Picture: www.bhpstinks.com

Päivän uutisvuo tuo (hieman enemmän tai vähemmän) hämmentäviä uutisia oikeuslaitoksen suunnasta. Näitä asioita pitäisi lukea sen periaatteen kautta, että onko laki kaikille sama.

Kihlakunnansyyttäjä Leena Hakavuori vaatii Joroisten terveyskeskuksen entiselle ylilääkärille  yli yhden vuoden ehdollista vankeustuomiota.

Ylilääkäriä syytetään kahdesta törkeästä kuolemantuottamuksesta ja kahdeksasta muusta rikoksesta. Syytökset liittyvät seitsemän potilaan hoitoon vuonna 2002.

Vakavimmat syytteet tässä kirjelmässä liittyvät kahden vanhuksen kuolemiin. Syyttäjän mielestä ylilääkäriaiheutti iäkkäiden potilaiden kuoleman liian vahvoilla kipulääkkeillä.

Ylilääkäri on kiistänyt syytteet. Hän kommentoi 80-vuotiaan naisen hoitoa kertomalla, että tämän ”ainoa toive oli päästä haudan lepoon”. Voimakasta laastarina annettua kipulääkettä tarvittiin, koska naisen verenkierto oli heikentynyt.

Jutun puinti Mikkelin käräjäoikeudessa kesti yli kolme viikkoa. Käsittely päättyi tiistaina syyttäjän ja puolustuksen loppulausuntoihin.

Oikeus antaa päätöksen jutussa 18. joulukuuta.

Tämä on varsin mielenkiintoinen tapaus noin oikeuspoliittisessakin mielessä. Tässä näkyy osittain se todeliinen yhteiskunnallinen intressi tuottaa kärsimystä rangaistuksen muodossa yhteiskunnallisia regulaatiota vastaan rikkoneelle jäsenelleen.

Ylilääkäri kiistää syytteet, mutta huomauttaa samaan hengenvetoon, että hänen potilaanaan olleen 80-vuotiaan naisen ainoa toive oli päästä haudan lepoon. Näin ylilääkäri myöntää syyllistyneensä vähintään eutanasian avustamiseen.

Eutanasia on lainsäädännössämme kriminalisoitu asia.  Tämän tabuna pidetyn aiheen nosti viimein  Freddy Van Wontherghem viime vuodenvaihteessa pöydälle.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut, että tosiasiassa eutanasia on jo nykyään (ja on ollut jo jonkin aikaa) laajasti käytössä saattohoidon yhteydessä, osoittaa taas sen, että suomalainen lainsäädäntö alkaa olla yhtä kaukana ihmisten todellisuudesta kuin Tarja Halonen kalliolaisen työttömän arjesta.

Yhteiskunta osoittaa tässä tapauksessa syyttäjän kautta joko tai/ja kaksi asiaa tämän tapauksen yhteydessä.

Ensimmäinen on se, että vanhukset ovat yhteiskunnallisesti tarpeetonta tai jopa haitallista  joutoväkeä – etenkin sellaiset, jotka eivät ole yhteiskunnallisesti huomattavassa asemassa.

Virka-aseman väärinkäyttö ja virkavirhe, jotka ovat johtaneet tällä kerralla  kahteen (vanhuksen) kuolemantapaukseen, osoittautuvat syyttäjän mielestä  ehdollisen tuomion arvoisiksi  – ja oikeus tulee beesaamaan tätä näkemystä.

Näin yhteiskuntamme osoittaa sen, kuinka paljon se arvostaa vanhuksiaan.

Se toinen yhteiskunnan osoittama asia on sitten  se, että oikeuskäytännössä eutanasia näyttää olevan hyväksytty – vaikka sitä ei ole kirjattu lainsäädäntöön.

Eräänä asiaan – siis oikeuskäytäntöön ja – politiikkaan – liittyvänä kuriositeettina tulee mieleen Seppo Lehdon tapaus .

Kun vanhusten kuoleman aiheuttamisesta ehdollinen tuomio on oikeuslaitoksemme mielestä kohtuullinen, niin jotenkin absurdin mausteen antaase, että tunnettu alapäähuumorin suurmies ja kansantaiteilija tuomittiin internetissä yhteiskunnan vaikuttajista levittämien  (täysin epäuskottavien) tietojen perusteella 2 vuoden ja  4 kuukauden ehdottomaan  vankeusrangaistukseen.

Nyt näyttää siltä, että yhteiskuntamme painottaa rikoksen uhrin yhteiskunnallista asemaa ja varallisuutta kansalaisen fyysisen koskemattomuuden kustannuksella.

Niin – onko laki kaikille sama?

Lähde:HS

Site Meter

Viikonlopun ja eilisen aikana pinnalle ponnahti –  jälleen kerran –  keskustelu vanhuksista ja vanhuudesta Suomessa. Suurimman kohauksen aiheutti kirjailija Kaari Utrion sukailematon kommentti siitä, että yli 70-vuotialle vanhuksille annettaisiin itsemurhan mahdollistava unipilleri.

Kuva

Utrio esitti varsin radikaaleja toimia Suomen vanhustenhoitoon. Utrion mielestä omaehtoinen kuolema voisi ehkä olla ratkaisu suurten ikäluokkien vanhentumisesta seuraavaan hoitaja- ja hoitopaikkapulaan.

Terveyskeskuksissa voitaisiin jakaa vanhuksille, vaikkapa yli 70-vuotiaille, ystävällisiä ”unipillereitä”. Se tulee olemaan välttämätöntä, sillä nopeasti kuoleva vanhus on eduksi yhteiskunnalle. Mistä muka kaikille suurten ikäluokkien edustajille saadaan hoitajat?

67-vuotias Utrio ei itse halua päätyä vanhainkotiin hoidettavaksi.

Jos taudit iskevät tai tulen sekopäiseksi, aion nitistää itseni. En halua olla kenenkään taakkana tai armoilla, kolmen pojan äiti Utrio sanoo lehdelle.

Ennen katsottiin hyväksi iäksi kolme tiuta ja kymmenen eli 70 vuotta, historiallisista romaaneistaan tunnettu Utrio huomauttaa.

Samasta asiasta kirjoitti muuten hetki sitten myös Freddy Van Wontherghem.

Minä en paheksu enkä kauhistele  Utrion kommentteja, olen itsekin ollut huolestunut jo aikaisemmin tästä skenaariosta. Hän näkee tilanteen ja vanhustenhoidon nykyisen todellisuuden varsin kirkaasti. Jos ihmisellä on oikeus ihmisarvoiseen syntymään ja elämään, hänellä pitää olla myös oikeus ihmisarvoiseen vanhuuteen – ja myöskin kuolemaan.

Todellisuus vanhustenhoidossa on kaukana ihmisarvoisesta vanhuudesta – sänkyyn sidottuja, nälissään ja janoissaan kuivuvia, sukulaistensa laitoksiin hylkäämiä  ja allensa laskevia ihmisraunioita ei voi oikein mitenkään kutsua ihmisarvoista vanhuutta viettäviksi arvostetuiksi seniorikansalaisiksi.

Pahimmillaan nämä pakkolaitoksiin suljetut vanhukset joutuvat sellaisten ihmisten armolle, jotka eivät osaa kunnolla suomea, eivät ymmärrä suomalaista kulttuuria eivätkä tapoja ja joiden ainoa syy olla hoitajina perustuu jonkun toisen ihmisen ahneuteen ja sen kautta tällaisen halpatyövoiman Suomeen raahaamiseen.

Kun meitä lainsäädännön tavoin ohjaava EU-direktiivi määrää, että lehmien on päästävä navetasta laitumelle vähintään 60 päivänä vuodessa, niin ihmisoikeudet on unohdettu,  eikä samaan aikaan ikäihmisille  pystytä järjestämään edes muutamaa jaloitteluhetkeä viikossa.

Ja kun vielä muistetaan se, että yhteiskunta on eräissä tapauksessa vielä ryöstänyt näiden uhriensa omaisuuden, niin en yhtään ihmettele Utrion kommentteja.

Vanhustenhoidosta on puhuttu ajoittain paljonkin. Siihen liittyvät ongelmat nousivat  tapetille viime viikolla, kun lääninhallitusten selvitykset paljastivat törkeitä laiminlyöntejä ja ihmisarvon alitttavaa kohtelua ja kaiken kaikkiaan varsin inhotavilta kuulostavia asioita vanhustenhoidon tilasta nykyisessä Suomessa.

Hoitohenkilökuntaa on selvitysten mukaan liian vähän kaikkialla, ja pakkokeinoja käytetään yleisesti – vapaiden kansalaisten alistamiseen ja heidän ihmisarvonsa viemiseen.

Selvityksissä kerrotaan, että vanhuksia sidotaan peteihin ja teljetään lukkojen taakse  – paitsi heidän oman turvallisuutensa myös henkilökunnan puutteen vuoksi.

Vaippoja käytetään vanhuksilla yleisesti. Niitä käytetään liikaa jopa hyväkuntoisilla, koska henkilökunnalla ei ole joko halua tai aikaa auttaa vanhuksia vessaan. Kaatumisia on selvitysten mukaan paljon. Ulkoilemaan vanhukset pääsevät varsin harvakseltaan. Lisäksi vanhukset kärsivät ravinnon puutteesta ja saavat paikoin liikaa lääkkeitä.

Kaikissa selvityksissä arvioidaan, ettei hoitajilla ole missään riittävästi aikaa vanhuksille. Sama pätee niin laitoshoidossa kuin kotona asuvienkin hoidossa ja palveluissa. Öisin ongelmat vielä korostuvat.

Se mitä tämä selvitys ei kerro, on vastaus siihen kysymykseen, että onko hoitajien työnorganisoinnissa, johtamisessa tai terveydenhuollon hallintokulttuurissa jotain perustavanlaatuista vikaa?

Eräs toinen tunnettu seniorikansalainen – veteraanipoliitikko ja entinen pääministeri – valtioneuvos Harri Holkeri, 72, vastasi lauantaina TV1:llä Arto Nybergin ohjelmassa terävästi ja hyvävoimaisesti vanhustenhoidosta esitettyihin kysymyksiin.

Entisen pääministerin terveys sai kovan kolauksen vuoden 2008 lopulla, kun myymälävaras törmäsi häneen Helsingin Kruununhaassa ja mies mursi lonkkansa. Pitkien hoitojen myötä hän sanoo tutustuneensa hyvin suomalaisen sairaanhoitojärjestelmään.

Tämä on tavallaan se hyvä uutinen koko huonojen uutisten sumassa. Kun valtioneuvostasoinen ihminen joutuu vanhustenhuollon (ja nykyisen julkisen terveydenhuoltohelvettimme) tehottoman, ihmisarvoa alentavan ja kustannuksiltaan tähtitieteellisen koneiston rattaisiin, luulisi jo jossain reagoitavan tai ainakin keskustelun käynnistyvän hieman enemmän todellisuutta hipovana siitä tasosta, kuin se nyt on ollut.

Terveyden menetys sapetti politiikan aktiivivuosinaan paljon liikuntaa harrastanutta Holkeria yhä selvästi. Myymälävarkaan törmäystä käsitellään kohtapuoliin oikeudessa, ja Holkeri joutuu esittämään korvausvaatimuksen, mutta sekään ei paljoa lämmitä.

Ikään kuin minä voisin määritellä mikä on terveyteni hinta, ei sellaista rahaa ole,

Valtion velkaantumisesta ja työttömyyden kasvusta Holkeri on huolissaan. Hän ei suostunut vertaamaan nykytilannetta kuitenkaan hänen hallituksensa aikoihin. Hänen mielestään tilanne on  nyt sellainen, että hallituksen pakko elvyttää lainarahalla. Hän myös muistutti samaan hengenvetoon muistutti samaan aikaan, että nyt saatetaan syödä paljonkin leipää, joka on pois lapsenlapsilta.

Väite siitä, että Suomen väestö ikääntyisi esimerkiksi Ruotsin väestöä nopeammin on sinänsä kupla. Kuten olen ennenkin todennut, kyse on sotien jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien aiheuttamasta tilastollisesta kummajaisesta. Tämä ongelma kuitenkin katoaa näiden suurten ikäluokkien mukana hautaan noin 10-20 vuoden sisällä. Tämän jälkeen Suomen väestö putoaa (ilman keinotekoista väestönkasvua) noin neljään miljoonaan suomalaiseen ja väestöpyramidi (ja elinkeinoelämä) normalisoituu.

Jos tätä – ominkin voimin hoidettavissa olevaa parinkymmenen vuoden mittaista – ongelmaa varten tuodaan maahamme massoittain (kielitaidotonta, suomalaista kulttuuria tuntematonta ja ammatitaidoiltaan ja -normeiltaan kotimaisesta paljonkin poikkeavaa)  halpatyövoimaa, tulemme rakentamaan tuleville sukupolville todellisen monikulttuurisen ongelman. Sellaisen,  jonka vaikutukset saattavat kestää satoja vuosia ja pahimmillaan ne tuhoavat suomalaisen kulttuurin,  suomalaisen kansallisvaltion ja suomalaisuuden.

Mikä sitten ratkaisuksi, mitä tässä pitäisi tehdä? Ehdotan sitä vanhaa konstia, joka on toiminut ennenkin kun yhteiskunta on joutunut hätään. Kutsutaan koko ikäluokka kansalaispalvelukseen.

Annetaan kullekin nuorelle mahdollisuus osallistua halunsa ja kykyjensä mukaan joko ase-, siviili tai kansalaispalvelukseen. Tasa-arvoistavan vaikutuksen lisäksi tällä olisi muitakin hyviä puolia. Nuoret joutuisivat olemaan tekemisissä vanhusten kanssa, nämä samat nuoret oppisivat hyödyllisiä kansalaistaitoja – ja yhteiskuntamme hyötyisi tasavertaisesti omista kansalaisistaan.

Minusta tässä on huomattavasti enemmän järkeä kuin nykyisessä touhussa. Puhumattakaan siitä, että Suomeen tuotaisiin massoittain näitä kielitaidottomia halpatyöläisiä – perheineen ja omine mummoine ja vaareineen, kuormittamaan vanhustenhuoltojärjestelmäämme lisää…

Lähteet: US, STT, HS, Kuvat: www.kaariutrio.fi

Site Meter

Eräs yhteiskuntamme ikävimpiä epäkohtia on vanhusten kohtelu.

Jos ikääntyvän ihmisen omaiset eivät kykene tai halua huolehtia yhä enemmän apua tarvitsevasta sukulaisestaan, yhteiskunnalta on turha odottaa kovinkaan paljon apua. Nykyinen hyvinvointiyhteiskuntamme on profiloitunut jakamaan veronmaksajilta kerättyjä rahoja lähinnä sosiaaliturismin rahoittamiseen ja erilaisten vähemmistöjen aseman nostamiseen enemmistön (eli veronmaksajienkin enemmistön) yläpuolelle.

Vanhus jää tuossa tilanteessa sosiaalitoimen (noin yleisesti ottaen) vihervasemmistolaisten noita-akkojen armoille. Pahimmassa tapauksessa hänen hoitajanaan toimii maahantuotettu kielitaidoton halpatyöläinen, jonka kanssa kommunikointi ei vanhukselta onnistu – vanhusten nälkiintyminen ja kuivuminen kun ovat nykyään ikävää arkipäivää kielitaitoistenkin hoitajien jäljiltä.

Vanhustenhoidossa on näiden mittaamamattomien puolustuskyvyttömille seniorikansalaisille tuotettujen henkilökohtaisten kärsimyksen lisäksi myös nöyryytys- ja ryöstöaspektinsa.

Uhri joutuu vielä maksamaan kiusaajilleen.


Päivän Hyysäri on jostain syystä
julkaissut asian tiimoilta aika harvinaisen jutun. Tässä kirjoituksessa ei nimittäin haukuta suomalaista vanhusta, syyllistetä veroja maksavaa työntekijää eikä kehuta maahanmuuttajia.

Päivi Revon otsikolla Palvelutalossa asumisesta tulossa vanhuksille tuloloukku kirjoittamassa uutisessa kerrotaan kuntien harjoittamasta vanhusten omaisuuden sosialisoinnista.

Uutisen mukaan palvelutalossa asumisesta näyttää kehittyvän vanhukselle loukku, joka vie kaikki tulot. Kunnat kiristävät hinnoittelua ja veloittavat avusta tulojen mukaan. Vanhuksia myös siirretään paperilla isomman avun luokkaan, jolloin hinta nousee, mutta hoito ei muutu.

Kunnat saavat hinnoitella asumispalvelunsa miten haluavat, kertoo sosiaali- ja terveysministeriön ylitarkastaja Hanna Nyfors. Laitoshoidosta maksetaan korkeintaan 82 prosenttia tuloista, ja ainakin 90 euroa pitää jättää asiakkaalle.

Eli suomeksi;  puolustuskyvyttömiltä ihmisiltä viedään kunnalllisen vaivaishoitokoneiston toimesta lähes kaikki tulot. Mafiakin jättää uhrilleen yleensä puolet tämän tuloista – kunnallinen sosialisointilaitos ei.

Se käy armotta ja sumeilematta kiinni niihin, jotka eivät pysty valittamaan eivätkä puolustautumaan – eikä asia näytä kiinnostavan heidän omaisiaankaan – tai sitten heidät pidetään tämän sosiaalimafian toimesta täysin tietämättömänä tilanteesta johon heidän sukulaisensa on joutunut.

Uutisessa käytetään esimerkkinä viime vuodenvaihteessa syntynyttä uutta Kouvolaa. Uusi ja uljas kymenlaaksolainen alueellinen hallintohelvetti soveltaa samaa suojelurahan keräysprosenttia myös tehostettuun palveluasumiseen. Käyttövaraa jää 170 euroa, mutta sillä pitää ostaa lääkkeet, joihin voi mennä satanen tai enemmän.

Suurten terveysmenojen takia moni saa Kelan hoitotukea. Kunta laskee myös sen tuloksi – ja ottaa käytännössä suurimman osan toisen viranomaisen taskusta subventoiduista rahoista potilaalle v osan itselleen. Jopa vähäinen ja verellä ansaittu rintamalisäkin katsottiin Kouvolan punatätien toimesta ensin tuloksi, mutta päätös peruttiin taannehtivasti.

Mikään yllätys ei liene sekään, että näitä korotettuja maksuja sovelletaan myös yksityisessä palvelutalossa. Erään asukkaan mukaan uusi palvelumaksu on noin 1 250 euroa kuussa. Summa on huimasti aiempaa korkempi, ja lisäksi vanhus menettää kotitalousvähennyksen.

Entisten kuuden kunnan hinnoittelua on harmonisoitu

selittelee sosialisoinnista tuossa suunnassa vastuussa oleva Kouvolan perusturvan toimialajohtaja Sakari Laari.

Laarin mukaan muutos on myös laskenut osaa hinnoista. Laari selittelee, että maksukyvyn mukainen laskutus on yleistä Kaakkois-Suomessa. Korotuksen jälkeen maksut kattavat enimmillään vain neljänneksen kunnan menoista.

Laarin jaaritukset ja selitykset sivulta seitsemän eivät tämän uutisen mukaan tyydytä ainakaan Elsi Lehtoa, joka oli aloittamassa nettikeskustelua muutoksista.

Tästä nettikeskustelusta on nykytapaan noussut kansanliike, jonka mielestä palvelujen sisällönkin pitää muuttua, kun maksuperusteet muuttuvat. Monen kohdalla muutos näkyy vain paperilla. Esimerkiksi Elsi Lehdon äidin oma koti määriteltiin palveluasunnoksi eikä enää kotihoidoksi.

Samalla kun häneltä vietiin oikeus omaan kotiin ja sen myötä kotirauhaan, hänen kotihoitomaksunsa nousi 12 eurosta 252 euroon kuussa. Lehdon äidille vietiin aiemmassa mallissa lääkkeet kaksi kertaa päivässä, mutta palvelusta luovuttiin, koska äidille olisi jäänyt uusien maksujen jälkeen vain 70 senttiä kuussa.

Lehdon isä on hoidossa eri paikassa, ja sen maksuperusteet muutettiin tehostetuksi palveluasumiseksi. Hinta nousi 260 eurosta noin 570 euroon. Hoito ei muuttunut. Valituksen jälkeen isän maksu putosi 470 euroon. Nyt se on 366 euroa, kun rintamalisä poistettiin tuloista.

Eli – jälleen – suomeksi, tämä järjestelmä vie ihmistä oikeuden kotiin, kotirauhaan ja yksityisyyteen -ja ryöstää vielä uhrinsa nöyryytyksen ja alistamisen jälkeen putipuhtaiksi.

Myös eräs lukijani lähetti asiaan liittyvää postia. Oman kokemuspohjani – ja tämänkin uutisen perusteella – pidän tarinaa varsin uskottavana ja viranomaisen menettelyn kannalta katsoen erittäin törkeänä.

Lukijan iäkäs sukulainen oli asunut viimeiset vuotensa Helsingin kaupungin omistamassa palvelutalossa. Lapset – ja muutkin sukulaiset – olivat vierailleet säännöllisesti ja asiat näyttivät olevan kaiken kaikkiaan kunnossa.

Vanha leskirouva kuoli sitten aikanaan. Lapset järjestivät kunnolliset hautajaiset – olihan äidillä kuitenkin oma asunto ja muutakin omaisuutta. Pankkitilien lakimääräistä kuolinpäivän saldoa pankista hakiessaan lapset ihmettelivät sitä, kuinka kovin vähää rahaa äidiltä oli jäänyt. No, onhan äidillä kuitenkin oma asunto, lapset tuumivat keskenään.

Kyseisen palvelulaitoksen johtajatarkin oli kutsuttu hautajaisiin – hän ei ilmestynyt kuitenkaan siunaustilaisuuteen. Muistotilaisuuden jälkeen kaupungin lakimies otti yhteyttä ja  kysyi (ottamatta osaa) kuka kuuluu perikuntaan sekä milloiin perikunta aikoo tyhjentää tarpeettomista kalusteista ja muusta irtaimistosta kaupungin omistukseen siirtyneen vainajan asunnon.

Vainajan omaiset olivat tietysti kuin halolla päähän lyötyjä. Kaupungin lakimies  vaivautui kuitenkin selittämään, että vainajan asunto oli pantattu kaupungille palvelukodin palvelujen vastikkeeksi. Kuluja oli kaupungin mukaan syntynyt niin paljon, että kaupunki joutui lunastamaan asunnon itselleen.

Omaisille jäi siis paha mieli, tyhjät tilit, vastuu kaupungin sosialisoiman asunnon tyhjentämisestä – sekä hautajaisista aheutuneet kulut keskenään jaettaviksi.

Kuluihin kun ei voitu myöntää harkinnanvaraistakaan avustusta, pesän (saman kaupungin ja saman luukun todellisuudessa sosialisoiman) varallisuuden vuoksi.

Se mikä minusta koko asiassa on käsittämättömintä, on ilmeinen karu totuus siitä, että virkakoneistoon nousseille ja sinne pesiytyneille vasemmistolaisille ei näköjään pystytä tekemään mitään tässä maassa.

Ei siltikään, vaikka maassa on porvarienemmistö ja porvarihallitus. Sosiaalitoimen vihervasemmistolaiset ja uusstalinistiset sosialistivirkamiehet saavat puuhastella rauhassa ihmisten terveyden ja elämän lisäksi myös uhriensa omaisuuden kanssa kenenkään puuttumatta vääryyksiin mitenkään.

Toisaalta, tulee myös sellainen ajatus varsin äkkiä mieleen, että vaikka päättäjät haluavat korvata suomalaiset työntekijät ulkomailta raahattavalla halpatyövoimalla, näidenkin pieni palkka täytyy kuitenkin jostain haalia kasaan.

Nyt näyttäisi siltä, että porvarihallituksemme antaa myös hiljaisen hyväksynnän punavihertätien suorittamalle uhrien ryöstämiselle kunnallisen sosialisoinnin kautta. – se tulee yhteiskunnalle halvemmaksi, joten väheneviä verorahoja voidaan rauhassa suunnata ihan muuhun kuin täysin palvelleiden kansalaisten hyväksi.

Niistä riittää tällaisen rosvouksen jälkeen enemmän jaettavaksi sosiaalituristeille, nykymuotoisen kehitysavun moolokinkitaan ja etenkin monikulttuuri- ja välhemmistöprojekteiihin.

Onnea Suomi – sitä Sinä nimittäin tulevaisuudessa tarvitset.

Lähteet: HS, Kullervoblogin yleisöpalaute

Site Meter


Jk. Se kaupungin sosialisoima asunto muuten toimii tällä hetkellä sosiaaliviraston työsuhdeasuntona. Ainoa valonpilke koko asiassa on se, että lukija oli sisaruksineen käynnistönyt asiasta oikeusprosessin. Tämä on kesken, mutta on johtanut siihen, että kaupunki on luopunut kyseisestä (yhdenvertaisuusperiaatteenkin vastaisesta) panttauskäytännöstä.

Lukijalle ja hänen läheisilleen toivon jaksamista ja parempaa huomista ja tuohon asiaan syyllistyneille virkamiehille toivon mahdollisimman kovia rangaistuksia.

Toivon hyvää jatkoa lukijalleni ja hänen sukulaisilleen sekä mahdollisimman kovia rangaistuksia niille virkamieheille ja poliitikoille, jotka ovat vastuussa tästä.

Olen tässä jonkin aikaa seurannut ns. suvaitsevaiston ja etenkin vihervasemmiston paasausta työvoimapulan vääjäämättömyydestä- Ja etenkin sitä informaatiotulvaa, että sellainen vitsaus pitää hoitaa Suomessa (jossa on ainakin 200 000 erilaista työtöntä ja suuret ikäluokat ovat tilastollinen kupla) maahanmuuttajista koostuvan, kieli- ja ammattitaidottoman, suomalaista kulttuuria ymmärtämättömän, (toistaiseksi)vähään tyytyvän ja etenkin kustannuksiltaan halvan työvoima-armeijan voimin.

Tämä herättää taas uusia kysymyksiä kaltaisessani omassa parastaan ymmärtämättömässä hallintoalamaisessa.

Mitä kaikkia kieliä vanhustenkodissa makaavien Hiljan ja Helmin pitää osata, pystyäkseen kommunikoimaan hoitohenkilökunnan kanssa? Esimerkiksi kertomaan näille, että

* minulla on jano.
* minulla ei ole jano. Ei en halua yhtään enemmän juomaa (tukehdun siihen).
* minulla on nälkä.
* minulla ei ole nälkä. Ei en halua yhtään enemmän ruokaa (tukehdun siihen)
* vaippani on märkä (voitko vaihtaa)
* haluan huikan konjakkipullostani (sopiiko se uskontoosi/onko joku varastanut sen?)

Tai ihan vain kommunikoinnin ja höpinän vuoksi.

Toinen kysymys kuuluu – miten aioitte hoitaa tämän kielenopetuksen?

Kolmas kysymys kuuluu sitten näin. Osaan – nyt ja tässä – noin kymmentä kieltä, voitteko ystävällisesti kertoa riittävätkö ne tulevaisuuden Suomessa, vai joudunko opettelemaan vielä lisää?