Oodi verotukselle

Verotusoikeus on kuulunut perinteisesti suvereenin valtion valtiosääntöoikeudellisiin perusoikeuksiin. Kotimaamme Suomen kohdalla pitää muistaa nyt kuitenkin se, että Suomi ei ole ollut pitkään aikaan suvereeni valtio. Se on ollut jo parisenkymmentä vuotta EU:n kuvernementti.

Tällä pohjalla verotusoikeus on siirtynyt yleisneuvostoliitt.. korjaan…  yleiseurooppalaiselle keskushallinnolle.

Verotus on tapa rahoittaa yhteisestä päätöksestä syntyneitä hankintoja, julkisia palveluja, julkista omaisuutta ja sen ylläpitoa. Kun tällaisista asioista päättävien ijhmisten joukko supistuu muutamaan (korruptoituneeseen) politiikkoon ja heidän näistä päätöksistä hyötyvään lähipiiriinsä, ollaan kaukana kansanvaltaisesta päätöksenteosta.

Ja kun tätä kaikkea säätelee ja komentaa (muutamaa hassua suomalaista lukuunottamatta)  yhteiskuntamme ulkopuolisista ihmisistä koostuva EU, ollaan tilanteessa, jossa Suomi on muuttunut Eurostoliiton syrjäiseksi kuvernementiksi.

Kun Suomessa toimiva EU:n kuvernementin senaatti (leikillisesti, Suomen valtioneuvosto) ilmoitttaa ”rakennemuutoksesta” ja ”umpirehellisesti tehdystä budjetista”, jokaisen veronmaksajan on syytä poistaa varmistin tajunnastaan.

Nykyisen hallinnon aikana on nähty sellaisiakin innovaatioita, että verotus on laajennettu myös ns. perinteiseen talkootyöhön  – joka on verottajan kannalta ns. pehmeä ja hyvä kohde,. Näillä ihmisillä on toistaiseksi ryöstämätöntä omaa rahaa ja he ovat yhteiskunnan valvonnassa suomalalisuutensa kautta –  toisin kuin romanialaisilla kerjäläisillä, pimeää rakennusduunia tekevillä virolaisilla tai ihmiskaupan uhreina tänne päätyneillä thaimaalaisilla puolukanpoimijoilla.

Suomalaisesta veronmaksajasta on tällä toiminnalla tehty EU:n omistama maaorja.

Merkillepantava on se, että verotuksen kiristämistä (ja sen kautta ihmisten elämän kurjistamista), ulkomaalaisen halpatyövoiman ja pitkäaikaistyöttömien ja osittain työkyvyttömien ihmisten orjatyöhön ajamista ajavat vihervasemmistolaiset veijarit.

Nämä, jotka kaikissa julkisissa puheenvuoroissa vastustavat (muka) pätkätyötä, eriarvoistumista ja tuloerojen syntymistä.Todellisuudessa he ovat tukevasti istuneet mukana Jyrki Kataisen Kansallisen Katastrofihallituksen päätöksissä, niillä joilla on pyritty ja päästy siihen tilaan, että Suomi olisi entistäkin pahempi paikka tulevaisuudessa

Samaan aikaan jatkuu oman ns.valtiomme ottaman velkarahan kaataminen Kreikan moolokinkitaan  ja Paavo Arhinmäki on vahvasti sitä mieltä, että entiset velat pitää antaa anteeksi.

Juuri ne piirit ja toverit, joilla ei ole mitään jaettavaa ja/tai menetettävää, ovat valmiita kuppaamaan muiden ihmisten työn hedelmät ja jakamaan ne ulkopuolisille (tai itseään lähellä oleville tahoille).

Se, jota oikeasti  verotetaan, on kuitenkin hyvin hiljainen. Ei siksi, että hän olisi samaa mieltä verottajan kanssa.

Hän on hiljaa siksi, että hänen aikansa kuluu omaa verovelvoitettaaan kerätessä ja sitä verottajalle (byrokratian ehdoin) tilastoidessa, dokumentoidessa ja  maksaessa.

Jopa orjalle suodaan tietty lepoaika. Se ei kuitenkaan koske verovelvollista.

Koska verovelvollinen on nykyään yksityisyrittäjä – ja sitä kautta yhtiö.

Ei työntekijä oikeuksineen.

KK

Advertisement

 

Eurokolonialismin nousu – osa Libya

Uutisvuo on täyttynyt parin viimeisen päivän ajan  Libyaa koskevista uutisista.  Tämän hetkinen tilanne on se, että Yhdysvallat ja osa sen liittolaisista on ryhtynyt sotatoimiin Libyan (joka on myös YK:n jäsenvaltio)  laillista hallitusta vastaan – YK:n peruskirjan vastaisesti ja YK:n turvallisuusneuvoston siunauksella.

YK on  näin ollen valtuuttanut sotilasliiton puuttumaan jäsenvaltionsa Libyan sisäisiin asioihin ihmishenkien turvaamisen vuoksi – suomeksi asian voi muotoilla selväkielisesti niin, että YK on valtuuttanut Ranskan ottamaan haltuunsa Libyan luonnonvarat (öljyn) ja tukee näin suoraan ja varauksettomasti uutta eurooppalaista kolonialismia – nimitettäköön sitä sitten vaikka uuskolonialismiksi tai eurokolonialismiksi.

Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Sama järjestö myi periaatteensa edellisen kerran Yhdysvaltojen  (ja sen arabiliittolaisten) edulle jo Kosovon sodan (1999-2006) aikana. Tuolloin otettiin kiertoilmaisu rauhaanpakottaminen laajempaan poliittiseen arsenaaliin ja sillä pyhitettiin hyökkäyssota ja jäsenvaltion pilkkominen ensimmäistä kertaa YK:n historian aikana (meidän on suomalaisina syytä muistaa, että olimme itsekin puolueettomana valtiona mukana tässä interventiossa, eikä presidentti Martti Ahtisaaren ja sir Harri Holkerin roolit Serbian pilkkojina olleet mitenkään vähäpätöisiä).

Lännen tuolloin tukema ja varustama Kosovon vapautusarmeija (UÇK) perustettiin aikoinaan Sveitsissä olevien albaanien toimesta jo vuonna 1982. UÇK organisoitiin (vasemmistolaisen)  IRA:n tavoin, joten puhtaan terrorin käyttö on ollut liikkeen päätoimintamalli jo sen perustamisesta alkaen. Liikkeen alkuperäisinä tavoitteina oli luoda itsenäinen albaanialue sosialistiseen Jugoslaviaan ja liittää se  sen jälkeen Albaniaan – osaksi tulevaisuuden Suur-Albaniaa. Huomattavaa on se, että Kosovon kriisin alussa koko  UÇK:n olemassaoloa epäiltiin. Esimerkiksi  maltillinen albaanijohtaja Ibrahim Rugova piti UÇK:ta lähinnä  serbien provokaattoreina.

UÇK tuli ulos kaapistaan  helmikuussa 1996 serbipoliiseja ja viranomaisia vastaan tehdyn suuren tehdyn iskusarjan jälkeen. UÇK sai tukea luultavasti todennäköisesti  heti alusta asti  Yhdysvaltain, Ison-Britannian ja Saksan tiedustelupalveluilta. UÇK:n perustajista on syytä mainita ainakin  Zahir Pajaziti ja Adem Jashari.

Kun tarkastelemme Libyan nykyistä tilannetta,  sitä on syytä peilata myös Kosovon kautta. Kosovossa länsimaiden valtamedia julisti  NATO:n toimien olleen humanitäärinen interventio, jossa länsimaat olivat hyvää hyvyyttään pelastaneet albaanit.

Minkäänlaisia todellisia ratkaisuja ei kuitenkaan etsitty eikä sotaa edes pyritty välttämään. Näin siksi, että sota ja serbien nöyryyttäminen  se palveli  Yhdysvaltojen (ja sen arabiliittolaisten)  geopoliittisia ja  etuja.  Nato oli osallisena  kriisissä ja sen osallisuudelle haettiin edes jotain  oikeutusta.

Serbeiltä vaadittiin Rambouillet’n konferenssissa käytännössä koko Serbian miehitykselle alistumista. Presidentti Mauno Koiviston mukaan serbeille ennen sotaa esitetyt vaatimukset oli mahdotonta hyväksyä  edes maan omien lakien puitteissa. Koiviston mielestä sodassa saavutettu sopimus olisi voitu saavuttaa ilman väkivaltaa kärsivällisemmällä diplomatialla  Neuvottelujen sisältöä serbeille tehtyjen vaatimusten suhteen ei päästetty julkisuuteen ja asiakirjat julkistettiin tärkeimmiltä osiltaan vasta kuukausien päästä.

Pekka Visuri julkaisi tuoreeltaan aiheesta  kirjan Kosovon Sota. Visurin teos kyseenalaistaa valtamedian kuvaa sodasta, kuten teki myös  brittiläisen kirjeenvaihtaja Robert Fisk. Hän arvioi, että Rambouillet’n konferenssissa esitettiin tarkoituksella niin kovia ehtoja, että hänestä neuvotteluiden syy vaikutti olevan enemmän rauhan estäminen kuin sen tuominen. Myös norjalainen rauhan- ja konfliktitutkija Johan Galtung esitti samansuuntaista kritiikkiä.

Libyan nykyinen johtaja Muammar Gaddafi on de facto diktaattori. Se ei kuitenkaan muuta sitä tilannetta, että hänen hallituksensa on laillinen, kansainvälisesti laajasti tunnustettu sekä YK:ssa maataan edustava.

Kun Yhdysvaltojen kaltainen demokratian irvikuva lähtee tukemaan EU:n tiukassa ytimessä olevan entisen siirtomaavaltion harjoittamaa uuskolonialismia, sana demokraattinen on näissä kuvioissa lähinnä sen paperin arvoinen, jolle se kulloinkin on painettu. Yhdysvaltojen edustama good country vs. criminal country -ajattelu on laajentunut ja yleistynyt suurvaltapoliittisena julkisivun pesumenetelmänä, yksinkertaistuksen astalona ja asioiden sakrifioimiskeinona.

Yhdysvallat on Libyassa lähtenyt tukemaan avoimesti eurokolonialismia. Syyt ovat päivänselviä.

Yhdysvallat osallistuu tähän operaatioon kiittääkseen EU:ta tuesta Irakissa ja Afganistanissa ja sitoakseen EU:n tulevana liittovaltiona itseensä ja maailmanpolitiikkaansa.  Lisäksi Yhdysvallat sotii Kiinan vaikutusvaltaa vastaan epäsuorasti Afrikassa – käyttäen liittolaisiaan julistamattomassa sodassa suurinta rahoittajaansa Kiinaa vastaan (YK on muuten tukevasti mukana kulissina EU;n ja Kiinan välisessä siirtomaasodassa Afrikan sydämessä jo nyt).

Se mitä Yhdysvallat ei näytä oppineen vieläkään  on islamilaisen maailman (ja sen lisääntyvän väestön ja hengellisyyden) ymmärtäminen. Edes Irakista ja Afganistanista saadut kokemukset eivät näytä siirtyneen mukaan suurvallan selviytymisstrategiaan.

Kaatamalla maallistuneen diktaattorin tiukan hallinnon  islamilaisessa maassa, Yhdysvallat luo valta- ja arvotyhjiön. Tällainen tyhjiö on omiaan (etenkin nykyisin) täyttymään varsin nopeasti fundamentalistisen islamin kannattajien ja mullahien toimesta.

* * *

Näennäisesti humanitäärisin syin toteutetun intervention moraali ja oikeutus on tämän kirjoituksen aihe. Sen ymmärtämiseksi lukija voi halutessaan tutustua esimerkiksi Noam Chomskyn teokseen  Uusi sotilaallinen humanismi: Kosovon opetukset

Chomsky syyttää  teoksessaan erityisesti länsimaiden intellektuelleja tapahtumien järjestyksen nurinpäin kääntämisestä Kosovon sodan aikana, kun he kirjoittavat pommitusten olleen vastaus albaanien joukkokarkotuksiin (jotka todellisuudessa alkoivat vasta NATO:n  pommitusten käynnistyttyä). Chomskyn mukaan useat NATO:n kenraalit varoittivat siitä, että pommitukset voivat johtaa joukkokarkotuksiin.Hän asettaa Kosovon tapahtumat laajempaan poliittiseen kontekstiin muistuttamalla samana vuonna tapahtuneista Turkin kurdeihin NATO-maan kohdistamasta aseellisesta repressiosta sekä Itä-Timorin (kristittyyn)väestöön kohdistuneista (muslimien organisoimista) väkivaltaisuuksista.

Chomskyn näkemys on se, että länsimaat ovat olleet viimeisissä konflikteissa  tukemassa sortavaa osapuolta.  Tällä näkemyksellään hän arvostelee sellaista  ajatusta, että länsimaat toimisivat nykyään humanitäärisesti.

Tämän artikkelin kirjoittaja allekirjoittaa Chomskyn  kritiikin yllämainituilta osin eikä halua henkilökohtaisesti – eikä kansallisvaltio Suomen  kansalaisena –  olla missään tekemisissä tämän kehityksen ja sen ns.hedelmien kanssa.

Lähteet: YLE, HS, YK, Wiki,  Pekka Visuri,: Kosovon sota, Noam Chomsky; Uusi sotilaallinen humanismi: Kosovon opetukset

 

Anarkomäki on todellisuudessa pakkopaavo

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki on ollut varsin näkyvästi esillä aina kun anarkistit ovat saaneet tarpeeksi julkisuutta. Julkisuudessa on syntynyt kuva valtiota ja kaikenlaista yhteiskunnallista pakkoa vastustavasta anarkohenkisestä hahmosta. Tällä pohjalla anarkomarkot ja prekaeetut äänestivät Paavon myös Eduskuntaan.

Tämä kuva on nyt sitten lopultakin kadonnut kuin flatus Siperiaan kesäisen itätuulen mukana. Paavo Arhinmäki on todellisuudessa luunkova vasemmistolaisten arvojen ja pakkovaltiomallin kannattaja. Tosin kuin ns.oikeistolaisesti ajattelevat henkilöt, Arhinmäki uskoo kansalaisten olevan valtiota varten – eikä päinvastoin.

Päivän uutisvuosta nousi esiin varsin selväsanainen ja avoimesti marxilaishenkinen julistus.

Pakkopaavomme  pidentäisi oppivelvollisuutta 18 ikävuoteen asti. Arhinmäki sanoo Aamulehdessä, että perusopetus voisi kestää yhä yhdeksän vuotta, mutta tämän jälkeen nuoren pitäisi  jatkaa koulua vielä kolme vuotta teoriapainotteisella lukiotyyppisellä linjalla, ammatillisessa koulutuksessa tai oppisopimuksen turvin.

Paavon ehdotuksen  taustalla on (sinänsä asiallinen) huoli siitä, että moni nuori jää peruskoulun jälkeen ilman opiskelupaikkaa tai töitä.

”12-vuotinen peruskoulu tarkoittaisi sitä, että kuntien ja valtion vastuulla olisi taata opiskelupaikka kaikille.”

Ideassa on ainoastaan se ikävä puoli, että se on täysin toteuttamiskelvoton.  Yhteiskunnalliset varat ovat rajallisia, eikä tällä hetkelläkään kaikille nuorille löydy opiskelupaikkaa heti peruskoulun jälkeen.

Siinä ei auta töpselistä tuleva sähkö eikä taikaseinästä tuleva raha. Kun limiitti on täysi ja rahat syöty, on vaikea taikoa niitä mistään lissää – etenkään kun yhteisiä rahoja työnnetään täysin edesvastuuttomasti suoraan Kankkulan kaivoon.

Ongelma syntyy myös siitä, että mitä tehdään silloin kun opiskelu ei maistu ja kahdeksantoista ikävuotta tulee täyteen. On aika helppoa heittää villi arvaus, että koulu jää tuolloin kesken. Tuossa tapauksessa on (vanhaa sananlaskua hieman murjoen) kulutettu kolme ylimääräistä vuotta opettajien hermoja, koulun penkkejä, omia housunpersauksia – ja yhteiskunnan rahoja.

Mutta Paavolla on ratkaisu. Se ratkaisu on (yleisvasemmistolaiseen tapaan) tuo edellä mainittu pakko.

(Se miten hyvin tämä sopii Paavon prekaristi– ja anarkistiäänestäjien maailmankuvaan onkin sitten aivan toinen kysymys.)

Vasemmiston poltellessa ganjaa ja makasiineja sekä  masinoidessa työmarkkinavallankumousta, kärsijäksi jäävät normivirtaset. Lainkuuliaiset  ihmiset alistuvat väkivallan ja sanktioiden edessä pakon alle, mutta  pakkokeinoilla ei ole koskaan saatu kovin pysyviä tuloksia – eikä tulla nytkään saamaan. Myöskään kannettu vesi ei ole kovin hyvä pysymään kaivossa.

Porkkana on keppiä parempi pitkäjänteistä työtä tehdessä – se olisi vasemmiston syytä oppia esimerkiksi Isä Aurinkoisen touhujen jälkisaldoa tarkastellessaan.

Myös Spd:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen on mukana näissä  vasemmistolaisissa propagandatalkoissa. Urpilaisen mukaan oppivelvollisuutta voisi pidentää nuorisotyöttömyyden ehkäisemiseksi, mutta demareiden mallissa koulu jatkuisi vain vuodella.

”Jos on ollut jo vuoden vaikka ammatillisessa oppilaitoksessa parturikampaajalinjalla, silloin voi olla motivaatiota jatkaa tutkinto loppuun asti”

Urpilainen rysäyttää demarillaan pusikkoon vielä tukevammin ja syvemmälle kuin Arhinmäki.

Tuollaisen puolittaisen hällä-väliä-tyylin (vasemmalla kädellä) hoidetun pöhköpolitiikan aika on ohi – Urpilainen ja muut (1970-luvulle sekä henkisesti ja poliittisesti jääneet) demarit sitä eivät vielä kuitenkaan ymmärrä – eikä he myöskään ymmärrä sitä, että näin lähtee kierros näyttelykehässä käyntiin.

Mielenkiintoista tässä tilanteessa on se, että demarit ja vihreät ovat nyt vasemmiston kennelin näyttelykoirat – kennelin emäntä on vasemmistoliitto.

Olisi väärin olla antamatta Paavo Arhinmäelle ensimmäisen luokan Macchiavellin ritarikunnan komentajamerkkiä – komeasti Paavomme on aloittanut oman poliittisen valtataistelunsa.

Pitää nostaa hattua myös  sille, että aidosti vasemmistolaista pakkovaltaa (ilmeisesti) ajava poliitikko nousi nimen omaan valtiota vihaavien anarkistien äänillä eduskuntaan.

Sillekin pitää nostaa hattua, että Paavo pystyi (vaikka vasemmistoliiton ay-jyrät vastustivat raivoisasti) nousemaan puolueensa johtoon.

Ja tämän päivän jälkeen pitää nostaa hattua ehdottomasti myös sille, että Paavo on onnistunut nostamaan itsensä suomalaisen vasemmiston keulahahmoksi – huolimatta siitä, että hän on änkyränä tunnettu marginaalipuolueen edustaja.

Demareiden Antti Kalliomäki ehdotti nimittäin maanantaina puolueen lehdessä Uutispäivä Demarissa, että Sdp:n olisi hylättävä molemmat perinteiset hallitusmallit punamulta ja sinipuna.

Kalliomäki haluaisi Sdp:n tavoittelevan enemmistöhallitusta, joka koottaisiin ilman kahta muuta suurta puoluetta. Hän myöntää, että tavoitteessa piilee riski Sdp:n oppositiotaipaleen venymisestä entisestään.

Vähemmän yllättäen, maanantaina Uutispäivä Demarin verkkosivulla niin vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki kuin vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Niinistökin pitivät Kalliomäen ehdotusta varteenotettavana.

(Niin ovatko Vihreät edelleen porvaripuolue, kysyy äänestäjä?)

Myös Jutta Urpilainen huomautti maanantaina puhuneensa toistuvasti ”punavihreän” yhteistyön tarpeesta tulevaisuudessa.

”Politiikan sisältöjen näkökulmasta punavihreä yhteistyö olisi luontevinta. Se on unelma, joka on äänestäjien käsissä”,

Urpilainen ei kuitenkaan usko unelman toteutuvan vielä ensi vaaleissa.

Onneksi olkoon Paavo – olet antanut vasemmistolle kasvot.  Toivon vilpittömästi, että suomalaiset ymmärtävät mitä niiden kasvojen takana piilee.

Ihmiskasvoista sosialismia ei nimittäin ole olemassakaan – kuten ei kapitalismiakaan.

Olen usein todennut, että ultrakapitalismi takaa sinulle paikan katuojassa. Ultrakommunismi takaa Sinulle paikan pakkotyöleirissä. Onneksi on kolmaskin tie.

Lähteet: AL, IS, HS, STT

 

Poliisin toiminnan prioriteetit?

Vuodenvaihde tuo tullessaan muutoksia myös poliisin toimintaan.

Vuodenvaihteen jälkeen Suomessa on jäljellä enää 24 maakunnallista poliisilaitosta. Tällä hetkellä poliisilaitoksia on 90. Poliisin palvelupisteiden määrä putoaa 129:stä 60:een. Yhteispalvelupisteiden määrän taas pitäisi nousta 45:stä noin 120:een.

Tällä kenttätyöhön ohjatulla palvelutasolla poliisin pitää siis hoitaa ensi vuoden alusta päätehtävänsä – järjestyksestä ja turvallisuudesta vastaaminen yleisillä paikoilla. Vaikka poliisiylijohtaja Mikko Paatero on vakuuttanut, että palvelutaso ei laske, niin epäilys herää, että kuinka mahtaa onnistua.

Näyttöä on nimittäin aikaisemmastakin. Poliisilla on ollut vuodesta toiseen jatkuvia ongelmia pysyä budjettikehyksensä viitoittamissa raameissa ja valvoa annetun rahan riittävyyttä koko vuoden toimintaan. Myös poliisikoulutuksessa on selvästi kipupisteitä, koska suuri osa koulutetuista poliiseista päätyy työttömyyskortistoon koulutuksensa jälkeen.

Poliisin toiminnan kipupisteitä

Poliisin tehtäviin kuuluu myös rikostutkinta. Tavallisena rivikansalaisena olen ollut myös tuosta hieman huolestunut jo useamman vuoden ajan. Omaisuuttani on varkauksien ja murtojen vuoksi kateissa kohtuullisen huomattava määrä rahallisesti arvioituna. Poliisi on ilmoittanut, että esimerkiksi polkupyörävarkauksia eikä kellarimurtoja tutkita resurssipulan vuoksi juuri ollenkaan – omaisuus palautuu takaisin, jos se löytyy jonkun muun tutkinnan yhteydessä ja omistaja pystyy todistamaan sen omakseen ja poliisilla on tiedossa laillinen omistaja.

Eli näissä tapauksissa omaisuuden takaisinsaanti on varsin pitkälle kiinni uhrin omasta aktiivisuudesta.

Poliisin päätehtävän – järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen yleisillä paikoilla – onnistumiseksi, hälytyksen ja siitä saatavan vasteen välinen aika pitäisi olla mahdollisimman lyhyt. Jos tuo vaste on Helsingin kokoisessa kaupungissa yli puoli tuntia väkivaltarikoksissa, niin maaseutu on vielä huonommassa asemassa.

Otetaan esimerkiksi vaikka Lappi. Lapin läänissä on pahimmillaan kaksi partiota liikkeessä. Jokainen voi mielessään kuvitella sen, mikä mahtaa olla vaste silloin kun Enontekiöllä puukotetaan jotain ja poliisipartio lähtee hälytyskäynnille Torniosta.

Kun nyt poliisin palvelupisteiden määrä pudotetaan 129:stä 60:een, se ei ole omiaan ainakaan lisäämään kansalaisten uskoa poliisin nopeaan toimintaan eikä turvaamaan järjestystä ja turvallisuutta.

Rahaa kuitenkin riittää?

Rahaa näyttäisi kuitenkin riittävän muuhun – ilmeisesti tärkeämpään toimintaan.

Poliisi on lähtenyt mukaan entisen ja nykyisen vähemmistövaltuutetun sekä erään valtionsyyttäjän ristiretkeen tärkeimmän kansalaisvapautemme – sananvapauden – kriminalisoimiseksi. Tähän sekä internetissä 24/7 roikkumiseen rahaa näyttäisi riittävän. Epäolennaista on ilmeisesti se, että tässä saatetaan kulkea säädetyn lainsäädäntöjärjestyksen, perustuslain takaaman sanan- ja ilmaisunvapauden sekä ihmisoikeuksien yli maihinnoususaappaat tahdissa paukkuen.

Jälleen kerran, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen näkemys sananvapaudesta:

Sananvapaus ei kata pelkästään sellaisia tietoja ja ajatuksia, jotka otetaan myötämielisesti vastaan, joita pidetään vaarattomina tai joihin suhtaudutaan välinpitämättömästi. Sananvapaus kattaa myös sellaiset viestit, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät valtiota tai jotain sen väestön osaa. Tätä vaativat tuomioistuimen mukaan moniarvoisuus, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus, joita ilman ei ole kansanvaltaista yhteiskuntaa.

Koska Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut näin useammassa eri päätöksessään, mielipidettä ei voi kriminalisoida moniarvoisessa, suvaitsevaisessa, avarakatseisessa ja kansanvaltaisessa yhteiskunnnassa.

Isänmaan etu ensimmäisenä?

Helsingin yliopiston dosentti ja Poliisiammattikorkeakoulun tutkimustiimin päällikkö Arno Tanner varoittaa päivän Hyysärissä ilmestyneessä Vieraskynä-kirjoituksessaan massiivisesta Afrikasta Eurooppaan kohdistuvasta nälkäpakolaisuuden uhkasta.

Hän käsittelee uhkaa asiallisesti, kyllä:

Nälkämuutto yleistyy ruoan niukkuuden takia. Afrikka on riippuvainen ruoan viennistä, ja oman väestön ruokkimisen sijaan Afrikasta viedään ruokaa niihin maihin, jotka pystyvät maksamaan siitä enemmän. Tämä pitää ruoan hinnan huomattavan korkealla myös Afrikan kotimarkkinoilla.

Hän toteaa myös, että ongelman ydin (afrikkalaisittain) on se, että Afrikan maita uhkaa massiivinen nälkäpakolaisuus ja aivovuoto.

Ratkaisuksi hän tarjoaa seuraavaa:

Mitä tehdä, kun afrikkalainen pakolaisuus ja muuttoliike lisääntyvät? Osa muuttoliikkeistä on Afrikan sisäisiä, mutta itsekin heikentyvät naapurivaltiot saattavat olla haluttomia vastaanottamaan muuttajia. Lähialueilla olisi kuitenkin ymmärrettävä ajoissa migraatiokriisin mahdollisuus ja tuettava alueellisia organisaatioita, demokratiakehitystä ja laillista muuttoa.

Vaikka kriisinhallinta tapahtuu ensisijaisesti lähtöalueiden lähellä, se vaatii vahvaa kansainvälistä tukea. Välimeren yli ja Lähi-itään kohdistuu vastedeskin kova paine. Euroopalla on tulevasta kriisistä vastuunsa: kehitysapua Afrikkaan, erityisesti vakautta edistäviin hankkeisiin, on pidettävä yllä.

Aivan, pakolaisuuden huonoimpia ratkaisumalleja on raahata ihmisiä kauas kotiseuduiltaan – vieraan kulttuurin ja ilmaston piiriin. Pakolaispolitiikan tavoitteena on ollut se, että sen tehtävänä on suojata pakolaisia välittömältä uhkalta ja mahdollistaa kotiinpaluu mahdollisimman pian.

Nykymuotoinen kehitysapu sietää ja ansaitsee tiukan ravistelun ja tarkastelun. Nykyisellään se on suoraa tulonsiirtoa rikkaiden maiden köyhiltä köyhien maiden rikkaille. Se ylläpitää kansainvälistä rikollisuutta, ihmiskauppaa, diktatuureja, asekauppaa, huumekauppaa ja sotia ympäri kolmatta maailmaa.

Hänen ehdottamansa keinot ovat kuitenkin – tavoiteasettelunkin kannalta katsoen – hieman kyseenalaiset:

Myös Suomessa on varauduttava kriisiin esimerkiksi kohdentamalla oikein pakolaiskiintiöitä. Kansallisten maahanmuuttoviranomaisten maatiedustelukoneistojen on oltava hyvin valmistautuneita akuuttia turvapaikanhakua varten. Siten todellista hätää kärsivät pystytään tunnistamaan ja heille kyetään antamaan suojaa.

Näinkö?

Lähettämällä suomalaisia virkamiehiä valitsemaan sopivia pakolaisia tuotavaksi Suomeen ja puuttumatta pakolaisuuden todellisiin syihin? Unohtuiko tässä se aivovuoto?

Onko tämän pohtiminen ja väärään johtopäätökseen päätyminen todellakin poliisikorkeakoulun (ja siis samalla poliisin toiminnan) tehtäviä?

Minusta suutarin kannattaisi pysyä lestissään – ja poliisin lakisääteisissä tehtävissään ja budjettikehyksessään.

Poliisihallintoon näyttäisi näin pesiytyneen niitä samoja ikäviä piirteitä, mitä muihinkin valtionhallinnon aloihin on EU:n jäsenyyden ja kansainvälisen yhteistoiminnan lisääntymisen aikana pesiytynyt. Isänmaan ja yksityinen etu hämärtyvät ja toimintaan tulee mukaan oman taloudellisen hyötymisen elementti.

Ei, en tarkoita korruptiota – tarkoitan ulkomaankomennuksia ja niistä kilvoittelemista sekä niiden kautta saatavan oman taloudellisen hyödyn mahdollista maksimoimista. Se on inhimillistä, mutta silti jokseenkin kyseenalaista.

On ilmeisesti aika kysyä – mitkä ovat poliisin toiminnan prioriteetit?

Lähteet: HS, poliisi.fi, Edilex

 

Rahastusta rautasormuksella

Nyt joku voi tempaista keilapallon sieraimeensa – mutta olkoon hyvä vaan.

Minun mielestäni uusi keräys, jossa hyödynnetään vuoden 1940 ilmapuolustussormusta on mauton.

Lokakuun 20. päivänä vuonna 1939 Helsingin Sanomissa ja Uudessa Suomessa oli seuraavanlainen kirjoitus:

Kultasormukset isänmaalle

Täällä kaukana kotoa tuumin yöllä päivystävänä upseerina isänmaan asiaa ja ehkä alkavia taloudellisia vaikeuksia. Ehdotan, että jokainen Suomen mies ja nainen, jolla on vasemman käden nimettömässään kultasormus vaihtaisi sen teräksiseen sormukseen, jonka saisi vastineeksi. Kultasormuksista saataisiin varmasti kokoon kymmeniä miljoonia maanpuolustukseen.

Reservin vänrikki Jussi Lappi-Seppälä

Tuolloin – kevättalvella 1940 – kansalta kerättiin yli 300 000 kultasormusta ja tuhansia muita kultaesineitä.
Myös oma isoäitini vaihtoi omansa ja isoisäni vihkisormukset rautaisiin korvikkeisiin.

Isäni kantoi tuota ilmapuolustussormusta 1960-luvun alusta kuolemaansa. Ja minä hänen jälkeensä – ja kannan edelleenkin.

Niin monet kerrat olemme joutuneet selittämään tietämättömille hakaristin merkitystä tuossa rautaisessa sukukalleudessa. Mutta ajat näyttävät vaihtuneen – pois aidosta isänmaallisuudesta nykyisiin ahneuden ja saalistamisen aikoihin.

Tiedättekö muuten mitä näille sormuksille – ja niihin sisältyneille varoille – kävi?

Keräyksen tuloksena Puolustusministeriölle luovutettiin yhteensä yli 1750 kiloa kultaa. Tulos oli suuruudeltaan varsin merkittävä: kultamäärällä olisi saanut hankittua 30 hävittäjäkonetta tai saman verran 75 mm ilmatorjuntatykkejä. Sormusten lahjoittajia kannusti ajatus kotiseudun ilmapuolustuksen vahvistamisesta.

Keräyksen tulosta ei kuitenkaan ehditty käyttää maanpuolustustarkoituksiin ennen jatkosodan syttymistä. Kullan sulattaminen kansainvälisesti hyväksyttäviksi harkoiksi tuotti ongelmia, samoin kultaesineiden käyttö maksuna sotatarvikkeista. Hyvistä aikeista huolimatta kulta jäi makaamaan Suomen Pankin holviin. Arkaluontoisesta asiasta vaiettiin sodanaikaisen sensuurin turvin.

Kullan kohtalosta ei kyselty moneen vuoteen, mutta vuonna 1944 valtioneuvosto ryhtyi venäläismiehityksen pelossa puuhaamaan kultalastin siirtoa ulkomaille. Samana kesänä käynnistettiin salaiset kuriirikuljetukset Malmin lentokentältä Tukholmaan. Syksyllä 1944, välirauhasopimuksen jälkeen kyseinen lentokenttä suljettiin, mutta kultakuljetuksia jatkettiin Hyvinkään sotilaskentältä. Valtaa sodasta toipuvassa Suomessa pitivät tuolloin valvontakomissio ja uusi hallitus.

Tukholmassa kulta varastoitiin aluksi Suomen lähetystön kellariin, josta se sittemmin siirrettiin pankkiholviin. Kullan hyödyntäminen tuli ajankohtaiseksi syksyllä -45, kun Suomi oli ajautunut valuuttapulaan. Suomen Pankki tarjoutui ostamaan kultaerän valtioneuvostolta silloisella 140 miljoonalla markalla. Pankki myi suurimman osan kullasta ruotsalaisille ja ilmoitti rahoittavansa saaduilla 4 miljoonalla kruunulla kansanhuollolle tärkeitä hankintoja, lähinnä viljaostoja. Osa kultakoruista myytiin kotimaiselle kultasepälle sulatettavaksi. Valtion saamat rahat tuloutettiin ”satunnaisena tulona”.

Vihkisormuksensa ja muut sukukalleutensa isänmaan hyväksi lahjoittaneet kansalaiset eivät välttämättä koskaan saaneet tietää mihin heidän kultaesineensä päätyivät. Saattaa olla, että he eivät olisi pitäneet kuulemastaan. Historiallisesti arvokkaimmat kultaesineet myytin näet Kansallismuseoon ja maakuntamuseoihin nimellisellä arvolla.

Kultakeräystä selviteltiin perusteellisesti 50-luvulla, mutta sen jälkeen paperit hautautuivat Suomen Pankin holveihin. YLE:n radio-ohjelmaa varten 80-luvulla esiin kaivetut asiakirjat osoittavat, että vaikka kultaa ei käytetty alkuperäisen tavoitteen mukaisesti ilmapuolustukseen, keräyksessä ei ollut kyse huijauksesta. Keräyksen tuotto jäi vain realisoimatta sodasta aiheutuneiden muuttuneiden olosuhteiden takia. Kauppoja ei saatu aikaan ja tuotto jäi käyttämättä kansan tarkoittamaan kohteeseen.

Näin kävi. Ja sille ei voi enää mitään. Mutta tälle voi.

Alunperin rautaisena vihkisormuksen korvikkeena hädässä lanseeratun sormuksen uuden ja uljaan hopeisen rahastusversion voi tilata täältä.

Näitä sormuksia oli alunperin kahta eri mallia. Oli sileä – heraldisella ruusukkeella varustettu – rautasormus:

sekä tuo jo aikaisemminkin esitelty, hakaristillä varustettu ilmapuolustussormus.

Jostain syystä hakaristisormus teki paremmin kauppansa ja näitä sileitä – vihkisormuksen tapaisia – jäi varastoihin huomattavasti enemmän.

Näitä jäljelle jääneitä sormuksia myytiin jokin aika sitten veteraanien hyväksi kampanjalla. Tämän vielä hyväksyn. Mutta hopeisen myyntiversion tekeminen rautaisesta korvikkeesta – etenkin sen jälkeen kun suurin osa veteraaneista on kuollut – on mielestäni härski välistäveto – ja kylmää rahastusta Rahapaja Monetan piikkiin.

Kyseisen tekeleen tulojen luvataan menevän sotiemme veteraaneille ja kyseisen hankkeen suojelijana on ikipasifisti Tarja Halonen. Tukijoukoissa seisoo myös ex-vasuri Mikko Kivinen.

Näin on suomalainen hakaristi päässyt valtaa pitävien suojelukseen.

Nimen omaan juurikin nyt. Nyt kun viimeiset veteraanisukupolvet ovat haudan partaalla ja muualla mietitään sitä, mihin veteraanien omaisuutta voitaisiin käyttää hyvällä isänmaallisella omallatunnolla.

Jossain mättää nyt – ja pahasti.

Jos joku nyt tuon sormuksen ostaa, niin kannattaa muistaa eräs perusasia. Rahasi eivät mene maanpuolustukseen, eivätkä -edes pääasiassa – sotiemme veteraaneille. Ne menevät pääasiassa ahneille saalistajille ja sellaiselle Suomelle, jota ollaan hyvää vauhtia häpäisemässä ja josta ollaan myymässä pois kaikki se kunnia mikä liittyy veteraaneihin ja heidän perintöönsä. Rahat menevät ahneiden lisäksi veroina monikulttuurista Suomea puuhaaville astrideille ja isänmaansa hylänneelle kukkahattusakille.

Heille, jotka käyttävät verovarojamme esimerkiksi tähän – näin budjettivuoden umpeutuessa.

Jos joku tulee esittelemään minulle moista tekelettä – näytän hänelle aidon asian ja totean; tuo on pelkkä halpa kopio.

Lähteet: YLE /Tarina rautasormuksista/ Olli Ihamäki, rautasormus.fi