Yhdysvaltain rauhanpolitiikasta

Lähi-idässä on harjoitettu jo pitkään lähinnä Georg Orwellin dystopiaan 1984 pohjautuvaa imperialistista  rauhanpolitiikka (”Sota on rauhaa”)

. Edellisen kerran tästä rakkaudenosoituksesta pääsi nauttimaan kymmenisen vuotta sitten, koko kansan voimin ja täysin rinnoin, Irak.

 Tuolloin eräs rauhanvaltio (hännystelijöidensä kera) aloitti hyökkäyssodan Irakia vastaan, väittäen, että sen hallussa on kumoattomia todisteita Saddam Husseinin kemiallisista aseista.

Ennen tuota rakkaudenosoitusta (l. laitonta hyökkäys-, anastus- ja tuhoamissotaa)  Irak oli varsin kehittynyt ja vauras arabinationalistinen valtio.

Vaikka sen hallitsija käytti (kulttuurisidonnaisesti) suuria summia itsensä ja perheensä hyvinvointiin, hän käytti öljytulojen valtaosan yhteiskunnan rakentamiseen ja kansan hyväksi.

Vaikka sen hallitsija käytti (kulttuurisidonnaisesti) kovaa kättä toisinajattelijoiden, rikollisten ja terroristien kurinpitämiseen, hän käytti myös selkeää kättä yhteiskunnan järjestyksessä pitämiseen.

Ennen Yhdysvaltojen sotarikosta irakilaiset lapset elivät turvassa kotonaan – heillä oli koti, perhe, ruokaa, vettä, suojaa ja jopa hyvinvoinnin mukana tulleita kulutusyhteiskunnan tuotteita ja palveluita.

Heillä oli myös julkinen infrastruktuuri käytettävissän samoin kuin yhteiskunnan tuottamat muut palvelut. Irakilaiset lapset saivat terveyden- ja sairaanhoitoa, he kävivät koulua ja heillä oli tulevaisuudenkuvia ja unelmia.

Sitten tuli hyökkääjä.

Hyökkäyksensä lomassa Yhdysvallat testaili aseitaan (eläviin ja tunteviin ihmisiin) , käytti vanhentuneita aseitaan pois ja (sai sodan lisäämien määrärahojen vuoksi) tilattua lisää aseita (ja kansainvälinen aseteollisuustaputti karvaisia käsiään yhteen).

Sodan seurauksena Irakin infrastruktuuri, luonto ja yhteiskunta tuhottiin. Pakolaiset valuivat pääasiassa lopulta EU:n alueelle ja Yhdysvallat muisti EUa muutenkin.

Kun kaikki oli pistetty paskaksi, Yhdysvallat ojensi rupisen kouransa kohti Eurooppaa ja vaati rahaa Irakin jälleenrakennukseen.

Nämä rahat valuivat Yhdysvaltojen hallintoa lähelle olleille liikemiehille, urakat jäivät pääasiallisesti viemättä loppuun ja Yhdysvallat vetäytyi sotilaalisesti Irakista. Jätten raunioituneen maan savuavat rauniot jälkeensä – unohtamatta kuitenkaan varastaa maan kansallis- ja luonnonaarteita.

Kemialliset aseet olivat siis syy tälle sotilaalliselle interventiolle. Jostain syystä näitä kumoattomia todisteita Saddam Husseinin kemiallisista aseista ei esitelty silloin, ei sodan jälkeen, ei nyt eikä ilmeisesti koskaan.

Miksi?

Siksi, että niitä ei ole.

Miljoonan ruplan kysymys kuuluukin, että arvaako kukaan, missä tullaan näkemään sama kehitysketju seuraavaksi?

HP

Advertisement

 

Sotaveteraanit ja Tom of Finland

Kaikki mielipiteet ja aikuisten väliset vapaaehtoiset suhteet  ovat  demokratiassa sallittuja. Tämän blogin toimitus tosin pidättäytyy  julkisuudessa arvostelemasta niitä ihmisiä, jotka ovat  tärkeitä tai joille toimitus katsoo  olevansa kiitollisuudenvelassa. Kun kerran kaiken retosteleminen on sitten sallittua, niin lipsutaan nyt sitten reilusti eräiden vaahtoajien käsityksen  puolelle (ilman esimerkiksi tätä kirjoitusta,alla oleva teksti olisi jäänyt kirjoittamatta.

Tässä hiljattain eräissä muissakin perässähiihtäjien blogeissa on hehkutettu vänrikki Touko Laaksosen (taiteilijanimeltään Tom of Finland) muistelmia sodasta – ja etenkin niissä korostettua poikkeustilanteisiin (kuten sotaan) liittyvää dekadenssia.

On aika selvää (tutkimustenkin kautta), että pelko ja autoritäärinen kuri ajavat ihmisiä hakemaan lämpöä toisesta ihmisestä. Sota on hyvä esimerkki tällaisesta tilanteesta. Monet taistelijat ovat (kautta historian) hakeneet puuttuvan fyysisen lämmön lisäksi myös henkistä läheisyyttä toisistaan taistelutilanteissa (ja etenkin niiden välillä).

Se tilanne, jossa taas  joku käyttää toisen hädänalaista asemaa (tai jopa muodollista esimiesasemaansa) oman seksuaalisuutensa toteuttamiseen on lähinnä perverssiä hyväksikäyttöä.

Rauhan aikana sen voisi rinnastaa vankiloissa tapahtuvaan homoseksuaaliseen ahdisteluun ja alistamiseen.

Parisuhdeseksin ja rakkauden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Homoseksuaalisuus on ilmiö, jota tulee aina edustamaan  tietty prosentti väestöstä. Se on totuus ja sitä vastaan en paini. Toisten ihmisten hädänalaisen aseman käyttäminen omien seksuaalisten tarpeidensa tyydyttämiseen on taas väärin. Raiskaus ja hyväksikäyttö eivät ole seksiä.

Kuten Laaksonen totesi itsekin,”Sodan päätyttyä me kaikki sitten vetäydyimme omiin leireihimme.”

Tällaisen toiminnan korostaminen, jalustalle asettaminen ja glorifioiminen on tavallisen (niin hetero-kuin homoseksuaalisenkin) veteraanin kunnian anaaliraiskaus.

HP

 

71 vuotta erään vääryyden alkamisesta

Kävelin aamulla ulkona koirieni kanssa ja mietin mitä tapahtui näillä Etelä-Helsingin rannoilla 71 vuotta sitten. Ja etenkin sitä, mitä tapahtui koko itärajan pituudella.

Kaikki kunnia niille, joille kunnia kuuluu.

 

Itsenäisyyspäivänä 2009

Näin itsenäisyyspäivänä, joulukuun kuudentena , Kullervoblogin toimitus haluaa toivottaa hyvää yhdeksättäkymmenettätoista itsenäisyyspäivää kaikille lukijoilleen.

Tämä päivä herättää tämän tekstin kirjoittajassa nykyään varsin ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tämä päivä ja sen sisältö – eli itsenäisyys – on yksi tärkeimmistä asioista kodin ja maailmankatsomuksen lisäksi kirjoittajan elämässä.

Itsenäisyytemme on lunastettu aikoinaan kallilla hinnalla ja suurilla kärsimyksillä. Sitä on jouduttu puolustamaan kaksi kertaa raskain uhrein ja menetyksin. Edelliset sukupolvet pystyivät rakentamaan Suomesta hyvinvointiyhteiskunnan sotien jälkeisen surutyön, menetysten, epäoikeudenmukaisuuden, nöyryytyksen ja tuhojen alhosta.

Ne sukupolvet, jotka joutuivat vastoin omaa tahtoaan puolustamaan itseään, läheisiään, omaa kieltään ja kulttuuriaan sekä isänmaataan, ovat pääsääntöisesti poistuneet manan majoille meidän muiden suomalaisten joukosta – ja he todennäköisesti kääntyvät haudoissaan nykyisen elämänmenon aikana.

Nykyinen poliittinen johtomme on hyvää vauhtia tuhoamassa kaiken sen minkä edelliset sukupolvet raskain uhrauksin rakensivat.

Tämän (lähes maanpetoksellisen) poliittisen johtomme toiminnan syvimmän olemuksen on nimimerkki Kantakaupunkilainen pukenut varsin osuvaan muotoon:

Tuli tuossa mieleen puutarhassa, että miten ihminen onkaan voinut edetä tähänkin asti vaikka onkin käytännössä paljon järjettömämpi kuin esim. muurahaiset jos muurahaispesässä olisi näitä sirniöitä ja pelkosia niin osa murkuista hajottaisi pesää kun toiset rakentavat ja osa toisi kusiaisia asumaan murkkujen ruokavarastolle.

Niinpä.

Tuntuu todella pahalta, kun miettii tämän Suomessa nykyisin harjoitetun – täältä katsoen jokaiselle onnenonkijalle avoimen – maahanmuuttopolitiikan valossa sitä, että toinen isoisäni kaatui sodassa ja toinen haavoittui ja sai psyykkisiä traumoja puolustaessaan samaa maata tuolloisilta maahantulijoilta.

Tulevaisuudessa tämä nykyinen aika saattaa tuntua samanlaiselta veitsenterällä tasapainottelulta kuin rähmälläänolon aika 1970-luvulla tuntuu nyt – käsittämättömältä ja painajaismaiselta valveunelta.

Tuolloin vallassa oli kuitenkin sodan kokenut sukupolvi ja vasemmistoradikaalien suoranaiset vallankumouspuuhastelut – jotka tapahtuivat Neuvostoliiton suurlähettilään Aleksei Beljakovin masinoimina ja suojeluksessa – pystyttiin torjumaan laajan (puoluerajat ylittäneen) kansallismielisen rintaman ja presidentti Kekkosen aktiivisten toimenpiteiden avulla.

Itse asiassa meidän pitää tarkastella juuri tuota Kekkoslovakian aikaa ja silloista vasemmistoradikaaalien sukupolvea, ymmärtääksemme sen mitä ja miksi itsenäisyydellemme on tapahtunut ja on tapahtumassa tässä ajassa.

Tuolloin nämä (jo silloin)  moraaliltaan ja maailmankatsomukseltaan vinksahtaneet vallankumoukselliset  olivat liian nuoria ja vailla valtaa –  saadakseen tuon kammottavan maailmankatsomuksensa valtaan Suomessa.

Aika kului ja 1990-luvulle tultaessa kommunismi hajosi omaan mahdottomuuteensa, mutta se ei näitä 1970-luvun vasemmistoradikaaleja juurikaan hetkauttanut. Ilman sen suurempaa häpeää, suurin osa näistä ihmisistä vaihtoi kommunismin tilalle sanan monikulttuuri – ja agenda jatkui muuten samanlaisena.

Nämä entiset vasemmistoradikaalit ovat miehittäneet nykyisin vallan avainpaikat varsin tehokkaasti. Kun tarkastelllaan itsenäisyyttä tuhoavaa virkamies- ja poliitikkojoukkoa, huomamme, että sana demla (ja sen jäsenyys) yhdistää näitä ihmisiä.

Nämä vasemmistoradikaalit eivät ilmeisesti näe sitä, että oman sukupolveni jälkeen valtaan on tulossa 1990-luvun alun lama-aikana kasvanut entistä konservatiivisempi – ja asenteiltaan meitä vanhempiaankin jyrkempi – sukupolvi.

Heissä lepääkin Suomen toivo. Toivottavasti kansallisvaltion ja itsenäisyyden tuhoaminen ei ole edennyt tuolloin niin pitkälle, että Suomessa päädytään vuoden 1918 toisintoon – sillä erolla, että sortajina toimivat punaiset.

Niin pitkälle on itsenäisyytemme tuhoaminen edistynyt, että presidentiksemme on valittu avoimesti suomalaisia arvoja ja kansallisvaltiota pilkkaava ns. koko kansan presidentti – joka ei kuitenkaan suvainnut osallistua vuoden 1918 tapahtumien tiimoilta koko kansan tilaisuuksiin. Hän osallistui ainoastaan punaisten tapahtumiin – ilmoittaen tulevansa työväenluokasta.

Tämä samainen presidentti on osoittanut hallintokautensa aikana viisveisaavansa demokratian pelisäännöistä. Tämä on nähty esimerkiksi täysin käsittämättömässä sisäministeriön kansiapäällikön ja Suomen Pankin johtajan nimityksiin liittyneissä valtioneuvoston ja eduskunnan ylikävelyssä.

Tuollaista toimintaa on totuttu muualla kutsumaan tyranniaksi tai vähintään itsevaltiudeksi.

Kun jälkipolvet tarkastelevat tämän ajan kuvaa, niin uskallan lyödä vetoa siitä, että tämä nimenomainen kuva tulee symboloimaan tätä aikaa sekä sen estetiikan tajua että myös sen perinteiden kunnioitusta.

Kaikesta huolimatta – hyvää itsenäisyyspäivää kaikille niille, jotka itsenäisyyttämme arvostavat.

 

Onko RKP:n politiikka rasismia?

Lainaus eräästä valtakunnallisesta mediasta:

Yli 30 vuoden aikana ovat suomalaiset jyrsineet pala palalta meidän ruotsalaista maatamme ja kaikenlaisilla metkuilla saaneet suomalaisia kouluja seuduille, minne niitä ei tarvittaisi, ja kaikki tämä heidän suomalaistumisliittojensa johdon alaisina. Mutta nyt se on lopussa. Nyt seisomme yhtenä miehenä, kun uhataan pirstoa se, minkä me vuosisatojen kuluessa olemme rakentaneet. Se on pyhää maata meille. Sitä ei anneta muukalaisille, sillä he ovat meille muukalaisia eli karjalaisia. Emmehän edes ymmärrä heidän kieltään. Ja me olemme saaneet tarpeeksemme kaikista niistä laiskiaisista, joita meidän on ollut pakko pitää ja ravita viime talvesta alkaen, heidän tekemättä puolestaan pienintäkään hyötyä.

Nyt viikon kysymys:

(Ja tuo mediahan oli siis Hufvudstadsbladet – ja vuosi oli 1940.)

Tämä liittyy tiistaina eduskunnassa käytyyn keskusteluun. Maanmuuttoministeri Astrid Thors (r) pahoitti syvästi mielensä perussuomalaisten Pentti Oinosen lyötyä suomenruotsalaisia siirtokarjalaiskysymyksellä.

Episodi sai alkunsa sen jälkeen, kun perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini oli irtisanonut itsensä ja puolueensa irti rasismista.

Oinonen luki salissa pitkän sitaatin Hufvudstadsbladetissa vuonna 1940 julkaistusta kirjoituksesta, jossa ilkein ja rasistisin sanakääntein vastustettiin karjalaisevakkojen asuttamista suomenruotsalaisille alueille. Oinonen sanoi pitävänsä tätä esimerkkinä ajattelusta, jollaista hän ei soisi enää koskaan maassa näkevänsä.

Thors huomautti Oinoselle, ettei 69 vuotta vanhojen yksittäisten lausumien perusteella voi demonisoida koko hänen edustamaansa pienryhmää, jos toimii sillä tavalla kuin Soini aiemmin salissa edellytti.

Oinonen lisäsi, että siirtokarjalaisia oli vaikea asuttaa rannikkoseuduille, ja silloin eräät väestöryhmät osoittivat rasistisia piirteitä. Se oli liikaa Thorsille.

Minun isäni seudulla on hyvin monta hautaa, joissa on selkeästi karjalankielinen nimi,

vastasi Thors itkua vääntäen.

Karjalankielinen nimi?

Öh?

Thors ilmeisesti viittaa Josif Stalinin keinotekoiseen karjalankieleen. Siihen, jota kukaan ei puhunut eikä osannut ja joka oli venäläiselle aakkostolle litteroituna käytössä vuosina 1938-40? Samoihin aikolihin kun todelliset karjalaiset joutuivat pakenemaan kotisuduiltaan saman Stalin joukkoja ja laitonta hyökkäystä Suomen kimppuun.

Aika mielenkiintoisia nämä Thorsin lausunnot ovat – kertakaikkiaan…

Toisaalta tämä osoittaa sen, että Suomi on kantanut oman osansa pakolaisten huolehtimisesta – RKP: vastustuksesta huolimatta…

Lähteet: HS, Hbl

Jk. Terveiset täältä Pohjois-Suomen pikkupakkasten sävyttämiltä ja aurinkoisilta hangilta – kaikille lukijoille.