Eurokolonialismin nousu – osa Libya

Uutisvuo on täyttynyt parin viimeisen päivän ajan  Libyaa koskevista uutisista.  Tämän hetkinen tilanne on se, että Yhdysvallat ja osa sen liittolaisista on ryhtynyt sotatoimiin Libyan (joka on myös YK:n jäsenvaltio)  laillista hallitusta vastaan – YK:n peruskirjan vastaisesti ja YK:n turvallisuusneuvoston siunauksella.

YK on  näin ollen valtuuttanut sotilasliiton puuttumaan jäsenvaltionsa Libyan sisäisiin asioihin ihmishenkien turvaamisen vuoksi – suomeksi asian voi muotoilla selväkielisesti niin, että YK on valtuuttanut Ranskan ottamaan haltuunsa Libyan luonnonvarat (öljyn) ja tukee näin suoraan ja varauksettomasti uutta eurooppalaista kolonialismia – nimitettäköön sitä sitten vaikka uuskolonialismiksi tai eurokolonialismiksi.

Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Sama järjestö myi periaatteensa edellisen kerran Yhdysvaltojen  (ja sen arabiliittolaisten) edulle jo Kosovon sodan (1999-2006) aikana. Tuolloin otettiin kiertoilmaisu rauhaanpakottaminen laajempaan poliittiseen arsenaaliin ja sillä pyhitettiin hyökkäyssota ja jäsenvaltion pilkkominen ensimmäistä kertaa YK:n historian aikana (meidän on suomalaisina syytä muistaa, että olimme itsekin puolueettomana valtiona mukana tässä interventiossa, eikä presidentti Martti Ahtisaaren ja sir Harri Holkerin roolit Serbian pilkkojina olleet mitenkään vähäpätöisiä).

Lännen tuolloin tukema ja varustama Kosovon vapautusarmeija (UÇK) perustettiin aikoinaan Sveitsissä olevien albaanien toimesta jo vuonna 1982. UÇK organisoitiin (vasemmistolaisen)  IRA:n tavoin, joten puhtaan terrorin käyttö on ollut liikkeen päätoimintamalli jo sen perustamisesta alkaen. Liikkeen alkuperäisinä tavoitteina oli luoda itsenäinen albaanialue sosialistiseen Jugoslaviaan ja liittää se  sen jälkeen Albaniaan – osaksi tulevaisuuden Suur-Albaniaa. Huomattavaa on se, että Kosovon kriisin alussa koko  UÇK:n olemassaoloa epäiltiin. Esimerkiksi  maltillinen albaanijohtaja Ibrahim Rugova piti UÇK:ta lähinnä  serbien provokaattoreina.

UÇK tuli ulos kaapistaan  helmikuussa 1996 serbipoliiseja ja viranomaisia vastaan tehdyn suuren tehdyn iskusarjan jälkeen. UÇK sai tukea luultavasti todennäköisesti  heti alusta asti  Yhdysvaltain, Ison-Britannian ja Saksan tiedustelupalveluilta. UÇK:n perustajista on syytä mainita ainakin  Zahir Pajaziti ja Adem Jashari.

Kun tarkastelemme Libyan nykyistä tilannetta,  sitä on syytä peilata myös Kosovon kautta. Kosovossa länsimaiden valtamedia julisti  NATO:n toimien olleen humanitäärinen interventio, jossa länsimaat olivat hyvää hyvyyttään pelastaneet albaanit.

Minkäänlaisia todellisia ratkaisuja ei kuitenkaan etsitty eikä sotaa edes pyritty välttämään. Näin siksi, että sota ja serbien nöyryyttäminen  se palveli  Yhdysvaltojen (ja sen arabiliittolaisten)  geopoliittisia ja  etuja.  Nato oli osallisena  kriisissä ja sen osallisuudelle haettiin edes jotain  oikeutusta.

Serbeiltä vaadittiin Rambouillet’n konferenssissa käytännössä koko Serbian miehitykselle alistumista. Presidentti Mauno Koiviston mukaan serbeille ennen sotaa esitetyt vaatimukset oli mahdotonta hyväksyä  edes maan omien lakien puitteissa. Koiviston mielestä sodassa saavutettu sopimus olisi voitu saavuttaa ilman väkivaltaa kärsivällisemmällä diplomatialla  Neuvottelujen sisältöä serbeille tehtyjen vaatimusten suhteen ei päästetty julkisuuteen ja asiakirjat julkistettiin tärkeimmiltä osiltaan vasta kuukausien päästä.

Pekka Visuri julkaisi tuoreeltaan aiheesta  kirjan Kosovon Sota. Visurin teos kyseenalaistaa valtamedian kuvaa sodasta, kuten teki myös  brittiläisen kirjeenvaihtaja Robert Fisk. Hän arvioi, että Rambouillet’n konferenssissa esitettiin tarkoituksella niin kovia ehtoja, että hänestä neuvotteluiden syy vaikutti olevan enemmän rauhan estäminen kuin sen tuominen. Myös norjalainen rauhan- ja konfliktitutkija Johan Galtung esitti samansuuntaista kritiikkiä.

Libyan nykyinen johtaja Muammar Gaddafi on de facto diktaattori. Se ei kuitenkaan muuta sitä tilannetta, että hänen hallituksensa on laillinen, kansainvälisesti laajasti tunnustettu sekä YK:ssa maataan edustava.

Kun Yhdysvaltojen kaltainen demokratian irvikuva lähtee tukemaan EU:n tiukassa ytimessä olevan entisen siirtomaavaltion harjoittamaa uuskolonialismia, sana demokraattinen on näissä kuvioissa lähinnä sen paperin arvoinen, jolle se kulloinkin on painettu. Yhdysvaltojen edustama good country vs. criminal country -ajattelu on laajentunut ja yleistynyt suurvaltapoliittisena julkisivun pesumenetelmänä, yksinkertaistuksen astalona ja asioiden sakrifioimiskeinona.

Yhdysvallat on Libyassa lähtenyt tukemaan avoimesti eurokolonialismia. Syyt ovat päivänselviä.

Yhdysvallat osallistuu tähän operaatioon kiittääkseen EU:ta tuesta Irakissa ja Afganistanissa ja sitoakseen EU:n tulevana liittovaltiona itseensä ja maailmanpolitiikkaansa.  Lisäksi Yhdysvallat sotii Kiinan vaikutusvaltaa vastaan epäsuorasti Afrikassa – käyttäen liittolaisiaan julistamattomassa sodassa suurinta rahoittajaansa Kiinaa vastaan (YK on muuten tukevasti mukana kulissina EU;n ja Kiinan välisessä siirtomaasodassa Afrikan sydämessä jo nyt).

Se mitä Yhdysvallat ei näytä oppineen vieläkään  on islamilaisen maailman (ja sen lisääntyvän väestön ja hengellisyyden) ymmärtäminen. Edes Irakista ja Afganistanista saadut kokemukset eivät näytä siirtyneen mukaan suurvallan selviytymisstrategiaan.

Kaatamalla maallistuneen diktaattorin tiukan hallinnon  islamilaisessa maassa, Yhdysvallat luo valta- ja arvotyhjiön. Tällainen tyhjiö on omiaan (etenkin nykyisin) täyttymään varsin nopeasti fundamentalistisen islamin kannattajien ja mullahien toimesta.

* * *

Näennäisesti humanitäärisin syin toteutetun intervention moraali ja oikeutus on tämän kirjoituksen aihe. Sen ymmärtämiseksi lukija voi halutessaan tutustua esimerkiksi Noam Chomskyn teokseen  Uusi sotilaallinen humanismi: Kosovon opetukset

Chomsky syyttää  teoksessaan erityisesti länsimaiden intellektuelleja tapahtumien järjestyksen nurinpäin kääntämisestä Kosovon sodan aikana, kun he kirjoittavat pommitusten olleen vastaus albaanien joukkokarkotuksiin (jotka todellisuudessa alkoivat vasta NATO:n  pommitusten käynnistyttyä). Chomskyn mukaan useat NATO:n kenraalit varoittivat siitä, että pommitukset voivat johtaa joukkokarkotuksiin.Hän asettaa Kosovon tapahtumat laajempaan poliittiseen kontekstiin muistuttamalla samana vuonna tapahtuneista Turkin kurdeihin NATO-maan kohdistamasta aseellisesta repressiosta sekä Itä-Timorin (kristittyyn)väestöön kohdistuneista (muslimien organisoimista) väkivaltaisuuksista.

Chomskyn näkemys on se, että länsimaat ovat olleet viimeisissä konflikteissa  tukemassa sortavaa osapuolta.  Tällä näkemyksellään hän arvostelee sellaista  ajatusta, että länsimaat toimisivat nykyään humanitäärisesti.

Tämän artikkelin kirjoittaja allekirjoittaa Chomskyn  kritiikin yllämainituilta osin eikä halua henkilökohtaisesti – eikä kansallisvaltio Suomen  kansalaisena –  olla missään tekemisissä tämän kehityksen ja sen ns.hedelmien kanssa.

Lähteet: YLE, HS, YK, Wiki,  Pekka Visuri,: Kosovon sota, Noam Chomsky; Uusi sotilaallinen humanismi: Kosovon opetukset

Advertisement

 

Rauhanturvaoperaatioista

Minun on pitänyt jo pitkään kirjoittaa eräästä rauhanturvaoperaatioihin liittyvästä ongelmasta. Asia on unohtunut ja aina jotenkin siirtynyt, mutta nyt saattaa olla oikea hetki tällekin.

Nykyinen monimutkainen ja kompleksoitunut maailma pitää sisällään entistä enemmän erilaisia kansainvälisiä kriisejä ja kansainvälisiä ponnistuksia niiden ratkaisemiseksi.

Olemme olleet kansana  pitkään mukana rauhanturvaamisessa. Meitä luonnehditaan omien rajojemmekin ulkopuolella rauhanturvaamisen suurvallaksi. Mutta tähänkin asiaan liittyy myös ei-toivottuja elementtejä. Jätän tällä kerralla ulko- ja EU-politiikan kirjoituksen ulkopuolelle ja keskityn asiaan liittyvään kansalliseen ja sotilaalliseen ongelmaan.

Henkilökohtaisesti (ihmisenä)  vastustan kaikkia muita, kuin YK:n lipun alla tehtyjä rauhanturvaoperaatiota. Ammatillisesti vastustan ihan  kaikkia rauhanturvaoperaatiota – tai ainakin suomalaisten osallistumista niihin.

Yhdysvaltalainen eversti  Harry Summers (joka oli Vietnamin sodan veteraani) esitti näiden ”rauhanoperaatioiden” sotilaalliset ongelmat ensimmäisenä.

Hän korosti sitä  perusasiaa, että asevoimien ainoa tehtävä oli valmistautua käymään taisteluja sodassa ja käydä niitä tarvittaessa. Humanitaarisia operaatioita voidaan kyllä avustaa logistisesti, mutta taistelujoukkojen käyttöä niissä pitäisi välttää.

Tällaiset matalan intesiteetin operaatiot ja rauhanturvatehtävät kuluttavat asevoimien moraalia ja opettavat joukoille menettelytapoja, jotka heikentävät kykyä taisteluun tosipaikan tullen. Tällainen taistelujoukko on menettänyt arvonsa ennaltaehkäisevänä pelotteena.

Tuntemattoman Sotilaan majuri Karjulaa siteeraten, te olette sotilaita, ette mitään apusisaria.

Olen itse nähnyt tällaisten operaatioiden vaikutuksen suomalaisiin reserviläisiin ja se on monesti ollut negatiivinen.

Sen lisäksi, että sotaan koulutetuilta ja erinomaisen motivoituneilta miehiltä viedään koulutuksen tarkoitus ja heistä tehdään eräänlaisia poliiseja, he myöskin usein tylsistyvät rutiineihin ja vapaa-aika kuluu voittopuolisesti nestemäisten virvokkeiden parissa.

Kun nämä kaverit palaavat kotimaahan, otteen saaminen normaalista elämästä voi olla tuskallisen vaikeaa ja surukseni olen huomannut aika monen hyvän miehen elämän  menneen ulkopuolisuuden ja alkoholismin kautta turmiolle.

Tavallaan (ammatillisesti) vieläkin pahempaa on ollut seurata sitä, miten tällaiset operaatiot vaikuttavat ammattiarmeijoiden värvättyyn miehistöön ja heidän moraalinsa.

Kun tiedämme myös sen, että ns.rauhaanpakottamisoperaatiot (tai EU/YK-operaatio Darfur) ja esimerkiksi Yhdysvaltojen johtamat operaatiot ovat yleensä vain kaapu uuskolonialismille ja tämän vuosituhannen siirtomaasodille, mielestäni meidän olisi syytä saadaan aikaan laaja ja avoin kansalaiskeskustelu tästä aiheesta.

Siitä, että mikä on roolimme tällaisessa toiminnassa, haluammeko me olla siinä mukana, mitkä ovat saavuttamamme todelliset hyödyt ja mitkä ovat toiminnan todelliset riskit?

Tämä on niin vakava koko kansaa koskeva asia, että se pitää ottaa pois presidentti Tarja Halosen yksityislautaselta ja poliitikkojen saunaseuroista.

Lähteet: Puolustusvoimat, Harry G. Summers, The New World Strategy: A Military Policy for America’s Future, Simon & Schuster, 1995,

Jk. Unohtamatta tätäkään.

 

Kansanvallan loppu – Lissabonin sopimus

Irlanti on hyväksynyt pitkän vastarinnan jälkeen EU:n oligarkkien hallitsemaksi liittovaltioksi lähitulevaisuudessa muuttavan  ns. Lissabonin sopimuksen. Dublinin linnassa tänään illansuussa julistettu tulos kertoi, että peräti 67,1 prosenttia irlantilaisista äänesti sopimuksen puolesta – väsytyksen, uhkailun, kiristyksen ja painostuksen jälkeen.

Meiltä suomalaisilta ei edes kysytty asiaa, vaan hallitus väänsi asian haluamaansa muotoon eduskunnassa – vastoin Suomen perustuslakia ja kansan enemmistön tahtoa.

Juuri tuon tiedossa olleen enemmistön kannan vuoksi, omat oligarkkimme eivät uskaltaneet järjestää edes neuvoa-antavaa kansanäänestystä.

”Tämä on hyvä päivä Irlannille ja Euroopalle”, Irlannin pääministeri Brian Cowen julisti  neuvoa-antavaa kansanäänestystäijo iltapäivällä

– ja jätti sanomatta, että tämä on todellisuudessa hirveä päivä irlantilaisille ja eurooppalaisille – puhumattakaan eurooppalaisesta kansanvallasta.

Myös  nykyisen EU:n puheenjohtajamaan Ruotsin ulkoministeri Carl Bildt jatkoi samaa ennalta sovittua poliittista jargonia luonnehtimalla Irlannin äänestystulosta ”tärkeäksi voitoksi Irlannille – ja Euroopalle.”

– ja jätti myös sanomatta sen, että tämä on todellisuudessa hirveä päivä irlantilaisille ja eurooppalaisille – puhumattakaan eurooppalaisesta kansanvallasta.

”On enää lyhyen ajan kysymys, kun voimme lopultakin saada entistä paremman eurooppalaisen yhteistyön”

Bildt sanoi myös.

Bildtin lausumaa on syytä tarkastella lähemmin. Hänen tarkoittamansa parempi eurooppalainen yhteistyö tarkoittaa kansanvaltaisuudesta luopumista, paikallisen päätöksenteon alistamista keskushallinnolle, pienen oligarkkien joukon valtaan päästämistä, kansallisesta päätöksenteko-oikeudesta luopumista ja kaiken demokratian pyhimpien arvojen lokaan vetämistä.

EU:n komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroso selitti omasta puolestaan, että Irlannin selvä äänestystulos kertoo  siitä, että eurooppalainen projekti saa kansalaisten tuen, jos sitä vain jaksetaan selittää.

Tämä tarkoittaa selkokielellä sitä, että jos kansa ei suostu alistumaan päättäjien tahtoon, se joko väsytetään tai sen mielipide ohitetaan täydellisesti (kuten Suomessa on tapahtunut).

Nämä nykyiset liittovaltio-oligarkit ovat suora ja selvä Neuvostoliitossa vallinneen tyrannian henkinen perillinen – eivät ehkä vielä tässä vaiheessa (tai milloinkaan) aivan yhtä suora ja brutaali terrorissaan kuin NL oli KGB:n ja Vankileirien saariston muodossa, mutta nykyaikaisella tavalla varmasti vielä huomattavasti edeltäjiään ja esikuviaan tehokkaampi  – esimerkiksi tietotekniikkaa hallitusti käyttävä – todellinen tulevaisuuden orwellilainen isoveli.

Lissabonin sopimus on nyt hyväksytty kaikissa EU-maissa joko parlamentissa tai kansanäänestyksessä. Tämä kertoo myös omaa karua kieltään parlamentarismin eurooppalaisesta konkurssista.

Suomalaisen ei tarvitse kuin katsoa sanaa ”Karto” ja miettiä sitä kuinka monta adressia, surunvalittelua ja onnentoivotusta hän onkaan vilpittömässä mielessä  lähettänyt – ja tukenut samalla keskustalaista korruptiota.

Eikä keskusta ole ainoa, koko parlamentaarinen järjestelmämme on vaalirahoituksen jälkeen sotkenut ihan itsensä mustavetiseen suomalaiseen aapasuohon.

Jos EU:ssa (tai edes Suomessa) noudatettaisiin todellista kansanvaltaa – eli suoraa demokratiaa – tällaista valtiosopimusta ei olisi koskaan tehty- ratifioinnista puhumattakaan.

Paneurooppalainen hyvinvointi, vapaa markkinatalous ja turvallisuus on näyttänyt tässä sopimuksessa todelliset januksenkasvonsa – kaiken tuon hintana on kansanvallasta luopuminen ja askel askeleelta siirtyminen pienen poliittisen yläluokan hallitsemaan (muitakin ihmisoikeuksia kuin sananvapautta polkevaan) tyranniaan.

Eurooppalaisilla on vielä kaksi teoreettista mahdollisuutta kaataa tämä hirvittävin vuonna 1939 solmitun Molotov-Ribbentrop-sopimuksen jälkeen tehty valtiosopimus (Lissabonin sopimuksen lisäpöytäkirjaa ei ole vielä julkaitu). Ne mahdollisuudet ovat siinä, että tämän sopimuksen ratifiointiprosessi on kesken vielä Puolassa ja Tsekissä.

Käytännössä sopimuksen voimaantulon esteenä on enää Tsekki, jonka EU-skeptinen presidentti Vaclav Klaus on viivytellyt allekirjoitustaan. Tsekissä sopimusta syynää myös perustuslaillinen tuomioistuin.

Tällä Lissabonin sopimuksella saattaa olla tulevaisuudessa suurempiakin ja laajempiakin vaikutuksia. Kun kansalaisilta viedään mahdollisuus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin, vaihtoehtoja on kolme; alistuminen vallanpitäjien tahtoon, passiivinen vastarinta tai aktiivinen vastarinat.

Otetaan esimerkiksi vaikka Baltian maat – ja etenkin Viro. Kuvitteellisessa skenaariossa saattaa käydä niin, että EU pakottaa virolaisia (myös lätteja ja liettualaisia) polkemaan omien kansalaistensa oikeuksia ja etuja – ainoastaan Venäjän maakaasuun liittyvien (ranskalaisten ja saksalaisten) kauppapoliittisten etujen vuoksi.

Tällainen tilanne tullee historian kokemusten perusteella nostattamaan paikallisissa vastustusta ja pahimmillaan (kuten on jo nähty) etnistä väkivaltaa.

Tilanne saattaa jatkua siten, että Brysselistä käsin toimiva EU:n komissio määrää Suomen rauhoittelemaan kyseistä tilannetta voimakeinoin – eli kukistamaan alkuperäisväestön vastalauseet ja vastarinnan.

Todellisempaa tosin on se, että parin vuoden sisään huomaamme olevamme Darfurissa myös – nykyisen YK:n  peiteoperaation lisäksi – Ranskan ja Saksan johtaman Eurostoliiton käsikassarana – valvomassa Ranskan ja saksan uuskolonialistisia etuja Kiinaa vastaan.

Se tietää myös sinkkiarkkujen ja suomalaisten uhrien tasaista virtaa – hintana Uudesta Uljaasta Eurostoliitosta.

Jokaisen täysijärkisen, joka on tarkastellut parlamentarismin syvään juurtunutta kansanvallanvastaisuutta, hyväveli-kerhotoimintaa, omien etujen härskiä ajamista ja suoraa mädännäistä korruptiota, pitäisi ymmärtää, että jos nykyiset 5 miljoonan ihmisen 200 edustajaa ovat vetäneet kansanvallan näin syvälle lokaan, miten hän voi edes kukaan kuvitella, että hieman toistakymmentä edustajaa pystyisi ajamaan 500 jäsenen EU-parlamentissa suomalaisten asioita (edes sitä halutessaan)?

Edelliset sukupolvet antoivat raskaan uhrin Suomen itsenäisyyden puolesta ja rakensivat suurin ponnistuksin kansallisen hyvinvointivaltiomme.

Nyt mattivanhaset ja alexstubbit tulevat ja antavat sen ilmaiseksi pois. Siksikö nämä uhraukset on tehty aikoinaan?

Tuskin.

Katsokaa – vaikka huviksenne ja ihan yleissivistyksen vuoksi – tämä puheenvuoro:

Itse asiassa kuultuna – A.F. Airo

Lähteet:STT, HS