Aikamme muistuttaa yhä enemmän 1970-luvun alkupuolen todellisuudesta irronnutta Kekkosslovakiaa. Uusin episodi punavalheiden levittämisessä on julkaistu painotuotteena. Kiitos vinkistä mesisudelle sekä Oopperan kummitukselle – joka muuten kirjoittaa samasta aiheesta.
Leena Hietanen, joka ei ole aikaisemmankaan toimittajanuransa aikana ollut erityisen tunnettu korkeasta journalistisesta etiikasta, on kirjoittanut Viron kylmä sota -pamfletin., jossa hän arvostelee – >Hietasen ilmaus; Viron miehitysmyyttejä
Nyt on kulunut vuosi Tallinnan kristalliyöksi kutsutusta venäläisten ääriainesten järjestämästä mellakoinnista. Siitä Venäjältä masinoidusta näytöksestä, joka sai alkunsa Viron hallituksen päätöksestä siirtää pronssisoturina tunnettu kaatuneiden neuvostosotilaiden muistomerkki – jota paikalliset kutsuvat myös tuntemattoman raiskaajan patsaaksi – Tallinnan keskustasta syrjäisemmälle hautausmaalle.
Muistattehan mitä tuolloin kirjoitin? Noita tekstejä löytyy esimerkiksi täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä.
Toistakymmentä vuotta Virosta vasemmistopropagandaansa, puolitotuuksiaan ja väärää tietoa suoltanut Hietanen väittää pamfletissaan Viron hallituksen toimineen harkitusti, koska se suhtautuu suureen venäläisvähemmistöönsä kuten Israel palestiinalaisiinsa tai Etelä-Afrikan edellinen hallinto mustiin afrikkalaisiin.
Vaikka Hietanen väittää mitä väittää, totuus on se, että Neuvostoliitto oli miehittäjä Virossa ja Virossa oleskelevat venäläiset ovat miehittäjän suorittaman etnisen puhdistuksen tuote.
He eivät ole alkuperäisväestöä vaan totalitarismia toteuttaneen valloittajan paikalle asuttama ryhmä, jolla on pyritty korvaamaan alkuperäisväestö.
Hietanen käyttää -tyylilleen uskollisena – sanaa apartheid maalaillessaan 116 000 venäläistaustaisen Viroon valloittajan asuttaman ihmisen tilannetta.
Ja Pravda beesaa:
Hietasen mukaan etnisen enemmistön yksin johtamassa Virossa on tästä syystä demokratiaan vielä matkaa, vaikka se onkin hyväksytty EU:n ja Naton jäseneksi ja sen menestystarinaa on pidetty esimerkillisenä, myös – ja etenkin – Suomessa.
Hietasen käsitys demokratiasta on väärä – kansandemokraattinen irvikuva kansanvallasta.
Enemmistödemokratia perustuu siihen, että enemmistö päättää – ja huomioi tarvittavasti vähemmistön oikeudet. Vähemmistön asettaminen samalle tasolle enemmistön kanssa ei ole demokratiaa. Eikä siitä ole kovin pitkä matka vähemmistödiktatuuriin – joka on ilmeisesti Hietasen unelman täyttymys.
Tämä venäläisvähemmistön ongelma ei ratkea Hietasen propagandalla, Venäjän uhkailulla eikä sillä, että vähemmistö nostetaan enemmistön yläpuolelle – etenkään valloittajasta ja kansanmurhasta muistuttava sellainen. Venäläisvähemmistöä koskeva ongelma – jos sitä onkaan muuten kuin hyvin marginaalisena – on omien empiiristen kokemusteni mukaan lähes olematon. Suurin osa venäläisistä on integroitunut Viroon. He osaavat paikallisen kielen, käyvät töissä eikä heidän oma kulttuurinsa ole omien kokemusteni mukaan mitenkään unohdettu. Venäjän kieli kaikuu turuilla & toreilla ja venäläiseen kulttuuriin liittyviä asioita on nähtävissä lähes kaikkialla.
Hietanen ei kerro totuutta.
Myös alkuperäisväestöllä on kansainvälisin sopimuksin suojattuja oikeuksia. Asiaa on syytä tarkastella edelleenkin Venäjän edeltäjän Neuvostoliiton harjoittaman rikollisen aggressiopolitiikan tuloksena.
Toinen valheellinen ja raflaava sana mitä Hietanen viljelee kirjallisessa tekeleessään on miehitysmyytti.
Ja Komsomolskaja Gazeta jatkaa disinformaation levittämistä:
Miehitysmyytti elää erityisesti Viroon palanneiden maanpakolaisten ja heidän jälkeläistensä ansiosta.
Minusta tämä on – sanalla sanoen – aivan uskomatonta paskaa.
Jos Neuvostoliitto ei muka miehittänyt Baltian maita uhkailupolittiikkansa seurauksena, niin miten voi olla mahdollista, että Virossa on Viroon palanneita maanpakolaisia ja heidän jälkeläisiään?
Juuri neuvostodiktatuuria nämä ihmiset pakenivat – jättäen omaisuuteensa ja kotinsa varkaiden ja ryöstäjien armoille. Useiden ihmisten perheet ja suvut hajosivat ja synkkä sortovalta peitti Viron.
Toisen maailmansodan alkaessa Viro tahtoi pysytellä puolueettomana, mutta Neuvostoliitto pakottisen tekemään kanssaan yhteistyö- ja tukikohtasopimuksen 28.9.1939. Viroon saapui 25 000 Puna-armeijan sotilasta, jotka sijoitettiin 18.10.1939 alkaen virolaisilta suljettuihin tukikohtiin. Viron puolustusvoimien rauhanaikainen vahvuus oli tuolloin 15 000 sotilasta. Talvisodan aikana Neuvostoliitto käytti Virolta saamiaan lentotukikohtia suomalaisiin siviilikohteisiin sotarikoksena tehtyjen terroripommitusten suorittamiseen. Suomi jätti Virolle asian johdosta nootin.
Kesäkuussa 1940 Neuvostoliiton ulkoasiankomissaari Vjatšeslav Molotov esitti Virolle uhkavaatimuksen. Ultimaatumissa syytettiin Viroa yhteistyösopimuksen rikkomisesta ja vaadittiin saada tuoda lisäjoukkoja maahan. Viron hallitus piti vastarintaa toivottomana, minkä vuoksi vaatimus hyväksyttiin. 17.6.–21.6.1940 maahan tuotiin noin 90 000 neuvostosotilasta lisää, jolloin Virossa olevien venäläisten joukkojen määrä oli yli 100 000 sotilasta.
Elokuussa 1940 Virosta tuli falskin naamiointioperaation avulla yksi neuvostotasavalloista. Presidentti Konstantin Päts vangittiin. Hän menehtyi myöhemmin mielisairaalassa Venäjällä. Toisinajattelijoiden sulkeminen mielisairaaloihin oli NL:n loppuun saakka eräs yleisimmistä sananvapauden rajoittamiseen liittyvistä käytännön toimista – pakkotyöllä tapahtuneen – orjuuttamisen ja nöyryyttämisen kautta – murhaamisen lisäksi.
Vuoden 1940 pidätykset koskivat noin 10 000 virolaista. Kyyditysten kliimaksi koettiin 4. kesäkuuta 1941. Tuona yönä pidätysaalto tavoitti noin 10 000 virolaista, jotka kuljetettiin junilla Siperiaan. Noin 3 500 kyyditetystä miehestä oli keväällä 1942 hengissä enää alle 100 – takaisin Viroon heistä palasi ainoastaan parikymmentä.
Bolshevisointi keskeytyi kolmeksi vuodeksi Saksan vallattua jälleen Baltian kesällä 1941.
Työläisten ja talonpoikien puna-armeija miehitti Viron haltuunsa uudelleen syyskuussa 1944
Neuvostojärjestelmä vakiinnutettiin väkivallalla toisen maailmansodan jälkeen 1940-luvun lopulla. Kymmeniä tuhansia virolaisia karkotettiin Siperiaan ja maatilat muutettiin kollektiiveiksi. Karkoitetun alkuperäisväestön tilalle tuotiin venäläistä siirtoväkeä. Vielä 1980-luvulla Moskovan keskushallinto pyrki venäläistämään neuvostotasavaltaa voimakkaasti.
Professori Ants Oras on kirjoittanut (osittain omiin kokemuksiinsa perustuvan) kirjan Viron kohtalonvuodet.
Todistaja kertoo seuraavaa:
Yhä useammat venäläiset sijoittuivat näkyviin asemiin valtion virkakoneistossa ja puolue-elimissä.
Oma kirjallisuutemme oli lamautettu ja uudet kirjat, sikäli kuin sellaisia oli, olivat suurimmaksi osaksi venäjänkielisiä. Venäläinen työvoima otti haltuunsa eräitä tehtaita, mm. Narvan tekstiilitehtaat. Venäläistäminen oli noussut näköpiiriin. Mutta näköpiiriin oli noussut myös likvidointi. Ihmisiä alkoi kadota suurin joukoin.
NKVD:n toiminta vilkastui yliopistossa aivan samoin kuin muuallakin. Alustava asiakirjapinojen seulominen näytti lähestyvän loppuaan. Akateemisia tuttaviani alkoi siellä täällä hävitä. Eräs kotonamme usein nähty vieras, kansantaloustieteen ylioppilas, kotimme lähellä sijaitsevan puiston takana olevan suuren panimon pääkirjanpitäjän poika, pidätettiin eräänä yönä. Eräs uusien kielten osaston lahjakkaimpia nuoria tutkijoita, jonka jopa Kurekin oli hyväksynyt kelvolliseksi yliopistonopettajan uralle, vietiin niinikään Peplerin kadun varrella sijaitsevaan taloon. Kure yritti vedota hänen puolestaan, mutta häntä käskettiin huolehtimaan omista asioistaan. Tapasin nuoren miehen morsiamen melkein joka päivä tiedekunnan kirjastossa. Hänen ei ollut sallittu lähettää miehelle ainoatakaan ruokapakettia. Me tiesimme jo tällöin, mitä tämä merkitsi.
Liberaaliemme johtajan Jaan Tõnissonin luo, joka vielä äskettäin oli ollut osuustoimintaopin professori ja jota tähän asti oli hänen nauttimansa suunnattoman kansansuosion vuoksi säästetty, saapui eräänä iltana poliisi ja kehotti häntä lähtemään mukaan. Hän puki parhaat vaatteensa ylleen ja lähti, pitkänä, suoraselkäisenä ja ryhdikkäänä – kansallisen liikkeemme Grand Old Man viimeiseen saakka. Meille hän oli jo vertauskuvaksi muodostunut hahmo, jossa liberaalinen demokratiamme ruumiillistui.
Presidentti, ylipäällikkö, useimmat viimeiset ministerimme ja heidän perheensä sekä sosiaalidemokraattiset johtajat olivat joutuneet lähtemään jo kauan ennen häntä. Yhdelläkään heistä ei ollut täysin samaa arvovaltaa epäitsekkäänä vapaustaistelijana kuin hänellä. Ainoankaan toisen hahmon menettäminen ei voinut aiheuttaa meissä yhtä syvää järkytystä.
Mitä tavallisille ihmisille sitten tapahtui Hietasen paratiisissa?
Oras kertoo myös siitä:
”Vain vähän tiedettiin siitä, mitä tapahtui sen jälkeen kun teidät ehkä oli pidätetty.
Tiesitte joitakin ihmisiä, jotka oli päästetty vapaalle jalalle päivän tai kahden kuluttua, usein ruhjottuina ja sairaina ja aina haavanarpia täynnä – niitä oli liian paljon, jotta asianomainen olisi halunnut kertoa teille mitään. Olitte kuulleet kuulusteluista, jotka kestivät täyden vuorokauden tai kauemminkin, iskujen jakelusta ja pahemmistakin kidutusmuodoista. Ettekä koskaan voineet olla varmoja, etteikö teidän vuoronne tulisi juuri seuraavana yönä.
Vasta paljon myöhemmin, venäläisten jo peräännyttyä Virosta, paljastuivat tosiasiat. Heti venäläisten lähdettyä olivat ihmiset alkaneet epätoivoisesti etsiä kadonneita sukulaisiaan ja ystäviään ja tutkia jokaista paikkaa, jota NKVD:n tiedettiin käyttäneen tarkoituksiinsa. Lukuisia ruumiita, jotka usein oli ruhjottu vastenmielisyyttä herättävällä tavalla, löydettiin NKVD:n kellareista tai jopa yksityisiltä alueiltakin.
Aikoinaan pankkiiri Klaus Scheelille Kosella Tallinnan lähistöllä kuulunut huvila oli tällainen paikka. 75 ruumista, joista yksi naisen, kaivettiin sieltä esiin. Kaikkien kädet oli sidottu selän taakse, jokaiselle pantu suukapula ja kaikki sen jälkeen heitetty toinen toisensa päälle, mutta ilman että haavoja olisi löytynyt mistään: heidät oli kaikesta päätellen joko myrkytetty tai haudattu elävältä. Scheelin autovajan alta löytyi vielä 9 ruumista. Eräästä vajasta löydettiin lähes kolmen metrin syvyyteen haudattuna 16 ruumista. Vajan toisessa päässä maa oli peitetty sementillä. Sen alta löydettiin paljon myöhemmin vielä 38 ruumista. Eräältä oli kallo murskattu ja toiselta leukapielet väännetty kokonaan sijoiltaan. Näiden kuolleiden joukossa oli poliiseja, upseereita, eräitä tavallisia työläisiä ja muutama venäläinen emigrantti.
Samanlaisia joukkohautoja löydettiin monissa osissa maata. Kaiken kaikkiaan kaivettiin maasta esiin 2000 ruumista, mutta monia jäi epäilemättä löytämättä. Tällainen oli matkan päätepiste, ellei se ollut karkottaminen johonkin tuntemattomaan paikkaan itään. Mutta viimeisen vaiheen valmistelut olivat pitkät ja tuskalliset. Kuulustelut alkoivat aina yöllä, jolloin ihmisen vastustuskyky on heikoimmillaan, ja ne kestivät usein vuorokausimääriä. Niitä oli vaikea kestää, etenkin jos teidät estettiin tyydyttämästä alkeellisimpia ruumiillisia tarpeitanne. Kuulustelijat vaihtuivat aika ajoin samaan aikaan kun te ehkä vääntelehditte tuskankouristuksissanne. Jos satuitte torkahtamaan, jota välistä tapahtui kahdentoista tunnin kyselyihin vastaamisen ja pitkien ideologisten saarnojen kuuntelemisen jälkeen, vartijanne pitivät teidät hereillä iskemällä teitä tai aivan silmienne edessä pitämällään voimakkaalla sähkövalolla. Välistä, jos kuulustelija raivostui itsepäisyydestänne, hän iski teitä nyrkillä kasvoihin tai (kuten eräs heistä mieluiten teki) suoraan päälaellenne tai teitä lyötiin nahkahihnalla tai kumipatukalla. Välistä teitä voitiin potkia tai lyödä päätänne vasten lattiaa tai suunnata revolveri teihin, jotta allekirjoittaisitte väitetyn rikoksenne tunnustuksen.
Eräissä tapauksissa (näin kävi eräälle ystävälleni, joka pääsi myöhemmin pakenemaan ja on nykyisin turvassa eräässä aikoinaan puolueettomassa maassa) järjestettiin näennäinen teloitus. Seisoitte kasvot seinää vasten revolverin suu painettuna niskaanne. Kun odotitte, että teidät ammuttaisiin, teidät iskettiin tainnoksiin ja kannettiin tiedottomana pois. Niin ikään sattui, että vangille näytettiin todellista teloitusta tai surmatun vangin ruumista.
Teidän ei sallittu nukkua kopissanne päiväsaikaan, ja vankilan pesuhuone oli ainoa paikka, jossa saatoitte torkahtaa muutaman hetken. Itsepäisyytenne murtamiseksi kiduttajanne saattoivat sijoittaa teidät rangaistuskoppiin, jossa tunsitte pian tukehtuvanne hapen puutteesta, (eräs tavallisimpia kidutustapoja) tai sietämättömän kuumaan höyrykaappiin, jossa saitte olla kunnes pyörryitte. Ihonne saatettiin ehkä nylkeä osittain, sähkövirta suunnata teihin tai panna vesi tippumaan päänne päälle vanhaan kiinalaiseen tapaan. Ja nämä kidutukset saattoivat kestää viikkoja ja kuukausia.
Kaikkia tällaisia menettelytapoja käytettiin alkuvalmisteluna teloitukselle tai pakkotyölle NKVD:n kuolemanleireillä. Niistä kertoivat ihmiset, jotka pääsivät pakenemaan – heidän joukossaan kokonainen laivanlastillinen kuolemaantuomittuja. Saksalaiset koneet olivat pommittaneet heidän laivaansa Jaan Teäriä, joka ajautui Viron rannikolle syksyllä 1941 sen jälkeen kun venäläiset olivat poistuneet Tallinnasta.
Vankien kuolemantuomiot löydettiin laivalta.
Vuoden 1941 kyydityksistä Oras kertoo:
Se, minkä todistajiksi olimme joutuneet, ei ollut enempää eikä vähempää kuin yritys panna alulle Viron kansan tuhoaminen. Se oli vain ensimmäinen toimenpide, joka tuon yhden vuorokauden kuluessa koski noin 10 000 virolaista eli jokaista 112. asukasta. Se ulotettiin pian koskemaan vielä ainakin 40 000 asukasta, mutta suunnitelmana oli, kuten asiakirjoista myöhemmin ilmeni, kuljettaa pois lähes kaksi kolmasosaa väestöstä.
Seuraavat ryhmät oli määrä kuljettaa pois Baltian maista:
1. Kaikki porvarillisten puolueiden sekä järjestöjen jäsenet, kaikki sosiaalidemokraatit, syndikalistit ja trotskilaiset –
2. Edellisen hallintojärjestelmän virkamiehet, tuomarit, upseerit ja poliisivirkailijat.
3. 1918-20 bolsevikkeja vastaan käytyyn sotaan – neuvostoliittolaiselta nimeltään kansalaissota – osallistuneet
4. Entiset kommunistisen puolueen jäsenet (eronneet tai erotetut).
5. Pakolaiset ja muut maahanmuuttajat
6. Ulkomaiden diplomaattisten edustajistojen palveluksessa olleet ja ulkomaalaisten yhtiöiden ja yritysten edustajat.
7. Ulkomaille kirjeenvaihdossa olevat henkilöt( esimerkiksi esperantistit ja filatelistit)
8. Poliittisten pakolaisten sukulaiset;
9. Papisto perheineen sekä uskonnollisten järjestöjen aktiiviset jäsenet.
10. Aristokraatit (näitä ei baltiansaksalaisten poistuttua Virossa juurikaan enää ollut), tilanomistajat, teollisuus- ja liikemiehet, pankkiirit ja ravintolanomistajat.
Näihin ryhmiin kuuluvat oli siirrettävä perheineen syvälle Venäjän sisäosiin ja kauemmaskin – Siperiaan. Perheen päämiehet määrättiin pidätettäviksi, kun taas heidän perheensä kuljetettaviksi. Kyyditykset koskivat myös jokaista, jolla saatettiin epäillä olevan arvosteleva asenne hallitusjärjestelmään nähden tai että hän mahdollisesti levittäisi tyytymättömyyttä tulevaisuudessa.
Tämä on totuus.
Kiihotus kansanryhmää vastaan?
Hietanen syyllistyy tässä – Suomen lainsäädännön mukaan – nähdäkseni myös suoranaiseen kiihotukseen kansanryhmää vastaan. Kun valtionsyyttäjä Mika Illman tutki Mikko Ellilän afrikkalaisia koskevia kirjoituksia ja päätti nostaa syytteen, nyt tasapuolisuudenkin nimissä hänen tulisi nostaa syyte myös Hietasta vastaan.
Raskauttavana lisätekijänä vielä tämä kiihotus sekä suoranainen herjaus, joka löytyy hänen blogistaan:
Virossa ymmärtää, mitä venäläiset tarkoittavat puhuessaan virolaisista ja suomalaisista tsuhnina. Tsuhnan tärkein ominaisuushan on satumainen tyhmyys.
Vai niin?
Jos tämä ei täytä kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkistöä, niin mikä sitten. Siis Hietasen virolaisista lausumana.
Hietasen touhut ovat olleet – kuten jo totesin – hieman kyseenalaisia aikaisemminkin. Hän kirjoitti kymmenen vuotta Kauppalehteen ja Turun Sanomiin Viron uutisia. Kauppalehdestä tuli potkut, kun Hietanen ei uskonut nollaveroon ja satuili e Venäjän televisiolle Viron pitävän keskitysleiriä. Turun Sanomista tuli potkut vuosi myöhemmin, kun Hietanen levitti vihapropagandaansa ja väitti Suomen laillistavan Viron ja Latvian apartheid-valtioita. Hietanen on ollut myös toimittajana Helsingin Sanomissa – silloin kun se oli vielä luotettavahko laatulehti. Sieltäkin Hietanen sai kenkää. Oman kertomansa mukaan:
…minulla on Helsingin Sanomien toimittajana ansiolistalla teatterikriitikko Jukka Kajavan ohjaaman teatteriesityksen haukkuminen. Päädyin täyttämään kellonaikoja näyttelykalenteriin.
Että sellainen Hietanen…
Jotain tahattoman komiikan piikkiin pistettävääkin tästä hölmöilystä löytyy.
Viron kylmä sota ilmestyi Jouni Tervon ja Harri Nykäsen Pulizer Oy:n tuottaman ja WSOY:n kustantaman Barrikadi-sarjan ensimmäisenä teoksena.
Barrikadi on erinomainen nimivalinta vasemmistolaiselle roskalle.
Lähteet: HS, Ants Oras: ”Viron kohtalonvuodet”, Tundmatu autori silme läbi:”Eesti 1944″, Kurt von Tippelskirch: Toisen maailmasodan historia, Mart Laar: ”Unohdettu sota”, Seppo Myllyniemi: ”Baltian kriisi 1938-1941, Useita kirjoittajia: ”Kommunismin musta kirja”
Päivitys 080508 1318: Unohdin erään asian tästä kirjoituksesta. Käykää katsomassa miten Venäjän federaatio suhtautuu suomalais-ugrilaisiin vähemmistöihinsä.
Kullervo Kalervonpoika 