Viikonlopun ja eilisen aikana pinnalle ponnahti – jälleen kerran – keskustelu vanhuksista ja vanhuudesta Suomessa. Suurimman kohauksen aiheutti kirjailija Kaari Utrion sukailematon kommentti siitä, että yli 70-vuotialle vanhuksille annettaisiin itsemurhan mahdollistava unipilleri.
Utrio esitti varsin radikaaleja toimia Suomen vanhustenhoitoon. Utrion mielestä omaehtoinen kuolema voisi ehkä olla ratkaisu suurten ikäluokkien vanhentumisesta seuraavaan hoitaja- ja hoitopaikkapulaan.
Terveyskeskuksissa voitaisiin jakaa vanhuksille, vaikkapa yli 70-vuotiaille, ystävällisiä ”unipillereitä”. Se tulee olemaan välttämätöntä, sillä nopeasti kuoleva vanhus on eduksi yhteiskunnalle. Mistä muka kaikille suurten ikäluokkien edustajille saadaan hoitajat?
67-vuotias Utrio ei itse halua päätyä vanhainkotiin hoidettavaksi.
Jos taudit iskevät tai tulen sekopäiseksi, aion nitistää itseni. En halua olla kenenkään taakkana tai armoilla, kolmen pojan äiti Utrio sanoo lehdelle.
Ennen katsottiin hyväksi iäksi kolme tiuta ja kymmenen eli 70 vuotta, historiallisista romaaneistaan tunnettu Utrio huomauttaa.
Samasta asiasta kirjoitti muuten hetki sitten myös Freddy Van Wontherghem.
Minä en paheksu enkä kauhistele Utrion kommentteja, olen itsekin ollut huolestunut jo aikaisemmin tästä skenaariosta. Hän näkee tilanteen ja vanhustenhoidon nykyisen todellisuuden varsin kirkaasti. Jos ihmisellä on oikeus ihmisarvoiseen syntymään ja elämään, hänellä pitää olla myös oikeus ihmisarvoiseen vanhuuteen – ja myöskin kuolemaan.
Todellisuus vanhustenhoidossa on kaukana ihmisarvoisesta vanhuudesta – sänkyyn sidottuja, nälissään ja janoissaan kuivuvia, sukulaistensa laitoksiin hylkäämiä ja allensa laskevia ihmisraunioita ei voi oikein mitenkään kutsua ihmisarvoista vanhuutta viettäviksi arvostetuiksi seniorikansalaisiksi.
Pahimmillaan nämä pakkolaitoksiin suljetut vanhukset joutuvat sellaisten ihmisten armolle, jotka eivät osaa kunnolla suomea, eivät ymmärrä suomalaista kulttuuria eivätkä tapoja ja joiden ainoa syy olla hoitajina perustuu jonkun toisen ihmisen ahneuteen ja sen kautta tällaisen halpatyövoiman Suomeen raahaamiseen.
Kun meitä lainsäädännön tavoin ohjaava EU-direktiivi määrää, että lehmien on päästävä navetasta laitumelle vähintään 60 päivänä vuodessa, niin ihmisoikeudet on unohdettu, eikä samaan aikaan ikäihmisille pystytä järjestämään edes muutamaa jaloitteluhetkeä viikossa.
Ja kun vielä muistetaan se, että yhteiskunta on eräissä tapauksessa vielä ryöstänyt näiden uhriensa omaisuuden, niin en yhtään ihmettele Utrion kommentteja.
Vanhustenhoidosta on puhuttu ajoittain paljonkin. Siihen liittyvät ongelmat nousivat tapetille viime viikolla, kun lääninhallitusten selvitykset paljastivat törkeitä laiminlyöntejä ja ihmisarvon alitttavaa kohtelua ja kaiken kaikkiaan varsin inhotavilta kuulostavia asioita vanhustenhoidon tilasta nykyisessä Suomessa.
Hoitohenkilökuntaa on selvitysten mukaan liian vähän kaikkialla, ja pakkokeinoja käytetään yleisesti – vapaiden kansalaisten alistamiseen ja heidän ihmisarvonsa viemiseen.
Selvityksissä kerrotaan, että vanhuksia sidotaan peteihin ja teljetään lukkojen taakse – paitsi heidän oman turvallisuutensa myös henkilökunnan puutteen vuoksi.
Vaippoja käytetään vanhuksilla yleisesti. Niitä käytetään liikaa jopa hyväkuntoisilla, koska henkilökunnalla ei ole joko halua tai aikaa auttaa vanhuksia vessaan. Kaatumisia on selvitysten mukaan paljon. Ulkoilemaan vanhukset pääsevät varsin harvakseltaan. Lisäksi vanhukset kärsivät ravinnon puutteesta ja saavat paikoin liikaa lääkkeitä.
Kaikissa selvityksissä arvioidaan, ettei hoitajilla ole missään riittävästi aikaa vanhuksille. Sama pätee niin laitoshoidossa kuin kotona asuvienkin hoidossa ja palveluissa. Öisin ongelmat vielä korostuvat.
Se mitä tämä selvitys ei kerro, on vastaus siihen kysymykseen, että onko hoitajien työnorganisoinnissa, johtamisessa tai terveydenhuollon hallintokulttuurissa jotain perustavanlaatuista vikaa?
Eräs toinen tunnettu seniorikansalainen – veteraanipoliitikko ja entinen pääministeri – valtioneuvos Harri Holkeri, 72, vastasi lauantaina TV1:llä Arto Nybergin ohjelmassa terävästi ja hyvävoimaisesti vanhustenhoidosta esitettyihin kysymyksiin.
Entisen pääministerin terveys sai kovan kolauksen vuoden 2008 lopulla, kun myymälävaras törmäsi häneen Helsingin Kruununhaassa ja mies mursi lonkkansa. Pitkien hoitojen myötä hän sanoo tutustuneensa hyvin suomalaisen sairaanhoitojärjestelmään.
Tämä on tavallaan se hyvä uutinen koko huonojen uutisten sumassa. Kun valtioneuvostasoinen ihminen joutuu vanhustenhuollon (ja nykyisen julkisen terveydenhuoltohelvettimme) tehottoman, ihmisarvoa alentavan ja kustannuksiltaan tähtitieteellisen koneiston rattaisiin, luulisi jo jossain reagoitavan tai ainakin keskustelun käynnistyvän hieman enemmän todellisuutta hipovana siitä tasosta, kuin se nyt on ollut.
Terveyden menetys sapetti politiikan aktiivivuosinaan paljon liikuntaa harrastanutta Holkeria yhä selvästi. Myymälävarkaan törmäystä käsitellään kohtapuoliin oikeudessa, ja Holkeri joutuu esittämään korvausvaatimuksen, mutta sekään ei paljoa lämmitä.
Ikään kuin minä voisin määritellä mikä on terveyteni hinta, ei sellaista rahaa ole,
Valtion velkaantumisesta ja työttömyyden kasvusta Holkeri on huolissaan. Hän ei suostunut vertaamaan nykytilannetta kuitenkaan hänen hallituksensa aikoihin. Hänen mielestään tilanne on nyt sellainen, että hallituksen pakko elvyttää lainarahalla. Hän myös muistutti samaan hengenvetoon muistutti samaan aikaan, että nyt saatetaan syödä paljonkin leipää, joka on pois lapsenlapsilta.
Väite siitä, että Suomen väestö ikääntyisi esimerkiksi Ruotsin väestöä nopeammin on sinänsä kupla. Kuten olen ennenkin todennut, kyse on sotien jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien aiheuttamasta tilastollisesta kummajaisesta. Tämä ongelma kuitenkin katoaa näiden suurten ikäluokkien mukana hautaan noin 10-20 vuoden sisällä. Tämän jälkeen Suomen väestö putoaa (ilman keinotekoista väestönkasvua) noin neljään miljoonaan suomalaiseen ja väestöpyramidi (ja elinkeinoelämä) normalisoituu.
Jos tätä – ominkin voimin hoidettavissa olevaa parinkymmenen vuoden mittaista – ongelmaa varten tuodaan maahamme massoittain (kielitaidotonta, suomalaista kulttuuria tuntematonta ja ammatitaidoiltaan ja -normeiltaan kotimaisesta paljonkin poikkeavaa) halpatyövoimaa, tulemme rakentamaan tuleville sukupolville todellisen monikulttuurisen ongelman. Sellaisen, jonka vaikutukset saattavat kestää satoja vuosia ja pahimmillaan ne tuhoavat suomalaisen kulttuurin, suomalaisen kansallisvaltion ja suomalaisuuden.
Mikä sitten ratkaisuksi, mitä tässä pitäisi tehdä? Ehdotan sitä vanhaa konstia, joka on toiminut ennenkin kun yhteiskunta on joutunut hätään. Kutsutaan koko ikäluokka kansalaispalvelukseen.
Annetaan kullekin nuorelle mahdollisuus osallistua halunsa ja kykyjensä mukaan joko ase-, siviili tai kansalaispalvelukseen. Tasa-arvoistavan vaikutuksen lisäksi tällä olisi muitakin hyviä puolia. Nuoret joutuisivat olemaan tekemisissä vanhusten kanssa, nämä samat nuoret oppisivat hyödyllisiä kansalaistaitoja – ja yhteiskuntamme hyötyisi tasavertaisesti omista kansalaisistaan.
Minusta tässä on huomattavasti enemmän järkeä kuin nykyisessä touhussa. Puhumattakaan siitä, että Suomeen tuotaisiin massoittain näitä kielitaidottomia halpatyöläisiä – perheineen ja omine mummoine ja vaareineen, kuormittamaan vanhustenhuoltojärjestelmäämme lisää…
Lähteet: US, STT, HS, Kuvat: www.kaariutrio.fi
Kullervo Kalervonpoika 