Pahoinvointivaltio

Vaikka tällaisia uutisia tuleekin kiihtyvällä tahdilla, niin niihin ei totu silti koskaan.

Remonttimiehet ovat löytäneet iäkkään naisen kuolleena Helsingin Kannelmäessä. Nainen löytyi kotisohvaltaan, ja poliisin tutkimusten perusteella hän on kuollut vuonna 2007. Hän on ollut kuolleena 2,5 vuotta, eikä kukaan ole kaivannut häntä.

Taloyhtiössä oli tehty ikkunaremonttia. Nainen ei ollut avannut remonttimiehille ovea, joten remonttimiehet olivat menneet asuntoon yleisavaimella.

Naisella ei ollut puolisoa tai lapsia. Poliisi selvittää parhaillaan, onko hänellä muita sukulaisia. Rikosylikomisario Juha Rautaheimo kertoo, että esimerkiksi naisen laskut hoituivat automaattisesti. Helsingissä tehdään joka vuosi vanhoja ruumislöytöjä. Näin kauan viruneet ruumiit ovat kuitenkin harvinaisia.

Tämä on tietenkin taloudellisesti ajateltuna yhteiskunnallisesti  huomattavasti huokeampaa kuin se, että kyseinen ihminen olisi ollut edes kotihoidossa ja saanut ihmisarvoisen kuoleman – vaikka sitten sohvalleen, muttei 2,5 vuodeksi unohdettuna kuoleman yksinäisyyteen.

Sunnuntaina uutiskynnyksen ylitti puolestaan eräs lastensuojeluun liittyvä uutinen. Tuon uutisen mukaan teini-ikäisiä otetaan huostaan ja sijoitetaan kodin ulkopuolelle enemmän kuin nuorempia. Suurin ikäryhmä ovat murrosikäiset. Esimerkiksi Helsinki otti viime vuonna huostaan tammi–marraskuussa 360 lasta. Heistä yli puolet oli täyttänyt 13 vuotta.

Helsinkiläisen  Tonia Köngäksen perheestä otettiin huostaan toiseksi vanhin lapsi koulunkäyntivaikeuksien takia kaksi vuotta sitten.

Niiden syyksi epäiltiin kasvatusta.  Perheen Tonia-äiti oli liian joustava esimerkiksi salliessaan poikansa välttää joitakin ruokia. Perustelu ihmetytti tätä  viiden lapsen äitiä:

”Jos olisin huono vanhempi, minulta olisi viety muutkin lapset”.

Todellinen syy selvisi sitten lopulta vuosi sitten. Nyt Köngäs pitää kokemustaan esimerkkinä siitä miten ei saisi toimia.

Keskosena syntynyttä lasta seurattiin vuosia ja sairaala tuli tutuksi myös selvitettäessä keskittymisvaikeuksia. Äiti epäili neurologista ongelmaa, koska perheessä oli todettu sellainen, mutta sai kuulla huolen olevan turha. Lapsi vain kapinoi ikänsä mukaan.

Tilannetta yritettiin viranomaisten puolelta hoitaa avohuollon tukitoimilla. Tämän jälkeen  lääkäri suositteli huostaanottoa tilanteen rauhoittamiseksi tutkimuksia varten. Perhe suostui.

Se oli virhe,

Köngäs sanoo nyt, koska huomasi sittemmin papereista, että vastentahtoiseen huostaanottoon ei ollut aihetta.

Poika sijoitettiin perhekotiin, mutta tutkimuksia ei aloitettukaan. Äiti hankki lähetteen yksityiseltä lääkäriasemalta, mutta sairaala ei pitänyt tutkimuksia aiheellisina.

Tästä alkoi pojan alamäki. Yhteistyö perhekodin, sairaalan ja sosiaalityön kanssa takkusi, ja Köngäs kanteli eduskunnan oikeusasiamiehelle. Puutteita löytyikin.

Kantelu oli liikaa perhekodille, ja poika sijoitettiin nuorisokotiin. Sillä on tapana viedä kaikki lapset neuropsykologille mahdollisten koulunkäyntivaikeuksien selvittämiseksi.

Näissä tutkimuksissa heräsi epäily, joka varmistui keskussairaalassa. Oireilun takana oli Aspergerin oireyhtymä eli laaja-alainen kehityshäiriö sekä autismia. Ne selittävät oudoksi koettua käytöstä.

Helpotukseen sekoittui harmi, kun omat yritykset hakea apua oli tyrmätty. Köngäs sanoo:

”Meillä kävi onni, mutta nettikontaktien kautta olen havainnut, että Suomessa on paljon perheitä, jotka epäilevät jotakin, ja tuloksena on huostaanotto”

”Kun lapsi oireilee, ajatellaan, että vika on kotona. Olen kuullut, että lapsia ei edes tutkita ilman huostaanottoa. Se on kallista yhteiskunnalle, sillä sijoituspaikka maksaa satoja euroja vuorokaudessa.”

Niin, tällainen huostaanotetun nuoren pelkkä sijoittaminen kodin ulkopuolelle maksaa noin 250,00 euroa vuorokaudessa – tutkimuksista nyt puhumattakaan.

Kun tällainen nuori otetaan huostaan, hänen ja koko hänen perheensä elämä muuttuu ja yhteiskunnan maksamat kustannukset kasvavat – niin inhimilliset kuin taloudellisestkin.

Jos kantaväestön asunnottomuudesta on muodostunut kansallinen häpeäpilkku, niin omaisten hylkääminen ja myös sen päinvastainen ilmiö – yhteiskunnan tunkeutuminen pakkokeinoin yksilön elämään –  alkavat muodostua yksilö- ja perhetasolla samanlaiseksi.

Onko nykyinen egosentrinen, inhimillisestä hinnasta piittamaton ja pelkkään taloudelliseen kasvuun pyrkivä aikamme todellakin sitä, mitä  me yksilöinä, perheinä, sukuina, kansana ja yhteiskuntana todellakin haluamme?

Onko sen vastapainona koko ajan kiristyvä ja yksilönoikeksia rajoittava  (näytösluontoinen) yhteiskunnallinen voimankäyttö, vain julkisen kuvan kirkastamisen ja  pöydän siivoamisen vuoksi, sitten se  oikea tapa lähestyä  tätä ongelmaa. Vai luoko se suurempia ongelmia sen saman maton alle, minne alkuperäinen ongelma piilotetaan?

Mihin olemme unohtaneet yhteisöllisyyden? Miten viranomaisesta on todellakin tullut tietyissä tapauksissa se lähin omainen?

Toisaalta – tosiaan – ihmetyttää myös se, että  miksi viranomainen on väkisin rajoittamassa kansalaistensa oikeuksia siellä, missä asioista suoriuduttaisiin itsekin – pienemmällä vahingolla?

Onko nyt jälleen kerran niin, että viranomaisen toimenpiteet on helpointa ja vaarattominta kohdistaa niihin – niin tässä , kuin niin monessa monessa muussakin asiassa – jotka näyttävät puolustuskyvyttömiltä?

Jokainen varmaan tietää myös sen, että varsin usein suurimmat perheeseen liittyvät ongelmat eivät tule päivänvaloon, koska niiden olemassaolo peitetään rahalla – ja rahaa vastaan ei normaali virkamies ole koskaan uskaltanut lähteä sotimaan.

Emmää syyllisii kaippa… Minä kaipaan tervettä suomalaista yhteisöllisyyttä, keskinäistä vastuunkantoa ja viranomaisten todellista tukea silloin, kun kansalainen tai kansalaisten muodostama perusyksikkö – perhe – sitä tarvitsee.

Kukaan ei pärjää yksin, mutta pelkkä kuri ja kontrolli – ilman todellista välittämistä – ei ole yhteisöllisyyttä.

Anoppini kanssa pari kertaa viikossa kaupassakäyvänä (ja muutenkin hänen asioissaan auttavana), lasteni (myös aikuisten sellaisten) kanssa jatkuvassa vuorovaikutuksessa elävänä ja muihinkin sukulaisiini yhteyttä pitävänä suomalaisena miehenä katson, että minulla on ihan oikeus toivoa tätä.

Olkaa (asiallisesti) mukana toistenne elämässä suomalaiset.

Lähteet: IS, HS, IL, MTV3

Advertisement

 

Kasvava maahanmuutto – kasvava uhka

Tilastokeskus on julkaissut arvion Suomen väestökehityksestä. Olen jo aikaisemmin kertonut kantani  tähän – esimerkiksi  YLEn tänään julkaisemaan uutiseen – vai sanoisimmeko Tilastokeskuksen haitariorkesterin esittämään Huoltosuhdehumppaan ? Näin ollen, en näe  siinä edelleenkään mitään sellaista mikä edes teoriassa veisi omilta väitteiltäni pohjaa.

Päin vastoin tällaiset (automaattisesti toteutuvina) esitetyt väitteet esimerkiksi siitä, että Suomessa on vuonna 2042 jo yli kuusi miljoonaa asukasta, lisäävät esittämäni (ja aika monen muunkin tahon esittämän) arvion painoarvoa.

Siis sen, että kasvava maahanmuutto on kasvava uhka ja se on sitä periaatteessa kahdella eri tavalla.

Humanitaarinen – tai sosiaalinen – maahanmuutto on luonteeltaan sellaista, että se on omiaan vääristämään jo nykyisinkin hieman kallellaan olevaa yhteiskunnallista huoltosuhdettamme.

Jokainen humanitaarisen maahanmuuton kautta Suomeen tuleva henkilö (riippumatta siitä saako hän jäädä maahan vai ei) vie resursseja suomalaiselta vähäosaiselta.  Kun yhteiskunnan varat ovat rajalliset, niitä joudutaan jakamaan näiden rajojen puitteissa.

Tämä taas merkitsee sitä, että jokainen uusi nälkäinen suu vie jotain pois niiltä maahan syntyneiltä ja kasvaneilta köyhiltä, sairailta, vanhoilta, epäonnistuneilta, syrjäytyneiltä tai muuten vaan vähäosaisilta – etenkin nykyisen taloudellisen taantuman aikana, mutta tällä kehityksellä myös tulevaisuuden noususuhdanteessa.

Kun joku tulee taas jossain vaiheessa heittelemään lähimmäisenrakkaudella, on syytä muistaa muutama perusasia ja kysymys lähimmäisistä välittämisestä kannattaa suhteuttaa oikeisiin mittasuhteisiin.

1. Jokainen yhteiskunta on rakennettu sen omia jäseniä varten.
2. Koko maailmasta huolehtiminen on sekä sinisilmäistä itsepetosta, että niin kovin turhaa työtä.
3. Hyväksikäyttöä ei pidä suvaita.
4. Nykymuotoinen kehitysapu(kin) on väärää ja saa aikaan vain tuhoa.
5. Ihmisluonteeseen kuuluu – kuten minkä tahansa eläimen luonteeseen – tutusta ja turvallisesta välittäminen ja vieraan hylkiminen.

Kansakunnan henkisen tason mittaa se, miten se pitää huolta omista  heikoista ja vähäosaisisaan – siis ennen kaikkea kunkin kansakunnan omista jäsenistä.

Otetaanko esimerkki tästä aiheesta? Helsingin kaupunki on ilmoittanut eilen, että se siivoaa tilastoja siirtämällä toistatuhatta pitkäaikaissairasta terveiden kirjoihin ja sosiaaliviraston hoiviin. Vaikka tässä näyttäisi ensisilmäyksellä siltä, että apulaiskaupunginjohtaja Paula Kokkosella (Monikansallinen Hajaannus) olisi perin messiaaninen kosketus sairaisiin, kyse taitaa olla jostain muusta – vai kuvitteleeko kukaan aikuinen tosissaan, että sairaat parantuvat apulaiskaupunginjohtajan hallinnollisella päätöksellä ja hoidot poistamalla?

Miksi tähän tilanteeseen on sitten ajauduttu? Yleisen taantuman ja säästökuurin lisäksi pitää muistaa, että Helsinkiin on avattu juuri muutama uusi vastaanottokeskus – joiden kustannuksista vastaa Helsingin Kaupunki – ja että humanitaarisella perusteella (islaminuskoisista maista saapuneet) maahanmuuttajat valuvat ja slummiutuvat pääkaupunkiseudulle (vieden selvien toimeentuloeurojen lisäksi myös mahdollisuuden asuntoon monilta tuhansilta syntyperäisiltä syrjäytyneiltä).

Tämä koskettaa muuten muitakin kuin vähäosaisia ja köyhiä. Se koskettaa  jokaista keskituloista helsinkiläistä lapsiperhettäkin.

Monissa maahanmuuttajavaltaisissa kaupunginosissa on lasten koulunkäyntiin liittyen olemassa suora ja selvä riskitekijä – lapsi saattaa joutua luokalle, jossa on tositakymmentä kielitaidotonta maahanmuuttajalasta, jotka vievät kaikki resusrssit opetuksesta. Ikävimmillään luokalla on pari-kolme iältään muutaman vuoden vanhempaa maahanmuuttajapoikaa – jotka ovat kiinnostuneet opiimisen sijasta lähinnä pienempien oppilaiden terrorisoinnista.

Lisäksi haluaisin tavata sen ihmisen, joka Lastenklinikan jonoissa aikaansa sairaan lapsensa kanssa viettäneenä,  väittää nauttineensa eräiden kulttuureiden tarjoamasta päivystyssirkuksesta.

Koko suku kun on mukana silloinkin,  kun pikkualilla ei esimerkiksi suoli toimi. Sillä ei tietenkään ole mitään väliä, että tilassa on oikeasti sairaita lapisa. Nämä eräät ryhmät ovat tottuneet vaatimaan, huutamaan  ja kuormitamaan muutenkin ylikierroksilla käyvää systeemiä kohtuuttomilla vaatimuksillaan tai asioilla, jotka voitaisiin hoitaa virastoaikanakin.

Kun siihen härdelliin  otetaan mukaan koko suku – toisen lapsen kädestä hedelmän varastavan pikku hellandudeliksen, huutavien setien ja enojen plus sokerina pohjalla kärttyisän (ja kielitaidottoman) isoäidin suomalaista sairaalakulttuuriakin rikastava joukko, niin en yhtään ihmettele, että ihmiset eivät halua viedä sairasta lastaan terveyskeskuspäivystykseen, vaan odottavat iltakymmeneen, että pääsevät suoraan poliklinikalle.

Se toinen maahanmuuttajien ryhmä, ns. työperäiset. Kuten jo totesin, nämäkään eivät ole suomalaisten kannalta alkuunkaan harmittomia.

Eräät ns.hapankaalivyöhykkeeltä peräisin olevat maahanmuuttajat (ja varsinaiset siirtotyöläiset) ovat vallaneet esimerkiksi rakennusalan suoritustason työpaikat. Tekemällä työnteettäjälle halvemmalla (toisen EU-maan verotuksen kautta) aliurakointia, nämä ovat vallaneet lamassa kuihtuvan suomalaisen rakennusalan työpaikat – ja työntäneet samalla monen suomalaisen duunarin työttymyyskassan jäseneksi.

Tässä ryhmässä on nähty paljon myös suoranaista talousrikollisuutta ja  harmaata taloutta, sellaista johon puuttumiseen tai sen ehkäisemiseen suomalaisilla ei ole hirveästi työkaluja – on syytä muistaa esimerkiksi (koko ajan myöhässä oleva) Olkiluodon ydinvoimalatyömaa ja sieltä paljastunut harmaa talous.

Uusin ilmiö mikä tässä ns. työperäisten maahanmuuttajien ryhmässä on havaittavissa, ei oikeastaan yllätä ainakaan minua. Viime aikoina tämä ryhmä on pyrkinyt tuomaan suomalaisen sosiaaliturvan piiriin myös maamme ulkopuolella koko elämänsä asuneet (ja pätkääkään työtä suomalaisen yhteiskunnan eteen tekemättömät) sukulaisvanhuksensa.

(Tuleeko joku väittämään, että tällainen ilmiö ei vie resursseja Hilman ja Hilkan hoidosta?)

En jaksa uskoa myöskään siihen, että suomalainen diplomi-insinööri näkee positiivisena ja mukavana sellaisen kehityksen, joka alkaa hänen monikansallisessa (alkujaan suomalaisessa) yrityksessä tapahtuvasta henkilökehityksestä. Ensin hän saa Euroopan ulkopuolelta saapuva esimiehen – ja huomaa osastonsa henkilöstön muuttuvan varsin nopeassa tahdissa uuden pomon kanssa samaa etnisyyttä edustavaksi (samaan aikaan omia potkuja odotellessaan).

Jos nyt joku väittää, että maahanmuuttajataustaiset yrittäjät rikastavat suomalaista kaupunkikuvaa, ovat yleishyödyllisiä eivätkä kilpaile suomalaisten kanssa, niin ensimmäinen väite voi pitää paikkaansa (kuka nyt sitten haluaa niitä rinnakkaisseurauksia tämän rikastumisen sivuvaikutuksina?),  mutta kaksi muuta ovat puhdasta puutaheinää.

Yleishyödyllisyys on sama tasoa kuin maahanmuuttajataustaisen tulkin kohdalla  – molemmat palvelevat maahanmuuttajia ja vievät alkuperäisväestöltä resursseja.

Kun maahanmuuttaja pystyy useamman kerran (kerta kerran jälkeen) saamaan starttirahan ja käyttämään sukulaisiaan ilmaisena työvoimana, hän vääristää kilpailua, polkee hintoja ja lopulta ajaa alkuperäisväestöä edustavan yritäjän joko selvitystilaan tai muuten pakkoon lopettaa liiketoiminta.

Tältä pohjalta, toivoisin itse kunkin miettivän sitä, kuinka hyödyllistä tämä kasvava  maahanmuutto meille sitten todellisuudessa  on ja onko se uhka meille ja kulttuurillemme?

Lähteet: Tilastokeskus, HS, YLE, STT, US, IL

 

Kysymys kielitaidosta

Olen tässä jonkin aikaa seurannut ns. suvaitsevaiston ja etenkin vihervasemmiston paasausta työvoimapulan vääjäämättömyydestä- Ja etenkin sitä informaatiotulvaa, että sellainen vitsaus pitää hoitaa Suomessa (jossa on ainakin 200 000 erilaista työtöntä ja suuret ikäluokat ovat tilastollinen kupla) maahanmuuttajista koostuvan, kieli- ja ammattitaidottoman, suomalaista kulttuuria ymmärtämättömän, (toistaiseksi)vähään tyytyvän ja etenkin kustannuksiltaan halvan työvoima-armeijan voimin.

Tämä herättää taas uusia kysymyksiä kaltaisessani omassa parastaan ymmärtämättömässä hallintoalamaisessa.

Mitä kaikkia kieliä vanhustenkodissa makaavien Hiljan ja Helmin pitää osata, pystyäkseen kommunikoimaan hoitohenkilökunnan kanssa? Esimerkiksi kertomaan näille, että

* minulla on jano.
* minulla ei ole jano. Ei en halua yhtään enemmän juomaa (tukehdun siihen).
* minulla on nälkä.
* minulla ei ole nälkä. Ei en halua yhtään enemmän ruokaa (tukehdun siihen)
* vaippani on märkä (voitko vaihtaa)
* haluan huikan konjakkipullostani (sopiiko se uskontoosi/onko joku varastanut sen?)

Tai ihan vain kommunikoinnin ja höpinän vuoksi.

Toinen kysymys kuuluu – miten aioitte hoitaa tämän kielenopetuksen?

Kolmas kysymys kuuluu sitten näin. Osaan – nyt ja tässä – noin kymmentä kieltä, voitteko ystävällisesti kertoa riittävätkö ne tulevaisuuden Suomessa, vai joudunko opettelemaan vielä lisää?

 

Työvoimapulasta kommunikaatiopulaan ja vanhusten eutanointiiin

Uutisvuo on tuonut tullessaan  varsin epämiellyttävän – mutta odotetun – uutisen.

Työministeriö ryhtyy ohjaamaan EU-rahoilla TE-keskusten ulkomaisen työvoiman hankintaa. Useilla TE-keskuksilla on ollut aiemmin omia värväysretkiä ulkomaille.

Nyt laajin hanke on vireillä Itä-Suomessa, jossa viisi TE-keskusta ryhtyy yhdessä hankkimaan työvoimaa. Itä-Suomi kaipaa sairaanhoitajia sekä metalli-, rakennus- ja kuljetusalan työväkeä.

Tämä on mainio tapa pitää työvoimakustannukset kurissa ja hankkia maahan uusi puoli-ilmaiseksi paskaduuneja tekevä paarialuokka. Ja niin edelleen.

Olen kirjoittanut samasta aiheesta ennenkin. En ole mikään punakorporaatioiden ylin ystävä, mutta en myöskään hyväksy julkisen vallan toimin tehtyä työolojen heikentämistä – enkä Suomen monikulturisoimista.

Juuri nyt kun keskustelu hoitohenkilökunnan palkkauksesta ja ammattitaidosta käy kuumimmillaan, niin TE-keskukset ryhtyvät repimään mattoa koko projektin alta. Tällä menolla pidetään huoli siitä, että hoitoaloille saadaan – aluksi – nöyrää ja pieneen palkkaan tyytyvää väkeä. Sellaista joka pystytään normittamaan paperilla.

Mutta – kuinkahan moni omainen odottaa kauhunsekaisin tuntein mitä tästä puuhailusta taas seuraa?

Miten käy todellisen hoidon tason?

Miten käy Helmin ja Hilman kun maahan raahataan kielitaidotonta ja suomalaisittain puutteellisella ammattitaidolla ja -etiikalla varustettua halpatyövoimaa? Pitääkö Helmin ja Hilman tulevaisuudessa osata serbokroatiaa tai puolaa saadakseen edes vettä janoonsa – hoidosta puhumattakaan.

Tulevatko hoitotyön kommunikaatio-ongelmat ratkaistua sillä, että potilaalla ja hoitohenkilökunnalla ei ole yhteistä kieltä eikä kulttuuritaustaa? Tulevatko palkkaus- ja työmotivaatio-ongelmat ratkaistua palkkojen polkemisella?

Miten käy sodassa jalkansa menettäneelle veteraani-Villelle? Saako hän enää päivittäistä lääkekonjakkiaan kun hoitovastuuseen siirtyy koraaniin ja allahiin uskova Zahra?

Kenelle maamme ja yhteiskuntamme on oikeastaan rakennettu?
Ketkä ovat aikanaan antaneet suurimman uhrin nykyisen hyvinvointivaltiomme eteen – puolustaen ja rakentaen uudelleen vääryydellä hävitettyä?

Siinäpä kysymyksiä.

Tätä on tosin jo jonkin aikaa odotettukin. Tähän älyttömyyteen viittaavia puheita on kuultu jo hetken ajan nomeklaturan suusta. Yksi ikävimmistä uuden paarialuokan ja monikulttuurisuuden puuhatädeistä on maanmuuttoministerimme Astrid Thors (Rkp).

Ole kommentoinut tämän touhutätimme edesottamuksia aikaisemmin esimerkiksi täällä, täällä ja täällä.

Ja muuallakin.

Ai niin… Rahat tähän hankkeeseen tulevat siis EU:sta. Kannattaa muistaa, että Valtiovarainministeriön laskujen mukaan Suomi maksoi viime vuonna (2006) 442 miljoonaa euroa enemmän EU:n budjettiin kuin mitä sai sieltä takaisin.

Suomen väkiluku on viimeisen tiedon mukaan ollut samaan aikaan 5 276 955.

Näin ollen, jokainen meistä suomalaista nettomaksaa EU:n tarjoamasta lystistä 83 euroa ja 76 senttiä – vuodessa.

Oman muistikuvani mukaan meidän piti olla nettosaajia EU:n liityttäessä.

Suomalainen – näin Sinuakin vedätetään.

Lähde: STT