Vaikka tällaisia uutisia tuleekin kiihtyvällä tahdilla, niin niihin ei totu silti koskaan.

Remonttimiehet ovat löytäneet iäkkään naisen kuolleena Helsingin Kannelmäessä. Nainen löytyi kotisohvaltaan, ja poliisin tutkimusten perusteella hän on kuollut vuonna 2007. Hän on ollut kuolleena 2,5 vuotta, eikä kukaan ole kaivannut häntä.

Taloyhtiössä oli tehty ikkunaremonttia. Nainen ei ollut avannut remonttimiehille ovea, joten remonttimiehet olivat menneet asuntoon yleisavaimella.

Naisella ei ollut puolisoa tai lapsia. Poliisi selvittää parhaillaan, onko hänellä muita sukulaisia. Rikosylikomisario Juha Rautaheimo kertoo, että esimerkiksi naisen laskut hoituivat automaattisesti. Helsingissä tehdään joka vuosi vanhoja ruumislöytöjä. Näin kauan viruneet ruumiit ovat kuitenkin harvinaisia.

Tämä on tietenkin taloudellisesti ajateltuna yhteiskunnallisesti  huomattavasti huokeampaa kuin se, että kyseinen ihminen olisi ollut edes kotihoidossa ja saanut ihmisarvoisen kuoleman – vaikka sitten sohvalleen, muttei 2,5 vuodeksi unohdettuna kuoleman yksinäisyyteen.

Sunnuntaina uutiskynnyksen ylitti puolestaan eräs lastensuojeluun liittyvä uutinen. Tuon uutisen mukaan teini-ikäisiä otetaan huostaan ja sijoitetaan kodin ulkopuolelle enemmän kuin nuorempia. Suurin ikäryhmä ovat murrosikäiset. Esimerkiksi Helsinki otti viime vuonna huostaan tammi–marraskuussa 360 lasta. Heistä yli puolet oli täyttänyt 13 vuotta.

Helsinkiläisen  Tonia Köngäksen perheestä otettiin huostaan toiseksi vanhin lapsi koulunkäyntivaikeuksien takia kaksi vuotta sitten.

Niiden syyksi epäiltiin kasvatusta.  Perheen Tonia-äiti oli liian joustava esimerkiksi salliessaan poikansa välttää joitakin ruokia. Perustelu ihmetytti tätä  viiden lapsen äitiä:

”Jos olisin huono vanhempi, minulta olisi viety muutkin lapset”.

Todellinen syy selvisi sitten lopulta vuosi sitten. Nyt Köngäs pitää kokemustaan esimerkkinä siitä miten ei saisi toimia.

Keskosena syntynyttä lasta seurattiin vuosia ja sairaala tuli tutuksi myös selvitettäessä keskittymisvaikeuksia. Äiti epäili neurologista ongelmaa, koska perheessä oli todettu sellainen, mutta sai kuulla huolen olevan turha. Lapsi vain kapinoi ikänsä mukaan.

Tilannetta yritettiin viranomaisten puolelta hoitaa avohuollon tukitoimilla. Tämän jälkeen  lääkäri suositteli huostaanottoa tilanteen rauhoittamiseksi tutkimuksia varten. Perhe suostui.

Se oli virhe,

Köngäs sanoo nyt, koska huomasi sittemmin papereista, että vastentahtoiseen huostaanottoon ei ollut aihetta.

Poika sijoitettiin perhekotiin, mutta tutkimuksia ei aloitettukaan. Äiti hankki lähetteen yksityiseltä lääkäriasemalta, mutta sairaala ei pitänyt tutkimuksia aiheellisina.

Tästä alkoi pojan alamäki. Yhteistyö perhekodin, sairaalan ja sosiaalityön kanssa takkusi, ja Köngäs kanteli eduskunnan oikeusasiamiehelle. Puutteita löytyikin.

Kantelu oli liikaa perhekodille, ja poika sijoitettiin nuorisokotiin. Sillä on tapana viedä kaikki lapset neuropsykologille mahdollisten koulunkäyntivaikeuksien selvittämiseksi.

Näissä tutkimuksissa heräsi epäily, joka varmistui keskussairaalassa. Oireilun takana oli Aspergerin oireyhtymä eli laaja-alainen kehityshäiriö sekä autismia. Ne selittävät oudoksi koettua käytöstä.

Helpotukseen sekoittui harmi, kun omat yritykset hakea apua oli tyrmätty. Köngäs sanoo:

”Meillä kävi onni, mutta nettikontaktien kautta olen havainnut, että Suomessa on paljon perheitä, jotka epäilevät jotakin, ja tuloksena on huostaanotto”

”Kun lapsi oireilee, ajatellaan, että vika on kotona. Olen kuullut, että lapsia ei edes tutkita ilman huostaanottoa. Se on kallista yhteiskunnalle, sillä sijoituspaikka maksaa satoja euroja vuorokaudessa.”

Niin, tällainen huostaanotetun nuoren pelkkä sijoittaminen kodin ulkopuolelle maksaa noin 250,00 euroa vuorokaudessa – tutkimuksista nyt puhumattakaan.

Kun tällainen nuori otetaan huostaan, hänen ja koko hänen perheensä elämä muuttuu ja yhteiskunnan maksamat kustannukset kasvavat – niin inhimilliset kuin taloudellisestkin.

Jos kantaväestön asunnottomuudesta on muodostunut kansallinen häpeäpilkku, niin omaisten hylkääminen ja myös sen päinvastainen ilmiö – yhteiskunnan tunkeutuminen pakkokeinoin yksilön elämään –  alkavat muodostua yksilö- ja perhetasolla samanlaiseksi.

Onko nykyinen egosentrinen, inhimillisestä hinnasta piittamaton ja pelkkään taloudelliseen kasvuun pyrkivä aikamme todellakin sitä, mitä  me yksilöinä, perheinä, sukuina, kansana ja yhteiskuntana todellakin haluamme?

Onko sen vastapainona koko ajan kiristyvä ja yksilönoikeksia rajoittava  (näytösluontoinen) yhteiskunnallinen voimankäyttö, vain julkisen kuvan kirkastamisen ja  pöydän siivoamisen vuoksi, sitten se  oikea tapa lähestyä  tätä ongelmaa. Vai luoko se suurempia ongelmia sen saman maton alle, minne alkuperäinen ongelma piilotetaan?

Mihin olemme unohtaneet yhteisöllisyyden? Miten viranomaisesta on todellakin tullut tietyissä tapauksissa se lähin omainen?

Toisaalta – tosiaan – ihmetyttää myös se, että  miksi viranomainen on väkisin rajoittamassa kansalaistensa oikeuksia siellä, missä asioista suoriuduttaisiin itsekin – pienemmällä vahingolla?

Onko nyt jälleen kerran niin, että viranomaisen toimenpiteet on helpointa ja vaarattominta kohdistaa niihin – niin tässä , kuin niin monessa monessa muussakin asiassa – jotka näyttävät puolustuskyvyttömiltä?

Jokainen varmaan tietää myös sen, että varsin usein suurimmat perheeseen liittyvät ongelmat eivät tule päivänvaloon, koska niiden olemassaolo peitetään rahalla – ja rahaa vastaan ei normaali virkamies ole koskaan uskaltanut lähteä sotimaan.

Emmää syyllisii kaippa… Minä kaipaan tervettä suomalaista yhteisöllisyyttä, keskinäistä vastuunkantoa ja viranomaisten todellista tukea silloin, kun kansalainen tai kansalaisten muodostama perusyksikkö – perhe – sitä tarvitsee.

Kukaan ei pärjää yksin, mutta pelkkä kuri ja kontrolli – ilman todellista välittämistä – ei ole yhteisöllisyyttä.

Anoppini kanssa pari kertaa viikossa kaupassakäyvänä (ja muutenkin hänen asioissaan auttavana), lasteni (myös aikuisten sellaisten) kanssa jatkuvassa vuorovaikutuksessa elävänä ja muihinkin sukulaisiini yhteyttä pitävänä suomalaisena miehenä katson, että minulla on ihan oikeus toivoa tätä.

Olkaa (asiallisesti) mukana toistenne elämässä suomalaiset.


Lähteet: IS, HS, IL, MTV3

Site Meter

Muhammed-piirroksistaan kuuluisaksi tullut – ja saman syyn vuoksi  kyllddyyrilehti Kaltiosta ulospotkittu – pilapiirtäjä Ville Ranta on aloittanut Helsingin seurakuntayhtymän lehden pilapiirtäjänä.

Hän toteaa uudesta pestistään itse näin:

Usein mietin, että uskonnosta voi puhua vain typeryyksiä. Ja voishan olla puhumatta mitään…

… jos sielunhätä sillä hellittäisi.

Ranta on kuvannut tämän viikon Kirkko & Kaupunki-lehdessä nykyisen (henkilökunnaltaan kauas juuriltaan ajautuneen) luterilaisen kirkon ja Jussi K. Niemelän edustaman hihhuliateismin välistä suhdetta:

    Kirkko ja kaupunki - Ville Ranta

Lähde: Kirkko ja kaupunki, kuva: Ville Ranta

Site Meter

Eräs maahanmuuton vapauttamista koskeva perusteema on ollut ikääntyvä väestömme ja sen myötä maahamme saapuva työvoimapula. Todellisuus on kuitenkin toinen – toistan tässä hieman itseäni.

Suomen väestön ikääntyminen on käsitteenä kupla. Kyse on sotien jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien aiheuttamasta tilastollisesta kummajaisesta. Tämä ongelma kuitenkin katoaa näiden suurten ikäluokkien mukana hautaan noin 10-20 vuoden sisällä. Tämän jälkeen Suomen väestö putoaa (ilman keinotekoista väestönkasvua) noin neljään miljoonaan suomalaiseen ja väestöpyramidi (kuin myös elinkeinoelämä) normalisoituu.

Jos tätä – ominkin voimin hoidettavissa olevaa parinkymmenen vuoden mittaista – ongelmaa varten tuodaan maahamme massoittain halpatyövoimaa, tulemme rakentamaan tuleville sukupolville todellisen monikulttuurisen ongelman. Sellaisen, jonka vaikutukset saattavat kestää satoja vuosia ja pahimmillaan ne tuhoavat suomalaisen kulttuurin, suomalaisen kansallisvaltion ja suomalaisuuden.

Sen sijaan, että nämä vanhuksista ja huoltosuhteesta huolissaan olevat ihmiset tekevät nykyistä monikulttuuripropagandaansa, suosittelen laskeutumista todellisuuteen ja tekemään jotain todellista asioiden eteen.

Päivän uutisvuo kertoo, että uusi ikäihmisille tarkoitettu toimintapuisto Helsingin Pikku Huopalahdessa sai yksimielisen innostuneen vastaanoton keskiviikkona, kun joukko vireitä eläkeläisiä tutustui siihen.

Taavetinpuistoon on tuotu monia välineitä, jotka uutisen mukaan vaikuttavat lasten leikkipuiston telineiltä. Ensihavainto ei olekaan kovinväärä, sillä laitteet on suunnitellut ja valmistanut rovaniemeläinen Lappset-yritys, joka tekee leikkipuistojen välineitä. Suurin ero leikkipuiston telineisiin on se, että ikäihmisten puistossa ne ovat matalammalla. Kehittämiseen on osallistunut ikäihmisiä ja lapsia. Puistossa on käytetty myös urheilukentiltä tuttua pinnoitetta, jolloin kaatuminen on pehmeämpää kuin hiekalle.

Näillä ikäihmisille suunnitelluilla aitteilla voi pitää yllä lihaskuntoa ja tasapainoa. laitteiden suunnittelussa on otettu huomioon ikääntyvien kansalaisten arkielämän taitojen ylläpitäminen. Näin ollen myös pyörätuolin ja rollaattorin avulla liikkuvat on otettu huomioon. Puiston yhteydessä on myös puolen kilometrin pituinen kävelyreitti, jonka varrella on penkkejä.

Tämä toimintapuisto on syntynyt Miina Sillanpään säätiön aloitteesta. Helsingin kaupunki vastasi rakentamisesta ja huolehtii ylläpidosta.

Tämä on hieno ajatus, jota voisi laajentaa Pikku-Huopalahden ulkopuolellekin. Tällaiseen toimintaan olisi helppo yhdistää kahvilatoimintaa, retkiä, harrastuspiirejä – jopa päivätansseja seniorikansalaisille. Kun vielä jossain päin käytössä olevaa vanhusten ja lasten yhteisen ajan viettoa saataisiin tähän mukaan, voitaisiin puhua ikäpolvien kohtaamisesta ja yleishyödyllisestä toiminnasta.

Parhaimmillaan näin saataisiin ikääntyvää väestöä aktivoitua ja kuntoutettua niin, että nykyistä paljon pienempi osa päätyisi  myöskin nykyistä lyhyemmäksi ajaksi kroonikko-osastoille. Olen taipuvainen uskomaan siihen, että terve sielu asuu terveessä ruumiissa. Uskoisin ahdistuksen, yksinäisyyden ja masennuksenkin saavan näin ainakin ensiapua ikääntyvässä väestönosassamme.

Vastaavasti kaikki väestön ikääntymisestä huolissaan olevat monikulttuuristit voisivat käyttää edes osan vapaa-ajastaan vapaaehtoistyöhön ja seurusteluun ikäihmisten kanssa. Ehkä sieltä löytyisi viimein järkeä myös tähän nykyiseen monikulttuuriuskontoon.

Joku sanoi joskus, että viisas yhteiskunta kunnioittaa ja kuuntelee vanhuksiaan.

Lähde: HS

Site Meter

Suuri vihreä filosofi Jarkko Tontti on jälleen kerran osoittanut ymmärryksensä laajuutta Vihreän Langan julkaiemassa blogissaan.

Tai sitten nationalismia tai muuta yhteisöllisyyttä korostavaa oppisuuntaa, jonka mukaan ihmistä ei kohdella yksilönä, ainutkertaisena ja erilaisena, vaan vain kansakunnan ja kulttuurin jäsenenä.

Metsään meni, taas. Kolina kuuluu vieläkin.

Toisin kuin virheiden ajama vasemmistolainen ns.yhteisöllisyys,, joka perustuu siihen, että yksilö on yhteisöä varten, nationalismi perustuu siihen, että yhteisö on yksilöä varten.

Nationalimissa yhteisen kulttuurin ja kielen omaavat ihmiset muodostavat keskenään – ykslöistä sukujen ja heimojen kautta koostuvan – kansankokonaisuuden, joka on tarkoitettu omien yksilöidensä suojaksi ja hyväksi.

Tosin kuin vihervasemmistolainen monikulttuurinen yhteiskunta, joka on tarkoitettu puolestaan kaikille muille paitsi sen rakentaneille ihmisille ja heidän jälkeläisilleen.

Lähde: VL

Site Meter

Fokloristina tunnettu veli Rutja on pohtinut yhteiskunnan henkistä rappiota. Ohessa lainauksena koko – varsin mielenkiintoinen – kyseistä asiaa koskeva teksti.

YHTEISKUNNAN HENKINEN RAPPIO

Terminä rappio merkitsee jonkin luodun ja ylläpidetyn asian huonontumista ja heikentymistä, kun se jää hoitamattomaan tilaan. Se merkitsee rakenteiden palautumista järjestyksestä kohti kaaosta ja sekasortoa. Kaikki, mikä maailmassamme on ihmisen luomaa, vaatii myös ylläpitoa. Tämä sääntö koskee niin konkreettisia, materiaalisia asioita, kuin kulttuurisia ja abstrakteja rakenteita, ja mikäli tämä unohdetaan, on seurauksena kehityksen kääntyminen kohti sitä alkutilaa, josta ihminen on asioita luonut. Mikäli yhteiskunnassa ei pidetä huolta kiinteistöistä, ne homehtuvat ja lahoavat, mikäli puistoja ei hoideta, ne rehevöityvät ja villiintyvät ja mikäli laillista yhteiskuntaa ei pidetä yllä asialle omistautunein viranomaisin, seuraa anarkia ja totalitarismi. Samoin on kyse myös kulttuurisissa asioissa, sillä jos hyvää makua ja asiantuntemusta ei arvosteta, tapahtuu kulttuurin rappeutuminen. Näistä yksinkertaistetuista määritelmistä pyrin tarkastelemaan sitä rappiokehitystä, joka yhteiskunnassamme nähdäkseni tänään vallitsee ja kuinka poliittinen eliittimme käyttää sitä sumeilematta hyödykseen.

Kulttuuri ihmisen elämänmuotona

Kulttuuri merkitsee ihmisten tapaa toteuttaa omia tarpeitaan ja halujaan suhteessa muihin ihmisiin ja ympäristöönsä. Se on tapa toimia yhteiskunnan osana ja se seuraa läpi koko ihmiselämän kirjon tieteestä, taiteesta, kirjallisuudesta ja pukeutumisesta kieleen, käytöstapoihin, elämänarvoihin ja maailmankuvaan. Inhimillisessä toiminnassa ei ole mitään sellaista, mihin kulttuuri ei olisi vastavuoroisessa vaikutussuhteessa. Kulttuuri on merkitysjärjestelmä, joka antaa mielen ymmärtää asioita ja ilmiöitä kulloisessakin kontekstissaan ja tämä merkitsee sitä, että osaamme tulkita muiden ihmisten käyttäytymistä, sekä ennustaa heidän reaktioitaan suhteessa omaan toimintaamme.

Länsimainen kulttuuri on kulkenut vuosituhansia pitkän tien ollakseen sitä, mitä kulttuuri on silloin, kun se on kehittynyt ja muokkautunut pitkään monien vaiheiden lävitse. Lääkinnässä luonnosta löytyneistä rohdoista alkanut hoito on kehittynyt moderniksi lääketieteeksi, musiikki on kehittynyt satunnaisten käteen sattuneiden esineiden tuottamasta äänestä sinfoniamusiikiksi ja käsitykset ympäröivästä maailmasta ovat muovautuneet taikauskosta tieteelliseen maailmanselitykseen. Ihminen sinänsä on tämän matkan aikana muuttunut kuitenkin hyvin vähän. Mikäli moderni ihminen syntyisi 10 000 vuotta sitten vallinneeseen kulttuurin, niin tuskin eroa muihin tämän kulttuurin yksilöihin huomaisi. Koko yhteiskunnan kehitys on siis pohjimmiltaan abstraktien käsitteiden, ajatusten, tiedon, teorioiden ja arvojen jalostumista. Toki tekniikka ja infrastruktuuri ovat materiaalisia, mutta näiden olemassaololle on ensisijaisen tärkeää, että on ensin olemassa ideat ja tietotaito näiden toteuttamiseksi – kerrostaloa ei voi rakentaa, ellei ymmärrä matematiikkaa ja rakennusoppia. Mikäli tämä sivistys katoaa, sitä ei kehitetä ja ylläpidetä, taantuu myös yhteiskunta takaisin kohti primitiivisiä kulttuureja. Toisaalta tekniikka ja infrastruktuuri saattavat säilyä korkeina rappeutuneessakin kulttuurissa, mutta tekniikan ja infrastruktuurin tarjoamia mahdollisuuksia käytetään yhä enemmän vain yksinkertaisimpien tarpeiden ja halujen toteuttamiseen.

Kuinka rappio ilmenee?

Kulttuurinen rappeutuminen koskee kaikkia elämän alueita. Se näkyy taiteessa, filosofiassa, politiikassa, viihteessä ja ennen kaikkea ihmisten arvoissa. Rappiokehitys on itseään ruokkivaa ja eksponentiaalista, sillä mitä vähemmän yhteiskunnan vanhoja, hidastavia arvoja asettautuu vasten tätä kehitystä rappion niitä syödessä, sitä nopeammaksi dekadenssi käy.

Taiteessa rappio ilmenee kaiken ylevään, sopusuhtaisuuteen ja luonnolliseen estetiikkaan pyrkivien suuntauksien hylkäämisenä. Tämä kehitys on leimallista ennen kaikkea toisen maailmansodan jälkeiseen taidemaailmaan, jolloin taiteilijapiirit täyttyivät laajalti sosialisteista, joiden agendaan kuului kaiken sen romuttaminen ja mitätöiminen, mikä on perinteistä, ylevää, romanttista, kansallista ja klassisen estetiikan ihanteita noudattaa. Tilalle astuvat shokeeraavuus, groteskius, sekä muut rajojen ja hyvän maun rikkomukset. Luonnollisesti hyvä maku on sidonnainen kulttuuriin, mutta hyvän maun määritelmäksi sovittakoon tässä yhteydessä se, mikä ei vakavasti riko kansan perusarvoja. Sinänsä hyvän maun vastaisen taiteen tuottaminen ei ole tuomittavaa siinä mielessä, että sellainen tulisi suoranaisesti kieltää, mutta on kyseenalaista, että kansan tuottamia verorahoja käytetään tällaisen taiteen edistämiseen.

Filosofian rappio näkyy aatteellisena dekonstruktiivisuutena ja löysänä relativismina, joka mahdollistaa älyllisen perustelun moraaliselle selkärangattomuudelle. Tässä ajattelussa hylätään perusarvojen ja etiikan oikeutus vain keinotekoisina rakenteina, eikä niillä katsota olevan elämää määrittäviä arvoja. Pitkälti filosofisen rappeutumisen taustalla ovat samat poliittiset ja yhteiskunnalliset voimat, kuin jotka taiteenkin kehityksen taustalta ovat esiin nostettavissa. Olkoot arvot ja kulttuuri kuinka keinotekoisia tahansa, ovat ne perustana koko ihmisyhteisön toiminnalle. Sitoutuminen ihanteisiin merkitsee elämäntavoitteiden asettamista tiettyyn ideaaliin ja mikäli tämä ideaali hylätään turhana, ei ihmiselle jää enää tavoiteltavaa ja elämä menettää sisältönsä.

Poliittisessa rapautumisessa kyse on ennen kaikkea siitä, että poliitikon tehtävänä ei enää ole toteuttaa kansan tahtoa ja parasta vaan hankkia mahdollisimman paljon ääniä turvatakseen seuraavan valtakautensa. Tämä johtaa huonolla tavalla populistiseen politiikkaan, valehteluun, sananvapauden rajoituksiin ja korruptioon. Kaikki edellä mainitut ilmiöt ovat näkyvissä myös Suomen poliittisella kentällä, kun äänestäjiä pyritään kosiskelemaan pintapuolisella retoriikalla, ministerit valehtelevat aikomuksistaan ja sananvapautta pyritään rajoittamaan hiljentämällä toisinajattelijat sakoin ja leimakirvein. Vaikka Suomen peruslaki alkaakin toteamuksella, että maassamme valta kuuluu kansalle, ei tämä periaate nykyisessä poliittisessa ilmastossa toteudu. Poliittisen eliittimme yli puoluerajojen läpi kulkeva asenne on se, että yhteiskunnallista kansalaiskeskustelua ei arvosteta. Ovatpa eräät pitkän linjan poliitikkomme tuoneet esille kannanottojaan, että jotkin asiat eivät kuulu vaalikeskusteluihin, vaan niistä puhutaan ja päätetään vasta vaalien jälkeen. Tämä on totaalisen halveksuva asenne kansaan ja kansanvaltaan.

Vakavin rappiokehitys, jolle kaikki edellä mainittu on pohjana, on kuitenkin kansan arvojen murentuminen. Tämä merkitsee individualistista ja vaatimuslähtöistä elämänasennetta, jossa yksilöillä ja ryhmillä katsotaan olevan yhä enemmän toteutumattomia oikeuksia, mutta ei lainkaan velvollisuuksia. Tämä ilmenee muun muassa suhtautumisena vanhempaan väestöön, että tuleviin sukupolviin. Vanhuksien olot ovat monille hyvin toissijaisia ja merkityksettömiä – samoin on laita tulevien sukupolvien suhteen, joille ei ainakaan toteutetun toiminnan valossa haluta jättää oikeutta terveeseen elämään, puhtaaseen luontoon, kulttuuriin ja riittäviin luonnonvaroihin. Yleinen välinpitämättömyys ja lyhytkatseisuus yhteiskunnallista asioissa mahdollistaa puolueiden voitokkaan ratsastamisen julkkisehdokkailla, ympäripyöreällä poliittisella keskustelulla, populismilla ja kaunopuheisilla, kaikkia hiukan kosiskevilla maailmanparannusvisiolla – vailla selkeää, konkreettista ohjelmaa. Lyhyesti sanottuna, ottamalla kantaa kaiken kivan puolesta kaikesta ikävästä irtisanoutuen. Näin valtaan nousevat ne, jotka propagandistisesti puhuvat hyvinvointivaltiosta tai uusliberaalien tapauksessa mahdollisimman matalasta yhteiskunnallisesta, taloudellista ja sosiaalisesta vastuusta. Tämä ei kuitenkaan ole kestävää politiikkaa, vaan mitä enemmän poliitikkojen toiminta keskittyy ongelmien siirtämiseen vain oman vaalikauden yli, sitä nopeammin ja varmemmin järjestelmä kulkee kohti romahtamistaan.

Vapautuminen

Mikäli lukijana tunnistat edellä kuvattuja ilmiöitä yhteiskunnassamme, tullee seuraavaksi mieleesi, kuinka tässä itseään ruokkivassa kurimuksessa voisi toimia. Millä keinoin taistella tällaista surkuhupaisaa kehitystä vastaan?

Ensimmäiseksi on herättävä siihen, että kukaan ei ole tästä muutoksesta vapaa. Perinteisten ihanteiden mukaisia arvoja on yksiselitteisen raskasta noudattaa, mikäli ympäröivä yhteiskunta rohkaisee monilla tavoin päinvastaiseen toimintaan. Raastavinta on havaita yhteiskunnan ja kulttuurin rappio itsessään ja omassa toiminnassaan, mutta se on lähtökohtana mille tahansa positiiviselle kehitykselle. Itsensä kieltäminen ja valheellinen kohottaminen muiden yläpuolelle tukahduttavat toiminnan minkään paremman puolesta. Riittämättömyyden tunne itsessään on se armottomin piiskuri, joka saa ihmisen toimimaan paremmin. Kaikessa toiminnassa elämässä tulisi lähteä siitä, että itseään lähellä olevat asiat ovat kunnossa ennen, kuin pyrit vaikuttamaan oman elinpiirisi ulkopuolisiin asioihin. Silloin, kun omat elämäntavat, perhe ja työ ovat ihanteidesi mukaisia, on helpompaa ja rehellisempää pyrkiä vaikuttamaan muiden toimintaan.

Kun oma pesä on siivottu, on syytä pyrkiä vaikuttamaan omaan lähipiirinsä keskustelemalla ja kysyen millaisena he haluaisivat nähdä esimerkiksi Suomen 50 vuoden kuluttua. Useimmat ihmiset ovat siinä määrin takapihakonservatiiveja, etteivät he toivoisi mitään suuria ja mullistavia muutoksia tapahtuvan vaan, että tuolloin ihmisillä olisi samat mahdollisuudet, oikeudet ja velvollisuudet, kuin tänäänkin. Yleensä tämän mielipiteen tiedostaminen johtaa siihen, että alkaa vastustaa ja halveksua monia rappiokehitykseen liittyviä ilmiöitä.

Pidemmällä ajanjaksolla on toiminta kohdistettava siihen, että poliittinen ympäristö on kokonaan uudelleenmuodostettava, reformoitava. Tämä on välttämätöntä, sillä nykypoliittinen kansanvallan halveksunta on alku itseään ruokkivalle ja eksponentiaalisesti kiihtyvälle kehitykselle, jossa hallitsevan politiikan vastaisista kannanotoista ja toiminnasta tulee asia kerrallaan kriminalisoitua. Siksi nykyinen ilmapiiri kannustaa välinpitämättömyyteen ja keskinkertaisuuteen, sillä tällainen asenne ei ole koskaan uhkana vallassa oleville poliitikoille.

”Rutja” 2009


Site Meter

Päivän Kauppalehti kertoo totuuden kukkahattukansan vakiopeikosta – työvoimapulasta.

Raakaa peliä rakennuksilla otsikoidussa uutisessa kerrotaan, että korjausrakentamisessa on jo käynnistynyt raju hintasota.

Etenkin pienten ja keskisuurten alihankkijoiden tuntitaksat ovat romahtaneet yhdessä yössä pohjalukemiin pääkaupunkiseudun kerrostalojen remonteissa.

Urakkalaskutuksen tuntihinnat ovat nyt huoneremonteissa pudonneet yli 40 euron huipputasosta 25–30 euroon ilman arvolisäveroa. Pula on aliurakoinnissa kääntynyt nopeasti ylitarjonnaksi.

Helsinkiläisen keskisuuren rakennusliikkeen R. Muhosen toimitusjohtaja Toimi Niesniemi arvioi, että jo ensi keväänä monilla pienillä ja keskisuurilla rakennuttajilla on edessään hyppy tuntemattomaan, kun palkkamenot kohoavat ja tilauskannat ohenevat.

Jyväskyläläisen Jyväs-Seiskan toimitusjohtaja Kimmo Puusaaniemi kertoo puolestaan, että jotkut alan yritykset ovat jo valmiita ottamaan urakan miltei mihin hintaan tahansa turvatakseen työllisyytensä.

No niin monikulturistit ja rahanahneet – haluan kuulla sitten sen seuraavan tekosyyn.

Tekosyyn sille, miksi teidän mielestänne Suomeen pitää tässäkin tilanteessa aktiivisesti houkutella ulkomaalaista työvoimaa – tai miksi meidän pitäisi ottaa muutenkin tarpeeksi suuren omien (ja näköjään kasvavan) elätettävien joukon lisäksi maahamme lisää (muuten kuin työperäisyyden takia tulevia) ammatti- ja kielitaidottomia ihmisiä kilpailemaan ehtyvistä sosiaalisista subventioista alkuperäisväestön kanssa?

Haluatteko te luoda Suomeen avointa rasismia ja väkivaltaa? Haluatteko te luoda levottomuuksia tai jopa synnyttää sisällissodan?

Miten on – esimerkiksi Jeja Pekka Roos?

Koko kämymaailman – eli suomalaisen kansallismielisen yhteisön – suurin ongelma on se, että koko liikkeen ydin perustuu ainoastaan epämääräiseen kansallisuusaatteeseen – ja jopa suoranaiseen ulkomaalaisvihaan.

Liikkeen hajaannus on vanhastaan tuttu ilmiö.

Ennen kuin liike luo kovaäänisen kansallisuusaatteesta meuhkaamisen lisäksi todellisen yhteiskunnallisen ohjelman, ei voida edes haaveilla ns. kovasta noususta. Puhumattakaan vakavasti otettavasta poliittisesta liikkeestä.

Nykyisin liike on poliittisesti hajallaan kuin varpusparvi. Pelkkä ulkomaalaisvastaisuus ei kanna kovin kauas.

Sakin toisessa laidassa on joukko – ehkä vasemmistolaisesti – ajattelevia kansallisvaltion ja yhteisöllisyyden puolustajia. Jos käytämme sanaa kansallismielisesti ajatteleva sosialisti, saamme heti vastakaikua.

Hyi, natsit ja fasistit.

Ja tämä vastaus tulee tietysti sieltä minne päivä ei paista, eli kuolleessa ja kuopatussa Neuvostoliitossa edelleen napanuoralla kiinni olevasta vihervasemmistosta….

Toisesta laidasta löytyy taas joukko – varsin oikeistolaisia – ultraliberalisteja. Nuoria tai keskenkasvuisia ihmisiä, joilla on varsin jäsentymätön ja epäselvä maailmankuva. Ulkomaalaisvastaisuus on heille useasti pelkkä reaktio torjua kaikkea pelottavana pidettyä vierasta ja he ovat valmiit siirtämään ns. nuoruudenhairahduksen tiliin kaiken kansallisuusaatteeseen viittavankin saatuaan hyvin palkatun duunin ja valtaa.

Ensimmäinen ryhmä palaa jossain vaiheessa loppuun idealismissaan. Törmättyään poliittisen maailman realiteetteihin.

Toinen laita opiskelee itsensä valmiiksi akateemikoiksi ja myy sielunsa ja omina periaatteinaan pitämänsä asiat kauniimman monikulttuurisuuden Moolokin kitaan.

Perusta näistä nyt sitten vahva ja uskottava poliittinen puolue.

Itse uskon keski-ikäisenä äijänrähjänä edelleen – jotenkin – Giovanni Gentilen ajatuksiin. Toki nykyaikaan tietenkin sovellettuina.

Oman maailmankuvani kiintopisteitä ovat perhe, vahva yhteisöllisyys, solidaarisuus oman väen kesken, markkinatalous, yrittäminen , kansallisvaltio, vahva yhteiskunta sekä yhteinen moraalintaju ja siihen liittyvä vastuu.

Ugh… olen puhunut