Kävelikö Pekka Haavisto jalkaväkimiinaan?

Mikähän muuten  mahtaa olla se sotilaallinen koulutus,   jonka pohjalta Pekka Haavisto esiintyy sotilasasioiden asiantuntijana?

Kun tämä vihreiden (ihan itse itsensä nimittämä) sotilasasiantuntija otti kantaa taannoin Ottawan sopimukseen ja jalkaväkimiinoihin, puurot ja vellit ainakin ovat hyvin sekaisin.

Suomi ei ole osa Afrikkaa, ei käy sotaa, on kansainvälisesti korkealle rankattu kansanvalta ja tärkeimpänä kaikista seikoista – suomalaiseen jalkaväkimiinaan kävelee ainoastaan Suomeen hyökkäävä vihollisvaltion sotilas. Tämän lisäksi ainoa potentiaalinen vihollinen ei ole sitoutunut luopumaan jalkaväkimiinoista.

Toisaalta (todellisuuskuvan vuoksi) on ihan kiva huomata vihreiden epärehellisyys tässäkin asiassa.

Se kuka on käynyt joskus  Kaunialan sotavammasairaalassa on  nähnyt sen, mitä vastuuntunnottomien ja ajattelemattomien poliitikkojen toimet ovat tehneet niille tavallisille suomalaisille miehille.  Niille tavallisille suomalaisille reserviläisille,  jotka lähetettiin kotimaisten  1930-luvun rauhanpoliitikkojen toimesta sotaan puutteellisesti varustautuneina.

Kun tänään on tullut myös julkisuuteen tieto siitä, mitä poliittinen päätös puolustusvoimien supistuksista ja säästöistä tarkoittaa puolustusvoimien komentajan näkökulmasta katseltuna, myös poliittisten päättäjien olisi syytä kertoa mitä nämä kaksi asiaa tarkoittavat yhteen ynnätytyinä.

Vaikka poliitikot ovat päätöstensä seurauksista hiljaa, niin ainakin everstiluutnantti (evp) Jarmo Niemisen US-blogissa on käyty varsin suoraa ja rehellistä kansalaiskeskustelua tästä muutoksesta ja sen todellisista seurauksista.

Lainaan tähän Ilari Kerttuojan varsin reipasotteista näkemystä:

”Tuo suunnitelma virallistaisi nykyisen poliittisen johdon näkemyksen siitä, että koko Suomea ei enää kriisitilanteessa puolustettaisi.

Arktinen prikaatikin olisi todellisuudessa (valmiusjoukkona) lähinnä hidastamassa etenemistä Ruotsin pohjoisosien kautta (Atlantin kuljetusten vuoksi Natolle elintärkeään) Pohjois-Norjaan.

Ajattelin tässä, että on ehkä ihan hyvä herättää ajatuksia siitä,mitä puolustusvoimien alasajo tarkoittaa elävässä elämässä. Hyvän avauksesi jälkeen.

Siinä voi Tarvaisen Kyösti olla ihmeissään pientilallaan siellä Nilsiän Nipasessa,kun aamulla herää ”kärjistyvään kriisiin”.

Jos kriisi onkin yllättäen kärjistynyt siihen, että Igor tyhjentää perheen arvoesineitä,Sergei jääkaappia ja Nikolai vie perheen dievustkaa väkisin banjaan…

Ja alueellinen puolustus on samaan aikaan kadonnut kuin pieru Saharaan ja Naton 10000 miehen iskujoukko odottelee jossain Nova Scotiassa lähtöä Suomen avuksi – Pohjois-Norjaan.”

Juuri tästä on kyse.

Lisäksi Haavisto aatetovereineen (etunenässä Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja) tekee näiden virallisen maanpuolustuksen hylkäämien ihmisten itsensä, omaistensa ja omaisuutensa puolustamisesta käytännössä mahdotonta – viemällä halvimman ja tehokkaimman asejärjestelmän näiden ulottuvilta – siis jalkaväkimiinat.

Onko todellakin näin, että vihreät haluavat ihan kaikessa erotella suomalaiset ihmiset parempiin (vihreisiin, jotka asuvat slummeissa radan varressa tai hienoilla omakotialueilla taajaman läheisyydessä) ja huonompiin (maaseudulla ja taajamien ulkopuolella asuvat ihmiset)?

Onko myös näin, että vihreät näkevät puolustusvoimien tehtäväksi suojella sosiaalisilla subventioilla eläviä kaupunkilaisia (sosiaalipummeja), niiden omavaraisten ( veroja maksavien) ja  syrjäseudulla asuvien kansalaisten kustannuksella?

Onko näin, etytä vihreiden lanseerama ns. kansalaistottelemattomuus (rikollisuus) on laajennettu koskemaan lainsäädäntöä yksityisen omistusoikeuden lisäksi myös esimerkiksi yhdenvartaisuuslain kohdalle?

Onko näin, että vihreiden maailmassa kaikki ovat toki yhdenvertaisia, mutta toisaalta vihreät ovat yhdenvertaisempia kuin muut?

Kaikkea tätä todellisuutta vasten tarkasteltuna Haaviston mahtipontinen julistus muuttuu aika groteskiksi:

”Toinen asia on Suomen kansallinen puolustuskyky. Siitä on tärkeä kantaa  huolta. En usko, että meidän puolustuksemme tulevaisuus on yhden asejärjestelmän varassa. Tämän syksyn aikana on tarkasteltava Suomen koko turvallisuuden kuvaa, myös uusia turvallisuusuhkia.”
”Maamiinakeskustelussa korostetaan vain yhtä turvallisuusuhkaa: massiivista maavoimien hyökkäystä itärajan ylitse Suomeen. Tänä päivänä meidän haasteemme ovat aivan muualla.”

Toisin kuin tämä presidenttiehdokas (ja vihreiden Ylin Ja Korkein Sotilasasiantuntija) Haavisto väittää., puolustusvoimien haasteet ja päätehtävät eivät ole missään muualla. Ja vaikka Haavisto olisikin jotain muuta mieltä, laki puolustusvoimista kertoo puolustusvoimien päätehtävät  (ja niihin liittyvät haasteet) varsin selvästi:

2 §

Puolustusvoimien tehtävät

Puolustusvoimien tehtävänä on:

1) Suomen sotilaallinen puolustaminen, johon kuuluu:

a) maa-alueen, vesialueen ja ilmatilan valvominen sekä alueellisen koskemattomuuden turvaaminen;

b) kansan elinmahdollisuuksien, perusoikeuksien ja valtiojohdon toimintavapauden turvaaminen ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolustaminen;

c) sotilaskoulutuksen antaminen ja vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutuksen ohjaaminen sekä maanpuolustustahdon edistäminen

Toki toisessa momentissa mainitaan ne muutkin tehtävät – ne jotka ovat yleishyödyllisiä muiden viranomaisten avustamistehtäviä (muiden viranomaisten tukeminen). Tähän kategoriaan lasketaan laissa mukaan myös osallistuminen kansainväliseen sotilaalliseen kriisinhallintaan.

Mutta – huomio tähän – nämä ovat siis vain ja ainoastaan kakkosluokan tehtäviä.  Maanpuolustus on puolustusvoimien tärkein tehtävä.

‎

Rehellisesti ottaen, minun on erittäin vaikea ymmärtää tällaista ajattelua Suomen puolustamisesta käytävän keskustelun yhteydessä:

”Toiseksi alueiden raivaaminen sataprosenttisesti kaikista miinoista oli lähes mahdotonta. Raivaustyötä ammatikseen tekevien rauhanturvaajien ja humanitääristen miinanraivaajien mukaan maastoon jää aina miinoja, joista syntyy ongelmia siviiliväestölle.”

Haavisto varmaan kertoo meille muille (sotilasasioista hänen tasollaan ymmärtämättömille höpsöille alamaisilleen) , kuinka moni siviili on kuollut suomalaisten joukkojen Suomen alueelle viime sodissa tekemiin miinoitteisiin?

Tässä syntyy sellainen mielikuva, että Haavisto halveksii avoimesti suomalaista maanpuolustajaa – ja tämän ymmärrystä.

Annetaan Haaviston kuitenkin jatkaa valitsemallaan polulla:

‎”Liittymällä Ottawan sopimukseen Suomi voi omalta osaltaan heikentää jalkaväkimiinojen markkinoita ja näin vähentää niiden tuotantoa kaikkialla maailmassa. Tämä heijastuu suoraan Aasian, Kaukasuksen ja Afrikan konfliktialueille. Näillä alueilla toimivilla ryhmittymillä ei ole varaa hankkia korvaavia järjestelmiä, vaan siviiliväestöä vahingoittava asetyyppi jää hiljalleen kokonaan pois käytöstä.”

Roskaa. Suomi ei myy maailmalle jalkaväkimiinoja, niitä valmistetaan ainoastaan omaa (kriisin aikaista) käyttöä varten.

Niin kauan kun Kiina, Venäjä ja Yhdysvallat toimittavat jalkaväkimiinoja (ei siis maamiinoja kokonaisuutena, panssari- ja viuhkamiinat ovat tuon sopimuksen ulkopuolella myös muiden osalta) kehitysapuna ja sille joka haluaa ostaa, niin Suomen liittyminen Ottawan sopimukseen aiheuttaa mahdollisen sodan alettua ainoastaan turhia suomalaisten ihmishenkien menetyksiä.

Vallattuaan munattoman miinattoman Suomen suurvaltavihollinen kylvää kyllä maaperämme täyteen jalkaväkimiinoja estääkseen vastatoimemme. Siitä ei ole minkäänlaista epäselvyyttä.  Ja noita miinoja ei merkitä karttoihin, toisin kuin suomalaisia.

Haavistolle tämä tuntuu olevan sivuseikka, koska hän polkaisee aivan omiin sfääreihinsä:

‎”Suomen esimerkkiä ja toimia seurataan. Sillä, miten menettelemme kansainvälisten aseistariisuntasopimusten kohdalla, on merkitystä myös Suomen asemalle haettaessa YK:n turvaneuvoston jäsenyyttä.”

Kysymys kuukin, että miksi ihmeessä Suomen pitäisi saada olla yksi kausi YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvana jäsenenä?

Etenkin kun kyseisellä neulontakerholla ei ole juurikaan sanomista suurvaltojen asioihin ja tekemisiin.

‎

”Jalkaväkimiinat jäävät konfliktin jälkeen omien siviilien uhkaksi vuosikymmeniksi. Suomessakin on kokemusta tästä Lapin sodan jäljiltä. ”

Rehellisyyden nimissä nuo miinat olivat saksalaisen suurvaltavihollisen kylvämiä. Haaviston historiantietämys ja logiikka  ontuvat tässä myös – ja pahasti (sodankäynnin perustiedoista nyt puhumattakaan).

Suomen liityttyä Ottawan sopimukseen maahamme hyökkäävä suurvaltavihollinen voi hyökätä rauhassa ylivoimansa turvin. Jalkaväkimiina edustaa passiivista tulta. Passiivisella tulella pyritään vihollisen liikkumisen hidastamisen lisäksi suuntaamaan vihollisen liike sille alueelle, jossa itse haluamme heikentämisen jälkeen käydä lopullisen tuhoamistaistelun.

Haaviston ajama ratkaisu ei siis luo lisää rauhaa maailmaan eikä  ei myöskään vähennä jalkaväkimiinojen määrää kuin yksipuolisesti (puolustajan puolelta) sotaa käyvässä Suomessa.

Vihollinen muistaa kyllä miinoittaa valtamansa alueet jalkaväkimiinoilla.

Haaviston mainostamaan ICRC:n raporttiin tämän kirjoituksen kirjoittaja suhtautuu aivan samalla tavalla kuin vihreiden näkemyksiin yleiselläkin tasolla  –  molemmat ovat yksisilmäistä propagandaa, joka on vahingollista  tavallisille suomalaisille ihmisille.

Ja jos nyt ollaan ihan rehellisiä, nykyisen taistelijan peruskoulutuksen saaneet suomalaiset taistelijat pystyvät rakentamaan saatavilla olevista ja tilapäismateriaalista huomattavasti teollllisesti valmistettuja jalkaväkimiinoja ilkeämpiä, tehokkaampia ja huonommin havaittavia miinoja ja ansoja.

Eikä miinantuotannon aloittaminen uudestaan ole todellakaan teollisestikaan mitään rakettitiedettä.

Lisäksi muistutan siitä, että Haavistolta on aikamoista hurskastelua väittää, että jotkut valmistajat ovat lopettaneet tuotannon sen vuoksi, että kaupallista kysyntää tälle asetyypille ei enää ole. Jos tämä vähentää jalkaväkimiinojen harkitsematonta käyttöä maailmalla, niin se on erinomainen asia.

Erinomainen asia olisi se, että Suomessa kuunneltaisiin kansan ääntä ja tietyt asiat alistettaisiin sitovan kansanäänestyksen alaisiksi.

Silloin kansalaiskeskustelu pitää huolen siitä, että näin vakavasta asiasta ja sen seurauksista on riittävästi tietoa saatavilla, ennen päätöstä.

Plus se, että Haaviston, Tuomiojan ja Halosen  kaltaiset ihmiset eivät tee päätöksiä (ainakaan kuulematta) meidän muiden puolesta.

KK

Advertisement

 

Päättäjät eivät ole oppineet historiasta mitään

Viimeisinä päivinä on käynyt erittäin selväksi sellainen totuus, että nykyiset päättäjämme eivät ole oppineet yhtään mitään omasta historiastamme. Se mikä asiasta tekee todella huolestuttavan, on tämän älyllisen dementoitumisen kohde.

Päättäjät (kokoomus etunenässä) ovat päättäneet ajaa Suomen puolustuskyvyn alas aina siihen malliin saakka, ettei maanpuolustukseen jää muuta vaihtoehtoja kuin Nato-jäsenyys. Nato-jäsenyys Suomen kohdalla tarkoittaa puolustusmenojen kasvua, turvattomuutta, 1300  kilometriä etulinjaa ja Suomen kokoista viivytystaistelualuetta, jolla puolustetaan Norjaa ja Ruotsia viimeiseen suomalaiseen saakka –  ja jopa jokamiehenoikeuksien rajoittamista.

Ja jotta tämä Suomen demilitarisointi ja asevoimien nöyryyttäminen saadaan vietyä kliimaksiin saakka, ulkoministeri Erkki Tuomioja ja Tasavallan presidentti Tarja Halonen masinoivat omien maanpuolustajiemme käsien selän taakse sitomisen – ja vetivät samalla koko puolustusvoimiltamme housut kinttuihin julkisesti.  Asiaa on käsitelty täällä aikaisemminkin.

Kun tähän ynnätään tavoite yleisestä asevelvollisuudesta luopumisesta – joka merkitsee myös vahvan maanpuolustustahdon tahallista romuttamista – ja nykyisen EU-jäsenyyden aikana tuhottu huoltovarmuutemme (joka on varmuusvarastoinnin hävittämisen ja  kotimaisen tuotannon lakkauttamisen lisäksi viety infrastruktuurinkin tasolle), katastrofi on käsissämme seuraavan kansainvälisen kriisin levitessä Suomeen .

Tällaista edesvastuuttomuutta on toki nähty aikaisemminkin omien päättäjiemme taholta. Sotien opetukset olivatkin sitten erinomaisen hyvin päättäjien muistissa aina Suomen EU-jäsenyyteen asti. Vuonna 1995 alkanut huoltovarmuuden, kansallisvaltion ja puolustuskyvyn romuttaminen on lähestymässä kohti surkeaa loppuaan nykyisen vallankäyttäjien puumerkkinä maamme historiaan.

Historia muistuttaa myös edellisten haihattelijoiden toimien seurauksista verisesti. Puolustuskyvyn laiminlyöminen johti Neuvostoliiton hyökkäykseen 1939, koska  se piti Suomea sotilaallisena tyhjiönä. Sotien jälkeinen vahva reserviin perustuva kenttäarmeija ja aluepuolustuksemme doktriini ovat pitäneet vieraat Suomen rajojen ulkopuolella tähän saakka.

Tulevaisuus saattaa olla sitten aivan toisenlainen.

Talvi- ja jatkosodan tappiot  olivat sotaväen kohdalla kaatuneina ja kadonneina talvisodassa 22 830 ja jatkosodassa 66 044 eli yhteensä 88 874 miestä. Siviiliuhrien kanssa näiden sotien uhrien määrä nousee melkein sataantuhanteen turhaan kuolleeseen suomalaiseen – unohtamatta myöskään suoranaisten sotarikosten uhreja.

Laittomasta aggressiosta  uhrille (eli Suomelle) aiheutuneet aluemenetykset olivat valtavat. Suomi luovutti Neuvostoliitolle talvisodassa menetettyjen Sallan ja Karjalan lisäksi Petsamon ja joutui vuokraamaan Porkkalan 50 vuodeksi ja takaamaan sinne Neuvostoliiton sotilaille vapaan pääsyn Suomen alueiden kautta.

Materiaaliset menetykset (sotakorvauksineen) olivat suunnattomat. Sodan tuhojen ja menetettyjen alueiden lisäksi Suomen piti maksaa hyökkääjälle ns. sotakorvauksia  300 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria kuudessa vuodessa, ja korvata kaikki luovutetulta alueelta viety ja hävitetty  (oma) omaisuus.

Tämän lisäksi maassa jouduttiin käyttämään oikeusjärjestyksemme vastaista takautuvaa lainsäädäntöä sotasyyllisyysfarssissa (jossa vihollisen avuliaana ajokoirana toimi Urho Kekkonen) ja maamme valui vuosikymmeniksi itäisen naapurin talutushihnaan kytketyksi rakiksi.

Näin kävi siksi, että vanha roomalainen viisaus oli unohdettu tyystin. Nimittäin Si vic Pacem, Para Bellum – jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan.

Kun lähdimme talvisotaan, sotaväellä ei ollut jakaa edes kaikille kiväärimiehille kivääriä –  asianmukaisista vaatteista ja muista varusteista nyt puhumattakaan. Esimerkiksi 3.12.1939 12. divisioonan materiaalivahvuudesta puuttui lähes 1000 kivääriä – ja näin huonosti varustetun joukon piti kuitenkin lähteä vastahyökkäykseen vahvan panssariaseen tukemaa  suurvaltavihollista vastaan.

Tykistön tilanne oli kuitenkin kaikkein surkein. Koko kenttätykistömme käsitti vaivaiset 500 tykkiä – joista suurin osa oli autamattomasti vanhentuneita. Lisäksi (kuin pisteenä iin päällä) ampumatarvikkeita tykistölle oli ainoastaan 280000 laukauksen verran – tuon määrän venäläisen armeijakunnan tykistö ampui talvisodassa yhtenä päivänä.

Panssaritorjunnan jälkikäteen luotu gloria on osittain todellinen – mutta se kuuluu suomalaiselle taistelijalle, ei päättäjälle.  Molotovin coctailit ja kasapanokset olivat päättäväisen puolustajan tilapäistarpeita vastustajan monituhantista panssarivoimaa vastaan. Niillä vajaalla sadalla pst-tykillä ei todellakaan torjuttu vihollisen panssarivoimaa.

Kun pääministeri Cajander onnitteli talvisodan sytyttyä armeijaa siitä, ettei sen tarvinnut raahata mukanaan vanhanaikaisia aseita, saa tämä kommentti lähinnä ironisen irvokkaan sävyn nykyään sitä tarkasteltaessa.

Tähän samaan tilanteeseen päättäjämme ovat ajamassa Suomen puolustusta uudelleen. Venäjällä kuohuviinipullot napsahtelevat auki ja suunnitelmia yksinkertaistetaan.Poliittinen johtomme on kyvytön näkemään sen, että yksipuolinen aseistariisunta pienen valtion taholta –  tai jäsenyys sen suurvaltanaapuria vastaan suunnatussa sotilasliitossa – ovat omiaan laskemaan suurvaltanaapurin hyökkäyskynnystä.

Jos me vielä joskus joudumme itänaapurin kanssa sotaan, syylliset tähän kansalliseen katastrofiin löytyvät tämän päivän päättäjien joukosta.

*  *  *

Jk. Valtio on muuten osoittanut myös luotettavuutensa ja lojaaliuutensa työnantajana niitä työntekijöitään  kohtaan, jotka kutsumuksensa mukaan varjelevat tätä maata.

… varjelkoon Luoja entistä tiukemmin Suomea – johtajamme kun eivät siihen kykene.

Lähteet: YLE, US, Puolustusvoimat, Wikipedia

KK

 

Kaatuneiden muistopäivänä 2011

Näin kaatuneiden muistopäivänä, on syytä miettiä vapauden ja itsenäisyyden merkitystä.

Kolmessa viime vuosisadan aikana käydyssä sodassa 140000 suomalaista miestä kaatui itsenäisyytemme ja vapautemme puolesta. Nyt suomalaiset päättäjät ovat – Jyrki Kataisen vetämän kokoomus kärkijoukkona – antamassa kalliilla uhrilla saadun vapauden vieraiden käsiin ja myymässä Suomen itsenäisyyden EU:ta johtavalle pienelle oligarkkien joukolle.

Samaan aikaan maahan valuu jatkuvasti kasvava joukko ulkomaalaisia, jotka muuttavat tätä maata ilman aseita.

Vaikka ajatus Suomen kansalaisuuden saaneista entisen vihollisen kansalaisista onkin tietenkin  mielessä, niin on myös eräs toinen asia, joka on jäänyt hieman kaivelemaan parin viime viikon aikana.

Nimittäin se, että miten hyödyllinen ja integroitunut meidän pienelle yhteiskunnallemme onkaan sellainen  maahanmuuttaja, joka saatuaan koulutuksen, kansalaisuuden ja turvan Suomesta käyttää tätä hyväkseen ja alkaa ulkomailla asuvaksi ammattiurheilijaksi? Meillä on ihan riittävästi kokemuksia siitä, kuinka ammattilaisurheilu aiheuttaa yhteiskunnalle suuria kustannuksia monen ns. ammattilaisurheilijan aktiiviuran jälkeen.

Sekin mietityttää, että missä on roti silloin, kun tällainen maahanmuuttaja uhkaa väkivallalla yrittäjätaustaista kansanedustajaa? Peruselinkeinosta (esimerkiksi metsätaloudesta ja sen jalostusvaiheista) leipänsä saava yrittäjä on nimittäin aito verotulojen tuoja yhteiskunnalle. Ei mikään Panem et Circus-hahmo. Sellainen joka täyttää yhteiskunnan klinikoiden erikoispalvelulistat ja juorulehtien palstat saavutettuaan kehäraakkiuden noin 30-vuotiaan korkeassa iässä.

Kysykääpä muuten joskus (ihan huviksenne) joltain äänekkäästi Suomea ja suomalaisuutta kritisoivalta maahanmuuttajalta, että mitä se Sinun sukusi tekikään vapautemme ja itsenäisyytemme eteen talvi- ja jatkosodan aikana?

Kaikesta huolimatta arvokasta kaatuneiden muistopäivää vuonna 2011 kaikille kanssasuomalaisille.

 

Itsenäisyyspäivänä 2009

Näin itsenäisyyspäivänä, joulukuun kuudentena , Kullervoblogin toimitus haluaa toivottaa hyvää yhdeksättäkymmenettätoista itsenäisyyspäivää kaikille lukijoilleen.

Tämä päivä herättää tämän tekstin kirjoittajassa nykyään varsin ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tämä päivä ja sen sisältö – eli itsenäisyys – on yksi tärkeimmistä asioista kodin ja maailmankatsomuksen lisäksi kirjoittajan elämässä.

Itsenäisyytemme on lunastettu aikoinaan kallilla hinnalla ja suurilla kärsimyksillä. Sitä on jouduttu puolustamaan kaksi kertaa raskain uhrein ja menetyksin. Edelliset sukupolvet pystyivät rakentamaan Suomesta hyvinvointiyhteiskunnan sotien jälkeisen surutyön, menetysten, epäoikeudenmukaisuuden, nöyryytyksen ja tuhojen alhosta.

Ne sukupolvet, jotka joutuivat vastoin omaa tahtoaan puolustamaan itseään, läheisiään, omaa kieltään ja kulttuuriaan sekä isänmaataan, ovat pääsääntöisesti poistuneet manan majoille meidän muiden suomalaisten joukosta – ja he todennäköisesti kääntyvät haudoissaan nykyisen elämänmenon aikana.

Nykyinen poliittinen johtomme on hyvää vauhtia tuhoamassa kaiken sen minkä edelliset sukupolvet raskain uhrauksin rakensivat.

Tämän (lähes maanpetoksellisen) poliittisen johtomme toiminnan syvimmän olemuksen on nimimerkki Kantakaupunkilainen pukenut varsin osuvaan muotoon:

Tuli tuossa mieleen puutarhassa, että miten ihminen onkaan voinut edetä tähänkin asti vaikka onkin käytännössä paljon järjettömämpi kuin esim. muurahaiset jos muurahaispesässä olisi näitä sirniöitä ja pelkosia niin osa murkuista hajottaisi pesää kun toiset rakentavat ja osa toisi kusiaisia asumaan murkkujen ruokavarastolle.

Niinpä.

Tuntuu todella pahalta, kun miettii tämän Suomessa nykyisin harjoitetun – täältä katsoen jokaiselle onnenonkijalle avoimen – maahanmuuttopolitiikan valossa sitä, että toinen isoisäni kaatui sodassa ja toinen haavoittui ja sai psyykkisiä traumoja puolustaessaan samaa maata tuolloisilta maahantulijoilta.

Tulevaisuudessa tämä nykyinen aika saattaa tuntua samanlaiselta veitsenterällä tasapainottelulta kuin rähmälläänolon aika 1970-luvulla tuntuu nyt – käsittämättömältä ja painajaismaiselta valveunelta.

Tuolloin vallassa oli kuitenkin sodan kokenut sukupolvi ja vasemmistoradikaalien suoranaiset vallankumouspuuhastelut – jotka tapahtuivat Neuvostoliiton suurlähettilään Aleksei Beljakovin masinoimina ja suojeluksessa – pystyttiin torjumaan laajan (puoluerajat ylittäneen) kansallismielisen rintaman ja presidentti Kekkosen aktiivisten toimenpiteiden avulla.

Itse asiassa meidän pitää tarkastella juuri tuota Kekkoslovakian aikaa ja silloista vasemmistoradikaaalien sukupolvea, ymmärtääksemme sen mitä ja miksi itsenäisyydellemme on tapahtunut ja on tapahtumassa tässä ajassa.

Tuolloin nämä (jo silloin)  moraaliltaan ja maailmankatsomukseltaan vinksahtaneet vallankumoukselliset  olivat liian nuoria ja vailla valtaa –  saadakseen tuon kammottavan maailmankatsomuksensa valtaan Suomessa.

Aika kului ja 1990-luvulle tultaessa kommunismi hajosi omaan mahdottomuuteensa, mutta se ei näitä 1970-luvun vasemmistoradikaaleja juurikaan hetkauttanut. Ilman sen suurempaa häpeää, suurin osa näistä ihmisistä vaihtoi kommunismin tilalle sanan monikulttuuri – ja agenda jatkui muuten samanlaisena.

Nämä entiset vasemmistoradikaalit ovat miehittäneet nykyisin vallan avainpaikat varsin tehokkaasti. Kun tarkastelllaan itsenäisyyttä tuhoavaa virkamies- ja poliitikkojoukkoa, huomamme, että sana demla (ja sen jäsenyys) yhdistää näitä ihmisiä.

Nämä vasemmistoradikaalit eivät ilmeisesti näe sitä, että oman sukupolveni jälkeen valtaan on tulossa 1990-luvun alun lama-aikana kasvanut entistä konservatiivisempi – ja asenteiltaan meitä vanhempiaankin jyrkempi – sukupolvi.

Heissä lepääkin Suomen toivo. Toivottavasti kansallisvaltion ja itsenäisyyden tuhoaminen ei ole edennyt tuolloin niin pitkälle, että Suomessa päädytään vuoden 1918 toisintoon – sillä erolla, että sortajina toimivat punaiset.

Niin pitkälle on itsenäisyytemme tuhoaminen edistynyt, että presidentiksemme on valittu avoimesti suomalaisia arvoja ja kansallisvaltiota pilkkaava ns. koko kansan presidentti – joka ei kuitenkaan suvainnut osallistua vuoden 1918 tapahtumien tiimoilta koko kansan tilaisuuksiin. Hän osallistui ainoastaan punaisten tapahtumiin – ilmoittaen tulevansa työväenluokasta.

Tämä samainen presidentti on osoittanut hallintokautensa aikana viisveisaavansa demokratian pelisäännöistä. Tämä on nähty esimerkiksi täysin käsittämättömässä sisäministeriön kansiapäällikön ja Suomen Pankin johtajan nimityksiin liittyneissä valtioneuvoston ja eduskunnan ylikävelyssä.

Tuollaista toimintaa on totuttu muualla kutsumaan tyranniaksi tai vähintään itsevaltiudeksi.

Kun jälkipolvet tarkastelevat tämän ajan kuvaa, niin uskallan lyödä vetoa siitä, että tämä nimenomainen kuva tulee symboloimaan tätä aikaa sekä sen estetiikan tajua että myös sen perinteiden kunnioitusta.

Kaikesta huolimatta – hyvää itsenäisyyspäivää kaikille niille, jotka itsenäisyyttämme arvostavat.