Ei ole poliisin intresseissä estää klinikan toimintaa, tai ottaa selville missä se sijaitsee,

Näin kommentoi  (saamastaan rikostuomiosta huolimatta edelleen poliittisella mandaatilla virassaan jatkava) poliisiylijohtaja Mikko Paatero (kok)  HBl:ssä laittomia maahanmuuttajia (laittomasti)  maaliskuun alusta hoitavan  Global Clinic puoskarointilaitoksen toimintaa.

Site Meter

Mainokset

Poliisiylijohtaja Mikko Paatero on avannut jälleen kerran sanaisen arkkunsa hieman viralleen sopimattomassa yhteydessä. Hän on unohtanut asemansa kansalaisvaltioon olennaisesti kuuluvan vallan  kolmijako-opin osana ja virkamiehenä.

Hän on tänään (varsin kaukana omasta toimenkuvastaan)  paheksunut vuolaasti syyttämättä jättämiseen liittyvässä päätöksessä erään kiukustuneen ja turhautuneen kansalaisen höyrynpurkauksesta ja vaatii sen perusteella sensuurin laajentamista ihan uusiin mittasuhteisiin yhteisessä  kansalaisvaltio Suomessamme.

Puuttumatta  tässä siihen (se on oikeuden tehtävä), minkälainen kirjoittelu täyttää laittoman uhkauksen tunnusmerkistön, jokaisen (jopa poliisiylijohtajan) toivoisi käyttävän maalais/kaupunkilaisjärkeä tällaisia asioita kommentoidessaan. Tuskin tällainen kirjoittelu muodostaa kenellekään todellista uhkaa, enemmänkin se pitäisi nähdä turhautuneen kansalaisen kiukutteluna huonoksi katsomiaan vallanpitäjiä vastaan.

Monet rivikansalaiset (syrjäytyneistä nyt puhumattakaan) törmäävät jokapäiväisessä elämässään siihen, että poliisilla ei ole resursseja (tai halua) huolehtia heidän kohtaamistaan todellisista turvallisuusuhkista.

(Moralisoimatta tätäkään, tekisi mieli kysyä kumpi on tärkeämpää;  meidän  jokaisen yksityisen kansalaisen ja hänen omaisuutensa  turvallisuus ja suoja, vai asioiden ajaminen niin pitkälle, että poliittisella eliitillä ei ole muuta mahdollisuutta, kuin  linnoittautua sensuurin ja poliisivallan muurien taakse?)

Toimitus irtisanoutuu täten viimeisen kerran kaikesta uhkailusta (kas, meillä kun  on huumorin sulkakynä nyrkissämme. Se, jonka mahti on vielä vahvempi kuin miekan), mutta vinkkinä tällaisten asioiden kommentoinnissa, haluamme  väläyttää mahtavalle polliisipiällikölle ei pystynyt mieltään malttamaan-klausuulin palauttamista rikoslakiin – sensuurin kiristämisen sijaan.

Ihan senkin vuoksi, ettei lastenlastenlasten muodostama  sukupolvi hirnuisi historiantunnilla nykyistä poliittista tyhmyyttä (tältäkin osin)  kuunnellessaan…

Päivän kysymys kuuluukin, sopiiko poliittisella virkanimityksellä virkansa saanut Paatero sopiva  poliisiylijohtajaksi? Onko hän henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan virkaansa sopiva (tämä on sitten taas  toinen tärkeä samaan asiaan liittyvä  kysymys) tai hallitseeko hän johtamansa hallinnonalan tarpeeksi hyvin?

Puhumattakaan nuhteettomuusvaatimuksesta. Pitää muistaa, että Paatero ei ole oikea poliisi – hän on kokoomuslainen juristi.

Tämä samainen poliisiylijohtaja Mikko Paatero haluaa nimittäin  pakollisen alkolukon ja nopeusrajoittimet kaikkiin autoihin. Hän haluaa myös laskea promillerajan 0.2:een maantie- ja 0.5:een meriliikenteessä. Tämän lisäksi hän vaatii nollatoleranssia ylinopeusvalvontaan.

Näin silti, vaikka hän Länsi-Suomen lääninpoliisijohtajana toimiessaan  ajoi 78 km/h tietyömaa-alueella, jossa nopeusrajoitus oli 30 km/h. Paatero ei saanut (jostain syystä?) poliisilta tien päällä sakkoja, mutta myöhemmin syyttäjä määräsi hänelle 30 päiväsakkoa liikenneturvallisuuden vaarantamisesta.

Mikko Paateron poika, oikeustieteiden kandidaatti Sami Paatero, on entinen Anne Holmlundin erityisavustaja (2007–2009), viestintäministeri Suvi Lindenin erityisavustaja (2009), ja Kokoomuksen eduskuntaryhmän nykyinen pääsihteeri (elokuu 2009–).

Onnea (tällä kertaa muissakin kuin Suomen kansallisomaisuuden hukkaamisessa ja Suomen monikulttuuristamiseen liittyvissä kokoomuslaisissa agendoissa) kaikille Teille, jotka äänestitte viime eduskuntavaaleissa kokoomusta tai ajattelette äänestävänne sitä seuraavissa.

Täältä päin tarkasteltuna, Paateron tulisi välttää lainvalvontakoneistonkorkeimpana johtajana (vallan kolmijako-opinkin mukaisesti) neuvomasta lainsäätäjiämme näiden työssään. Henkilökohtaisten tyräysten lisäksi näyttäisi siltä, että poliisiylijohtajalla on jäänyt virkaansa liittyvä alaistensa valvonta varsin  vähäiselle huomiolle.
Puhumattakaan niistä virheistä, joita Paateron alaiset tekivät aselupaviranomaisina Jokelan ja Kauhajoen surullisenkuuluisissa tapauksissa. Ehkä (puoluepoliittisesti sidonnaisen)  juristin pitäisi palata omiin hommiinsa ja jättää poliisin työt oikeille poliiseille?

Sillä, juttu menee nyt näin … mitä virkaa on tällaisella virkavallalla?

*   *   *

Korruptio? Eihän sitä Suomessa ole…

Eihän?

Lähteet: HS, US, Wikipedia

Site Meter

Eilen julkisuuteen tulleen uutisen mukaan poliisiylijohtaja Mikko Paatero kertoi medialle, että poliisihallituksen sisäisessä tarkastuksessa ei ole tullut esille seikkoja, joiden perusteella poliisihallitukseen liitetyssä asekaappijutussa olisi syytä epäillä rikosta.

Tämä valtiollisen väkivaltaviranomaisen  itsetutkiskelu koski sisäasiainministeriön poliisiosaston vuoden 2006 muuton jäljiltä löytyneen kaapin vaiheita.

Poliisiylijohdon  oman ilmoituksen mukaan sen muuton yhteydessä unohtuneet aseet ovat olleet ampumakelvottomia. Tuonn saman ilmoituksen mukaan kaikki päiväkotiin matkalla ollutta 13 ampuma-asetta oli deaktivoitu määräysten mukaisesti. Myös kaikkien kahdeksan kaasusumuttimen säiliöt oli tyhjennetty ja puhkaistu – poliisin omanilmoituksen mukaan.

Niin tai näin – tämä epäillyn itseensä kohdistama tutkinta aseisiin liittyvässä asiassa ei täytä minkäänlaisia länsimaisessa kansalaisyhteiskunnassa perinteisesti käytettyjä puolueettomuuskriteerejä.

Mitä todennäköisemmin poliisiylijohto puhuu totta, mutta sen oman uskottavuuden vuoksi asiassa olisi ollut syytä suorittaa esitutkinta jonkin toisen viranomaisen toimesta. Poliisin itsenäisyys sitä koskevissa rikosasioissa on ongelma. Kun naapurikihlakunnan (valtiollinen) poliisi tutkii naapurissaan poliisiin (valtiolliseen) kohdistuvaa rikosepäilyä, epäily siitä, ettei korppi korpin silmää noki on (ja sen pitääkin olla) mukana tavallisen normivirtasen ajatuskuvioissa.

Tästä ikävästä ja poliisi uskottavuuteen varsin vahvasti purevasta jääviysongelmasta päästäisin eroon ainakin kahdella eri tavalla. Paikallispoliisin kunnallistamisella ja erillisellä oikeusministeriön alaisella (esimerkiksi hallinnollisesti Eduskunnan oikeusasiamiehen alaisuuteen  liitetyllä) poliisi- ja virkarikosten tutkintayksiköllä.

Paikallistasoinen kunnallinen poliisi olisi organisatorisesti erillään valtiollisesta KRP:sta, joten sen kontrollointi ja siihen kohdistuvien  rikosepäilyjen tutkinnan puolueettomuus   olisi nykyistä huomattavasti uskottavampaa. Jos tähän vielä lisäisi suoran kansanäänestyksen laajentamisen kunnallisiin johtaviin virkamiehiin, niin paikallispoliispäälliköllä pitäisi olla myös kuntalaisten luottamus toimessaan (kuten muillakin johtavilla virkamiehillä).

(Mikään ei tietenkään estä laajentamasta samaa käytäntöä myös valtiollisten virkamiesten valintatilanteisiin. Näin kansalaisten mielipide ja demokraattinen valvonta ulottuisi läpi koko yhteiskunnan ja kansanvaltaisuus vahvistuisi huomattavasti nykyisestä tilanteesta.)

Eduskunnan oikeusasiamiehen  alainen erillinen poliisi- ja virkarikosten tutkintayksikkö olisi toinen tärkeä askel kansalaisyhteiskunnan läpivalaisussa.

Tällainen erillinen yksikkö ei olisi minkään ministeriön alaisuudessa, joten sen pitäisi olla (ainakin teoriassa) koskematon korruptiolle ja poliittiselle käskyttämisellä. Se toimisi ainoastaan voimassaolevan  lainsäädännön mukaan itsenäisesti riippumatta siitä minkälainen hallituskokoonpano kulloinkin on Suomen peräsimessä.

Kun tämän asian yhteydessä miettii myös sitä faktaa, että poliisin hallinnollisen virheen vuoksi ampuma-ase myönnettiin sekä Jokelan että Kauhajoen tapauksissa väärin perustein – ja kammottavin seurauksin –  niin herää kysymys siitä, että pitäisikö aselupahallintokin siirtää pois poliisilta ja jonkin toisen viranomaisen hoidettavaski?

Esimerkiksi puolustusvoimien alueorganisaation?

Lähde: STT

Site Meter

Kuva: poliisi

Edes lomaileva suomalainen ei ole voinut välttyä vuodenvaihteen ikäviltä uutisilta.  Suomessa oleskellut kosovolainen albaani Ibrahim Shkupolli tappoi Espoossa viisi suomalaista, jonka jälkeen hän riisti hengen itseltään.

Surmatyöt hän aloitti kiduttaen viiltelemällä entisen naisystävänä hengiltä tämän asunnossa Leppävaarassa. Hän jatkoi verityötään tappamalla luvattomalla 9 mm:n pistoolilla naisen neljä työtoveria Prisman myymälässä, Sellon kauppakeskuksessa. Tämän jälkeen hän ajoi kotiinsa Suvelaan, jossa hän pakeni maallista tuomiota itsemurhan kautta.

Kullervoblogin toimitus välittää syvimmän osanottonsa kaikille niille, joita tämä tragedia on koskenut. Samaan hengenvetoon täytyy myö todeta, että tämän kirjoituksen julkaiseminen on ollut vaikeimpia asioita Jokelan ja Kauhajoen lisäksi koko blogin historian aikana.

Lopputulos pitkän harkinnan jälkeen oli kuitenkin se, että vaikka tapauksesta on kirjoitettu paljon, jotain on jäänyt vielä kommentoimatta.

Asiasta on uutisoitu laajasti, joten lienee turha toistaa muualla kerrottuja faktoja muuten kuin lyhyesti lainaten.

Tässä kirjoituksessa ei kaivata Lahtista ja konekivääriä, vaan syyllisiä Sellon tapahtumiin.

Ibrahim Shkupolli on  pääsyyllinen näihin tapahtumiin – täysin ja henkilökohtaisesti, tietenkin.  Hän tappoi yhden ihmisen erityistä julmuutta osoittaen ja tämän tekonsa jälkeen hän murhasi kylmäverisesti neljä muuta ihmistä.

Shkupollilla oli hyvin viranomaisten tuntema aikaisempi rikostausta.

Hänet oli tuomittu 1990-luvulla Mikkelin käräjäoikeudessa  ampuma-aserikoksesta ja pahoinpitelystä. Tämän lisäksi Shkupolli oli samaisella 1990-luvulla useita kertoja tekemisessä poliisin kanssa.

Tuomiot jatkuivat 2000-luvulle tultaessa.

* Espoo 2003, käräjäoikeuden tuomio ampuma-aserikoksesta
* Espoo 2004, käräjäoikeuden tuomio pahoinpitelystä
* Vantaa 2006, käräjäoikeuden tuomio asuntoyhtiön oven lukon murtamisesta
* Helsinki 2007, käräjäoikeuden tuomio ampuma-aserikoksesta ja pahoinpitelystä
* 2008 Poliisin antama lähestymiskielto
* Huhtikuu 2009 Laajennettu lähestymiskielto Selloon ja Prismaan.
* Syksy 2009 Lähestymiskiellon rikkominen useita kertoja.

Kuollessaan Shkupollia epäiltiin myös uudemmista rikoksista
* Espoossa syyteharkinnassa kaksi eri petosta
* Espoossa syyteharkinnassa laiton uhkaus
* Espoossa syyteharkinnassa laitoman maahantulon järjestäminen.

Viimeisestä käytetään myös nimeä ihmiskauppa.

Näistäkään tapahtumista huolimatta Shkupollia ei saatu karkoitettua Suomesta – tosin hänelle ei myöskään annettu Suomen kansalaisuutta. Se tästä vielä oikeudenmukaisuuden irvikuvasta olisikin puuttunut

Maahanmuuttoviraston mukaan poliisi ei missään vaiheessa esittänyt Shkupollia karkotettavaksi. Viraston mukaan tämä olisi tosin ollut turhaa, koska oleskeluluvalla Suomessa asunutta miestä ei olisi voitu hänen tekemiensä aiempien pikkurikosten perusteella karkottaa. Maastakarkotus onnistuu maahanmuuttoviraston näkemyksen mukaan vasta törkeiden rikosten perusteella.

Suomen lainsäädännön ja voimassaolevan tuomioistuinkäytännön mukaan karkottamisen edellytykset tuskin olisivat täyttyneet

Kyseisen viraston maahanmuuttoyksikön johtaja Heikki Taskinen kertoo ja jatkaa:

Karkottamiseen joutuu törkeisiin rikoksiin syyllistyneitä henkilöitä, joilla on ehdottomia vankeusrangaistuksia

Taskinen kertoo, että mikäli ulkomaalainen henkilö syyllistyy vakaviin rikoksiin Suomessa, tekee poliisi karkottamisesityksen maahanmuuttovirastolle. Tämän jälkeen maahanmuuttovirasto arvioi karkotetaanko henkilö vai ei.

Poliisi puolestaan sanoo, että se ei halua tehdä (resurssipulaansa vedoten) turhaa työtä. Poliisin mukaan kyseinen maahanmuuttovirasto hylkää 90 % poliisin tekemistä karkotusesityksistä.

Suomessa asuu tällä hetkellä noin 150 000 ulkomaalaista ja maasta karkoitetaan alle sata ulkomaalaista vuodessa.

Mitä laki siten sanoo? Millainen on sitten se kuuluisa törkeä rikos, jonka jälkeen maahanmuuttoviraston mielestä rikollinen maassaoleskelija voidaan karkottaa Suomesta?

Ulkomaalaislaki (jota tässäkin tapauksessa olisi pitänyt käyttää virantoimituksen pohjana ja perusteena) kertoo asiasta näin:

149 §
Maasta karkottamisen perusteet

Maasta voidaan karkottaa oleskeluluvalla oleskellut ulkomaalainen:

1) joka oleskelee Suomessa ilman vaadittavaa oleskelulupaa;

2) jonka on todettu syyllistyneen rikokseen, josta on säädetty enimmäisrangaistuksena vähintään yksi vuosi vankeutta, taikka jonka on todettu syyllistyneen toistuvasti rikoksiin;

3) joka on käyttäytymisellään osoittanut olevansa vaaraksi muiden turvallisuudelle; taikka

4) joka on ryhtynyt taikka jonka voidaan aikaisemman toimintansa perusteella tai muutoin perustellusta syystä epäillä ryhtyvän Suomessa kansallista turvallisuutta tai Suomen suhteita vieraaseen valtioon vaarantavaan toimintaan.

Maasta voidaan 1 momentin 2 kohdassa säädetyllä perusteella karkottaa myös ulkomaalainen, joka on jätetty syyntakeettomana rangaistukseen tuomitsematta rikoslain 3 luvun 4 §:n nojalla.

Pakolaisen saa karkottaa 1 momentin 2―4 kohdassa tarkoitetussa tapauksessa. Pakolaista ei saa karkottaa kotimaahansa tai pysyvään asuinmaahansa, johon nähden hän on edelleen kansainvälisen suojelun tarpeessa. Pakolaisen saa karkottaa vain valtioon, joka suostuu ottamaan hänet vastaan.

Eli – ulkomaalainen,  jonka on todettu syyllistyneen rikokseen, josta on säädetty enimmäisrangaistuksena vähintään yksi vuosi vankeutta, taikka jonka on todettu syyllistyneen toistuvasti rikoksiin, voidaan karkottaa Suomesta.

Kun katsoo Shkupollin rikossaldoa, niin ensimmäinen johtopäätös on se, että hän oli syyllistynyt toistuvasti rikoksiin.

Täten karkottamisen edellytykset olisivat täyttyneet – vastoin Taskisen kantaa – varsin selvästi hänen kohdallaan.

Kannattaa huomata myös sellainen seikka, että ulkomaalaislain 36 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaan henkilö lakkaa olemasta pakolainen, jos hän ei ilmeisesti enää ole suojelun tarpeessa, koska olosuhteet, joiden vallitessa hänestä tuli pakolainen, ovat lakanneet olemasta.

Käytännössä tämä tarkoittaa Shkupollin kohdalla sitä, että Kosovon itsenäistyessä vuonna 2008, viranhaltijoilla olisi viimeistään ollut (virkavelvollisuuden lisäksi) mahdollisuus lähettää Shkupolli takaisin Kosovoon.

Tätä kaikkea vasten tarkasteltaessa on aika selvää, että maahanmuuttovirasto (ja etenkin sen ajama edesvastuuton maahanmuutto- ja ulkomaalaispolitiikka) on yksi tärkeimmistä osasyyllisistä näihin tapahtumiin.

Eikä oikeusministeri Tuija Braxin johtama tuomioistuinlaitoskaan ole täysin syytön.

Vaikka oikeudessa tulee epäselvissä asioissa tulkita vastaajan edun mukaisesti, niin Shkupollin kohdalla ei voida puhua mistään epäselvästä tapauksesta.

Ovatko oikeuslaitos ja maahanmuuttovirasto syyllistyneet virkavelvollisuuden rikkomiseen vai on kyseessä työtapaturma, lienee makuasia. Tässä (ja ilmeisesti monessa muussakin tapauksessa) lakia on mitä todennäköisimmin tulkittu väärin – tuhoisin seurauksin.

Shkupollin tapauksessa hänen pitkäaikainen oleskelunsa ja henkilökohtaiset siteet Suomeen olisivat maahanmuuttoviraston mielestä painaneet kupissa.

Tärkeimpänä siteenä maahanmuuttovirasto on pitänyt Shkupollin murhaamaa tyttöystävää. Toisena siteenä kyseinen virasto on pitänyt Shkupolin Kosovosta Suomeen tuomaa alistettua vaimoa ja perhettä.

(Löytääkö kukaan tästä minkäänlaista logiikkaa?)

Eräs Kainuun Sanomien haastattelema kajaanilaisnainen muistaa Shkupollin röyhkeänä. Koska mies osasi ruotsia, hänen ajatuksensa eivät jääneet epäselviksi.

Hänen vaimonsa oli alistettu, ja hän oli usein täysin rahaton. Autoin häntä ja lapsia, joilla ei ollut ruokaa.

Shkupollin vaimo odotti Kajaanissa kolmatta lastaan.Hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa millään kielellä. Mies jätti Kajaanissa suomen kielen kurssin kesken ja ilmoitti lähtevänsä Kosovon vapautusarmeijaan.

Nämäkö sitten ovat kiinteitä siteitä Suomeen. Sellaisia siteitä, joiden vuoksi Shkupollia ei olisi voitu karkottaa Suomesta?

Seuraavaksi epäiltyjen listalla tuleekin sitten eräs toinen viranomainen. Tämän viranomaisen ylipäällikkö syyllistyi rikokseen aikaisemman uransa aikana ja silti hänet potkittiin yhteiskunnan lainvalvonta- ja väkivaltakoneiston johtoon.

Kun katsoo seuraavaa videota ja tietää, että (sinänsä asiallista) moraalisaarnaa nuorisolle pitävä poliisiylijohtaja on itsekin tuomittu liikenteen vaarantamisesta, niin tulee sellainen tunne, ettei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa – etenkin tämän Sellon tragediaan liittyvän  uutisen yhteydessä:

Suurin ongelma poliisia koskevassa asiassa on (suomalaisen hallintoalamaisen kannalta katsoen) se, että toki kansalainen voi valittaa hallintoviranomaisen päätöksestä hallinto-oikeuteen, mutta poliisi on luonut itsestään varsin varsin itsenäisen ja vallastaan pöhöttyneen mastodontin. Tämä taas on eräänä osasyynä viime aikojen ikäviin ampuma-aseisiin liittyviin ikäviin uutisiin.

Poliisi juoksee nyt (itsensä jälleen kerran täysin munattuaan) poliitikkojen helmoihin ja hakee apua sieltä. Normaalissa kansanvaltaisessa yhteisössä ei tulisi kuuloonkaan, että poliisi kaataa omat virheensä erittäin suuren lainkuuliaisen kansanosan niskaan.

Eli suomeksi – poliisin tekemät käsittämättömät lupa- ja operaatiovirheet yritetään hukuttaa laillisten aseenomistajien syyksi – ja samaan aikaan poliisi ihmettelee sitä, että sen  toimet tuottivatkin täysin halutusta poikkeavan lopputuloksen.

Jotenkin enemmän tai vähemmän skitsofreenista ajattelua edustaa poliisin (ja sisäministeriön) näkemys siitä, että laittomat aseet vähentyisivät kieltämällä laillinen aseenomistus. Ja se,että tämä tapaus liittyisi jotenkin lailliseen aseenomistukseen ja laillseen aseharrastukseen.

Todellisuudessa tuollaisessa tilanteessa kävisi niin, ettän huomattava määrä aseita katoaisi – ja muuttuisi samalla laittomiksi. On typerää kuvitella aseiden kuitenkaan todellisuudessa katoavan Suomen kaltaisesta maasta hallitsijan mahtikäskyllä – se ei ole onnistunut aikaisemminkaan eikä se onnistu nyt eikä tulevaisuudessakaan.

Samoin poliisin huolena oleva salametsästys saattaisi laajentua nykyisestä huomattavasti. Kun ase on laiton, niin voiko silloin metsästää enää laillisesti?

Kun luodaan yleistä oikeustajua vastaan olevaa lainsäädäntöä, pudotetaan myös lainrikkomiskynnystä.

(Toisaalta kun tietää, että yksityisaseiden holhoukseensaattaminen tai sosialisointi on eräs vasemmistön keppihevosista, niin ihmetyttää suuresti etteikö porvarienemmistöinen eduskunta saa näitä pula-ajan sosialisteja kuriin? Kaikki omaisuus on kuitenkin varmimmin hoidossa ja tallessa yksityisomistuksessa.)

Palataanpa kuitenkin takaisin  poliisiin – ja sen paniikkireaktioon. Poliisin komentoketju kaikissa viimeisten vuosikymmenten aikana sattuneissa kriiseissä (alkaen Mikkelin panttivankidraamasta 1986)on kerta kerran jälkeen osoittautunut heikoksi, olemattomaksi ja jopa täysin vastuuttomaksi.

Jokelan ja Kauhajoen verilöylyissä käsiaseen hallusapitoon oikeuttavan luvan (vastoin ohjeita tai varoituksia) myöntäneet poliisit eivät ole mitenkään (ainakaan moraalisesti) syyttömiä noihin tapahtumiin. Myös selkeät sekoilut toiminnassa, vastuuhenkilöiden puuttuminen ja rinnakkaisten järjestelmien (jotka hidastivat toimintaa, lamautuivat tai tekivät ristiriitaisia päätöksiä) keskinäinen toiminta eivät olleet varsinainen kukkanen poliisiorganisaation ja sen luotettavuuden hattuun.

Sellon verilöylyssä poliisi ei pystynyt eristämään aluetta, suorittamaan evakuointia, tiedottamaan asiallisesti, estämään kahta jälkimmäistä murhaa (Shkupolli pääsi ilman esteitä uudestaan Prismaan poistuttuaan sieltä jo kerran) eikä estämään tekijän liikkumista Suvelaan ja tämän itsemurhaa.

Jos miettii tämän vastuunpakoilun lisäksi myös poliisihallinnon tapaa syödä budjettiin kirjatut määrärahat jo vuoden kolmannella kvartaalilla loppuun – ja kerjätä sen jälkeen lisärahaa eduskunnalta – tuota tapaa liike-elämässä käyttäen johto saattaisi olla alle aikayksikön epäiltynä petoksesta.

Ongelman yksinkertaisin ratkaisu olisi se, että poliisin toimia tutkisi aidosti poliisin  ulkopuolinen (poliisivaltuuksin varustettu) erillinen viranomainen – sellainen jolla olisi munaa myös viedä poliisi käräjille saakka tarvittaessa.

Yksi ratkaisu olisi myös se, että tärkeimmät paikalliset (ja valtakunnalliset) siviiliviranhaltijanimitykset (poliisikin on siviili) alistettaisiin hakijoiden  koulutus- ja soveltuvuus- ja taustaselvityksen  jälkeen sitovan kansanäänestyksen alaisiksi ja näistä viroista tehtäisiin määräaikaisia.

Mutta epäiltyjen listalta löytyy vielä virkamiehiäkin suuremmista munauksista epäiltyjä tahoja. Virkamiehet noudattavat (tai heidän piäisi noudatta) lakeja ja asetuksia – tosin nykyään tulee vahva tunne siitä, että poliittinen ohjauskaan ei ole täysin olematonta.

Syyttävä sormi osoittaa myös poliitikkoja – yksin ja kokonaisena oligarkkisena ryhmänä. Poliitikot esittävät aloitteita lainsäädäntöön ja säätävät lakeja. Osa heistä johtaa ministereinä lakien toteuttamista – jokaisen meistä näkemin tuloksin.

Kun tämä monikulttuurihulluus aikanaan laantuu ja krapula iskee, siinä vaiheessa olisi syytä perustaa Suomeen totuuskomissio. Syyttömiä eivät ole nykyinen hallitus ja eduskunta eivätkä niiden edeltäjätkään.

Astrid Thors, Matti Vanhanen, Paavo Lipponen, Jyrki Katainen, Anne Holmlund, Erkki Tuomioja, Sinikka Mönkäre, Liisa Hyssälä, Jan-Erik Enestam – ja monet muut. Suomen kansalla olisi oikeus kuulla puolueettoman tutkinnan jälkeen, ovatko poliitikkomme (ja poliittiset vrkamiehet)  hoitaneet yhteisiä asioitamme parhaalla mahdollisella tavalla.

Unohtamatta demokratian ylikävellyttä Tarja Halosta ja hänen nimittämäänsä Ritva Viljasta.

Jokaisen itsenäiseen ajatteluun pystyvän kansalaisen nähtävissä on se, että maamme on matkalla kohti (monikulttuurista) helvettiä, jos poliittinen kulttuuri ei muutu pikaisesti eikä saalistajien konsensukseen perustuvalle jakopolitikalle ja poliittiselle sekoilulle  saada loppua aikaiseksi.

Aika suuret kertoimet voi kukin asettaa sille, että vaikka kaikki lailliset aseet maassa takavarikoitaisiin, tulemme sitä suuremmalla todennäköisyydellä näkemään tämän (laittomalla aseella) tehdyn verityön jatkumoita ja uusintoja.

Tämä nykyinen poliittinen johtomme ei pysty takaamaan yhteiskuntarauhaa eikä kansalaisten turvallisuutta. Kohta se ei pysty takaamaan enää edes hyvinvointivaltion rippeitäkään – eikä maksamaan koko ajan kasvavaa valtionvelkaa.

Lähteet: Valtioneuvosto, Eduskunta, HS, TS, KS, KSML, SS, IL, IS, MTV3, YLE, HBL, Finlex, Edilex, YouTube, poliisi

Site Meter

Vuodenvaihde tuo tullessaan muutoksia myös poliisin toimintaan.

Vuodenvaihteen jälkeen Suomessa on jäljellä enää 24 maakunnallista poliisilaitosta. Tällä hetkellä poliisilaitoksia on 90. Poliisin palvelupisteiden määrä putoaa 129:stä 60:een. Yhteispalvelupisteiden määrän taas pitäisi nousta 45:stä noin 120:een.

Tällä kenttätyöhön ohjatulla palvelutasolla poliisin pitää siis hoitaa ensi vuoden alusta päätehtävänsä – järjestyksestä ja turvallisuudesta vastaaminen yleisillä paikoilla. Vaikka poliisiylijohtaja Mikko Paatero on vakuuttanut, että palvelutaso ei laske, niin epäilys herää, että kuinka mahtaa onnistua.

Näyttöä on nimittäin aikaisemmastakin. Poliisilla on ollut vuodesta toiseen jatkuvia ongelmia pysyä budjettikehyksensä viitoittamissa raameissa ja valvoa annetun rahan riittävyyttä koko vuoden toimintaan. Myös poliisikoulutuksessa on selvästi kipupisteitä, koska suuri osa koulutetuista poliiseista päätyy työttömyyskortistoon koulutuksensa jälkeen.

Poliisin toiminnan kipupisteitä

Poliisin tehtäviin kuuluu myös rikostutkinta. Tavallisena rivikansalaisena olen ollut myös tuosta hieman huolestunut jo useamman vuoden ajan. Omaisuuttani on varkauksien ja murtojen vuoksi kateissa kohtuullisen huomattava määrä rahallisesti arvioituna. Poliisi on ilmoittanut, että esimerkiksi polkupyörävarkauksia eikä kellarimurtoja tutkita resurssipulan vuoksi juuri ollenkaan – omaisuus palautuu takaisin, jos se löytyy jonkun muun tutkinnan yhteydessä ja omistaja pystyy todistamaan sen omakseen ja poliisilla on tiedossa laillinen omistaja.

Eli näissä tapauksissa omaisuuden takaisinsaanti on varsin pitkälle kiinni uhrin omasta aktiivisuudesta.

Poliisin päätehtävän – järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen yleisillä paikoilla – onnistumiseksi, hälytyksen ja siitä saatavan vasteen välinen aika pitäisi olla mahdollisimman lyhyt. Jos tuo vaste on Helsingin kokoisessa kaupungissa yli puoli tuntia väkivaltarikoksissa, niin maaseutu on vielä huonommassa asemassa.

Otetaan esimerkiksi vaikka Lappi. Lapin läänissä on pahimmillaan kaksi partiota liikkeessä. Jokainen voi mielessään kuvitella sen, mikä mahtaa olla vaste silloin kun Enontekiöllä puukotetaan jotain ja poliisipartio lähtee hälytyskäynnille Torniosta.

Kun nyt poliisin palvelupisteiden määrä pudotetaan 129:stä 60:een, se ei ole omiaan ainakaan lisäämään kansalaisten uskoa poliisin nopeaan toimintaan eikä turvaamaan järjestystä ja turvallisuutta.

Rahaa kuitenkin riittää?

Rahaa näyttäisi kuitenkin riittävän muuhun – ilmeisesti tärkeämpään toimintaan.

Poliisi on lähtenyt mukaan entisen ja nykyisen vähemmistövaltuutetun sekä erään valtionsyyttäjän ristiretkeen tärkeimmän kansalaisvapautemme – sananvapauden – kriminalisoimiseksi. Tähän sekä internetissä 24/7 roikkumiseen rahaa näyttäisi riittävän. Epäolennaista on ilmeisesti se, että tässä saatetaan kulkea säädetyn lainsäädäntöjärjestyksen, perustuslain takaaman sanan- ja ilmaisunvapauden sekä ihmisoikeuksien yli maihinnoususaappaat tahdissa paukkuen.

Jälleen kerran, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen näkemys sananvapaudesta:

Sananvapaus ei kata pelkästään sellaisia tietoja ja ajatuksia, jotka otetaan myötämielisesti vastaan, joita pidetään vaarattomina tai joihin suhtaudutaan välinpitämättömästi. Sananvapaus kattaa myös sellaiset viestit, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät valtiota tai jotain sen väestön osaa. Tätä vaativat tuomioistuimen mukaan moniarvoisuus, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus, joita ilman ei ole kansanvaltaista yhteiskuntaa.

Koska Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut näin useammassa eri päätöksessään, mielipidettä ei voi kriminalisoida moniarvoisessa, suvaitsevaisessa, avarakatseisessa ja kansanvaltaisessa yhteiskunnnassa.

Isänmaan etu ensimmäisenä?

Helsingin yliopiston dosentti ja Poliisiammattikorkeakoulun tutkimustiimin päällikkö Arno Tanner varoittaa päivän Hyysärissä ilmestyneessä Vieraskynä-kirjoituksessaan massiivisesta Afrikasta Eurooppaan kohdistuvasta nälkäpakolaisuuden uhkasta.

Hän käsittelee uhkaa asiallisesti, kyllä:

Nälkämuutto yleistyy ruoan niukkuuden takia. Afrikka on riippuvainen ruoan viennistä, ja oman väestön ruokkimisen sijaan Afrikasta viedään ruokaa niihin maihin, jotka pystyvät maksamaan siitä enemmän. Tämä pitää ruoan hinnan huomattavan korkealla myös Afrikan kotimarkkinoilla.

Hän toteaa myös, että ongelman ydin (afrikkalaisittain) on se, että Afrikan maita uhkaa massiivinen nälkäpakolaisuus ja aivovuoto.

Ratkaisuksi hän tarjoaa seuraavaa:

Mitä tehdä, kun afrikkalainen pakolaisuus ja muuttoliike lisääntyvät? Osa muuttoliikkeistä on Afrikan sisäisiä, mutta itsekin heikentyvät naapurivaltiot saattavat olla haluttomia vastaanottamaan muuttajia. Lähialueilla olisi kuitenkin ymmärrettävä ajoissa migraatiokriisin mahdollisuus ja tuettava alueellisia organisaatioita, demokratiakehitystä ja laillista muuttoa.

Vaikka kriisinhallinta tapahtuu ensisijaisesti lähtöalueiden lähellä, se vaatii vahvaa kansainvälistä tukea. Välimeren yli ja Lähi-itään kohdistuu vastedeskin kova paine. Euroopalla on tulevasta kriisistä vastuunsa: kehitysapua Afrikkaan, erityisesti vakautta edistäviin hankkeisiin, on pidettävä yllä.

Aivan, pakolaisuuden huonoimpia ratkaisumalleja on raahata ihmisiä kauas kotiseuduiltaan – vieraan kulttuurin ja ilmaston piiriin. Pakolaispolitiikan tavoitteena on ollut se, että sen tehtävänä on suojata pakolaisia välittömältä uhkalta ja mahdollistaa kotiinpaluu mahdollisimman pian.

Nykymuotoinen kehitysapu sietää ja ansaitsee tiukan ravistelun ja tarkastelun. Nykyisellään se on suoraa tulonsiirtoa rikkaiden maiden köyhiltä köyhien maiden rikkaille. Se ylläpitää kansainvälistä rikollisuutta, ihmiskauppaa, diktatuureja, asekauppaa, huumekauppaa ja sotia ympäri kolmatta maailmaa.

Hänen ehdottamansa keinot ovat kuitenkin – tavoiteasettelunkin kannalta katsoen – hieman kyseenalaiset:

Myös Suomessa on varauduttava kriisiin esimerkiksi kohdentamalla oikein pakolaiskiintiöitä. Kansallisten maahanmuuttoviranomaisten maatiedustelukoneistojen on oltava hyvin valmistautuneita akuuttia turvapaikanhakua varten. Siten todellista hätää kärsivät pystytään tunnistamaan ja heille kyetään antamaan suojaa.

Näinkö?

Lähettämällä suomalaisia virkamiehiä valitsemaan sopivia pakolaisia tuotavaksi Suomeen ja puuttumatta pakolaisuuden todellisiin syihin? Unohtuiko tässä se aivovuoto?

Onko tämän pohtiminen ja väärään johtopäätökseen päätyminen todellakin poliisikorkeakoulun (ja siis samalla poliisin toiminnan) tehtäviä?

Minusta suutarin kannattaisi pysyä lestissään – ja poliisin lakisääteisissä tehtävissään ja budjettikehyksessään.

Poliisihallintoon näyttäisi näin pesiytyneen niitä samoja ikäviä piirteitä, mitä muihinkin valtionhallinnon aloihin on EU:n jäsenyyden ja kansainvälisen yhteistoiminnan lisääntymisen aikana pesiytynyt. Isänmaan ja yksityinen etu hämärtyvät ja toimintaan tulee mukaan oman taloudellisen hyötymisen elementti.

Ei, en tarkoita korruptiota – tarkoitan ulkomaankomennuksia ja niistä kilvoittelemista sekä niiden kautta saatavan oman taloudellisen hyödyn mahdollista maksimoimista. Se on inhimillistä, mutta silti jokseenkin kyseenalaista.

On ilmeisesti aika kysyä – mitkä ovat poliisin toiminnan prioriteetit?

Lähteet: HS, poliisi.fi, Edilex


Site Meter

Hyysäri ei taaskaan yllätä.

Suomalaisten muistaessa kollektiivisesti isiä ja viettäessä isänpäivää, joidenkin miesvihaajien intresseissä on vuodesta toiseen julkaista ala-arvoista ja päivän teemaa loukkaavaa roskaa.

Tänä vuonna aiheena oli sitten turvakoteja tarvitaan pian lisää. Tämä sepustus oli päässyt oikein pääkirjoitussivulle saakka.

Aiheen todellisuudesta huolimatta, olisi ehkä kannattanut miettiä pieni hetki julkaisemisajankohtaa ja kirjoitelman sisältöä. Isänpäivänä julkaistuna tästä – puolueelista roskaa sisältäneestä – sepustuksesta jää parhaimmillaankin vain myötähäpeän tunne sen laatijaa kohtaan.

Turvakotibisneksen feministiset kasvot

Vaikka Suomessa on vain viidesosa siitä turvakotipaikkojen määrästä, jota Euroopan neuvosto suosittelee, niin kannattaisiko tutkia asia sen toteutuksen kannalta tarkastellen?

Ensiksikin Suomi on vielä nykyään suvereeni valtio. Euroopan neuvosto voi suositella halutessaan vaikka perunakellareiden syvyyksiä, mutta yhtä kaikki, ne ovat vain ulkopuolisen suosituksia.

Toiseksi – nykyinen turvakotijärjestelmä – ja etenkin sitä ylläpitävät piirit – eivät välttämättä täytä niitä objektiivisuuden vaatimuksia, joita todelliselta turvakotitoiminnalta vaaditaan.

Nykyisiä turvakoteja pyörittää joukkko hämäriä ja äärifeministisiä rahantekojärjestöjä. Ne suhtautuvat automaattisesti asioihin feministisesti ja oman bisneksensä tärkeyttä koriostaen – unohtaen lasten ja perheen isän aseman ja oikeudet.

Joiltain osin on kyse todellisista verirahoista, joissa turvakotia käytetään vain ja ainoastaan isän häätämiseen yhteisestä kodista. Päätarkoituksena on mahdollistaa perheen äidin oman itsensä etsiminen, uuden nuoruuden eläminen ja seksuaalisesti vapaampi Uusi Uljas Elämä.

Tällaiset turvakodit joutaa lopettaa ja ne pitäisi pikimmiten korvata esimerkiksi kirkon tai kunnan tarjoamilla oikeilla ja puolueettomilla suojapaikoilla.

Ensimmäisenä uhrina totuus?

Hyysäri väittää myös, että vaikein tilanne perheväkivaltaa pakenevilla, yleensä naisilla, on harvaan asutulla maaseudulla. Esimerkiksi koko Lapissa on vain yksi turvakoti.

Samaan aikaan yhteiskuntamme kulisseissa ollaan huolestuneita eräiden Suomeen saapuvien maahanmuuttajien kulttuurinsa mukanaan tuomasta naisiin ja lapsiin kohdistuvasta väkivallasta. Kyse on tietenkin ainoastaan niistä yksittäistapauksista, jotka ymmärtävät täydellisesti sen, että suomalainen järjestelmä on pystytetty tasa-arvon perustalle, mutta he ovatkin päättäneet, ettei tämä järjestelmä sovi erityisen hyvin heille.

Näiden ihmisten – ja kuten poliisi toteaa; heitä ympäröivän hiljaisen hyväksynnän – vuoksi, Helsingin poliisi on joutunut piilottanut tyttöjä kunniaväkivallan uhan takia. Suurin piiloon jäävä ongelma sisältyy juuri tähän eristäytymiseen ja hiljaiseen hyväksyntään – perheväkivalta jää ilmeisen usein ilmoittamatta.

Myös valtaväestö on saanut osansa tästä suomalaiseen yhteiskuntaan eristäytyneestä – arvojamme ja lainsäädäntöämme kunnioittamattomasta – vieraasta tuulahduksesta.

Ratkaisuna tähän ongelmaan poliisiylijohtaja Mikko Paatero tarjoaa maahanmuuttajien värväämistä poliiseiksi.

Anteeksi nyt vain, minä en usko, että kulttuuripohjaiseen väkivaltaan ja sen salailuun voidaan puuttua virallistamalla se osaksi yhteiskunnan väkivaltakoneistoa.

En myöskään usko Paateron antamaa toista syytä oikein todeksi. Hän nimittäin että poliisia uhkaa työntekijäpula lähivuosina runsaan eläkkeelle jäämisen takia. Pulaa tulee Paateron mukaan etenkin ruotsin kieltä osaavista poliiseista.

Miten huonosti suomea osaavaa ja ruotsia täysin ymmärtämätön sekä täysin toisesta kulttuurista tuleva poliisikandidaatti voi mahdollisesti ratkaista tämän ongelman?

Poliisikouluun hakevan on oltava Suomen kansalainen ja poliisilta vaaditaan hyvää kotimaisten kielten osaamista. Lisäksi tämä kuuluisa työvoimapeikko on paljastunut jo kauan sitten pelkäksi kuplaksi. Miten Paatero kehtaa puhua työvoimapulasta, kun hän tietää, että suurin osa valmistuvista poliiseista päätyy suoraan työttömyyskortistoon?

Poliisi on jokaista yhteiskuntaa ylläpitävä – konservatiivinen – laillistettu väkivaltakoneisto. Sen tehtävänä on myös vastustaa liian nopeita – l. vallankumouksellisia – muutoksia yhteiskunnassa. Paateron kommentti on erittäin eriskummallinen kun sitä tarkastelee siitä virka-asemasta, mistä se on annettu. Ja yleisestikin ottaen, jokaisen kansalaisen olisi olla syytä olla varuillaan, kun poliisijohto vaatii muutoksia yhteiskuntaan.

Väkivaltaiset naiset

Samaan aikaan naisten osallisuus perheväkivaltaan on lisääntynyt. Vuonna 2006 poliisille ilmoitetuista törkeistä perheen sisäisistä pahoinpitelyistä joka toisessa uhrina oli mies. Myös lasten pahoinpitelyistä puolet ovat naisten tekemiä.

Väkivaltaa lisäävät tutkijan mukaan naisten alkoholinkäytön lisääntyminen sekä media, jossa naisten väkivalta esitetään usein joko oikeutettuna tai harmittomana ilmiönä. Tutkimuksista on saatu viitteitä myös siitä, että naiset ovat miehiä huonompia tunnistamaan omaa väkivaltaisuuttaan.

Naiset käyttävät usein miehiä epäsuorempaa väkivaltaa. Nainen voi esimerkiksi uhata käyvänsä miehen kimppuun tämän nukkuessa tai ollessa muuten avuttomassa tilassa. Tyypillinen väkivaltaisuuteensa apua hakeva nainen on miestään pahoinpidellyt, työssä käyvä ja keski-ikäinen.

(Eli sama viiteryhmä, joka käyttää myös nykyisiä turvakoteja hedonististen pyrkimystensä ajamiseen.)

Myös Hautaa Ylpeät kirjoitti samasta asiasta. Naisten väkivaltaisuudesta löytyy kiinnostuneille lisääkin tietoa esimerkiksi täältä.

Totuus

Jotta kuitenkin pysyttäisiin – toisin kuin Hyysäri – totuudessa on todettava, että Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen raportissa Suomalaisten turvallisuus 2003 tarkasteltiin erilaisten väkivaltatilanteiden kehitystä 1980 ja 2003 välisenä aikana (Heiskanen, Sirén, Aromaa 2004).

Tämän julkaisun mukaan naisten kokema perheväkivalta on vähentynyt parin viimeisen vuosikymmenen aikana. Laskeva trendi on erityisen voimakas, kun tarkastellaan fyysiseen vammaan johtanutta perheväkivaltaa. Vuonna 1980 tällaisten tapausten määrä oli yli kolminkertainen nykytilanteeseen (2003) verrattuna. Väestön tasolla tämä muutos merkitsee noin 20 000 naisiin kohdistuvan väkivaltatilanteen katoamista kahden vuosikymmenen kuluessa; eli tuhat tapausta vähemmän yhtä vuotta kohden.

Kaiken tämän jälkeen herää kysymys, ovatko nämä viime vuosina yleistyneet, isiä vastaan (ja etenkin isänpäivänä) suunnatut loanheitot ja hyökkäykset, vain jonkun katkeroituneen femakon tai femakkolauman puuhastelua, vai löytyykö takaa laajempaakin suunnitelmallisuutta?

Lähteet: HS, US, OM, Optula