Kriminaali-Ali

Ilmeisesti kaikki tietävät Kemikaali-Alin? Tuon tähän mennessä neljään kertaan kuolemanrangaistukseen tuomitun kansanmurhaajan, joka on edesmenneen Saddam Husseinin (صدام حسين عبدالمجيد التكريتي‎) serkku ja eräs hänen hallintonsa avainhenkilöistä.

Harva kuitenkin tietää, että tämä hänen oikea nimensä on Ali Hasan al-Majid ( ‏علي حسن عبد المجيد التكريتي‎). Tämä Kurdistanin teurastaja määräsi tuhansia kurdeja tappaneen myrkkykaasuhyökkäyksen vuonna 1988 ollessaan kurdialueiden johtajana. Hän johti Kuwaitin miehitystä vuosina 1990 ja 1991 ja oli maan sotilaskuvernöörinä elokuusta marraskuuhun 1990. Persianlahden sodan jälkeen hän komensi Irakin tasavaltalaiskaartin divisioonia, jotka kukistivat šiiamuslimien kapinan etelässä.

Ali Hasan al-Majid luokiteltiin sotarikolliseksi. Hänen uskottiin aluksi kuolleen liittouman pommituksissa Basrassa keväällä 2003. Liittouman joukot vangitsivat hänet 21. elokuuta 2003.

Tietääkö suuri yleisö sitten kuka on Kriminaali-Ali? Hän ei toki ole tämän luokan rikollinen, mutta ehdottomasti mielenkiintoinen tapaus – ainakin nyt ja täällä Suomessa.

Kriminaali-Ali tuomittiin tänään Helsingin käräjäoikeudessa (R08/9406) viiden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen kahdesta kirjanpitorikoksesta sekä avustuksen väärinkäytöstä. Maahanmuuttajien tuki ry:n entisen hallituksen puheenjohtajan ominaisuudessa. Toiminnanjohtajana toiminut veijari sai samassa oikeudenkäynnissä neljän kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen. Molemmat vastaajat tuomittiin yhteisvastuullisesti maksamaan ulkoministeriölle korvauksia 20 000 euron edestä.

Oikeudenkäyntikulut (Kriminaali-Alin tapauksessa) reilut 6000 euroa jäivät valtion vahingoksi (eli veronmaksajien maksettavaksi).

Käräjäoikeuden mukaan nämä entinen hallituksen puheenjohtaja ja entinen toiminnanjohtaja käyttivät ulkoministeriöstä saatuja avustuksia väärin vuosina 2001-2004. Ministeriö vaati oikeudessa takaisin noin 140 000:ta euroa, jotka koskivat avustuksia Filippiineille ja Somaliaan. Somalia-hankkeen syyteoikeus oli (käräjäoikeuden näkemyksen mukaan) vanhentunut ja Filippiinien osalta ei löytynyt kaikilta osin näyttöä.

Oikeuden tuomion mukaan väärinkäytöksessä on kyse noin 20 000 eurosta. Näillä avustusvaroilla  on maksettu verovelkoja, palkkoja ja taksimatkoja – vastoin avustusten myöntämisehtoja . Summa vastaa vajaata kuudesosaa koko yhdistyksen saamasta avustuspotista.

Eli suomeksi – Kriminaali-Ali sai kavereineen 140000 euroa avustusrahoja, joita heidän ei tarvitse maksaa takaisin ja joiden väärinkäytöksen osalta he eivät saaneet minkäänlaista tuomiota – koska teot olivat syyttäjän ja käräjäoikeuden mukaan vanhentuneita.

Hieman ihmetyttää se, miksi näitä (selvästi samaan tekoon liittyviä asioita) ei viety syyttäjän toimesta jatkettuna rikoksena oikeuteen?  Tuossa tapauksessa rikoksen vanheneminen alkaa  viimeisestä rikosepäilystä.
Kun rikoksesta säädetty kovin rangaistus on vapausrangaistusta määräajaksi yli kahdeksan vuoden, vanhentumisaika on kaksikymmentä vuotta.Mikäli ankarin rangaistus on vapausrangaistusta yli kahden vuoden ja enintään kahdeksan vuotta, vanhentumisaika on kymmenen vuotta.

Vastaavasti jos rikoksesta säädetty kovin rangaistus on vapausrangaistusta yli yhden vuoden ja enintään kaksi vuotta, vanhentumisaika on viisi vuotta. Mikäli rikoksesta säädetty ankarin seuraamus on vapausrangaistusta enintään vuosi tai sakkoa, vanhentumisaika on kaksi vuotta.

Kun rikoksesta säädetty kovin rangaistus on elinkautinen vapausrangaistus, rikos ei vanhennu koskaan. Murhan ainoa seuraamus on elinkautinen rangaistus.

Tappo sen sijaan vanhentuu kahdessakymmenessä vuodessa, koska tapon ankarin vankeusrangaistus on kahdeksan vuotta.

Vaikka syyte olisikin nostettu ajoissa, tuomittu vankeusrangaistus saattaa raueta, jollei rangaistusta ole laitettu lainvoiman saaneen tuomion antamispäivästä lukien määräajassa täytäntöön. Täytäntöönpanoa koskevat määräajat ovat osin syyteoikeuden nostamista vastaavat.

Kun Suomessa vingutaan sitä, että maahanmuuttoon kriittisesti tai kielteisesti suhtautuvat tahot eivät tee minkäänlaisia realistisia ehdotuksia maahanmuuttopolitiikan korjaamisen suhteen, niin kannanpa tässä korteni kekoon ja esitän muutaman aivan varmasti toimivan ehdotuksen.

Maahanmuuttopolitiikkaa tulisi ensinnäkin tarkastella ensissijaisesti suomalaisen yhteiskunnan kannalta. Vapaa maahanmuutto ei ole subjektiivinen ihmisoikeus ja jokaisella suvereenilla ja tunnustetulla valtiolla on oikeus päättää kenet se laskee rajojensa sisäpuolelle ja antaa oleskella niiden rajojensa sisäpuolella – myös EU:ssa ja Schengen-sopimuksen piirissä.

Toisaalta samaa ajattelutapaa noudattaen, humanitaarisen maahanmuuton pitäisi olla aina väliaikaista. Se ei saisi muodostaa takaporttia pysyvään oleskeluun tai jopa kansalaisuuden saamiseen. YK:n pakolaisjärjestön  UNHCR:n periaatteiden mukaan pakolaisuuden tulisi luonteeltaan olla väliaikaista, väistöalueiltaan lähellä pakolaisen kotia ja perustua pakolaisen  mahdollisimman pikaiseen palaamiseen kotiin kriisin jälkeen. Nykyinen ulkomaalais- ja maahanmuuttopolitiikkamme lyö tätä periaatetta pitkin korvia.

Nykyisellä humanitaarisella maahanmuuttopolitiikallamme edesautetaan etnisiä puhdistuksia, valtaussotia, uuskolonialismia, kehitysmaiden aivovientiä, ihmiskauppaa ja kansainvälistä rikollisuutta.

Maahanmuuttopolitiikan kohteet ovat kuitenkin ihmisiä – yksilöitä. Näin Kriminaali-Alinkin tapauksessa. Minusta heitä tulisi tarkastella myös yksilöinä, eikä ainoastaan harmaana tilastollisena massana.

Väliaikaisen humanitaarisen maahanmuuton ulkopuolelle jääviltä maahanmuuttajilta suomalaisella yhteiskunnalla on oikeus vaatia myös jotain.

Heiltä on aivan oikeutettua vaatia ammattitaitoa, kielitaidon opiskeluun sitoutumista, suomalaisen elämänmuodon kunnioittamista ja sitä, että maahantullessaan he eivät kilpaile halpatyövoimana suomalaisen työntekijän kanssa samoista työpaikoista.

Maahanmuuttajan kansallisuuden ehdoiksi pitäisi laittaa vala tai vakuutus Suomen tasavallalle, riittävä ja todellinen ammattitaito ja nuhteettomuus. Lisäksi reunaehdoksi (etenkin nykyisen kaksoiskansalaisuuden aikana) voitaisiin liittää myös uhka Suomen kansalaisuuden peruuntumisesta, jos kansalaisuuden saaja syyllistyy törkeisiin tai jatkettuihin rikoksiin.

*  *  *

Ai niin, takaisin Kriminaali-Aliin. Ikävä kyllä Alin kunniaa koskenut huippuottelu kansantaiteilija Seppo Lehtoa vastaan samalla areenalla (eli Helsingin käräjäoikeudessa) peruuntui pari viikkoa sitten kansantaiteilija sairauden vuoksi.

Celebrity Deathmatch: Seppo ”Somalinsuolistaja” Lehto vs. Ali ”The Synergic” Qassim kohtaavat Helsingin käräjäoikeudessa 5.1.2010 klo 13.00.

Nähtäväksi jää, toteutuuko tämä ottelu, joka on nyt siirretty ajankohtaan 9.2. klo 13.

Vai tulemmeko kuitenkaan koskaan näkemään tätä ottelua ringside-paikoilla jännittäen:

Lähteet: UM, HS, STT, Helsingin KO, Wikipedia, UNHCR. Kuva:Homma/kolki (kiitos)

Advertisement

 

Viikon mokutus 51/09

Täällä sitä keskustellaan siitä, miten saataisiin pidettyä pakolaiset pois Euroopasta. Ehkä ihmisiltä on unohtunut sellainen pikku juttu, että turvapaikan myöntäminen vainotuille on jokaisen maan velvollisuus.

Nimimerkki Himppu Vihreän Langan nettikeskustelussa 20.12.2009 0:37.

Ei se ihan noin mene…

Kansainvälisen lainsäädännön perusteella sellaisen maahantulijan hakemus, joka on päästetty sopijaosapuoliin kuuluvaan maahan turvapaikanhakijaksi, on käsiteltävä.  Saadakseen sitten sen hakemansa turvapaikan, hakijan on osoitettava se, että tarvitsee sitä eikä ole esteellinen saamaan sitä esimerkiksi Suomesta.

Nyyhkydokumentaristi (tai vaihtoehtoisesti ihmisten kärsimystä päiväannoksena nauttiva emotionaalilarppaaja) Kati Juurus tilittää sydämiä särkevän dokumenttinsa puffissa Vihreässä Langassa:

Juuruksen mukaan meidän pohjoisen ihmisten on helppo syyttää Kreikkaa, Italiaa ja Espanjaa siitä, miten törkeästi ne kohtelevat turvapaikanhakijoita.

”Samaan aikaan haluamme pestä kätemme koko asiasta. Meille tulee hyvin vähän turvapaikanhakijoita, ja heidätkin me lähetämme yhä uudestaan takaisin etelän maihin.”

EU:n alueella saapumismaa on se paikka, jossa alueen ulkopuolelta tulleiden turvapaikanhakijoiden hakemukset käsitellään. Piste.

Todellisten turvapaikanhakijoiden sijoittaminen kauas omasta kulttuuristaan palvelee ainoastaan ihmiskauppaa, rasismia ja etnisisiä puhdistuksia – puhumattakaan sitten sosiaaliturismista.

Pahin skenaario on se, että maapallon toisella puolella sijaitsevaan pohjoiseen hyvinvointivaltioon kerätään eteläisistä oloista kieleltään, kultuuriltaan ja uskonnoltaan täysi erilainen kokonainen kansanpuolikas sisällissodan jaloista. Pahimmillaan saadaan tuotua se sisällissota näiden tulijoiden mukana myös siihen rauhalliseen turvapaikkamaahan.

Jos ei nyt ihan sitä, niin tuollaisella toiminnalla saadaan kuitenkin aikaan eriytymistä, sopimusyhteiskunnan romuttumista, etnisiä konflikteja ja lopulta aitoa kaikki (niin sisäiset kuin ulkoiset) rajat ylittävää rasismia.

Rajoittamaton maahanmuutto ei ole ihmisoikeus ja jokaisella maalla on oikeus päättää siitä, kenet ulkopuolisen sen maahansa päästää ja etenkin siitä, kenen se antaa oleskella rajojensa sisällä.

Valtiolla on verotusoikeutensa perusteella myöskin velvollisuus suojella omaa alkuperäisväestöään ja heidän oikeuksiaan.

Asiaa on käsitellyt hiljattain myös Jussi Halla-aho.

Jk. Jussille;   Ninni Sandelius oli löytänyt huomaamattaan erän oikeankin totuuden siinä Apu-lehdessä julkaistussa höpötelmässään.

Hän nimittäin toteaa (anteeksi kontekstin tuhoaminen), että oikeuksia on vain kansalaisilla.

Nih.

 

”Jos tämä kerrottaisiin, kuinka moni haluaisi tulla Suomeen?”

Eräs Alexis Kouroksen kirjoittamana mielenkiintoiseksi osoittautunut kirjoitus on julkaistu Hyysärin  Sunnuntaidebatti-sarjassa tänään 4.10.2009.

Kirjoittaja on tunnettu lähinnä siitä, että hänen vaimonsa on Ihmisoikeusliitossa työskentelevä äänekäs kukkahattutäti Kristiina Kouros.

Toissijaisesti Alexis Kouros tunnetaan joissain piireissä siitä, että hän on iranilaissyntyinen lääkäri, kirjailija ja elokuvantekijä. Nykyään hän on perustamiensa (ja ajoittain aika paksua suomalaisvihaa suoltavien) monikulttuuripropagandaa julistavien  englanninkielisten SixDegrees ja Helsinki Times -lehtien kustantaja ja päätoimittaja. Kouros on asunut Suomessa vuodesta 1990. Hän ei ole pakolaistaustainen maahanmuuttaja.

Mielestäni Kouros on osunut havainnoissaan ainakin osittain  oikeaan. Näiden havaintojen suurin arvo tosin on se, että niiden esittäjä on hyvin selvästi muuttanut kurssiaan eräiden maahanmuuttoon liittyvien perusasioiden suhteen.

Kouros toteaa näin:

Tein vuosina 2001–2005 yhteensä viisi dokumenttielokuvaa Suomeen otetuista kiintiöpakolaisista. Olin mukana, kun suomalainen viranomaisdelegaatio kävi vuonna 2001 Iranissa. Työministeriön, suojelupoliisin ja Ulkomaalaisviraston edustajat olivat valitsemassa 200 Iraniin asettunutta afgaanipakolaista uudelleensijoitettavaksi Suomeen.

Seurasin valintahaastatteluun päässeiden afgaanien elämää Iranissa, valintaprosessin kiemuroita, suomalaiseen yhteiskuntaan valmentavaa kurssia ja lopulta pakolaisten elämää Suomessa. Kokemani ja näkemäni perusteella minulle syntyi käsitys, ettei kiintiöpakolaisten ottamisessa ole paljonkaan järkeä.

Kiintiöpakolaisiksi eivät yleensä pääse eniten avun tarpeessa olevat, koska valintajärjestelmä suosii pakolaisten koulutetuinta ja sopeutuvaisinta osaa. Päästäkseen kohdemaiden edustajien haastatteluun pakolaisten on ensin vakuutettava paikalliset YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n edustajat siitä, että he täyttävät uudelleensijoittamiselle asetetut kriteerit. Pakolaisten tulee itse ottaa selvää tästä mahdollisuudesta ja hakemusten täyttämisestä.

UNHCR ei aktiivisesti etsi eniten apua tarvitsevia. Teheranissa haastattelemani uudelleensijoitusosaston italialainen johtaja ei halunnut paljastaa uudelleensijoittumishaastatteluun valituksi tulemisen kriteerejä, sillä muuten he ”saisivat valtavasti oikein täytettyjä hakemuksia”.

Prosessi on siten arvoitus, jonka ratkaisijalle myönnetään palkinnoksi matka tuntemattomaan paratiisiin. Listalle päätyminen on sattumanvaraista, eivätkä heikoimmassa asemassa olevat välttämättä pääse edes ehdokkaaksi.

Kun ajatellaan Suomea pakolaisuuden (mahdollisena) kohdemaana, kaikille pitäisi olla  varsin selvää, että ihmisten maahantuonti – Kouroksen kuvaamalla Lottovoitto-menetelmällä – maapallon toiselta puolelta ja aivan toisenlaisen kulttuurin ja ympäristön piiristä on huonointa mahdollista pakolaispolitiikkaa.

Pakolaisuuden pitäisi perustua henkilökohtaiseen tilanteeseen ja sen pitäisi olla aina kestoltaan väliaikaista. Timo Vihavainen on pukenut tämän erinomaiseen muotoon hetki sitten:

”Poliittinen turvapaikka on vanhastaan vainottujen ihmisten oikeus. Samoin kuin tietysti heidän velvollisuutensa on lähteä takaisin, kun turvapaikkaa ei enää tarvita.”

Pakolaisuusasema on laajennettunakin  luonteeltaan eräänlainen suojaväistö. Sillä pyritään suojaamaan yksilöä (ja hänen perhettään) joltain uhkalta (sota, poliittinen vaino, luonnonkatastrofi jne.).  Suojaväistön tulee UNHCR: (itsensä näköjään hylkäämien) perusperiaatteiden mukaisesti suuntautua mahdollisimman lähelle pakolaisen kotiseutua ja olla kestoltaan väliaikaista.

Kiintiöpakolaisuus on aivan samanlainen kiintiöön perustuva asia kuin kaikki muukin kiintiöinti (sukupuolikiintiöistä alkaen). Kiintiöinti on itse asiassa tietynlaista erottelua jonkin ominaisuuden perusteella ja se on omiaan heikentämään kyvykkäimmän tai suurimmassa tarpeessa olevan asemaa – kyvyttömyyden ja tarpeettomuuden hyväksi.

Viime vuosien aikana on näyttänyt siltä, että kiintiöpakolaisuudesta on tullut samanlainen sosiaalisen väestönsiirron mekanismi kuin USA:ssa myönnettävä Green Card on ollut jo hieman pidempään.

Kouros toteaa, varsin maanläheisesti:

Jokaiseen kiintiöpakolaiseen kulutettu raha voisi pelastaa satoja taakse jätettyjä pakolaisia kurjuudesta.

Tässä on varsin suuri viisaus – kiteytettynä yhteen lauseeseen.

Pakolaispolitiikan pitäisi perustua ihmisten hädänalaisen tilanteen helpottamiseen ja heidän auttamiseensa – ei sosiaalisilla tai humanitaarislla syillä perusteltuun kansainvaellukseen.

Eikä myöskään  humanitaaristen resurssien (koulutettujen ja kielitaitoisten ihmisten) kahmimiseen kehitysmaista kehittyneiden maiden halpatyövoimaksi.

Kun valintoja tehdään, hakijan eduksi lasketaan sopeutuminen toisessa maassa. Sitä pidetään merkkinä siitä, että pakolainen pärjäisi myös uudelleensijoitusmaassa. Näin kiintiöpakolaisiksi päätyvät useimmiten hyvin koulutetut tai itsensä työllistävät henkilöt. Juuri he, joita tarvittaisiin pakolaisten kotimaissa.

Tämä on sellainen asia, jota on itsekin pyrkinyt pitämään esillä . Minusta on ollut jotenkin käsittämätöntä, että tietyt vihervasemmistoa edustavat naiset – kuten Heidi Hautala, Tuija Brax, Satu Hassi ja Anne Sinnemäki – ovat tieten tahtoen ajaneet tällaista politiikkaa – ja sen myötä maailman väestönräjähdyksen pahentumista ja kehitysmaiden olojen kurjistumista.

(Ehkä tässäkin on kyse lopultakin vain vihreyteen ja humaanisuuteen kätketystä vallasta ja sen himosta?)

Kouros on pukenut sanoiksi myös erään erittäin tärkeän asiaan liittyvän (totuuteen pohjautuvan) havaintonsa:

Valitut pakolaiset kutsutaan muutaman päivän kestävään kulttuuriorientaatioon, jossa kerrotaan suomalaisesta yhteiskunnasta, ilmastosta, kielestä ja käytännön asioista. Pakolaisille jaettavan ja heidän äidinkielellään painetun esitteen otsikkona on ytimekkäästi ”Tervetuloa Suomeen”.

Tietoiskussa ei kuitenkaan kerrota selkeästi, että merkittävä osa suomalaisista ei toivota heitä tervetulleiksi. Jos tämä kerrottaisiin, kuinka moni haluaisi tulla Suomeen?

Asian ytimeen – tämä pitäisi ehdottomasti kertoa myös niille ihmisille, joille annetaan valheellinen ja ruusuinen kuva Suomi-nimiseen paratiisiin pääsemisestä muutaman päivän kestävän kulttuuriorientaation jälkeen.

Tässä kusetetaan sekä alkuperäisväestöä että toivorikkaita maahansaapujia. Kun maahanmuuttajien määrä kasvaa kriittisen pisteen yli, olemme samassa tilanteessa kuin monet muut eurooppalaiset valtiot – keskellä etnistä ja uskonnollista sisällissotaa.

Kenen etuja tällainen kansojen ja kulttuureiden sekottaminen keskenään sitten ajaa, onkin se päivän tuhannen taalan kysymys.

Macchiavelliläisittäin nykyistä Eurooppaa tarkastelevan skeptikon näkökulmasta tämä ajaa (macchiavelliläisittäin toimivien) oligarkkien (l. muutaman vallanpitäjän) todellisia etuja.

Jo muinaiset roomalaiset nimittäin tiesivät sen, että Divide et Impera toimii parhaimmin useiden erilaisten kansojen hallinta- ja alistuspyrkimyksien työkaluna.

Lähde: HS