Itsenäisyyspäivänä 2009

Näin itsenäisyyspäivänä, joulukuun kuudentena , Kullervoblogin toimitus haluaa toivottaa hyvää yhdeksättäkymmenettätoista itsenäisyyspäivää kaikille lukijoilleen.

Tämä päivä herättää tämän tekstin kirjoittajassa nykyään varsin ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tämä päivä ja sen sisältö – eli itsenäisyys – on yksi tärkeimmistä asioista kodin ja maailmankatsomuksen lisäksi kirjoittajan elämässä.

Itsenäisyytemme on lunastettu aikoinaan kallilla hinnalla ja suurilla kärsimyksillä. Sitä on jouduttu puolustamaan kaksi kertaa raskain uhrein ja menetyksin. Edelliset sukupolvet pystyivät rakentamaan Suomesta hyvinvointiyhteiskunnan sotien jälkeisen surutyön, menetysten, epäoikeudenmukaisuuden, nöyryytyksen ja tuhojen alhosta.

Ne sukupolvet, jotka joutuivat vastoin omaa tahtoaan puolustamaan itseään, läheisiään, omaa kieltään ja kulttuuriaan sekä isänmaataan, ovat pääsääntöisesti poistuneet manan majoille meidän muiden suomalaisten joukosta – ja he todennäköisesti kääntyvät haudoissaan nykyisen elämänmenon aikana.

Nykyinen poliittinen johtomme on hyvää vauhtia tuhoamassa kaiken sen minkä edelliset sukupolvet raskain uhrauksin rakensivat.

Tämän (lähes maanpetoksellisen) poliittisen johtomme toiminnan syvimmän olemuksen on nimimerkki Kantakaupunkilainen pukenut varsin osuvaan muotoon:

Tuli tuossa mieleen puutarhassa, että miten ihminen onkaan voinut edetä tähänkin asti vaikka onkin käytännössä paljon järjettömämpi kuin esim. muurahaiset jos muurahaispesässä olisi näitä sirniöitä ja pelkosia niin osa murkuista hajottaisi pesää kun toiset rakentavat ja osa toisi kusiaisia asumaan murkkujen ruokavarastolle.

Niinpä.

Tuntuu todella pahalta, kun miettii tämän Suomessa nykyisin harjoitetun – täältä katsoen jokaiselle onnenonkijalle avoimen – maahanmuuttopolitiikan valossa sitä, että toinen isoisäni kaatui sodassa ja toinen haavoittui ja sai psyykkisiä traumoja puolustaessaan samaa maata tuolloisilta maahantulijoilta.

Tulevaisuudessa tämä nykyinen aika saattaa tuntua samanlaiselta veitsenterällä tasapainottelulta kuin rähmälläänolon aika 1970-luvulla tuntuu nyt – käsittämättömältä ja painajaismaiselta valveunelta.

Tuolloin vallassa oli kuitenkin sodan kokenut sukupolvi ja vasemmistoradikaalien suoranaiset vallankumouspuuhastelut – jotka tapahtuivat Neuvostoliiton suurlähettilään Aleksei Beljakovin masinoimina ja suojeluksessa – pystyttiin torjumaan laajan (puoluerajat ylittäneen) kansallismielisen rintaman ja presidentti Kekkosen aktiivisten toimenpiteiden avulla.

Itse asiassa meidän pitää tarkastella juuri tuota Kekkoslovakian aikaa ja silloista vasemmistoradikaaalien sukupolvea, ymmärtääksemme sen mitä ja miksi itsenäisyydellemme on tapahtunut ja on tapahtumassa tässä ajassa.

Tuolloin nämä (jo silloin)  moraaliltaan ja maailmankatsomukseltaan vinksahtaneet vallankumoukselliset  olivat liian nuoria ja vailla valtaa –  saadakseen tuon kammottavan maailmankatsomuksensa valtaan Suomessa.

Aika kului ja 1990-luvulle tultaessa kommunismi hajosi omaan mahdottomuuteensa, mutta se ei näitä 1970-luvun vasemmistoradikaaleja juurikaan hetkauttanut. Ilman sen suurempaa häpeää, suurin osa näistä ihmisistä vaihtoi kommunismin tilalle sanan monikulttuuri – ja agenda jatkui muuten samanlaisena.

Nämä entiset vasemmistoradikaalit ovat miehittäneet nykyisin vallan avainpaikat varsin tehokkaasti. Kun tarkastelllaan itsenäisyyttä tuhoavaa virkamies- ja poliitikkojoukkoa, huomamme, että sana demla (ja sen jäsenyys) yhdistää näitä ihmisiä.

Nämä vasemmistoradikaalit eivät ilmeisesti näe sitä, että oman sukupolveni jälkeen valtaan on tulossa 1990-luvun alun lama-aikana kasvanut entistä konservatiivisempi – ja asenteiltaan meitä vanhempiaankin jyrkempi – sukupolvi.

Heissä lepääkin Suomen toivo. Toivottavasti kansallisvaltion ja itsenäisyyden tuhoaminen ei ole edennyt tuolloin niin pitkälle, että Suomessa päädytään vuoden 1918 toisintoon – sillä erolla, että sortajina toimivat punaiset.

Niin pitkälle on itsenäisyytemme tuhoaminen edistynyt, että presidentiksemme on valittu avoimesti suomalaisia arvoja ja kansallisvaltiota pilkkaava ns. koko kansan presidentti – joka ei kuitenkaan suvainnut osallistua vuoden 1918 tapahtumien tiimoilta koko kansan tilaisuuksiin. Hän osallistui ainoastaan punaisten tapahtumiin – ilmoittaen tulevansa työväenluokasta.

Tämä samainen presidentti on osoittanut hallintokautensa aikana viisveisaavansa demokratian pelisäännöistä. Tämä on nähty esimerkiksi täysin käsittämättömässä sisäministeriön kansiapäällikön ja Suomen Pankin johtajan nimityksiin liittyneissä valtioneuvoston ja eduskunnan ylikävelyssä.

Tuollaista toimintaa on totuttu muualla kutsumaan tyranniaksi tai vähintään itsevaltiudeksi.

Kun jälkipolvet tarkastelevat tämän ajan kuvaa, niin uskallan lyödä vetoa siitä, että tämä nimenomainen kuva tulee symboloimaan tätä aikaa sekä sen estetiikan tajua että myös sen perinteiden kunnioitusta.

Kaikesta huolimatta – hyvää itsenäisyyspäivää kaikille niille, jotka itsenäisyyttämme arvostavat.

Advertisement

 

Pyhä yksisilmäisyys

Punakaartilaiset jakamassa ryöstösaalistaan hieman ennen punaisen Tampereen luhistumista 1918.

Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, olen aivan tarkoituksella jättänyt vuoden 1918 tapahtumien kommentoinnin muiden huoleksi. Syy on se, että en halua kaivaa – jo kerran vaivalla – umpeutuneita haavoja uudestaan vereslihalle tai kokonaan auki.

Joillain muilla tuntuu olevan tarvetta siihen… 😦

Punaisten murhaamien uhrien joukkohaudoista kaivettuja ruumiita pestään Kouvolassa 1918.

Punaisten lähtiessään murhaamia vankeja Viipurin lääninvankilassa 1918

Lauantain Hyysärin mielipide-osio sisälsi erään varsin… öhh… sanoisimmeko vaikka yksisilmäisen kirjoituksen samasta aiheesta.

Kristiina Haavisto kirjoittaa asiasta – vahvasti tulipunaisen nostalgian huurruttamien lasien kautta katsellen. Kirjoitus on otsikoitu Punaorvoille olisi syytä esittää anteeksipyyntö.

Katsotaanpa hieman Kristiinan avautumista:

Eki Siivosen mielipidekirjoitus (HS 27. 3.) osoittaa taas, millaisen harhan vallassa vuoden 1918 terrorin suhteen eletään. Hänen mukaansa ne, joiden olisi kuulunut pyytää anteeksi, ovat kuolleet sukupolvia sitten.

Oleellista on, että joukossamme elää vielä niitä, joille anteeksipyyntö tulee osoittaa. Minunkin tuttavapiirissäni näitä on useampia täyttä päätä elossa, punaorpoja.

Pitäisikö punaisten vallananastajien perillisten sitten pyytää vastaavasti anteeksi punaisten murhaamien valkoisten ja puolueettomien ihmisten lapsilta?

Erään tuttavan isän ampuivat valtiovallan Suomeen pyytämät saksalaiset tuttavani ollessa 8-vuotias. Tuttavani isän rikos oli toimia lääkintämiehenä häviölle jäävällä puolella.

Tämän henkilön suurin rikos oli lähteä mukaan aseelliseen kapinaan laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan. Jos punaiset eivät olisi nousseet vallankumoukseen, näitä tapahtumia ei olisi koskaan tapahtunut.

Hieman vastaavasti – Kristiinan logiikkaa laajentaen – kuka tahansa rikollinen voisi vaatia rikoksellaan itse aiheutetusta kärsimyksestä anteeksipyyntöä ja korvauksia valtiolta.

Ongelmana on vain se, että se poistaisi pohjan nykyiseen yhteiskuntaamme kuuluvalta regulaatiojärjestelmältä ja sen rikkomisesta seuraavalta rangaistukselta.

Kuten olen todennut, näiden asioiden pitäisi antaa hautautua niistä kärsineiden ikäluokkien mukana ja meidän pitäisi ottaa opiksemme näistä vuoden 1918 tapahtumista niin, etteivät ne toistu enää koskaan Suomessa – eivät suomalaisten kesken, eivätkä kymmenien vähemmistöjen keskuudessa.

Toinen tuttavani jäi punaorvoksi 4-vuotiaana, ja äitiäkin haettiin kahteen otteeseen soppakomppaniassa toimimisesta. Äiti kuoli tuttavani ollessa 5-vuotias. Kummallakin punaorvolla nämä lapsuuden synkät hetket ovat edelleen mielessä.

Isoäitini – sotaan osallistumaton – setä murhattiin 1918 Pietariin pakomatkalla olleen punarosvojoukon toimesta. Nämä herrasväeltä ryöstettyihin naisten hepeneihin ja turkkeihin pukeutuneet rikolliset tappoivat pistimin pistämällä rauhallisen miehen. Tämä siksi, että hän kieltäytyi antamasta kolmannen punaisten suorittaman ryöstön jälkeen perheensä viimeisiä ruokavaroja ja seuraavan kesän vähäistä siemenviljaa.

Murhatyön jälkeen naisväkeä ahdisteltiin, irtaimisto ryöstettiin, pirtin kalusto lyötiin pirstaleiksi ja eräs näistä ns. punasankareista ulosti pisteeksi iin päälle liedelle.

Vain valkoisten joukkojen saapumisen pelko esti ilmeisesti perheeseemme kohdistuneet pahemmat väkivaltaisuudet ja naisten raiskaamisen.

Vastuullisia ei saatu koskaan oikeuden eteen vastuuseen teoistaan – emmekä me ole vaatimassa punikeilta kuitenkaan anteeksipyyntöä kärsimistämme todellisista rikoksista. Vaikka tiedämme varsin tarkasti näiden terroristien ja murhamiesten johtajan:

Murhamies H. Kaljunen


Punapäällikkö

Vuoden 1918 nälänhädänkin paheneminen on muuten aika helppo osoittaa näiden punarosvojen syyksi – niin laajaa oli täysin edesvastuuton ns. tuhkatkin pesästä ryöstely näiden rikollisten toimesta.

Mutta annetaanpa Kristiinan jatkaa :

Anteeksipyynnön kohteet löytyvät ja yhtä helpolla myös anteeksipyytäjä.

Se valtiovalta, joka pyysi saksalaiset mukaan kansalaissotaan, sama valtiovalta joka ei huolehtinut kansalaistensa hengen koskemattomuudesta keväästä 1918, vangitsi kansalaisiaan kykenemättä huolehtimaan heidän ruokkimisestaan ja tuomitsi laittomissa tuomioistuimissa. Ja kaiken lopuksi vielä armahti omat laittomuuksiin syyllistyneet terroristinsa.

Nykyhallituksemme on tuon hallituksen seuraaja.

Anteeksi kuinka?

Seuraavaksi Kristiina vaatii ilmeisesti hallitusta pyytämään anteeksi kaikilta muiltakin rikollisilta? No ei tietenkään – nämähän edustavat aivan toista – ja Kristiinan kannalta väärää – luokkaa. Kristiina ilmeisesti jatkaa perinteisellä hirttäkää kaikki porvarit-linjalla.

Mitäpä jos palattaisiin kuitenkin vuoteen 1918-liittyviin faktoihin?

Punaisen terrorin alku liittyi lakkoon 14.-20.11. 1917. Lakon ja sitä seuranneen viikon aikana surmattiin 25 valkoista. Hyvin harva näistä surmantöistä selvitettiin ja murhaajat jäivät pääsääntöisesti rankaisematta tuolloisten – punaisten painostuksen alla – olleiden yhteiskunnallisten olosuhteiden vuoksi.

Punaisten väkivallanteot kohdistuivat helmikuussa sodan jo alettua pääasiassa suojeluskuntalaisiin, jotka pyrkivät pohjoiseen valkoisten yhteyteen tai jotka jäivät kiinni punaisten alueellaan tekemissä selustan puhdistustoimenpiteissä. Myös siviiliväestö joutui lukuisten väkivallantekojen kohteeksi. Näistä osa oli täysin sattumanvaraisia ja järjetöntä julmuutta osoittavia.

Syynä oli yleensä punakaartilaisten ja alempien päälliköiden kurittomuus ja mielivalta. Punaisten johdon ja taistelukyvyn romahdettua alkoi huhtikuun lopussa punaisten suureksi osaksi ilman johtoa jääneiden joukkojen ja myös suurten punaisten siviilipakolaismäärien sekasortoinen pako kohti itää. Paon yhteydessä punaiset syyllistyivät lukuisiin murhiin ja ryöstöihin, joihin kannustimena oli useissa tapauksissa kosto ja vanha kauna. Näihin liittyivät valkoisten vankien järjestelmälliset lähes 160 murhaa Kouvolassa, Korialla ja Viipurissa. Kaiken kaikkiaan punaisen terrorin uhrina sai surmansa 1649 henkilöä.

Valkoisten harjoittama terrori lisääntyi sodan loppua kohden mentäessä. Ominaista terrorille oli kostonomaisuus. Punaisia ammuttiin ennen kaikkea sen jälkeen, kun taistelut olivat päättyneet ja punaiset antautuneet vangiksi. Punaiset vietiin teloitusryhmän eteen paikallisten ja omatekoisten pikatuomioistuinten käsittelyn jälkeen. Erityisesti kenraali Mannerheim pyrki sodan aikana hillitsemään vangiksi joutuneiden punaisten mielivaltaista teloittamista. Valkoisten surmaamien punaisten määrä oli yhteensä noin 8400 henkilöä, joista 364 oli naisia. Sodan jälkeen punaisten asianmukaista tuomitsemista varten perustetuissa valtiorikostuomioistuimissa langetettiin yhteensä 555 kuolemantuomiota, joista 265 pantiin täytäntöön.

Tämä on totuus. Sellainen, jota Kristiina ei kykene – tai itse asiassa halua kyetä – tunnustamaan.

Tässä näyttäisi edelleen olevan se suurin vedenjakaja valkoisen ja punaisen Suomen perintöä ajavissa piireissä.

Valkoisella puolella myönnetään omat virheet ja pyritään hajottamisen sijasta rakentamaan yhteistä tulevaisuutta ja kansallisvaltiota.

Punaisella puolella äänekkäimpinä esiintyjinä on joukko Kristiinan kaltaisia yksisilmäisiä kouhottajia. He eivät pysty – tai halua – näkemään kokonaisuutta. Rakentamisen sijaan heillä näyttäisi olevan kiihkeä halu repiä arpia auki, kostaa, rikkoa, tuhota – ja jopa mahdollisesti kiihottaa uudestaan kansa toisiaan vastaan ase kädessä.

Tällaiset Kristiinat ovat vaarallisia meille kaikille.

Kristiina on muuten myös tätä mieltä:

Kun Saksan liittokansleri Willy Brandt polvistui Varsovan geton muistomerkille vuonna 1970, hän ei saivarrellut sanallakaan, mikä hänen kabinettinsa jäsenten osuus oli kansanmurhaan.

Anteeksipyytäjä oli Saksan hallitus aivan kuten kansanmurhan tekijäkin.

Tämä väite – jos mikä – osoittaa sen, että joko Kristiina pyrkii vastenmieliseen ja törkeään totuuden väärentelyyn ja suoranaiseen valehteluun – tai siten hän ei ymmärrä asioiden todellisuutta.

Willy Brandtin vuonna 1970 suorittamaan toimeen rinnastettava anteeksipyyntö on nimittäin jo tehty.

Sen teki vähän yli kymmenen vuotta sitten Venäjän federaation presidentti Boris Jeltsin. Hän pyysi tuolloin anteeksi meiltä suomalaisilta sitä, kuinka Neuvostoliitto hyökkäsi maahamme ilman syytä vuonna 1939. Hän pahoitteli myös meidän joutumistamme alue- ja ns. sotakorvausryöstön kohteeksi.

Tämä oli kaunis ele Jeltsiniltä – siitä voisi Kristiinakin oppia jotain.

Lähteet: Sotamuseo, Veteraanien perintö, Mannerheim.fi, HS, Heikki Ylikangas, Jaakko Paavolainen, Marko Tikka, Antti Arponen

Jk. Suosittelen – jälleen kerran – kaikkia asioista kiinnostuneita tutustumaan tähän teokseen:

Stéphane Courtois, Nicolas Werth, Jean-Louis Panné, Andrzej Paczkowski, Karel Bartosek, Jean-Louis Margolin: Kommunismin musta kirja. Rikokset, terrori, sorto.

Suomentaneet Kaarina Turtia, Matti Brotherus ja Heikki Eskelinen. Suomalaisen laitoksen esipuheen laatinut Heikki Eskelinen. WSOY: Juva, 2000. 863 sivua.

 

Punapöhöä

Disclaimer: Tämä kirjoitus on sitten – taas vaihteeksi 😉 – hieman normaalia pidempi. Toivottavasti jaksatte lukea sen loppuun saakka.

Viime aikoina on noussut tavanomaista runsaammin esiin erilaisia punaprovokaatiota – näin tasavaltamme 90-vuotisjuhlien merkeissä.

Näiden punaprovokaatioiden takaa ei todellakaan löydy todellista arjen vasemmistolaisuutta. Sitä hielle haisevaa, ahkeraa ja perinteistä – sekä tehdyistä sitoumuksista – kiinni pitävää duunarimentaliteettia.

Nyt näyttää siltä, että – pieni mutta äänekäs – joukko elämästä vieraantuneita (pseudo)akateemisia punavihreitä on nähnyt tilaisuutensa tulleen kansallisvaltion ja aidon yhteisöllisyyden halventamisen tavoitteissaan. Nämä ihmiset eivät ole tehneet päivääkään ns. ruumiillista – tai muutakaan tuottavaa tai oikeaa – työtä. Nämä – varsin kaukana duunarista olevat – apurahojen, opiskelu- ja työmarkkinatuen voimin vallankumoustaan omassa pienessä piirissään pusaavat – lähinnä säälittävät – yhteiskuntamme antamiin palveluihin ja suojaan kiittämättömästi suhtautuvat jäsenet.

Suurin osa tästä elämän todellisesta olemuksesta ymmärtämättömien ihmisten öyhötyksestä on sitä tuttua tasoa. Samaa biodynaamista lannoitetta kuin Helsingin Sanomien – ja etenkin sen NYT-liitteen toimittajakunnan – ymmärrys yhteiskunnallisista asioista ja sen tuotoksena syntynyt ns. journalismi.

Sehän on kuin kuin Ahti-silli – ei päätä, ei häntää.

Tuossa lehdessä ja sen rönsyissä julkaistun söperryksen voi jättää täysin omaan arvoonsa – Hyysäri kun ei ole enää luotettavaksi tunnettu ja poliittisesti sitoutumaton lehti. Se on Tampereen yliopiston stalinistien ja viherhöperöiden Totuuden Torvi – epäluotettava, puolueellinen, herjaava sekä valheesta jo muutaman kerran kiinnijäänyt jonninjoutava paperijäte.

Myös Helsingin seurakuntayhtymän perinteinen Kirkko ja kaupunki-lehti on liittynyt itseruoskintakerhoon. Se teki sen aikaisemmin uskonasioissa, antamalla viime keväänä eräälle fundamentalistiselle islamistijoukolle laajasti palstatilaa kirkon lehdessä.

Homma jatkuu. K & K on julkaissut epämääräistä tuubaa yleisönosastollaan. Eräs punavirhe – nimeltään Kari Lintunen – aloitti propagandakampanjansa viime viikon numerossa seuraavasti:

Vuoden 1918 kansanmurhan syylliset selvitettävä (18.2.2008)

Tiistaina 5. helmikuuta Ylen Dokumenttiprojektin esittämä Seppo Rustaniuksen Uhrit 1918 oli vavahduttavaa katsottavaa.

Työläismiehet ja naiset, jotka oli ahdistettu lapsineen suoranaiseen maaorjuuteen ja kerjäläisyyteen, alkoivat vaatia oikeuksiaan inhimilliseen elämään. Tässä vuosien 1917–18 historiallisessa tilanteessa, jolloin Suomi oli julistautunut itsenäiseksi valtioksi ja jonka Leninin johtama Venäjän hallitus oli ensimmäisenä tunnustanut, olisi ollut luontevaa suunnata kansanvaltaisen valtiojärjestyksen tielle.

Toisin kuitenkin kävi. Valkoinen sotakoneisto oli valmistautunut hyvissä ajoin torjumaan työläisperheiden toiveet paremmasta elämästä. Lyhyen sisällissodan jälkeen, jossa valkoinen osapuoli murskasi saksalaisten ja ruotsalaisten avulla työväestön oikeutetut vaatimukset, alkoi kuukausia kestänyt mieletön murhaaminen. Uhreina olivat syyttömät miehet, naiset ja lapset. Päävastuullisena ja käskyjen antajana oli C.G. Mannerheim, jonka ratsastajapatsas seisoo vieläkin keskellä Helsinkiä.

Vuoden 1918 tapahtumat on selvitettävä viimeistä piirtoa myöten, koska kansanmurhan tunnukset ovat niin selviä ja kiistämättömiä. Ja tietenkin myös siksi, että vastaava ei enää koskaan toistuisi. Kirkkomme, jonka suojissa hirmutekoja myös tehtiin, on ollut vuosikymmenien ajan hiljaa ja näin hyväksynyt raakalaismaiset teot ihmisyyttä vastaan. Olisi paikallaan, että kirkkoisät viimein nöyrtyisivät tosiasioiden edessä ja pyytäisivät oikeudettomasti surmatuilta ainakin anteeksi.

Kari Lintunen

Muuten hyvä – mutta ei.

Lintusen kirjoitus on täynnä karkeita asiavirheitä ja vääristelyjä. Mutta asiaan ja nykyiseen taistoon ilmeisestikin olennaisesti kuuluvia sellaisia.

On totta, että vuoden 1918 tapahtumat kumpusivat yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta – jopa suoranaisesta vääryydestä. Sosialidemokraattinen liike, maailman tapahtumat ja Venäjällä tapahtunut vallankumousten ketju antoivat lisää vauhtia vääjäämättömälle yhteiskunnalliselle kehityskululle. Murheellista on se, että muutokset nopeutuivat väkivaltaisesti – sisällissodalla.

On muistettava, että ruudinsavun, kostonhimon ja pahimman verihuuman hälvettyä valkoinen Suomi – voittajat – muuttivat hyvin nopeasti lainsäädäntöä ja vapauttivat torpparit ja mäkitupalaiset maaorjuuteen rinnastettavasta asemastaan. Tämän vuoksi Suomi kiinteytyi vahvaksi agraariksi kansallisvaltioksi vuoteen 1939 mennessä.

Ilman tuota kehitystä historia olisi toisenlainen.

Juuri tuota toista historian polkua tuntuu Lintunen haikailevan. Hän haluaisi, että Suomi olisi seurannut Venäjän bolshevikkivallankumouksen viitoittamaa polkua. Sitä polkua, jonka maamerkkeinä lasketaan olevan – inhimillisen kärsimyksen ja vääryyden loppuhuipentumana – noin 150 miljoonan ihmisen suunnattomat kärsimykset ja väkivaltainen hengenmenetys.

Orjuus ja orjuutetun ihmisen kuolema.

Jos Suomesta olisi tullut punainen – kuten Lintunen ilmeisesti toivoo – niin sen uhreina olisivat olleet entistä syyttömät miehet, naiset ja lapset.

Kannattaa myös muistaa, että punainen osapuoli lähti tekemään aseellista kapinaa laillista hallitusvaltaa – ase kädessään. Lintunen tuntuu autuaasti unohtavan punaisen terrorin uhrit. Valkoisen terrorin uhreja tässä mitenkään unohtamatta ja väheksymättä.

Etenkin nämä torpparit ja mäkitupalaiset – mutta myöskin muut työläiset – tulivat raa´asti huijatuksi punaisten johdon puolelta. Eivät he olisi saaneet omia maatilojaan – vapaudesta nyt puhumattakaan – punaisessa Suomessa. He olisivat joutuneet orjuuteen ja orjuutetun kohtaloon – ihmisarvon vastaiseen elämään ja kuolemaan.

C.G.E Mannerheim kielsi jo sodan kuluessa summittaiset – ilman oikeudenkäyntiä tehdyt – teloitukset ja kostotoimet. Vihan laantumisella kun on ihmisluonnossa oma aikansa ja paikkansa, nämä käskyt eivät toteutuneet kaikkialla välittömästi.

Tuosta asiasta on turha syyttää Mannerheimia. Hän tuli tavallaan – ruotsinkielisenä Tsaarin ratsuväkiupseerina – hieman ulkopuolisena koko sotaan. Tultuaan sodanjohtajaksi – ja myöhemmin – valtionpäämieheksi – hän aloitti omasta tahdostaan paluunsa oman kansansa jäseneksi.

Hän pyrki toimillaan kaventamaan sitä sodan aiheuttamaa varsin syvää kuilua ja inhimillistämään punaisten kohtelua. Niin sotajohtajana kuin valtionhoitajanakin.

Lisäksi hän luopui vapaaehtoisesti vallasta demokraattisten vaalien jälkeen. Ei hän ollut verinen diktaattori.

Koko sotien välisen ajan hän oli politiikan ulkopuolella ja osallistui lähinnä sosiaaliseen työhön. Näistä tunnetuimpia areenoita olivat Suomen Punainen Risti ja – hänen oma luomuksensa – Mannerheimin Lastensuojeluliitto. Lisäksi hän toimi muun muassa partiolaisten suojelijansa. Tässä ominaisuudessa hän tapasi kotonaan Kaivopuistossa myös partio liikkeen legendaarisen perustajan B-P:n – Sir Robert Baden-Powell of Gilwellin.

Kun sota syttyi Neuvostoliiton oikeudettoman hyökkäyksen myötä 1939, Mannerheim asettui kansansa käytettäväksi uudelleen. Hänen viimeinen palveluksensa Suomelle, oli toimia kansallisena keulakuvana – Tasavallan presidenttinä – sodan jälkeisinä vaikeina aikoina. Heikosta terveydestään ja korkeasta iästään huolimatta.

Tässä merkityksessä Mannerheim oli suurmies ja hänen patsaansa kuuluu sinne missä se nytkin on.

Vuoden 1918 tapahtumat on selvitetty – harvinaista kyllä – voittajien eli valkoisen Suomen puolesta jo perinpohjin. Mitään uutta näistä asioista tuskin voidaan enää oppia.

Kirkolla ei tässä asiassa ole myöskään enää mitään anteeksipyydettävää. Talvisodan jälkeen – 23.1.1940 – yhteiskunnalliset haavat luotiin umpeen. Kuuluisassa Tammikuun kihlauksessa punainen ja valkoinen sopivat virallisella tasolla erimielisyytensä. Samoihin aikoihin kirkko pyysi anteeksi vapaussodan vääryyksiä ja myös siunaamattomien punaisten ruumiit sallittiin tuoda kirkkomaille.

Juuri näitä kerran sovittuja asioita ja arpisia haavoja on nyt jokin militantti vähemmistölauma kaivamassa uudelleen auki.

Samaan kehityskulkuun kuuluu myös erään julkisuisuushakuisen yhteiskunnan elätin kaavailema Mannerheimista kertova nukkeanimaatio. Tuohon kuolleen henkilön – lainvastaiseen – häpäisemiseen voisi oikeastaan sanoa, että tuollaista kunniaa ei voi häpäistä. Yrittäjät tekevät itsestään – 1970-stalinistien tavoin – pellejä historian silmissä.

Tähän haluan kuitenkin todeta, että suurmiehen – joka oli koko aikuisen ikänsä ajan varsin tunnettu naiskauneuden arvostaja – maine tuskin kärsii näistä tarkoitushakuisista hyökkäyksistä.

Hänen seuranaan – ja kumppaneinaan – oli hovinaisia, oopperalaulajattaria, diplomaatin rouvia ja tietysti viimeisenä erään ranskalaisen kreivin vaimo.

En ole mitenkään suuri Mannerheim-fani, ymmärrän kuitenkin hänen välttämättömyytensä oman – ja myös nykyisen – aikansa symbolina ja kansakunnan yhdistäjänä.

Suuret miehet tekevät myös suuria virheitä. Mutta se ei heidän arvoaan mitenkään vähennä. Kun ei tee mitään, ei tee myöskään virheitä.

Tästä punapöhötyksestä ei myöskään puutu ns. tahatonta hauskuutta… 😀

Näihin samoihin aikoihin Jussi Halla-aho – sekä me hänen perskärpäsensä – olemme päässeet mukavan – ja ah niin läpinäkyvän – mustamaalauskampanjan kohteiksi. Kansallisvastaisia blogeja nousee – toistaiseksi, ennen kuin väsy ja työmarkkinatuki loppuvat – kuin sieniä sateella ja vihapropagandan tulva on huipussaan. Kiitos mainostamisesta.

Kuten Sex Pistolsin manageri Malcom McLaren sanoi aikoinaan, any publicity is good publicity.

Tai asiaa toiselta puolelta tarkastellen.

Nimimerkki IDA kommentoi erääseen – samaan kehityskulkuun liittyvään – toiseen ilmiöön Jussi Halla-ahon vieraskirjassa:

Oikeat kommarit, sen enempää kuin dadaistit tai surrealistitkaan eivät koskaan pelänneet provokaatiota. Mitä raivokkaampi yleisö sitä parempi

Ai niin. Ettei unohdu.

Eräs lukija piti edellistä kirjoitustani vasemmistolaisena.

Hyvä niin.

Olen nimittäin huomattavasti mieluummin vasemmistolainen, kuin punapöhöä poteva – todellisuudesta jalat puoli metriä maan pinnan yläpuolella – leijaileva punavihertävä maailmanhuonontaja.

Lähteet: Wikipedia, Kirkko ja Kaupunki, Mannerheim historia, Jussi Halla-aho, IDA