt ja tässä – noin kymmentä kieltä, voitteko ystävällisesti kertoa riittävätkö ne tulevaisuuden Suomessa, vai joudunko opettelemaan vielä lisää?