Suomeen Yhdysvalloista akkreditoitu Yhdysvaltain suurlähettiläs Bruce Oreck on palauttanut maan pinnalle (ärkoopeeläisten tuella) kaikki kuvitelmat YK:n peruskirjasta maailman oppinuorana  – toivottavasti myös maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi katsovien hyödyllisten idioottienkin silmiltä ja haaveista.

Oreckin kommentti on kuin suoraan kultaiselta 1970-luvulta, suurvallan suurlähettiläs puuttuu demokraattisen asemamaansa sisäisiin asioihin ja arvostelee laillista vaalitulosta.

Suomen eduskunnasta on tulossa jälleen maailman suurin teatteri – kuiskaajankoppi on tosin siirtynyt Moskovasta Washingtoniin. Eikä nykyään ole pelkoa siitä, että tasavallan presidentti passittaisi sopimattomia puhuvan (ja asemamaansa sisäisiin asioihin puuttumista harjoittavan) suurlähettilän takaisin kotimaahansa.

Kekkonen sentään teki niin.

Visiot alkavat toteutua; olemme rähmällämme kuin YYA-aikana. Nykyisen sopimuksen nimi tosin on EU:n peruskirja, Varsovan liiton roolin on ottanut Nato ja sosialisoinnin talouspoliittinen kassara on muuttunut SEV:ista EU:ksi.

Ja suurvalta uhkailee meitä – jälleen kerran.

Lähteet: Hbl, IL

Site Meter

Mainokset

Kuva:Wikicommons

Näin itsenäisyyspäivänä, joulukuun kuudentena , Kullervoblogin toimitus haluaa toivottaa hyvää yhdeksättäkymmenettätoista itsenäisyyspäivää kaikille lukijoilleen.

Tämä päivä herättää tämän tekstin kirjoittajassa nykyään varsin ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tämä päivä ja sen sisältö – eli itsenäisyys – on yksi tärkeimmistä asioista kodin ja maailmankatsomuksen lisäksi kirjoittajan elämässä.

Itsenäisyytemme on lunastettu aikoinaan kallilla hinnalla ja suurilla kärsimyksillä. Sitä on jouduttu puolustamaan kaksi kertaa raskain uhrein ja menetyksin. Edelliset sukupolvet pystyivät rakentamaan Suomesta hyvinvointiyhteiskunnan sotien jälkeisen surutyön, menetysten, epäoikeudenmukaisuuden, nöyryytyksen ja tuhojen alhosta.

Ne sukupolvet, jotka joutuivat vastoin omaa tahtoaan puolustamaan itseään, läheisiään, omaa kieltään ja kulttuuriaan sekä isänmaataan, ovat pääsääntöisesti poistuneet manan majoille meidän muiden suomalaisten joukosta – ja he todennäköisesti kääntyvät haudoissaan nykyisen elämänmenon aikana.

Nykyinen poliittinen johtomme on hyvää vauhtia tuhoamassa kaiken sen minkä edelliset sukupolvet raskain uhrauksin rakensivat.

Tämän (lähes maanpetoksellisen) poliittisen johtomme toiminnan syvimmän olemuksen on nimimerkki Kantakaupunkilainen pukenut varsin osuvaan muotoon:


Tuli tuossa mieleen puutarhassa, että miten ihminen onkaan voinut edetä tähänkin asti vaikka onkin käytännössä paljon järjettömämpi kuin esim. muurahaiset jos muurahaispesässä olisi näitä sirniöitä ja pelkosia niin osa murkuista hajottaisi pesää kun toiset rakentavat ja osa toisi kusiaisia asumaan murkkujen ruokavarastolle.

Niinpä.

Tuntuu todella pahalta, kun miettii tämän Suomessa nykyisin harjoitetun – täältä katsoen jokaiselle onnenonkijalle avoimen – maahanmuuttopolitiikan valossa sitä, että toinen isoisäni kaatui sodassa ja toinen haavoittui ja sai psyykkisiä traumoja puolustaessaan samaa maata tuolloisilta maahantulijoilta.

Tulevaisuudessa tämä nykyinen aika saattaa tuntua samanlaiselta veitsenterällä tasapainottelulta kuin rähmälläänolon aika 1970-luvulla tuntuu nyt – käsittämättömältä ja painajaismaiselta valveunelta.

Tuolloin vallassa oli kuitenkin sodan kokenut sukupolvi ja vasemmistoradikaalien suoranaiset vallankumouspuuhastelut – jotka tapahtuivat Neuvostoliiton suurlähettilään Aleksei Beljakovin masinoimina ja suojeluksessa – pystyttiin torjumaan laajan (puoluerajat ylittäneen) kansallismielisen rintaman ja presidentti Kekkosen aktiivisten toimenpiteiden avulla.

Itse asiassa meidän pitää tarkastella juuri tuota Kekkoslovakian aikaa ja silloista vasemmistoradikaaalien sukupolvea, ymmärtääksemme sen mitä ja miksi itsenäisyydellemme on tapahtunut ja on tapahtumassa tässä ajassa.

Tuolloin nämä (jo silloin)  moraaliltaan ja maailmankatsomukseltaan vinksahtaneet vallankumoukselliset  olivat liian nuoria ja vailla valtaa –  saadakseen tuon kammottavan maailmankatsomuksensa valtaan Suomessa.

Aika kului ja 1990-luvulle tultaessa kommunismi hajosi omaan mahdottomuuteensa, mutta se ei näitä 1970-luvun vasemmistoradikaaleja juurikaan hetkauttanut. Ilman sen suurempaa häpeää, suurin osa näistä ihmisistä vaihtoi kommunismin tilalle sanan monikulttuuri – ja agenda jatkui muuten samanlaisena.

Nämä entiset vasemmistoradikaalit ovat miehittäneet nykyisin vallan avainpaikat varsin tehokkaasti. Kun tarkastelllaan itsenäisyyttä tuhoavaa virkamies- ja poliitikkojoukkoa, huomamme, että sana demla (ja sen jäsenyys) yhdistää näitä ihmisiä.

Nämä vasemmistoradikaalit eivät ilmeisesti näe sitä, että oman sukupolveni jälkeen valtaan on tulossa 1990-luvun alun lama-aikana kasvanut entistä konservatiivisempi – ja asenteiltaan meitä vanhempiaankin jyrkempi – sukupolvi.

Heissä lepääkin Suomen toivo. Toivottavasti kansallisvaltion ja itsenäisyyden tuhoaminen ei ole edennyt tuolloin niin pitkälle, että Suomessa päädytään vuoden 1918 toisintoon – sillä erolla, että sortajina toimivat punaiset.

Niin pitkälle on itsenäisyytemme tuhoaminen edistynyt, että presidentiksemme on valittu avoimesti suomalaisia arvoja ja kansallisvaltiota pilkkaava ns. koko kansan presidentti – joka ei kuitenkaan suvainnut osallistua vuoden 1918 tapahtumien tiimoilta koko kansan tilaisuuksiin. Hän osallistui ainoastaan punaisten tapahtumiin – ilmoittaen tulevansa työväenluokasta.

Tämä samainen presidentti on osoittanut hallintokautensa aikana viisveisaavansa demokratian pelisäännöistä. Tämä on nähty esimerkiksi täysin käsittämättömässä sisäministeriön kansiapäällikön ja Suomen Pankin johtajan nimityksiin liittyneissä valtioneuvoston ja eduskunnan ylikävelyssä.

Tuollaista toimintaa on totuttu muualla kutsumaan tyranniaksi tai vähintään itsevaltiudeksi.

Kun jälkipolvet tarkastelevat tämän ajan kuvaa, niin uskallan lyödä vetoa siitä, että tämä nimenomainen kuva tulee symboloimaan tätä aikaa sekä sen estetiikan tajua että myös sen perinteiden kunnioitusta.

    Kuva: Valtioneuvoston kanslia

Kaikesta huolimatta – hyvää itsenäisyyspäivää kaikille niille, jotka itsenäisyyttämme arvostavat.

Site Meter

Kuva:Kari

Keskustan sisäpiirivaikuttaja Erkki Laatikainen haluaa rikoslakiin pykälän, jonka nojalla kiihottaminen kansanvaltaa vastaan olisi rangaistavaa.

Eeentinen Keskisuomalaisen päätoimittaja kirjoittaa Yleisradion nettikolumnissaan, että median luonne on muuttunut vahtikoirasta ”koiruudeksi ja rakkimaisuudeksi”.

Laatikainen toteaa, että kiihotus kansanryhmää kohtaan on jo rikos.

Rangaistavaa olisi oltava myös kiihotus kansanvaltaa ja sen vastuunkantajia kohtaan. Media ei voi vaalikaudesta toiseen vaihtaa pääministeriä luomalla maahan hysteerisen ilmapiirin, jossa kansanedustajat kadottavat viileytensä

hän kirjoittaa Radio Keski-Suomen sivuilla.

Kriittisyys ja epäkohtien paljastaminen on median velvollisuus ja kunniatehtävä, mutta yhteiskunnan vastaisen suoranaisen kiihotuksen hyväksyminen ylittää hyvän journalistisen tavan.

Mikään ei ole uutta keskustalaisen auringon alla. Kun keskusta on ollut liemessä, se sortunut aikaisemminkin kansanvallanvastaiseen toimintaan.

Erään tunnetuimman maalaisliittolais-kepulaisen valtapoliitikon, Urho Kekkosen, liian  pitkään jatkuneen presidenttikauden  – jopa diktatuuria menetelmiltään  enemmän kuin demokratiaa muistuttaneet – kansanvallalle vieraat otteet ovat varsin hyvin muistissa ja nuorempienkin tiedossa, joten niitä on tuskin syytä toistaa tässä.

Se mikä saattaa olla vähemmän tunnettua, on sellainen fakta, että Kekkonen julkaisi 1934 kirjan Demokratian itsepuolustus, jossa hän väitti demokratian saavan käyttää epädemokraattisia keinoja demokratian suojelemiseksi.

Käytännössä kyse oli vallananastamispyrkimyksistä ja kaipuusta sen kaltaiseen keskustadiktatuuriin, jota Virossa harjoitti Konstantin Päts. Tämän diktatuurin jäljiltä Viro putosi kuin kypsä omena 1940 Neuvostoliiton syliin – vastarintaa tekemättä ja laukaustakaan ampumatta. Tämä on historiallisesti tarkastelle varsin ymmärrettävää – ketään ei kiinnostanut tuolloin puolustaa Vanhasen Pätsin diktatuuria.

Kekkonen yritti kyllä samaa Suomessa. Toimiessaan sisäministerinä hän asetti syksyllä 1937  neljän nuoren keskustajuristin (kolme maalaisliittolaista ja yksi edistyspuolueen jäsen) ryhmän etsimään juridisia perusteita erään laillisen puolueen  lakkauttamiselle. Työryhmä ei kuitenkaan saanut aikaan yksimielistä lakkauttamista puoltavaa lausuntoa ja asia haudattiin toistaiseksi.

Marraskuussa 1938 Kekkonen yritti hieman pidemmälle viedyin keinoin ajaa samaa päämäärää – poliittisten kilpailijoidensa  julistamista lainsuojattomiksi. Asia konkretisoitui ja akutisoitui tuolloin selvästä syystä –  seuraavana vuonna oli eduskuntavaalivuosi.

Nyt poliisiministeri Kekkonen otti asian esille – väkisin ja väsyttämällä –   hallituksen iltakoulussa ja esitteli oman inkvisitioryhmänsä tuottamaa  perin pohjin lakkautusta puoltavaa ja yksisilmäistä (propaganda)materiaalia. Puuduttavan kolmen tunnin esittelyn jälkeen hallitus oli väsytetty ja se oli  valmis valtuuttamaan Kekkosen aloittamaan lakkautustoimet.

22. marraskuuta sisäasiainministeri Kekkonen  antoi päätöksen, jonka perusteella Valtiollinen poliisi ryhtyi toimenpiteisiin. Samana päivänä eduskunnassa heräsi kiivas väittely asiasta: tunnetut kyseisen puolueen  vastustajatkin epäilivät Kekkosen konsteja – etenkin niiden  tarkoituksen- ja lainmukaisuutta. Ne kuitenkin hyväksyttiin kekkosen painostuksesta. Valtiollinen poliisi ratsasi puolueen ja sihhen liittyneiden järjestöjen  toimistot sekä liiketoiminnan koko maassa ja takavarikoi löytämänsä paperit ja kortistot. Puolueen lehdistön   ilmestyminen estettiin – vastoin tuolloinkin lainsäädännössä voimassa ollutta mielipiteen-, ilmaisun- ja sananvapautta.

Helsingin raastuvanoikeus käsitteli asiaa 29. marraskuuta ja hylkäsi valtionsyyttäjän syytteet. Turun hovioikeus vahvisti asian helmikuussa 1939 ja korkein oikeus toukokuussa.

Vaikka lakkauttamisyritys oli epäonnistunut, sillä oli vaikutuksia Kekkosen konstien kohteeksi joutuneen puolueen toimintaan. Suurin osa tuon puolueen  entisestä lehdistöstä joutui – taloudellisten olosuhteiden pakosta –  (esimerkiksi vieläkin ilmestyvä Uusimaa) jäämään riippumattomiksi.

Kekkosen konstit lamauttivat niiden kohteeksi joutuneen puolueen valmistautumisen kesän eduskuntavaaleihin ja tuo vaalityö  jäi puolitiehen. Puolueen liiketoiminnan sulkeminen aiheutti sille taloudellisia menetyksiä.

Kekkosen painostuksesta lähdettiin seuraavaksi korjaamaan lainsäädäntöä niin, että hallitukselle voitaisiin tarvittaessa antaa valtuudet lakkauttaa kaikenlainen (keskusta-maalaisliittoa) uhkaava toiminta pelkällä hallinnollisella toimenpiteellä, mutta lain säätäminen jäi kesken talvisodan sytyttyä.

Olennainen on vielä jäänyt kertomatta. Tuo puolue, johon Kekkonen kokeili konstejaan oli IKL eli Isänmaallinen Kansanliike. Fasistit olivat hyvä koepallo – aivan kuten Virossa olivat Vapsit. Viron esimerkki ja Kekkosen tuolloiset lausunnot tukevat sitä, että kehitys olisi jatkunut myös Suomessa samansuuntaisena  ja seuraavana olisivat olleet vuorossa joko sosialidemokraatit tai muut porvaripuolueet.

Kekkonen pääsi sotien jälkeen sitten tunnetuin seurauksin vallankahvaan – eikä hän luopunut vallasta vapaaehtoisesti. Rajaton valta pilaa kenet tahansa – näköjään keskustapoliitikonkin.

Laatikainen on lukenut historiansa. Niin ainakin näyttää ja vahvasti. Kun Vanhanen ja Kes-Kusta ovat jääneet rysän päältä kiinni, tarve kiinnittää yleisön huomio muualle on suorastaan huutava – ja jos samalla saadaan Keskustan suhteellisesti jo nyt liian suurta alueellista valtaa pönkitettyä myös valtiollisella tasolla, niin mikä sen parempaa kepuleille.

Vaalipiirien uusjakoakaan koskeva ehdotus ei nimittäin tule menemään Keskustan vastutuksen vuoksi läpi – vaikka vihreät ja Tuija Brax sitä yrittävät vääntää hampaat irvessä. Nykyinen vaalipiirijako antaa maaseudulle – syövän tavoin levinneelle – kepulilaumalle sen kokoon nähden suhteettoman suuren äänimäärän, eikä se luovu todellakaan vallastaan vapaaehtoisesti.

Päinvastoin. Laatikaisen uudelleen lanseeraamilla Kekkosen konsteilla voidaan kokeilla ensin lehdistön ja toisinajattelijoiden hiljentämistä demokratian vihollisina. Seuraavaksi samoja konsteja voidaankin soveltaa kepuleiden poliittisiin kilpailijoihin. Miten jotenkin vaikuttaisi, että Laatikaisen hanke olisi suunnattu jo nyt aivan suoraan (todemmin kuin Daladierin tikari) perussuomalaisia vastaan?
Kun media on alistettu takaisin puudelin asemaan, toisinajattelijat hiljennetty ja PerSut lakkautettu, voidaan siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Seuraavaksi sanat Karto, Matti Vanhanen, Ruusunen, Tupee, Pekkarinen, Kehittyvien Maakuntien Suomi, Maaseudun Kukkasrahasto ja  Keskusta tullaan julistamaan (tai ainakin niiden julkinen käyttö kriittisessä mielessä) rikoksiksi kansanvaltaa vastaa.

Pitää myös muistaa, että jos fasistiksi kansantuomioistuimessa tuomittu henkilö käyttää sanoja (Mika Illmanin luomalla ns.julkisesti ei saa sanoa periaatteella) kansanvalta, demokratia tai peräti suora kansanvalta/demokratia, EIT tai jopa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tai peräti Ihmisoikeudet, hänet tuomittakoon menettämään omaisuutensa, päänsä, munansa ja kansalaisluottamuksensa kansanvaltaa vastaan suunnatun rikoksen valmistelusta.

Lähteet: YLE, Iltalehti, Mikko Uola; Sinimusta veljeskunta, Paavo Susitaival; Aktivisti ei hellitä (kiitos myös Thulelle)

Päivitys 051009 2345: Alkuperäisen tekstin tueksi valittu otsikkokuva löytyi ja se on lisätty tekstiin.


Site Meter

    Kuva:HS/Vesa Oja
Professori Timo Vihavaisen mukaan Suomessa hyssytellään kriittistä keskustelua esimerkiksi maahanmuutosta.

Hyysäri on yllättäen kirjoittanut professori Timo Vihavaisesta aika laajan (ja yllättävän positiivisen) artikkelin:

Quote:
Kansakunta taas rähmällään

Professori Timo Vihavaisen mukaan suomalainen älymystö vaikenee maahanmuuton ongelmista. Keskustelu vaiennetaan ja kriitikot leimataan aivan kuten 1970-luvulla.

Tuskin tarvitsee olla ennustaja arvatakseen, että suuri osa niistä maahanmuuttajista, joita oma älymystömme niin innokkaasti on maahan haalimassa, tulee muodostamaan tulevien slummiemme kantaväestön.

Tällaiseen tekstiin saattaisi törmätä ”maahanmuuttokriittisellä” nettisivulla, mutta harvemmin professorin esseekokoelmassa.

Katkelma on Timo Vihavaisen tuoreesta kirjasta Länsimaiden tuho (Otava). Vihavainen on Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori, joka hätkähdytti suomalaisia viimeksi 1991 ilmestyneellä kirjallaan Kansakunta rähmällään, suomettumisen lyhyt historia. Neuvostoliiton kuolinkamppailun aikaan ilmestynyt teos käynnisti keskustelun Suomen lähihistorian kipupisteestä. Vihavainen kuvasi tragikoomisten esimerkkien kautta kulttuuria, jossa itsesensuuri kukoisti ja pisteitä kerättiin mielistelemällä itänaapurin totalitaristista systeemiä.

Viime vuosina Vihavainen on julkaissut pääasiassa Venäjää koskevia teoksia. Kanava-lehden kolumneissaan hän on purkanut havaintojaan kulttuurin rappiosta, joka on hänestä aiheena muuttunut täydellisen epämuodikkaaksi. Arvot ovat muuttuneet niin täydellisesti, ettei kukaan kiinnitä asiaan mitään huomiota.

Kolumneista kasvoi Länsimaiden tuho, jossa Vihavainen maalaa aatehistorian suuria linjoja leveällä pensselillä. Läntisten klassikoiden lisäksi tekstissä vilisevät venäläiset ajattelijat ja kirjailijat.

Vihavaisen ydinteesin mukaan kulttuuri – pyrkimys totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen – on korvattu kyltymättömällä kuluttamisella. Uusi ihminen, narsistinen öykkäri, on omaksunut nihilistisen opin, jossa kaikki määritellään mielihyvän kautta. Länsimainen kulttuuri on kaivanut oman hautansa hukkaamalla perusarvonsa.

Ja kansakunta on taas rähmällään, etenkin älymystö.

”On tyypillinen älymystön tarina, että mennään halpaan. Suomalaisälymystö hairahti aikanaan stalinismiin, mutta se ei ole oppinut mitään”,

Vihavainen sanoo.

Moniarvoisuuttaan korostava postmoderni älymystö pitää kaikkea yhtä arvokkaana ja hyssyttelee kriittistä keskustelua poliittisen korrektiuden nimissä. Ennen vaiettiin Neuvostoliitosta. Nyt vaietaan esimerkiksi feminismistä ja maahanmuutosta.

”Feminismi on ilman muuta tabu. Se on hyvin samanlainen kuin aikanaan sosialismi. Kaikki sanoivat, että olen minä jonkin sortin sosialisti, koska sosialismi tarkoitti kaikkea hyvää, mitä maailmassa oli keksitty”,

Vihavainen sanoo.

Hänestä feminismi ja naistutkimus ovat immuuneja kritiikille. ”Se on kuin aikoinaan kommunistinen ideologia, joka todisti itsensä oikeaksi ja teki kritiikin mahdottomaksi, koska systeemin ulkopuolelta sitä ei voinut kritisoida.”

Sitten päästään vielä polttavampaan aiheeseen, maahanmuuttoon. Vihavainen kutsuu kirjassaan maahanmuuttoa ”länsimaisen kulttuurin itsemurhaksi”. Hänestä maahanmuutto on kuin hulluuden riemumarssi, jonka turmiollisuus tiedetään ennakolta. Silti siihen mennään mukaan, koska totuutta ei haluta katsoa silmiin.

Kyseessä on niin suuri tabu, ettei vaihtoehdoista keskustella. Vihavainen väittää, että vallitsevan opin mukaan on väärin ja syrjivää olettaa, että muuttoliikkeestä voisi koitua pysyviä ei-toivottuja tuloksia Suomelle. Hänestä totuus on se, että vaikeudet ovat alkaneet jokaisessa Euroopan maassa, jossa maahanmuuttajien määrä on kasvanut tietyn rajan yli.

”Meillä on hurskaasti kuviteltu, että maahanmuuttajat tulevat hoitamaan vanhuksia, tekemään muita pienipalkkaisia töitä ja palvelemaan kulutusyhteiskuntaa itse pahemmin kuluttelematta.”

Ellei maahanmuuttaja opi kunnolla kieltä, hän jää toisen luokan kansalaiseksi ja katkeroituu. Seurauksena voi olla lähiömellakoita Ranskan tai Ruotsin tyyliin.

Suurin osa ongelmista johtuu Vihavaisen mukaan islamista.

”Islamin perussanoma on hyvin aggressiivinen. Islam on elävä uskonto, joka otetaan hyvin vakavasti tietyissä piireissä. Ihmiset, jotka tulevat maailman primitiivisimmistä maista – Somaliahan on ollut aina häntäpäässä mittareiden mukaan –, ovat kulttuurisesti hirvittävän kaukana läntisestä maailmasta. Kulttuurisokki on valtava”,

Vihavainen sanoo.

Hän ennustaa, että Suomessa eletään pian yhä enemmän islamismin ehdoilla.

”Kaikkein aktiivisin porukka sanelee ehtonsa muillekin. Meillä on vastaavasta kokemusta taistolaisuuden ajalta.”

Tanskalaispilakuvien aiheuttamat reaktiot ovat hyvä esimerkki.

”Se oli pöyristyttävää, kun ajattelee, miten pyhä asia sananvapaus meille on. On herättänyt valtavasti myötäjuoksemista, että eihän meillä saa loukata maahanmuuttajien uskonnollisia tunteita.”

Islamin pitäisi Vihavaisen mukaan uudessa ympäristössään eurooppalaistua, ettei Eurooppa islamisoituisi. Esimerkiksi sikhit tai hindut tuskin aiheuttaisivat ongelmia. Saati kiinalaiset.

”Kiinalaiset sopeutuvat hirveän hyvin ja nopeasti. Yleisemmin missään maissa ei ole ollut ongelmia kiinalaisten kanssa, paitsi että he pärjäävät paremmin kuin kantaväestö.”

Vihavainen suhtautuu nihkeästi jopa turvapaikanhakijoihin.

”Poliittinen turvapaikka on vanhastaan vainottujen ihmisten oikeus. Samoin kuin tietysti heidän velvollisuutensa on lähteä takaisin, kun turvapaikkaa ei enää tarvita.”

Venäläiset olisivat Vihavaisesta Suomeen sopivin maahanmuuttajaryhmä, koska he ovat kulttuurisesti meitä lähellä. Ongelma olisi se, että Venäjän johto käyttäisi todennäköisesti venäläisvähemmistöä politiikan välineenä.

Venäläiset maahanmuuttajat saattaisivat Vihavaisen mukaan sopeutua Suomeen jo yhdessä sukupolvessa. Venäläisyydellä olisi suomalaisuudelle paljon annettavaa.

”Venäjällä pidetään arvoja kunniassa. Kukaan ei esimerkiksi epäile, ettei korkeakulttuuri olisi parempaa kuin matalakulttuuri.”

”Siellä keskustellaan ilman tabuja oikeastaan mistä tahansa. Siinä mielessä suomalainen kulttuuri on paljon ahdistavampi. Meillä on valtavasti asioita, joista ei voi puhua ilman kuonokoppaa. Eikä niitä voi näköjään edes ajatella.”

Vihavaisen mukaan suomalaisten käsitys, jonka mukaan Venäjällä ei ole mielipiteen tai ilmaisun vapautta, on täysin väärä. Vapaampi mielipideilmasto ei tosin koske Kremlin arvostelua.

Hän on välillä huolissaan naapurimaan suunnasta.

”Venäjän ’suvereeni demokratia’ ei tarkoita muuta kuin sitä, ettei kansainvälisistä normeista välitetä.”

Siirtolaisuuden seurauksista ja vaihtoehtojen hinnasta keskustelun avaava henkilö on Vihavaisen mukaan suuressa vaarassa profiloitua rotusortajaksi ja joutua sylkykupiksi. Tabut ovat immuuneja kritiikille kuten suomettumisen aikana, jolloin äärioikeistolaisleima oli herkässä ja lyötiin aivan järjenvastaisesti niihin, jotka itse asiassa vaativat normaalia demokratiaa.

Mitä hän mahtaa ajatella Jussi Halla-ahosta?

Vihavainen pitää Halla-ahon uskonrauhan rikkomisesta saamaa sakkotuomiota ”pöyristyttävänä”.

”Hän on totuuden puhuja, joka ei saa yösijaa. Mutta siitä huolimatta hän ei malta olla puhumatta.”

Vihavainen rinnastaa Halla-ahon Tuure Junnilaan, joka leimattiin Kekkosen Suomessa äärioikeistolaiseksi, vaikka hän edusti pohjoismaista demokratiaa.

Haluaako poliittisesti hyvin epäkorrekteja mielipiteitä luukuttava 62-vuotias professori Vihavainen itse kansakunnan sylkykupiksi? Hän on ensimmäinen raskaan sarjan akateeminen vaikuttaja, joka kritisoi näin suorasukaisesti Suomen maahanmuuttopolitiikkaa.

”Tässä iässä ei kannata enää pelätä. En ole enää mihinkään pyrkimässä. Minullahan on jo eläke odottamassa, jos haluan lähteä.”

Suosittelen kaikkia niitä lukijoitani, jotka suhtautuvat nykyiseen menoon edes hieman kriittisesti, tutustumaan henkilökohtaisesti Timo Vihavaisen tähän Otavan kustantamaan uuteen kirjaan  Länsimaiden tuho.

    Kuva:Otava

Vihavainen kirjoittaa tässä juuri ilmestyneessä teoksessaan siitä, kuinka länsimaat (sellaisena kuin me ne tunnemme ja ymmärrämme) kulkevat kohti perikatoa. Kehitys ei ole enää pysäytettävissä.

Vihavainen perustelee näkemyksenä laajassa ja analyyttisessä teoksessaan muun muassa demografialla, siirtolaisuudella, maapallon lämpenemisellä ja taloudellisen painopisteen siirtymisellä Aasiaan. Kulttuurillamme on runsaasti sekä sisäisiä että ulkoisia uhkia.

Lännen 1800-luvun puolivälissä alkanut kukoistus päättyi 1900-luvun jälkipuoliskolle. Vahvan talouden, innovatiivisuuden ja hyvinvoinnin surkastuessa vain kuluttaminen kukoistaa. Koko läntinen elämäntapa on alisteinen konsumerismille. Vihavainen ei näe perustetta Francis Fukuyaman optimismille vaan päinvastoin ihmettelee, miksi lännen tuhosta on lakattu puhumasta nyt, kun se tapahtuu kiihtyvällä vauhdilla.

Vihavainen on kirjassaan tarkastellut 2000-luvun ilmiöitä kulttuurin muutoksen ja kriisiytymisen perspektiivistä pohtien Euroopan ja Amerikan kehitystrendejä ja niiden heijastumista Suomeen. Osansa saa myös kulttuurisesti omaleimainen Venäjä, jonka kehitystie on poikennut länsimaiden valtavirrasta.

Vihavainen on Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori. Hän on julkaissut useita Venäjää käsitteleviä tutkimuksia. Kansakunta rähmällään – suomettumisen lyhyt historia (Otava, 1991) herätti aikanaan kiivaan keskustelun. Myös vuonna 2007 ilmestyneestä Opas venäläisyyteen -teoksesta (Otava) on otettu useita painoksia.

Lähteet: Otava, HS/Digilehti (Lyhyempi versio löytyy maksutta täältä)

Site Meter

Jk. Ihan tiedoksi Hyysärin toimittajaneroille, tämä blogi ei ole maahanmuuttokriittinen.

Vuonna 1983 maanpetoksesta vankeuteen tuomittu toimittaja Matts Dumell avautuu päivän Hyysärin Sunnuntaisivuilla ja kertoo joutuneensa sijaiskärsijäksi ja syyttää Suojelupoliisia turmeltuneeksi ja poliittisesti korruptoituneeksi  ’poliisiksi’, jota halveksittiin poliisin sisälläkin.

Se oli heille näytön paikka

Dumellin mukaan Supon miehiä ei pidetty edes poliisin sisällä poliisin terävimpänä huippuna.  Dumellin mukaan

Sinne oli kerääntynyt aika paljon vanhempia oikeistolaisia etsiviä. Vaikka sota oli loppunut 1944, he elivät vielä sotaa.

Vai niin?

Dumellilla on tietysti oikeus omaan näkemykseensä.  Dumell tuomittiin Helsingin hovioikeudessa kahdeksaksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen maanpetoksesta 27. tammikuuta 1983. Maaliskuussa 1984 korkein oikeus muutti rangaistuksen kahdeksan kuukauden ehdottomaksi vankeudeksi. Vaikka hän korostaa sitä, ettei ole katkeroitunut, minusta on kuitenkin syytä tarkastella aihetta ja Dumellin näkemyksiä hieman toisestakin näkökulmasta.

Mutta ennen kuin palaan tämän asian yksityiskohtiin, on syytä tehdä muutama asia ja käsite pohjiaan myöten selviksi – ilman sitä asiasta jää aika yksipuolinen kuva.

Kun puhutaan tuosta ajasta, pitää muistaa myös se, että elimme tuolloin valtiona, yhteiskuntajärjestelmänä ja kansakuntana poliittisesti varsin lähelläkoko  olemassaolomme kuilun reunaa.

Tuolloisen kylmän sodan aikaan Suomi kuului henkisesti länteen, mutta oli pakotettu olemaan (de facto) Neuvostoliiton sotilaallisessa etupiirissä ja YYA-sopimuksen (de jure) kautta sen tosiasiallinen sotilaallinen liittolainen. Neuvostoliitto ehdotti useampaan otteesseen jopa yhteisiä sotaharjoituksia. Nämä aloiteett saatiin kuitenkin torjuttua (lähinnä) tuolloisen presidenttimme Urho Kekkosen toimesta.

Neuvostoliitto harjoitti Suomessa laajaa ja aggressiivista tiedustelua ja pyrki ajoittain jopa muuttamaan markkinatalouteen perustuvan yhteiskuntajärjestelmämme omaansa – sosialismia – vastaavaksi. Viimeisin tällainen vakavampi tapahtunut yritys käynnistää – yleislakon kautta – vasemmoistolainen vallankumous tapahtui vuonna 1970. Tuolloin taistolaisliikkeenkin kulta-aikana Kekkonen piti linjansa ja soitti Kremliin, että NL: suurlähettiläs Aleksei Beljakov (joka puuhasi vallankumousta Suomessa) on vaihdettava.

Ja näin sitten tapahtuikin – rauhanomaisen rinnakkaiselon merkeissä…

Näihin yhteiskuntaamme kohdistuviin vihamielisiin pyrkimyksiinsä (ja niiden toteuttamiseen) Neuvostoliitto tarvitsi – kyseisen diktatuurin luojan  V.I. Leninin määritelmän mukaisia – ns. hyödyllisiä idiootteja.

Ja näitähän riitti – Dumell on harvoja julkisuuteen päässeitä ja hieman ankaramman tuomion saaneita vieraan vallan avuliaita kätyreitäja oman maansa myyneitä maanpettureita.

Tämän todellisuuden pohjalta katsoen on todettava – vastoin Dumellin näkemystä – että Suomi oli vuonna 1983 edelleen sodassa Neuvostoliittoa vastaan vielä vuoden 1944 jälkeenkin.Keinot ja sodankäynti olivat muuttuneet hiljaisiksi ja salaisiksi – mutta yhtä kaikki – edelleen päämäärältään  Suomen laillisen valtiojärjestelmän kaatamiseen pyrkiviksi.

Suojelupoliisi oli luotu vuonna 1949 korvaamaan pahoin (äärivasemmistolaisesti) korruptoitunut ja useisiin laittomuuksiin syyllistynyt Valtiollinen poliisi (eli Valpo).

Suojelupoliisi valvoi tuolloin ainoaa mahdllista yhteiskunnaliseen kumoukseen pyrkinyttä liikettä – äärivasemmistolaisuutta. Puheet poliisin oikeistolaisuudesta voidaan nähdä  Dumellin kohdalla poliittisesti tunnustautuneen ja maanpetoksesta tuomitun vallankumouksellisen henkilökohtaisiksi poliittiksi  näkemyksiksi.

Jo ennen hiljattain julkaistua Suojelupoliisin 60-vuotishistoriikkiakin, kaikki historialliset lähteet ovat antaneet kuvaa siitä, että Suojelupoliisi pysyi hankalasta poliittisesta tilanteesta huolimatta koko suomettuneisuuden ajan tilanteen tasalla ja pystyi hoitamaan tehtävänsä – Suomen suojelemisen.

On vaikea nähdä korruptiota ja turmelusta noin hyvin onnistuneen pitkäaikaisen viranhoidon perusteella. Päinvastoin – Suojelupoliisi on onnistunut työssään tuolloin erinomaisen hyvin.

Suojelupoliisi esti vasemmiston vallankumouksellisen toiminnan ja KGB:n vapaan toiminnan – suomettumisenkin aikana.

Mitä sitten Dumellin tapauksessa todellisuudessa tapahtui? Tämä tunnustuksellinen vasemmistolainen lähti Tammisaaressa ja Kirkkonummella vietetyn nuoruutensa jälkeen Helsinkiin opiskelemaan poliittista historiaa. Opinnot sujuivat ja niiden ohessa  Dumell ehti mukaan sosialistiseen opiskelijaliikkeeseen.

Tuon ajan useimpien akateemisten sosialistien kotitausta oli akateeminen ja porvarillinen – näin  Dumellinkin tapuksessa.  Akatemisissa lukupiireissä tankattiin marxismi-leninismiä ja välillä vallattiin opiskelijajärjestöjä.

Taistolaisten takapiruna hääri terävä kaveri, jolla oli tuohon aatemaailmaan ja aikaan täydellisen katu-uskottava tausta.  Jaakko Laakso oli kasvanut vasemmistolaisessa työläiskodissa, ja hänen molemmat vanhempansa olivat punaorpoja. Laaksolla oli suora linja Skp:n vähemmistön johtoon ja Neuvostoliiton lähetystöön.

Dumell tutustui Laaksoon ja asiat lähtivät kehittymään kohti Dumellin maanpetosta. Dumell  kutsui sekä Laakson että tämän suositteleman ”ystävän” Viktor Taratunkinin (KGB) vuokraamalleen mökille Bromarviin ” joskus huhtikuussa 1975-76″. Dumellin mukaan mökillä pidettiin hauskaa ja juteltiin.

Nyt pitää muistaa se, että aloite tapaamiseen oli Dumellin. Tämän tapaamisen jälkeen Dumelliin tarttuivat myös kaksi muuta KGB: Helsigin osaston edustajaa – Ernst Russak ja Aleksei Savin (joka Supon mukaan värväsi Dumellin virallisesti mukaan  KGB:n toimintaan).

Dumellista  oli tullut lyhyessä hetkessä  Helsingissä KGB:n Kiinan asioiden vakoilija,  ns. postilaatikko, henkilötietojen välittäjä KGB:n illegaalisiivelle sekä henkilötietojen ja -arviointien antaja ja tekijä. Hän ei  siis ollut KGB:n Helsingin kuvioissa mikään pikku tekijä missään mielessä.

Kun Supo otti yhteyttä Dumelliin 8.9.1981, koko juttu alkoi purkautua ja johti lopulta Dumellin saamaan 8 kuukauden ehdottomaan vankeustuomioon maanpetoksesta.

Jaakko Laakso pääsi – tässäkin tapauksessa kuin koira veräjästä ja jatkoi toimintaansa KGB:n ja Neuvostoliiton hyväksi.

Dumellin kohdalla nämä hänen  omaa toimintaansa puolustavat puheet ovat inhimillisesti katsoen aivan ymmärrettäviä. Minustakin Dumell on tietyllä tavalla ollut esimerkkitapaus – mutta se ei vähennä hänen aktiivisuuttaan tekemässään rikoksessa eikä sitä että hänet on tuomittu maanpetoksesta. Presidentti Mauno Koivisto kieltäytyi armahtamasta Dumellia ja julkisti jopa osan tuomiosta.

Se mitä henkilökohtaisesti ihmettelen, on Jaakko Laakson rooli neuvostovakoilussa ja myyräntyössä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Laakso olisi pitänyt raahata leivättömän pöydän ääreen vimeistään sen jälkeen, kun Gennadi Janajevin kommunistijuntta ja sen tekemä vallankumousyritys kaatuivat Boris Jeltsinin vastatoimiin ja juntan kännäämiseen.

KGB:n auliit ja iloiset asiamiehet Laakso ja Esko-Juhani Tennilä nimittäin vierailivat Tehtaankadulla saamassa ohjeita juntalta hieman ennen juntan kaatumista.

Laakson touhuissa riittää suomalaiselle totuuskommisiolle aivan riittävästi työsarkaa ja mielestäni  Jaakko Laakson   Suomea vastaan ja  vieraan valtion hyväksi suunnatut toimet pitäisi saada päivänvaloon ja (ainakin moraalisen) tuomioistuimen arvioitaviksi –  näiden hyväuskoisten höppänöiden vetistelyjen sijaan.

Erikoiseksi asian tekee myös  se, että tätä loanheittokampanjaa ja historian vääristelyä ajamaan on valjastettu Helsingin Sanomat. Kun puolueettomaksi valtakunnalliseksi päivälehdeksjulistautuva media lähtee mukaan äärivasemmistolaiseen lokauskampanjaan, olisi jossain syytä olla vakavasti huolissaan.

Ei, en tarkoita virkakoneistoa – tarkoitan Hyysärin tilaajia ja lukijoita. Kun luette näitä selkeän asenteellisia mutta uutisiksi naamioituja kirjoituksia, miettikää myös niiden kirjoittajan (ja julkaiijan) tarkoitusperiä.

Mielen kersantit ovat ihan nykyistäkin arkipäiväämme – Sinua manipuloidaan.

Lähteet: HS, STT, Kimmo Rentola; Vallankumouksen aave, Jukka Seppinen; Neuvostotiedustelu Suomessa – strategia ja toiminta 1917-1991.


Site Meter

Tunnetun ja kiistellyn mediapersoonan Ilmari Turjan luotsaama Suomen Kuvalehti julkaisi 1940-luvulla nimimerkki Pekka Peitsen kirjoituksia.

Tuon nimimerkin takaa löytyi aluksi aktiiviupseerina työskennellyt Wolf Halsti. Syksyllä 1940 – välirauhan aikana -Turja pyysi Halstia kirjoittamaan turvallisuuspoliittisia kirjoituksia lehteensä säännöllisesti. Ammatistaan johtuvista syistä Halsti joutui kirjoittamaan nimimerkin takaa. Tuo kirjoittelu aiheutti närää sotilasjohdossa – aina Ylipäällikköä myöten.

Halsti kertoo tapahtumista itse muistelmiensa osassa 2, Aika vaatii veronsa, varsin persoonallisesti tuosta episodista (s. 155-164). Tutustukaa – kirjojen lukeminen kannattaa aina.

Halstin lopetettua kirjoittelun Päämajan painostuksesta, Pekka Peitsenä jatkoi Urho Kekkonen. Keekonen tunnetaan sisäpolitiikassa tiukkana ja ulkopolitiikassa ehdotonta yksimielisyyttä vaatineena Suomen yksinvaltiaana.

Se miten hyvin seuraava Pekka Peitsen kirjoitus sopii Kekkosesta julkisuudessa muodostuneeseen kuvaan, olkoon itse kunkin henkilökohtaisesti mietittävissä:

”Jotta kansallinen yksimielisyytemme säilyisi ja vahvistuisi, on ikäänkuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta kaihdettu vähemmistökansallisuuksista puhumista. Tämä on ollut oikein. Mutta yksimielisyydenkin aikana saattaa eteen paiskautua asia, joka lopettaa vaikenemisen.

Mustalaiset ovat meillä onneton kansansirpale, joka on säilyttänyt kansallisen erikoislaatunsa sulautumatta suomalaiseen ympäristöönsä. Hevoskauppiaina, ennustelijoina tai hyödyllistä työtä tekemättöminä kiertolaisina he rauhan aikana viettivät vuotensa. He olivat muutamin seuduin kiusallinen maanvaiva, sallittu vain sen vuoksi, että vaiva näytti välttämättömältä. Mutta oli alueita, joissa mustalaisilla ei ollut tosiasiallista liikkumisoikeutta, kansan voimakas asennoituminen heitä vastaan esti heidän pesiytymisensä näille seuduille. Totuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että mustalaisten joukossa on ollut kunnollistakin väkeä, perheitä, jotka ovat sijoittuneet omalle tilalle maata viljelemään, käsityöläisiä, jotka ovat saaneet kiinteän kotipaikan, jne. Mutta se yleiskäsitys, mikä meillä on mustalaisista, levoton, yhteiskunnalle hyödytön kiertolaisryhmä, pitää kyllä poikkeuksista huolimatta kutinsa.

[…]

Karjalan väestön mukana tulivat pelastuneeseen Suomeen myös Karjalan mustalaiset. […] Mutta paikalliset asukkaat eivät nähneet tätä mustalaisasutuksen lisääntymistä suopein mielin. Ehkäpä juuri mustalaiset enensivät eräältä osalta sitä penseyttä, jota siirtoväkeä kohtaan aikoinaan joissakin osissa maata tunnettiin.

[…]

Karjalaan on päästetty palaamaan vain työkuntoinen väestö. Niiden joukossa lienee tuskin yhtäkään mustalaista. Ja kun kohta enemmät puolet siirtoväestä on palannut Karjalaan, näyttäytyy tänne jäänyt mustalaisaines ikäänkuin kaksinkertaisena. Kun mustalaiset luonteensa ja tottumuksensa mukaan edelleenkin kuljeskelevat suurissa laumoissa, miehet roimasaappaissa ja lierilakissa, kirjava huivi kaulassa, naiset liehuvissa hameissa ja epälukuinen, likainen lapsikatras sylissä ja helmoissa, niin erottautuu mustalaisaines sitäkin selvemmin. Silloin kun maan nuorempi miesväki on siellä jossakin ja muu väki tiukasti töissä, muodostaa toimettomana kiertelevä mustalaisjoukko räikeän epäsoinnun siinä työn ja ponnistuksen soitossa, jota maa on nyt tulvillaan.

Maassa on työvoimasta puutetta. […]

Tähän voidaan sanoa, että ei muutama tuhat mustalaista, vaikka heille pantaisiinkin kuokka käteen, voi ratkaista meidän työpulmaamme. Heistä ei ole tähänastisten elämäntapojensa takia hyödylliseen työhön. […]

Mutta jos mustalaiskysymyksen järjestämiseen aiotaan ryhtyä, ei tule apua siitä, että lähetetään kunnallisille lautakunnille kiertokirje, jossa vaikkapa tiukastikin sanotaan: mustalaiset töihin. Sillä paikallisin voimin on romaaneille vaikea löytää lakia. Ja kuka mustalaiskatraan ottaa töihinsä? Kyllä siinä tarvitaan aivan erikoislaatuisia järjestelyjä. Esim. sellainen, että kaikki ne maan mustalaiset, joilla ei ole vakinaista ammattia ja asuinpaikkaa, koottaisiin työleireille, joilla heidät pantaisiin tekemään työtä omaksi hyväkseen. Työleirit olisi sijoitettava sitä silmälläpitäen, että myöhemmin voitaisiin mustalaisille niiden läheisyydestä varata yhtenäinen asuma-alue, jolla he saisivat itselleen asutustilat tai muun pysyväisen asuinpaikan. Tämä tietäisi mustalaiskysymyksen kokonaisratkaisua, josta olisi pysyvä hyöty tulevaisuudessakin. Kyllä meillä on maassa sen verran vapaata aluetta, että tällainen järjestely kävisi mahdolliseksi. Ajankohta mustalaisvaivan lopettamiseksi ei koskaan ole sopivampi kuin nyt. Ja loppujen lopuksi: tästä toimenpiteestä aiheutuu eniten hyötyä sittenkin mustalaisille itselleen, sillä mitä pidemmälle heidän kuljeskelevan elämänsä lopettaminen lykkäytyy, sen vaikeampi tuo leikkaus heille on. Voidaan näet pitää selvänä, että mikään kurinalainen yhteiskunta ei ajan mittaan voi sallia keskuudessaan ainesta, joka muodostaa parhaimmassakin tapauksessa yhteiskunnalle hyödyttömän ihmisryhmän. Tällöin on muistettava, että mustalaiset eivät itsessään manifestoi mitään aatetta.

Konsulit, toimeen siis vain!

Mutta ennenkuin nimimerkki piirretään tämän alle, on tarpeen sanoa, että edellä oleva kiivastelu ei ole kirjoitettu missään mustalaisvihassa. Jos siinä vihaa on, on se hyödyllistä vihaa toimettomuutta ja maankiertolaisuutta vastaan. Sekä sitä väärää humanismia vastaan, joka puolustelee moistakin.

23.9.1942 Pekka Peitsi.

Näin siis Urho Kekkonen todellisen työvoimapulan aikana vuonna 1942. Pystyäksemme ymmärtämään omaa aikaamme, sitä on aina ajoittain syytä peilata historian kautta.

Lähteet: Suomen Kuvalehti, Wikipedia, Wolf Halsti