Radio tekee murron

Verorahoitteinen YLE on muuttunut kummalliseksi perversioksi kansalaisyhteiskunnassa. Lakiin Yleisradio Oy:sta  on kirjattu sen tehtäviin mm. tukea kansanvaltaa ja jokaisen osallistumismahdollisuuksia tarjoamalla monipuolisia tietoja, mielipiteitä ja keskusteluja sekä vuorovaikutusmahdollisuuksia.

Kuitenkin samaan lakiin on kirjattu myös tehtäväksi tukea suvaitsevaisuutta ja monikulttuurisuutta. Näin silti, että kumpaakaan ei ole kirjattu perustuslakiin ja vaikka kumpikin on ristiriidassaperustuslain määrittelemien kansalliskielten ja suomalaisuuden kanssa. Jos tässä maassa olisi perustuslakituomioistuin, tuo lakihirviö olisi jo muutettu, mutta tässä maassa ei ole perustuslakituomiistuinta, moraalia eikä kohta kulttuuria tai kansallista varallisuuttakaan.

On jokseenkin selvää, ettei moinen monikulttuuriagenda sovi myöskään tasapuoliseen ja puolueettomaan journalismiin. Ei myöskään näkyvä vasemmistolaisuus. Kumpikin näistä asioista vievät uskottavuuden nykyiseltä YLEltä ja kaikilta siihen liittyviltä ”tasapuolisuus”-höpinöiltä.

YLE on nykyisellään  punaisen ja monikulttuurisen propagandan syöttökone. Sellainen, jota jokainen meistä rahoittaa, vaikka se sotisi omaa maailmankatsomusta ja arvoja vastaan. Sen toimituskuntaan on pesiytynyt sellainen punikkijoukko, että 1970-luvun taistolaiset ovat vain kateudesta punaisia.

On kohtuullisen kuvottavaa katsoa esimerkiksi uutistenlukija Matti Röngän lässyttämistä ja leperryksiä. Rönkä lässyttää uutislähetyksissä Oikeaa Oppia aikuisille ihmisille samalla tavalla,  kuin pikkulapsille puhutaan. Aivan kuten Neuvostoliitossa taannoin oli tapana.

Nyt näyttää myös siltä, että YLE on astunut tästä askeleen jo ihan todellisen rikollisuuden saralle. YLE näyttää tehtailevan tietomurtoja ja käyttävän rikoksen kautta saatua tietoa ”uutistensa” materiaalina täysin häikäilemättömästi.

 

Se, että julkinen yleisradioyhtiö käyttää näitä säännöllisesti lähteinä (ja verorahoitusta rikoksen tekemiseen) on jo sinällään moraalitonta ja vastenmielistä.

Kun alkaa vahvasti näyttää siltä, että eräät YLE:n toimittajat (ja heitä lähellä olevat tahot) ovat olleet jotenkin mukana tietosuojarikoksissa, koko firma tulisi asettaa syyniin ja tiukan tutkimuksen alle.

Kun ruotsalainen Expo järjesti anarkistiterroristien kanssa tiedotustilaisuuden Vastarintaliikkeen palvelimelle tehdyistä tietomurroista, paikalla olivat maireasti hymyilevinä myös snadisti lespaava ja hintahtava vasemmistoliiton helsinkiläinen kunnanvaltuutettu – ja ullatus, ullatus – YLE:n paljastuksia (l.tietomurtojen kautta) lanseeravaa väkivaltalajeja kouluttava retiisinpunainen toimittelija.

Poliitikkojen olisi syytä ottaa YLE samanlaiseen syyniin, kuin Yrjö Leinon johtama Sisäasiainministeriö ja sen terroriorganisaatio Punainen Valpo otettiin 1940-luvulla.

Ettei tulisi lisää ihmisoikeusrikkomuksia ja vasemmistoterrorin uhreja.

HP

Advertisement

 

Kohti monikulttuurihelvettiä?

Abdi Shakuur (vas.), Nasir Abdullahi ja Aidarus Abdirahim viettivät aikaa Kontulan ostoskeskuksessa sunnuntaina.

Hyysäri jatkaa tänään – ainakin digilehdessään – eilen aloittamaansa kampanjaa eriarvoisuuden, kaksoisstandardin ja levottomuuksien lietsomiseksi Suomessa.

Otsikolla sunnuntainen Kontula on rauhaisa maahanmuuttajalähiö nimetyssä monikulttuuria julistavassa uskonkappaleessaan mielipidelehti HS kertoo, että Kontulan Ostarin nuorten maahanmuuttajataustaisten miesten mielestä maahanmuuttajien keskittyminen tiettyihin lähiöihin ei ole iso ongelma.

Tämä ei sinänsä ollut mikään yllätys, ei se ei ole tietenkään heille mikään ongelma – sehän on juuri se mitä osa maahanmuuttajista (ja Hyysäri) hakeekin.

Kantaväestön poismuuttoa tietyiltä alueilta, näiden alueiden slummiutumista ja erityisten ulkomaalaisghettojen syntyä suomalaisen yhteiskunnan sisään.

Hyysärin propagandistina  tällä kertaa toimiva loistava journalisti mielipidekirjoittaja Ville Seuri kuvailee hyväuskoisille lukijoille, kuinka

Rasvainen pitsantuoksu täyttää tyhjät kujat Kontulan ostoskeskuksessa. Joitakuita yksinäisiä kulkijoita, metroon juoksijoita ja bussinodottajia lukuun ottamatta ihmisiä ei juuri näy.

On sunnuntai-iltapäivä, eikä Kontula näytä rajulta maahanmuuttajalähiöltä. Kuitenkin se kuuluu Mellunkylän peruspiiriin, jossa maahanmuuttajien osuus asukkaista on suurempi kuin muualla Helsingissä. 17 prosenttia asukkaista puhuu äidinkielenään jotain muuta kuin suomea tai ruotsia.

Seurille on ilmeisesti tapahtunut kuitenkin lipsahdus. Hän nimittäin on päästänyt kirjoitukseensa myös paikallisen esittämän kommentin:

”Te olette täällä väärään aikaan. Tulkaa perjantai- tai lauantaiyönä, niin saatte ongelmat selville kysymättä”

Näin neuvoo toimittajaa ja tämän kuvaajaa metroaseman sisäänkäyntiä vastapäätä sijaitsevan diskon ovimies Jake. Sukunimeään mies ei lehteen halua – ihan ymmärrettävistä syistä.

Kontula on eräs niitä Helsingin kaupunginosia, joihin viitataan silloin, kun puhutaan alueista, joille keskittyy liiaksi maahanmuuttajia – ja joista alkuperäisväestö pakenee kiihtyvällä vauhdilla (esimerkiksi) riittämättömien palveluiden kehyskuntiin. Heillä kun ei (toisin kuin näillä kaupunginosia valtaavilla tulijoilla) ole mahdollisuutta muuhun.

Lähempänä Helsingin keskustaa on olemassa myös kunnallisia vuokra-asuntoja. Nämä  ovat taas nouseet vuokriltaan niin korkeiksi, ettei normivirtasen kannata niitä vuokria maksaa – samalla rahalla kun saa kauempaa omakotitalonkin.

Kun näihin asuntoihin ei saada enää omalla työllään vuokransa maksavia vuokralaisia, muuttuu myös väestörakenne. Jo nyt on havaittavissa, että näilläkin alueilla alkaa maahanmuuttotaustaisen väestön osuus kasvaa riittävän suureksi. Näin nämä samat laitakaupungin lähiöissä todetut ongelmat siirtyvät myös näille ns. paremmille alueille – kuten Vallilaan, Pikku-Huopalahteen ja Ruoholahteen.

Esimerkkinä tästä Ruoholahdessa tapahtuneesta kehityksestä on kirjoittanut aikaisemmin esimerkiksi Jussi Halla-aho.

”Ruoholahdessa, kuten monessa muussakin paikassa, näemme eurooppalaisen slummiutumiskehityksen anatomian. Jonkin meille käsittämättömän vimman pakottamana maahanmuuttajanuorukaiset kiusaavat kantaväestön edustajia ja paikallisia yrittäjiä niin kauan, että nämä lähtevät muualle. Tämän jälkeen he ryhtyvät kivittämään paikalle saapuvia poliiseja, palomiehiä, ambulansseja ja jätehuoltotyöntekijöitä. Lopulta alueella asuu pelkkiä rutiköyhiä ja työttömiä maahanmuuttajia, palvelut ovat kaikonneet, paikat peittyvät jätteisiin ja infrastruktuuri alkaa hajota, koska ne, jotka ylläpitävät infrastruktuuria, eivät enää uskalla tai viitsi käydä. Ja sitten alkaa rutina siitä, että maahanmuuttajien asuinalueesta ei piitata. Ja että maahanmuuttajien ongelmat johtuvat siitä, että heidät on asutettu ”ongelma-alueelle”.”

Pahin skenaario on se, että hiljalleen tilanne muuttuu sellaiseksi, että myös nämä ns. paremmat alueet muuttuvat slummeiksi ja alueelta joutuvat muuttamaan pois myös ne alkuperäisväestöä edustavat asukkaat, jotka omistavat oman asuntonsa.

Kansainvälisten esimerkkien mukaan näissä tapauksissa asuntojen arvo romahtaa ja lopulta saattaa jonkun epäonnisen kansalaisen edessä olla se tilanne, johon kuuluu  kylmä omalla rahalla aikaansaadun  omaisuuden hylkääminen pakkotilanteessa.

Seuri haastattele myös muita sunnuntaisessa Kontulassa notkuvia. Hän löytää (ihan yllättäen) ostoskeskuksen keskusaukiolta kolmen (maahanmuuttajataustaisen) nuoren miehen porukka. 17-vuotias Nasir Abdullahi ja 20-vuotias Aidarus Abdirahim ovat syntyperäisiä kontulalaisia. 20-vuotias Abdi Shakuur muutti lähiöön kaksivuotiaana.

”Minä ainakin haluan, että naapurini ovat maahanmuuttajia”

sanoo Shakuur.

”He ovat niin paljon sosiaalisempia kuin suomalaiset: he moikkaavat käytävässä ja heidän kanssaan voi jutella.”

Mitähän Mika Illman tähän sanoo? Miten tuollainen lausunto suhtautuu Illmanin (ihan itse väitöskirjassaan) määrittelemään oikeudentulkintaan, että kansallisuuksien vertailu ei ole sopivaa?

Entä mitä mieltä ovat alkuperäisasukkaat –  ne vanhat kontulalaiset, jotka eivät ovimies Jaken tapaan joudu katselemaan viikonlopun menoa ostarilla? Seuri kysyy, että

onko hyvä, että maahanmuuttajat keskittyvät tiettyihin lähiöihin?

Ravintola Helmi Grillin edessä keski-ikäinen pariskunta tutkii ruokalistaa.

”Ei se ole hyvä asia. Enempää emme ota kantaa”

sanoo nainen (vähemmän yllättäen)  paljastamatta nimeään.

Jos tämä kehitys päästetään tarpeeksi pitkälle, olemme kohta (ennen kuin huomaammekaan) samanlaisessa tilanteessa kuin (esimerkiksi) Ruotsissa – etenkin Göteborgissa ja Malmössä. Joudumme tilanteeseen, jossa huomaamme edellisten sukupolvien veriuhrein ja raskain sotakorvauksin puolustaamaan ja rakentamaan isänmaahamme syntyneen alueita, joille meillä maana alkuperäisasukkailla ei ole mitään asiaa ja joissa ei noudateta kaikkein pahimmassa skenaariossa edes lainsäädäntöämme.

Erilaiset etniset mafiat hallitsevat näitä alueita ja ulottavat terrorinsa myös alkuperäisväestön keskuuteen näistä turvasatamistaan. Edes palokunnalla eikä sairaankuljetuksella ole asiaa näille alueille (poliisista nyt puhumattakaan).

Kuka siten tällaista haluaa Suomeen? Tällä näkymällä on helppo osoittaa syyttävällä sormella koko vihervasemmistoa – unohtamatta muutama porvariston joukoissa keekoilevaa kukkahattutätiä, kuten Laura Rätyä ja tämän käsittämätöntä ajatusmaailmaa.

Miksi sitten juuri Helsingin Sanomat on lähtenyt ajamaan tätä asiaa? Siksi, että HS:n omistaa –  ja sitä hallitsee –Aatos Erkko. Siitä saakka kun hän sai (yhtenä tärkeimmistä lobbajista ja propagandisteista) ajettua läpi Suomen kansallisvaltion alasajon ja EU:n jäsenyyden, hän on määrätietoisesti pyrkinyt myös luomaan Suomesta monikulttuurista yhteiskuntaa – meistä suomalaisista ja maksamastamme hinnasta pätkääkään välittämättä.

Jos joku tulee nyt höpöttämään minulle salaliittoteorioista, niin pyydän tutustumaan tämän nuoren polven HS-toimittajien taustoihin.

Suurin osa heistä on lapsuutensa ja nuoruutensa varsin turvatussa ja (omasta mielestään tylsässä) yksikulttuurisessa (omasta mielestään rajoittuneessa) maaseutuympäristössä viettäneitä ja kasvaneita parempien perheiden lapsia.

Samanlaista kukoistavaa peltoa agitaattoreille, kuin heitä edeltänyt taistolaissukupolvikin.

Toisaalta mitä muuta voi odottaa ihmisiltä, jotka eivät ole kärsineet vääryyttä, nähneet nälkää tai vilua, joutuneet puolustamaan todellisuudessa omia etujaan tai edes nähneet ehtaa spussea muualla kuin ensimmäistä kertaa Helsingissä käydessään?

Minusta näiden reettarätyjen, villeseurien ja marjasalmeloiden olisi syytä tehdä sellainen muutaman vuoden seikkailu Suomen rajojen ulkopuolelle – ja kauas lännestä. Ehkä he oppisivat tuolloin arvostamaan tätä tylsää ja turvallista suomalaisuuttakin.

Ja jos eivät sitä opi arvostamaan, he voivat puolestani jäädä sinne matkalleen ja etsiä jostain sieltä huitsintuutista sen oman monikulttuurisen paratiisiinsa.

Mutta ihan ystävällisenä pyyntönä – jättäkää meidät tavalliset rauhaa ja turvallisuutta rakastavat suomalaiset (normivirtaset) rauhaan – me pärjäämme ihan itseksemme täällä tylsässä, yhdenvertaisuuteen perustuvassa ja sisäsiittoisessa kansallisvaltiossamme.

Lähteet: STT, HS, Scripta

 

Matts Dumell, Jaakko Laakso ja KGB

Vuonna 1983 maanpetoksesta vankeuteen tuomittu toimittaja Matts Dumell avautuu päivän Hyysärin Sunnuntaisivuilla ja kertoo joutuneensa sijaiskärsijäksi ja syyttää Suojelupoliisia turmeltuneeksi ja poliittisesti korruptoituneeksi  ’poliisiksi’, jota halveksittiin poliisin sisälläkin.

Se oli heille näytön paikka

Dumellin mukaan Supon miehiä ei pidetty edes poliisin sisällä poliisin terävimpänä huippuna.  Dumellin mukaan

Sinne oli kerääntynyt aika paljon vanhempia oikeistolaisia etsiviä. Vaikka sota oli loppunut 1944, he elivät vielä sotaa.

Vai niin?

Dumellilla on tietysti oikeus omaan näkemykseensä.  Dumell tuomittiin Helsingin hovioikeudessa kahdeksaksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen maanpetoksesta 27. tammikuuta 1983. Maaliskuussa 1984 korkein oikeus muutti rangaistuksen kahdeksan kuukauden ehdottomaksi vankeudeksi. Vaikka hän korostaa sitä, ettei ole katkeroitunut, minusta on kuitenkin syytä tarkastella aihetta ja Dumellin näkemyksiä hieman toisestakin näkökulmasta.

Mutta ennen kuin palaan tämän asian yksityiskohtiin, on syytä tehdä muutama asia ja käsite pohjiaan myöten selviksi – ilman sitä asiasta jää aika yksipuolinen kuva.

Kun puhutaan tuosta ajasta, pitää muistaa myös se, että elimme tuolloin valtiona, yhteiskuntajärjestelmänä ja kansakuntana poliittisesti varsin lähelläkoko  olemassaolomme kuilun reunaa.

Tuolloisen kylmän sodan aikaan Suomi kuului henkisesti länteen, mutta oli pakotettu olemaan (de facto) Neuvostoliiton sotilaallisessa etupiirissä ja YYA-sopimuksen (de jure) kautta sen tosiasiallinen sotilaallinen liittolainen. Neuvostoliitto ehdotti useampaan otteesseen jopa yhteisiä sotaharjoituksia. Nämä aloiteett saatiin kuitenkin torjuttua (lähinnä) tuolloisen presidenttimme Urho Kekkosen toimesta.

Neuvostoliitto harjoitti Suomessa laajaa ja aggressiivista tiedustelua ja pyrki ajoittain jopa muuttamaan markkinatalouteen perustuvan yhteiskuntajärjestelmämme omaansa – sosialismia – vastaavaksi. Viimeisin tällainen vakavampi tapahtunut yritys käynnistää – yleislakon kautta – vasemmoistolainen vallankumous tapahtui vuonna 1970. Tuolloin taistolaisliikkeenkin kulta-aikana Kekkonen piti linjansa ja soitti Kremliin, että NL: suurlähettiläs Aleksei Beljakov (joka puuhasi vallankumousta Suomessa) on vaihdettava.

Ja näin sitten tapahtuikin – rauhanomaisen rinnakkaiselon merkeissä…

Näihin yhteiskuntaamme kohdistuviin vihamielisiin pyrkimyksiinsä (ja niiden toteuttamiseen) Neuvostoliitto tarvitsi – kyseisen diktatuurin luojan  V.I. Leninin määritelmän mukaisia – ns. hyödyllisiä idiootteja.

Ja näitähän riitti – Dumell on harvoja julkisuuteen päässeitä ja hieman ankaramman tuomion saaneita vieraan vallan avuliaita kätyreitäja oman maansa myyneitä maanpettureita.

Tämän todellisuuden pohjalta katsoen on todettava – vastoin Dumellin näkemystä – että Suomi oli vuonna 1983 edelleen sodassa Neuvostoliittoa vastaan vielä vuoden 1944 jälkeenkin.Keinot ja sodankäynti olivat muuttuneet hiljaisiksi ja salaisiksi – mutta yhtä kaikki – edelleen päämäärältään  Suomen laillisen valtiojärjestelmän kaatamiseen pyrkiviksi.

Suojelupoliisi oli luotu vuonna 1949 korvaamaan pahoin (äärivasemmistolaisesti) korruptoitunut ja useisiin laittomuuksiin syyllistynyt Valtiollinen poliisi (eli Valpo).

Suojelupoliisi valvoi tuolloin ainoaa mahdllista yhteiskunnaliseen kumoukseen pyrkinyttä liikettä – äärivasemmistolaisuutta. Puheet poliisin oikeistolaisuudesta voidaan nähdä  Dumellin kohdalla poliittisesti tunnustautuneen ja maanpetoksesta tuomitun vallankumouksellisen henkilökohtaisiksi poliittiksi  näkemyksiksi.

Jo ennen hiljattain julkaistua Suojelupoliisin 60-vuotishistoriikkiakin, kaikki historialliset lähteet ovat antaneet kuvaa siitä, että Suojelupoliisi pysyi hankalasta poliittisesta tilanteesta huolimatta koko suomettuneisuuden ajan tilanteen tasalla ja pystyi hoitamaan tehtävänsä – Suomen suojelemisen.

On vaikea nähdä korruptiota ja turmelusta noin hyvin onnistuneen pitkäaikaisen viranhoidon perusteella. Päinvastoin – Suojelupoliisi on onnistunut työssään tuolloin erinomaisen hyvin.

Suojelupoliisi esti vasemmiston vallankumouksellisen toiminnan ja KGB:n vapaan toiminnan – suomettumisenkin aikana.

Mitä sitten Dumellin tapauksessa todellisuudessa tapahtui? Tämä tunnustuksellinen vasemmistolainen lähti Tammisaaressa ja Kirkkonummella vietetyn nuoruutensa jälkeen Helsinkiin opiskelemaan poliittista historiaa. Opinnot sujuivat ja niiden ohessa  Dumell ehti mukaan sosialistiseen opiskelijaliikkeeseen.

Tuon ajan useimpien akateemisten sosialistien kotitausta oli akateeminen ja porvarillinen – näin  Dumellinkin tapuksessa.  Akatemisissa lukupiireissä tankattiin marxismi-leninismiä ja välillä vallattiin opiskelijajärjestöjä.

Taistolaisten takapiruna hääri terävä kaveri, jolla oli tuohon aatemaailmaan ja aikaan täydellisen katu-uskottava tausta.  Jaakko Laakso oli kasvanut vasemmistolaisessa työläiskodissa, ja hänen molemmat vanhempansa olivat punaorpoja. Laaksolla oli suora linja Skp:n vähemmistön johtoon ja Neuvostoliiton lähetystöön.

Dumell tutustui Laaksoon ja asiat lähtivät kehittymään kohti Dumellin maanpetosta. Dumell  kutsui sekä Laakson että tämän suositteleman ”ystävän” Viktor Taratunkinin (KGB) vuokraamalleen mökille Bromarviin ” joskus huhtikuussa 1975-76″. Dumellin mukaan mökillä pidettiin hauskaa ja juteltiin.

Nyt pitää muistaa se, että aloite tapaamiseen oli Dumellin. Tämän tapaamisen jälkeen Dumelliin tarttuivat myös kaksi muuta KGB: Helsigin osaston edustajaa – Ernst Russak ja Aleksei Savin (joka Supon mukaan värväsi Dumellin virallisesti mukaan  KGB:n toimintaan).

Dumellista  oli tullut lyhyessä hetkessä  Helsingissä KGB:n Kiinan asioiden vakoilija,  ns. postilaatikko, henkilötietojen välittäjä KGB:n illegaalisiivelle sekä henkilötietojen ja -arviointien antaja ja tekijä. Hän ei  siis ollut KGB:n Helsingin kuvioissa mikään pikku tekijä missään mielessä.

Kun Supo otti yhteyttä Dumelliin 8.9.1981, koko juttu alkoi purkautua ja johti lopulta Dumellin saamaan 8 kuukauden ehdottomaan vankeustuomioon maanpetoksesta.

Jaakko Laakso pääsi – tässäkin tapauksessa kuin koira veräjästä ja jatkoi toimintaansa KGB:n ja Neuvostoliiton hyväksi.

Dumellin kohdalla nämä hänen  omaa toimintaansa puolustavat puheet ovat inhimillisesti katsoen aivan ymmärrettäviä. Minustakin Dumell on tietyllä tavalla ollut esimerkkitapaus – mutta se ei vähennä hänen aktiivisuuttaan tekemässään rikoksessa eikä sitä että hänet on tuomittu maanpetoksesta. Presidentti Mauno Koivisto kieltäytyi armahtamasta Dumellia ja julkisti jopa osan tuomiosta.

Se mitä henkilökohtaisesti ihmettelen, on Jaakko Laakson rooli neuvostovakoilussa ja myyräntyössä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Laakso olisi pitänyt raahata leivättömän pöydän ääreen vimeistään sen jälkeen, kun Gennadi Janajevin kommunistijuntta ja sen tekemä vallankumousyritys kaatuivat Boris Jeltsinin vastatoimiin ja juntan kännäämiseen.

KGB:n auliit ja iloiset asiamiehet Laakso ja Esko-Juhani Tennilä nimittäin vierailivat Tehtaankadulla saamassa ohjeita juntalta hieman ennen juntan kaatumista.

Laakson touhuissa riittää suomalaiselle totuuskommisiolle aivan riittävästi työsarkaa ja mielestäni  Jaakko Laakson   Suomea vastaan ja  vieraan valtion hyväksi suunnatut toimet pitäisi saada päivänvaloon ja (ainakin moraalisen) tuomioistuimen arvioitaviksi –  näiden hyväuskoisten höppänöiden vetistelyjen sijaan.

Erikoiseksi asian tekee myös  se, että tätä loanheittokampanjaa ja historian vääristelyä ajamaan on valjastettu Helsingin Sanomat. Kun puolueettomaksi valtakunnalliseksi päivälehdeksjulistautuva media lähtee mukaan äärivasemmistolaiseen lokauskampanjaan, olisi jossain syytä olla vakavasti huolissaan.

Ei, en tarkoita virkakoneistoa – tarkoitan Hyysärin tilaajia ja lukijoita. Kun luette näitä selkeän asenteellisia mutta uutisiksi naamioituja kirjoituksia, miettikää myös niiden kirjoittajan (ja julkaiijan) tarkoitusperiä.

Mielen kersantit ovat ihan nykyistäkin arkipäiväämme – Sinua manipuloidaan.

Lähteet: HS, STT, Kimmo Rentola; Vallankumouksen aave, Jukka Seppinen; Neuvostotiedustelu Suomessa – strategia ja toiminta 1917-1991.

 

Sinnemäen vastaus Finnairin ongelmiin

Valtiollinen lentoyhtiömme Finnair  on tunnetusti vaikeuksissa.  Yhtiön toimitusjohtaja  Jukka Hienonen sai tarpeekseen ja  erosi muutama päivä sitten  tehtävästään. Hienonen kertoi olevansa tyytymätön yhtiön tulokseen ja joidenkin henkilöstöjärjestöjen sopeutumisvaikeuksiin.
Finnair ilmoitti perjantaina myös aloittavansa uudet yt-neuvottelut elo-syyskuussa.

Eli noin suomeksi kerrottuna,  punakorporaatioiden hallitsema ay-liike on ottanut erävoiton sekä järjestä, valtiosta että työnantajaosapuolesta  ja jatkaa (taantumasta huolimatta) hajotustyötään – aitoon taistolaiseen 1970-luvun tyyliin.

Hetki sitten työministeriksi nimitetyn vihreiden puheenjohtajan,  Anni Sinnemäen, luulisi jo virkansa puolesta olevan kiinnostunut valtionyhtiöstä ja niiden  hyvinvoinnin vaikutuksista työllisyyteen. Näiden valtionyhtiöiden kautta kun on helpompi kohdistaa suoria työvoimapoliittisia toimenpiteitä työmarkkinoille, kuin yksityisten yhtiöiden kautta.
Anni on nyt sitten ottanutkin  kantaa valtionyhtiöihin – ja niiden kautta työllisyyteen.

Sinnemäki siirtäisi kotimaan lentomatkustajia juniin ilmastosyistä. Sinnemäki haluaa valtion ensi vuoden budjettiin riittävät määrärahat Pohjanmaan radan kaksoisraiteen toteuttamiseksi. Osan Oulun ja Helsingin välisestä lentoliikenteestä arvioidaan siirtyvän rautateille kaksoisraiteen valmistuttua.

Sinnemäen mielestä hallituksen on keskusteltava Pohjanmaan radasta budjettiriihessään. Hän huomautti, että hallitus on sitoutunut pistämään vähintään puolet liikenneinvestoinneistaan ratahankkeisiin.

Eihän rataverkostoon kohdistettavissa julkisissa subventoinneissa näin taantuman aikana ole itse asiassa mitään vikaa.  Ongelma syntyy siitä kun maailmanparantajamme haluaa uhrata kotimaisen (energia- ja ympäristölähtökohtiin sitoutuneen) ja valtion omistaman lentoyhtiömme – ja sitä kautta tuhansia työpaikkoja – ilmastonmuutoskuplan alttarille.

Suorana seurauksena tällaisesta toiminnasta on kyseisen – vastuullisen ja kotimaisen – yhtiön toiminnan vaikeutuminen.  Sen seurauksena yhtiön vähiten kannattavat vuorot tullaan lakkauttamaan ja niitä ryhtyy liikennöimään jokin puhtaalta taloudelliselta pohjalta ponnistava mukavuuslippuyhtiö – joka ei välitä työntekijöistään, taloudellisista velvoitteistaan, matkustajaturvallisuudesta eikä myöskään siitä kuuluisasta ilmastomuutoksesta.

Eurooppalainen vihervasemmisto on tehnyt näköjään periaatepäätöksen torjua ilmastonmuutosta yleisellä tasolla niin, että eurooppalainen (valvonnassa oleva ja vastuullinen) teollisuus ja elinkeinoelämä siirretään  sellaisiin maihin, joissa ei välitetä moisista liiketoiminnan rajoitteista pätkääkään – Kiinaan, Intiaan ja  Venäjälle.

Tällainen lausunto työministerin suusta antaa Finnairin johdolle selkeän signaalin siitä, että sillä on lupa pistää vaikka kuinka suuri osa työntekijöistä kilometritehtaalle syksyn yt-neuvotteluiss. Työministeriä tästä nähtävissä olevasta kehityksestä  seuraava työttömyys ja sen sivuvaikutukset  eivät kiinnosta pätkääkään – hän kun ratsastaa päin ilmastonmuutosta tuulimyllyllään.

Lähteet: STT, US, IL

Jk. Anni Sinnemäki on muuten erinomainen esimerkki kanssablogisti Yrjö Perskeleksen lanseeraamasta käsitteestä mitätöijät.

 

Strategista käräjöintiä kohti vallankumousta

Monet rasismia vastustavat kansalaisjärjestöt eivät ole yleensä ottaneet osaa oikeusjuttuihin usein siitä yksinkertaisesta syystä, ettei niillä ole ollut lakeja joihin vedota.

Kuitenkin Euroopan unionin rasismidirektiivin käyttöönotto ja kansallisten lakien kehitys tarkoittavat, että nyt enemmän kuin koskaan käräjöinnillä on mahdollisuus johtaa todelliseen muutokseen niiden kohdalla, jotka ovat alttiina rasismille ja syrjinnälle. Rasisminvastaisuus on melko uusi alue laeissa ja kansalaisjärjestöjen tehtävä on kasvattaa yleistä tietoisuutta niistä mahdollisuuksista, joita sillä on.

Tästä johtuen strategisesta käräjöinnistä on tullut hyödyllinen asianajotekniikka, kansalaisjärjestöt voivat sekä suoranaisesti ottaa osaa strategiseen käräjöintiin että tukea muita keräämällä tietoa, arvioimalla mahdollisia uhreja ja ottamalla osaa asianajamiseen.

“Strategia tai vaikutus, jota käräjöinti käyttää oikeussysteemissä pyrkiessään luomaan laajan sosiaalisen muutoksen”

Strategisessa käräjöinnissä päähuomio on enemmän lain tai käytännön muuttamisessa kuin yksittäisen henkilön hyvittämisessä, vaikka nämä kaksi asiaa eivät ole toisiaan poissulkevia. Strateginen käräjöinti pyrkii yksittäistapausta tai -uhria pidemmälle, se pyrkii tuomaan laajennetun suojelun piiriin kaikki, jotka ovat syrjinnälle alttiina. Muuttamalla lakia tai luomalla ennakkotapauksen yksittäistapaus voi toimia pisarana, joka johtaa muutoksen aaltoon paljon laajemmalla tasolla.

Strategisen käräjöinnin käsitteeseen kuuluu tapauksien valinta, tapauskohtainen suunnittelu ja hallinta sekä varmistus siitä, että suotuisat tulokset toteutuvat. Jokaisella kansalaisjärjestöllä ei ole valtuuksia tai taitoja osallistua
käräjöintiin, eikä käräjöinti liioin ole oikea toimintatapa monissa tapauksissa. Tästä huolimatta kaikkien rasisminvastaisten toimijoiden on tärkeää tunnistaa strategisen käräjöinnin merkitys työkaluna, jolla
luodaan muutosta

Tämä Suomen perustus- ja rikoslain kanssa ristiriidassa oleva teksti löytyi täältä (kiitos vinkistä Roopelle). Sen takaa löytyy Enar-Finland ry. Ja tämän yhdistyksen takaa – puheenjohtajan asemasta – löytyy puolestaan Ali Qassim.

Sama Ali Qassim on bongattu usein näiden kansallisvaltion ja laillisuuden muutokseen pyrkivien ns.monikulttuuristen projektien – ja niiden julkiseen rahoitukseen liittyvien jälkiselvittelyjen yhteydessä.

(Palaamme asiaan…)

Lain ja käytännön muuttamista…

Tällainen toiminta suunniteltuna ja järjestelmällisenä on erittäin huolestuttavaa.

Kyseessä on suora puuttuminen ns.kansalaistoiminnan (tai tässä tapauksessa myös sellaisten toimijoiden kautta, jotka eivät ole edes kansalaisia) suomalaiseen oikeuskäytäntöön ja jopa lainsäädäntöön.

Tällaista toimintaa ei tule hyväksyä yhtään sen enempää kuin turkistarhaiskuja, talonvaltauksia, järjestelmällistä lasten silpomista kuin vieraiden kulttuurien lainvastaisten tapojen hyväksymistä suomalaisessa lainsäädännössä eikä oikeuskäytännössä.

Toiminnan mallit ovat hyvin 1970-lukulaisia – samoin kuin ainakin kantaväestöä näissä edustavat toimijatkin. Kuten tuosta lainauksesta käy ilmi, kyse voi olla jopa suoranaisesta vallankaappauksen valmistelusta tai laillisen yhteiskuntajärjestyksen kumoamisesta.

Taistolaisten opit yhteiskunnan murentamisesta sisältäpäin ovat saaneet uuden muodon.

Valtionsyyttäjän vastuu?

Valtionsyyttäjä tehtäviin on kirjattu lainsäädännössä näin:

Valtionsyyttäjien on ensisijaisesti huolehdittava syyttäjäntehtävistä yhteiskunnan kannalta merkittävimmissä rikosasioissa.

Tätä nimenomaista laissa määriteltyä tehtävää vasten, tuntuu suorastaan irvokkaalta, että esimerkiksi valtiosyyttäjä Mika Illmanilla on aikaa ja intressiä jatkaa (henkilökohtaista?) kampanjaansa ja ristiretkeään sananvapautta vastaan.

Kysymys kuuluukin – mitä virkaa on tällaisella virkavallalla?

Jukka Korpela kommentoi uutisryhmissä vähemmistövaltuutettujen prioriteetteja aika osuvasti.

Valitettavasti näyttää siltä, että Suomen kaikki vähemmistövaltuutetut
nykyisin keskittyvät sanallisiin pyrkimyksiin rajoittaa ajatusten
ilmaisemista kuin vähemmistöjen ja vähemmistöihin kuuluvien ihmisten
oikeuksien puolustamiseen. Huomatkaa, mikä yleistävä väite! Koliseeko
haastemies kohta postiluukusta?

Minusta tuon saman havainnon voi liittää myös eräisiin muihin virkamiehiin.

(Nimittäin, puuhastelu kansalaisoikeuksien kanssa joutuu vieläkin epäilyttävämpään valoon silloin, kun näiden kaikessa rauhassa vallankumousta tekevien enareiden takaa löytyy yleisliittolaista puuhastelua…)

 

Taistolaismedia ja Tarja Halonen

Minusta tämä on erittäin mielenkiintoinen näkemys nykyiseen politiikkaan sekä sen kytkyihin mediaan ja sitä kautta sananvapauteen:

Euroopan Unionin ytimeen pyrkivää Suomea johtavat nyt valtaosin poliitikot, jotka neljännesvuosisata sitten pitivät ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimusta Neuvostoliiton kanssa maailman napana, johon Suomen oli turvauduttavana ainoana auttajana kaikissa olosuhteissa.

Valtakunnan ylin johtajisto on saanut vahtikoirakseen arvoisensa median. Suomen nykyisen lehdistön suuri osa piilottelee vanhaa taistolaisuuttaan, stalinismin ihailuaan ja EEC-vastaisuuttaan.

Tällainen lehdistö pitää mielellään kynänsä kurissa. Hiljaisuus on ollut pitkään käsin kosketeltavaa.

Lehdistöä riivaava nostalgia stalinismiin kävi hetkiseksi ilmi helmikuussa 2000, jolloin TV1:n MOT-toimitus heitti journalistisen pommin esittäessään dokumenttiohjelman Neuvostoliiton vaikutuskeinoista suomalaisiin toimittajiin. Se oli tutkivan journalismin helmiä. Se avasi ovet keskustelulle stalinistisen uskon roolista tiedotusvälineissä.

MOT:n dokumenttiohjelma oli vähällä aloittaa suomettumisen ajan purkamisen median kentällä. Suomi oli jäänyt jälkeen koko itäisestä Keski-Euroopasta ja useimmista hajonneen Neuvostoliiton raunioilta nousseista valtioista lähihistorian käsittelyssä. Suomen poliittinen eliitti ja lehdistö olivat valtaosin jatkaneet elämäänsä aivan kuin Neuvostoliitto olisi yhä ollut valvomassa etujaan ja estämässä neuvostoperiodin vääristymien selvitystä.

Ohjelma sai kiinnostuneen vastaanoton, mutta se osoittautui tuota pikaa suutariksi. Keskustelua yrittäneet jäivät suut auki seuraamaan miten kiukustuneet stalinistiset eli taistolaiset toimittajat pystyivät vaientamaan kommentit kohta lähtökuoppiinsa.

Niinpä MOT:n avaus purkautui tyhjöön, koska lehdistö ei ollutkaan valmis avoimeen keskusteluun. Suomettumisen synkkien vuosikymmenien salaisuuksien käsittelyn sijaan lehdistö kokonaisuutena antoi taistolaisten hallita julkista sanaa.

Tapahtumaketjussa oli tiettyä äärimmäisen periferian ironiaa. Siinä yritettiin tutkiskella Neuvostoliiton vaikutuskeinoja suomalaisiin toimittajiin, mutta tutkimisen esti juuri samainen ryhmä stalinistisia toimittajia, jotka olivat selvittelyn kohteena ja joilla ei vuoden 2000 Suomessa olisi pitänyt enää olla minkäänlaista valtaa eikä edes vaikutusvaltaa.

Todellisuus osoittautui toisenlaiseksi.

MOT oli julkaissut ohjelman taustatietoina internetissä kotisivuillaan Toimittajaliiton vuosien 1979-81 jäsenluettelon, jossa oli kolmisen sataa nimeä. Useat liiton jäsenet vaativat Yleä poistamaan jäsenluettelon ja valittivat erilaisiin instansseihin luettelon julkaisemisesta ja jäsenistön henkilöllisyyden paljastamisesta. Pelästynyt Yle taipui nopeasti vaatimuksiin ja poisti luettelon internetistä.

Ohjelman tehnyt toimittaja Jouni Tervo luonnehti poistoa hätäiseksi. Se tehtiin toimittajan tietämättä hänen ollessaan matkalla. Ylen taholta poistoa selitettiin työrauhan antamisena tietosuojavaltuutetulle, joka otti asian käsittelyyn.

Minusta tämä on erittäin uskottavaa – sekä omien kokemusten, että ympäristöstä välittyneiden havaintojen perusteella. Tuo paniikkia aiheuttanut lista muuten löytyy samasta lähteestä. Samoin kuin paljon muutakin vähemmän hauskaa ja varsin mielenkiintoista.

Mitä Sinulle ei ole kerrottu Tarja Halosesta?

Tämä samainen mediassa vaikuttava ryhmä on jotenkin onnistunut syöttämään myös Tarja Halosen persoonan maltillisena – ja äidillisenä – sosialidemokraattina Suomen kansalle – ja etenkin suomalaisille naisille. Muumimammana.

Todellisuudessa Halosen takaa löytyy marxilaiseksi 1970-luvun alussa julkisesti tunnustautunut äärivasemmistolainen. Ottamatta kantaa kenenkään poliittisiin mielipiteisiin, mietin tässä yhteydessä sitä, että kuinkahan moni niistä Halosen taakse huijatuista porvarillista, sitoutumattomista ja jopa sosialidemokraattisista naisista (ja miehistä) olisi todellisuudessa äänestänyt Halosta, jos olisi tiennyt tai muistanut tämän poliitisen uran ja todellisen poliittisen kannan.

Unohtaa ei kannata myöskään sitä, että Halosen hakiessa töihin ulkoministeriöön varatuomari Jussi Lumme (hänen entisen työnantajansa Luotonvalvonta Oy:n edustajana) sanoi lausunnossaan, että Halonen oli itsepäinen väittelijä. Ulkoministeriössä ministerinä toimiessaan Halosta luonnehdittiin ehkä tämän vuoksi toimintatyyliltään ja – tavoiltaan lammiomaiseksi johtajaksi.

Tai sitä, että Halosen entinen avopuoliso, Sdp:n eduskuntaryhmän sihteeri Kari Pekkonen, toimi KGB-kontaktina.

Tai sitä, että Halonen on – jostain julkisuudelle tuntemattomasta syystä – kieltänyt Suojelupoliisia antamasta julkisuuteen ns. Rosenholz-dokumentteihin perustuvaa Stasi-listaa – listaa DDR:n kommunistisen tiedustelupalvelun korkeinta poliittista johtoa edustaneista suomalaisista yhteistyökumppaneista (joissain kulttuureissa käytettäisiin tällaisesta toiminnasta kenties nimiä maanpetos tai vakoilu vieraan vallan hyväksi).

Niin? Monikohan olisi äänestänyt Halosta nämä asiat tietäessään?
Mikä on teidän mielestänne journalismi.infon esittelemän taistolaismedian vaikutus tämän päivän Suomessa?

Lähteet: journalismi.info, VA, STT, Uuden Suomen arkisto, Jukka Seppinen; Neuvostotiedustelu Suomessa 1917-1991

 

Ymmärtämisen ongelma

Vanha sananlasku sanoo, että ensimmäinen sukupolvi kerää omaisuuden ja luo hyvinvoinnin, toinen ylläpitää niitä ja kolmas hävittää ne.

En usko.

Minusta nimittäin näyttää siltä, että nykyisessä Suomessa ensimmäinen sukupolvi (omat isovanhempani) toki loivat (ja saivat) mutta vaikeuksien kautta. Sota ja jälleenrakennus – muistatteko prekaeetut ja soosipäät yhtään mitään tästä, edes historiasta?

Toinen sukupolvi (vanhempani) ylläpitivät ja jopa kasvattivat niitä.

Kolmas sukupolvi (eli me nykyiset keski-ikäiset), me yritämme kynsin ja hampain taistella noiden asioiden puolesta. Samaan aikaan, kun välisukupolvet – eli suuret ikäluokat ja heidän lapsensa – pyrkivät hävittämään omaisuuden ja yhteisen hyvinvoinnin lisäksi myös kansallisvaltiomme ja yhdenvertaisuuteen perustuvan yhteiskuntajärjestyksemme.

Ja samaan aikaan meidän lapsemme (kolmannen sukupolven) näyttävät omaksuneen terveellä tavalla vanhempiensa arvomaailman.

Eli sen ainoan pysyvän ankkurin, mihin nuo kaksi elämän perusasiaa ovat kiinnittyneet – muuttuvan maailman valtameren takana, kaukaisessa Pohjolassa sijaitsevaan suojaisaan poukamaan.

 

Viikon mokutus 35/08

Näytelmä osui sieluuni. Miten lapset voivatkin olla niin vilpittömiä ja vastaanottavaisia? Tuollaisia mekin olimme. Taistolaisopettajamme soitti kitaraa ja me oppilaat lauloimme rauhasta ja kansojenvälisestä veljeydestä. Muistan kuinka antaumuksella veisasin lempilauluani ”Seis sotilas, kuule sotilas, rauhaa myös aikuiset kaipaa. Paistaa aurinko aina, taivas kirkas on aina, elää saa äiti aina elää saan minä myös”. Laulun sanat ja sävel synnyttivät tunteen oikealla asialla olemisesta ja tulevaisuuden uskosta.

Nyt niin kaukainen 70-luku oli yhteisöllisyyden aikaa. Peruskoulu keräsi kaikki lapset yhteen sosiaaliseen taustaan katsomatta. Toki oppilaat tiesivät toistensa perhetaustat, mutta eivät ne vaikuttaneet kaverisuhteisiin. Aamuisin marssimme pituusjärjestyksessä aamuhartauteen veisaamaan virttä ja kuulemaan Sanaa. Viikottain hammashoitaja muisti meitä fluoripurskutuksin. Nyt koulu ei ole niin selvästi kansalaisten kasvattamisväline. Samalla yhteisöllisyyden ja tasa-arvon ihanteet ovat haalistuneet.

Päivi Lipponen US:n vaaliblogissaan.

Ainoat asiat mitä tästä idyllistä näyttävät puuttuvan, ovat pienoiskokoiset AK-47:t, polkutankit, sotilasparaatit ”rauhan” edistämiseksi ja pioneerihuivit. Muuten Päivin aika-multaa-muistot ovat kuin suoraan DDR:läisestä todellisuudesta 1970-luvulta.

Päivi näyttää olevan poliittinen vesimeloni.

Jk. Tiedän – toistoa, mutta oli ihan pakko kommentoida uudestaan – etenkin US:n blogissa käydyn keskustelun jälkeen…