Kun katsoo ympärilleen, niin ensisilmäyksellä vaikuttaa siltä, että elämme yltäkyllyyden ja varauden vauhdittamaa kulutusjuhlaa. Kulutushyödykkeitä ja palveluja tunkee silmiin ja suuhun joka puolelta ja päivän tunnuslause on osta ja kuluta.

Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus.

Suomi-nimisessä hyvinvointiyhteiskunnassa on edelleen köyhyyttä sekä siihen perustuvaa hätää ja kärsimystä. Päättäjät – joukon kärjessä sosialidemokraatit ja punakorporaatiot – ovat hylänneet osan kansasta oman onnensa nojaan. Sosiaalinen yhteisvastuu on hylätty ja kaikilla on kiire täyttämään omia tarpeitaan – kokemaan, näkemään ja omistamaan.

Elämme kovin egosentristä aikaa.

Köyhyyden yhteiskunnallinen hyväksyminen ei ole kenenkään etujen mukaista. Yhä useammin köyhyys periytyy ja sen mukana myöskin sen tuomat henkilökohtaiset ja sosiaaliset ongelmat. Yhteiskunnallisesti on aika hölmöä pitää yhtä oman kansan osaa yhteiskunnan velvoitteiden ulkopuolella. Kuitenkin samaan aikaan samaa osaa pidetään myös sosiaalisten palvelujen huippukäyttäjäryhmänä.

Hölmöläisten hommaa.

Hyväksyn suuret yhteiskunnalliset tuloerot luonnollisena asiana, mutta niihin pitäisi liittyä myös verotuloilla hoidettava sosiaalinen vastuu yhteiskunnan köyhimmistä ja avuttomimmista jäsenistä.

Kansalaispalkka on ajatuksena kuolleena synhtynyt.Vastikkeeton raha passivoi ihmisiä – tai kannustaa yhteiskunnallisesti ei-toivottuun toimintaan. Olemme saaneet tästä erinomaisia esimerkkejä ns. prekariaattiliikkeen touhuamista seuratessamme.

Toisaalta aidosti työkyvyttömät kansalaiset tulee päästää sellaisen yhteiskunnalisen eläkejärjestelmän piiriin, joka takaa toimeentulon köyhyysrajan yläpuolella. Omien kansalaisten köyhyys ja kerjäläiset ovat häpeä kehittyneelle ja hyvinvointivaltioksi luokiteltavalle kansallisvaltiolle.

Samaan aikaan päättäjillä on kuitenkin kiire syytää rahaa kehitysapuun.

Kankkulan kaivoon.

Nykymuotoinen kehitysapu on suoraa varainsiirtoa rikkaiden maiden köyhiltä köyhien maiden rikkaille. Sillä pönkitetään diktatuureja, kansainvälistä ihmiskauppaa, sotia, väestöräjähdystä, islamisoitumista, huumekauppaa ja yleisesti ottaen järjestäytynyttä rikollisuutta.

Samoin Suomen harjoittama pakolaispolitiikka ja etenkin nämä ns. kiintiöpakolaiset. Pakolaisia tulee auttaa mahdollisimman lähellä heidän omaa kotiseutuaan ja pakolaispolitiikan tavoitteena tulee olla näiden ihmisten paluun mahdollistaminen kotiseudulleen mahdollisimman nopeasti ja vaivattomasti.

Nykyinen pakolaispolitiikka on ihmiskaupan ja sosiaaliturismin tukemista ja siihen käytetyt varat ovat poissa monesta tähdellisemmästä kohteesta. Kuten kotimaan köyhien ja asunnottomien tukemisesta.

Vanha klishee – mutta niin tosi: Ei pidä lähteä opettamaan ja ojentamaan vieraita ennen kuin oman huushollin asiat ovat kunnossa.

Köyhyydestä ja sen arkipäiväisyydestä on kirjattu kokemuksia ”Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä” -kirjoituskilpailun aineistoon. Se löytyy  täältä.