Jokainen meistä on varmaan ymmärtänyt sen, että Suomi elää nykyisten EU-kuvernöörien (Mari Kiviniemi, Jyrki Katainen, Alexander Stubb, Tuija Brax,  Anni Sinnemäki, Astrid Thors, Anne Holmlund,  Paavo Väyrynen, Jyri Häkämies, Tapani Tölli, Henna Virkkunen, Stefan Wallin, Sirkka-Liisa Anttila,  Anu Vehviläinen, Suvi Lindén,  Mauri Pekkarinen, Juha Rehula, Paula Risikko,  Paula Lehtomäki, Jan Vapaavuori)  myöntyväisyyssenaatin johtamana tällä hetkellä täysin edesvastuuttomasti yli varojensa ja syö velaksi.

Kassan täytyy jossain vaiheessa tällä menolla tyhjentyä ja kun likvideetti loppuu niin luottokin loppuu – tai siitä tulee huomattavasti kalliimpaa. Tämän asian luulisi olevan ymmärrettävissä ihan normaalin tietämyksen, ymmärryksen ja sivistyksen pohjaltakin. En ryhdy tässä sen enempää tonkimaan kansantalouden teoriaa tai nykytilanteen seurauksia. Kanssasyyllinenblogisti Octavius tekee sen paremmin ja ymmärrettävämmin kuin tämän blogin toimitus, joten tutustukaapa todellisuuteen täällä.

Otsikkokysymys kuului siis, onko kassa jo nyt tyhjä?

Ikävä kyllä siltä alkaa vaikuttamaan – ja vahvasti.

Uutiset ovat parin viime viikon aikana kertoneet toistuvasti OP-Pohjolan ja  eräiden pienten kotimaisten pankkien (Säästöpankit, paikallisosuuspankit ja Aktia)  tietoliikennevaikeuksista ja siitä, että rahat eivät siirry asiakkaiden tileille – tai jos siirtyvät, asiakas ei pysty käyttämään omia varojaan.

Suomen kaltaisessa korkean teknologian ja syvän luottamuksen maassa on totuttu siihen, että sekä yksilöt että yhteisöt pitävät kiinni velvoitteistaan sekä siihen, että omaisuudensuoja on lähestulkoon pyhä asia. Esimerkkinä sen pyhyydestä voitaisiin käyttää 1990-luvun alun pankkikriisiä. Tuolloin veronmaksajat maksoivat pankkien holtittoman rahankäytön seuraukset (itse laman alla kärvistellessään) ja mahdollistivat kuntoon pumpattujen pankkien (siis kansallisomaisuuden) myynnin pilkkahintaan ulkomaille.

Mikään ei tosiaan näytä muuttuvan tässä piilokorruption ja häikäilemättömän saalistuksen maassa. Hälyttävintä tällä kerralla ei ole rahan kylväminen konkurssikypsiin liikelaitoksiin. Hälyttävintä tässä ja nyt  on  se, että itse (aikoinaan omalla työllään) tekemänsä eläkkeen varassa elävät vanhukset eivät ole saaneet eläkettään siten kun se on luvattu. Kaikista kauniista puheista ja lupauksista huolimatta, nyt näyttää tosiaan siltä, että ongelma näyttäisi vain laajenevan ja leviävän.

Eräs eläkkeellä oleva (elämäntyönsä tehnyt, eläkkeensä ansainnut ja kohtuullisen korkean iän saavuttanut) lähisukulaiseni soitti tänään hädissään ja sanoi, että hänen eläkkeensä ei ollut tullut Ilmarisesta hänen Nordeassa sijaitsevalle tililleen.

Läheiselläni on rahaa ja varallisuutta, joten hänellä ei sinänsä ole hätää, mutta tulipa mieleen siivoojana elämänsä töitä tehnyt (kuvitteellinen) Hilja tai Hilma. Hän on joutunut tinkimään pienestä eläkkeestään ja kituuttamaan tämän kuukauden alkuun. Hänellä ei olekaan rahaa nyt ostaa ruokaa eikä mahdollisesti lääkkeitäkään. Puhumattakaan siitä, että minkälaisena häpeänä hän kokee sen, ettei pysty maksamaan vuokraansa /tai yhtiövastikettaan) ajoissa.

Kävin ruokatunnillani sitten selvittelemässä läheiseni  tilannetta ja näin oli tosiaan tapahtunut. Ilmarisen asiakaspalvelunumeroon soitettaessa nauha kertoo selitellen pankkiyhteyshäiriöstä ja Ilmarisen pyrkimyksestä maksaa eläkkeet tämän päivän aikana eläkkeensaajille.

Arvatkaa miltä tämä minusta katsoen näyttää? En ole ollenkaan vakuuttunut näistä selvityksistä. Nämä kuulostavat aivan hätävalheilta, sellaisilta joita yleensä on totuttu kuulemaan taloudellisissa vaikeuksissa (kassakriisissä)  olevien pienyrittäjien suusta; asiakas ei ole maksanut laskujaan, maksoin laskun vahingossa väärälle tilille, pankin tietoliikenneohjelma ei toiminut…

Olisikohan todellisuus se, että eläkeyhtiöiden ja tiettyjen pankkien kassavaranto on huvennut ja näillä on ajoittain todellisia kassakriisejä – eli rahat ovat aidosti lopussa.? Jos näin on käynyt, tekevätkö nämä (tällaisessa tilassa olevat) lisää velkaa korkealla korolla?

Ja odottavatko nämä potentiaaliset kriisipesäkkeet (jotka ovat mahdollisesti tuhlanneet oman ja asiakkaidensa omaisuuden lisäksi  koko säästetyn eläkekassan),  että valtio tulee taas kerran pelastamaan ne?

Ja veronmaksaja maksaa – taas kerran.

Lähteet: Valtioneuvosto, Wikipedia, TS, US, ESS, YLE

Site Meter

Monikulttuurin pää-äänenkannattaja Helsingin Sanomat kertoo, että vihreiden entinen puheenjohtaja Osmo Soininvaara lähtee puolueen ehdokkaaksi ensi kevään eduskuntavaaleihin. Soininvaara on ehdolla Helsingin vaalipiiristä.

Se miksi Soininvaara pyörtää aikaisemmat pyhät puheensa ja lähtee vaaleihin onkin sitten toinen juttu.

Kuten täällä jo aikaisemmin ennusteltiin, entisen pikkupioneerin,  Anni Sinnemäen, valinta virheiden puoluejohtajaksi on aiheuttanut kansalaisten silmien avautumista vihreiden todellisen olemuksen suhteen.

Sinnemäki on anarkisteja ja prekaeetuja beesailevana (ja kommuuniasumista suomalaisille tyrkyttävänä) vasemmistoänkyränä on sittemmin onnistunut erinomaisen hyvin hajottamaan puoluettaan, osoittamaan virheiden poliittisen todellisuuden elitistisenä vasemmistopuolueena ja (toivottavasti)  antamaan Suomen kansalle viimeinkin tehokkaan rokotteen virheitä vastaan.

Niin tehokkaan, että tämä muka-ympäristöpuolue katoaa muiden jälkistalinististen painostus- ja kiristysryhmien mukana viimeinkin unohduksen yöhön.

Vihreiden kannatus on romahtanut ja kyseisen puolueen ummehtuneelta kuukautisvereltä tuoksahtavalla puoluejohdolla alkaa olla pakkotilanne edessään. Jostain on löydettävä ääniharava edes Helsinkiin tai vaalitappio realisoituu puolueen täydellisenä marginalisoitumisena. Ja ääniharava voi (vastoin tuon puolueen nykyisiä feministisiä periaatteita) ääritilanteessa olla sitten jopa mies.

Ja tässä vaiheessa – ja tästä syystä – Osmo Soininvaara astuu takaisin remmiin. Jostain syistä rationaalisestikin ajattelevilla ihmisillä on edelleen sellainen näköharha, että Soininvaara eroaisi jotenkin edukseen muista vihreistä. minäkin luulin joskus näin, mutta seuraamalla Osmon blogia (ja etenkin siellä käytyjä keskusteluja) suomut putosivat omilta silmiltäni.

Puutarhatonttumaisesta ulkonäöstään ja näennäisliberaaleista puheistaan huolimatta, monissa asioissa tuon ulkokuoren takaa on (ilmeisen vahingossa?) astunut esiin aito tahtopoliitikko ja vihreä pakottaja. Osmo toki kuuntelee eri mieltä olevien mielipiteitä, mutta ei hän ole valmis juurikaan tinkimään omistaan – kompromissien tekemisestä puhumattakaan.

Hyvä esimerkki Soininvaaran todellisesta olemuksesta on hänen toimintansa Suur-Lahden yksimiehisenä selvityslautakuntana. Soininvaara poltti päreensä kun ei saanut tahtoaan lävitse ja kansa äänesti (demokratian periaatteiden mukaisesti) hänen slummiuttamissuunnitelmaansa vastaan ja halusi edelleen elää kotiseudullaan.

Tässä on erinomainen esimerkki siitä ristiriidasta, joka vallitsee vihreiden puolueohjelman ja heidän tekemänsä politiikan välillä.

Vihreiden periaateohjelmassa nimittäin kerrotaan, että parempi maailma ei synny ylhäältä päin annettuna, vaan ihmisten vapaaehtoisesta toiminnasta. Ihmisten on voitava vaikuttaa laajasti ja eri tavoin yhteisiin asioihin niin paikallisesti, kansallisesti kuin globaalistikin.

Tämä ei oikein sovi Soininvaaran toimiin Päijät-Hämeen kuntaliitosprojektin parissa. Ehkä kyse oli kuitenkin siitä, että vain tietynlaiset ihmiset saavat harjoittaa vapaaehtoista toimintaa. Tai siitä, että unelmat ja maaseutu kuuluvat vain harvoille ja valituillle.

Vai olisiko kyse sitten kuitenkin Oden henkilökohtaisista ambitioista? Olisiko kyse siitä, että politiikka ja puolue ovat Osmon ajatusmaailmassa vain välttämättömiä pahoja ja keinoja, joilla hän pääsee todelliseen päämääräänsä?

Osmo Soininvaaran entinen puoluetoveri  Eero Paloheimo (joka kuului myös ns. Pyhään Perheeseen), kuvaili jo viitisen vuotta sitten näin (hyvin tuntemansa) Soinivaaran tarkoitusperiä:

Osmo Soininvaaralle henkilökohtaisen vallan kuvitelma on tärkeä ja puolueenkin valta sen apuvälineenä. Hän ilmoitti, että tavoite on vaalivoitto seuraavissa eduskuntavaaleissa. Hän jätti sanomatta, että se on välitavoite ja varsinainen tavoite on kauempana: Soininvaarasta ministeri. Sitten ei tule mitään. Tavoitteena on asema, ei asia. Vihreät ovat hallitusneuvotteluissa helppo nakki, koska Soininvaara suostuu kaikkeen ministerikiima silmissä ja se tiedetään muissa puolueissa. Ei asioilla ole väliä, tuoli on itsetarkoitus. Hurraa!




Lähteet: HS, STT, Eero Palonheimo blogi

Site Meter